Part 12

-- Siinä ne mallilapset nyt ovat! Olipa onni, etten tuonut rouva Curtisia katsomaan, miten teidän koulussanne opetetaan hyviä käytöstapoja; hän ei olisi ikinä tointunut näin järkyttävästä näystä, sanoi herra Laurence nauraen sydämellisesti ystävänsä ennenaikaiselle ilolle.

-- Naura vain, mutta vielä minä onnistun. Minä sanon niin kuin se professorisi ennen vanhaan: "Vaikka koe epäonnistui, sääntö pitää kuitenkin paikkansa", sanoi Jo-rouva yhtyen Laurien nauruun.

-- Nanin esimerkki taitaakin tarttua Daisyyn eikä päinvastoin. Kas vain pikku prinsessaa, hän on täysin unohtanut arvokkuutensa ja kirkuu siinä missä toisetkin. Nuoret neidit, mitä tämä nyt on olevinaan? ja herra Laurence pelasti pikku tyttärensä ilmeisestä vaarasta, sillä hevoset hyppivät villisti hänen ympärillään kuolaimiaan pureskellen tytön heiluttaessa pitkää piiskaa molemmin käsin.

-- Meillä oli kilpa-ajot, ja minä voitin, hihkui Nan.

-- Olisin minäkin voinut juosta kovemmin, mutta pelkäsin että Bess putoaa, kirkui Daisy.

-- Hei, menkää siitä! huusi prinsessa sivaltaen piiskallaan niin, että hevoset kiisivät tiehensä eivätkä enää näyttäytyneet.

-- Kallis tyttäreni, lähdetään pois tästä huonotapaisesta joukosta, ennen kuin sinä menet kokonaan pilalle. Hyvästi, Jo! Ensi kerralla näen kai pojillasi parsimukset käsissä.

-- Se ei vahingoittaisi heitä vähääkään. Minä en anna periksi, muista se, sillä yritykseni menevät aina muutaman kerran myttyyn ennen kuin ne onnistuvat. Terveisiä Amylle ja äitikullalle! huusi Jo, kun vaunut lähtivät liikkeelle. Viimeiseksi Laurie näki Jo-rouvan lohduttelemassa Daisya, joka oli hävinnyt kilpailun, ja ilmeisesti hän tuntui olevan mielipuuhassaan.

Innostus oli suuri koko viikon, kun vaunuvajaa kunnostettiin. Työ kävikin joutuin, vaikka pojat olivat lakkaamatta kyselemässä, neuvomassa ja häiritsemässä. Vanha Gibbs oli ratkeamaisillaan, mutta hänen onnistui kaikesta huolimatta saada työnsä valmiiksi. Perjantai-iltana kaikki oli kunnossa -- katto korjattu, hyllyt paikoillaan, seinät valkaistu, peräseinässä iso ikkuna, josta tulvi valoa ja avautui kaunis näköala joelle, niityille ja etäisille vuorille. Suuren oven yläpuolelle oli maalattu punaisin kirjaimin: 'Laurencen museo'.

Koko lauantaiaamun pojat suunnittelivat, miten järjestäisivät tavaransa museoon, ja kun herra Laurence tuli mukanaan akvaario, johon Amy-rouva oli kuulemma kyllästynyt, heidän riemullaan ei ollut rajoja.

Iltapäivä kului järjestelypuuhissa, ja kun juoksu, tavaroitten raahaaminen ja vasaran pauke päättyi, kutsuttiin naisväki tutustumiskäynnille.

Museo oli kerrassaan viehättävä, ilmava, puhdas ja valoisa. Humalaköynnös värisytti lehtiään avoimen ikkunan ympärillä, keskelle lattiaa oli sijoitettu kaunis akvaario, jossa suikerteli siroja vesikasveja ja jossa kultakalat välähtelivät. Ikkunan molemmin puolin oli rivi hyllyjä odottamassa poikien kalleuksia. Danin korkea kaappi oli sijoitettu ison oven eteen, koska vain pientä ovea käytettiin. Kaapin päällä oli kummallinen intiaanien epäjumala, hirveän ruma mutta mielenkiintoinen. Vanha herra Laurence oli lähettänyt sen sekä hienon kiinalaisen dšonkin täysissä purjeissa; veneelle löytyi sopiva paikka huoneen keskellä olevalla pitkällä pöydällä. Renkaassa sen yläpuolella keikkui elävän näköisenä rouva Bhaerin lahjoittama Polly-papukaija, joka oli kuollut vanhuuttaan ja huolellisesti täytetty. Seiniä koristivat käärmeennahka, iso ampiaispesä, tuohikanootti, pitkä rihmallinen linnunmunia, etelän harmaasta sammalesta tehty seppele, muutamia lepakoita ja iso kilpikonnan kuori. Demi oli lahjoittanut kokoelmaan strutsinmunan ja tarjoutunut vapaaehtoisesti esittelemään museota vieraille, jos tarve vaati. Kiviä oli kertynyt niin paljon, että vain osa niistä voitiin sijoittaa simpukankuorten lomaan hyllyille, loput ladottiin nurkkiin, jotta Dan joutohetkinään saisi tutkia niitä.

Jokainen halusi antaa jotakin, yksinpä Silaskin pyysi lähettämään kotoaan täytetyn metsäkissan, jonka oli nuorena tappanut. Se oli kyllä koinsyömä ja repaleinen, mutta kun se pantiin korkealle jalustalle ehjä puoli ulospäin, se näytti oikein hienolta. Keltaiset lasisilmät välkkyivät ja suu irvisti niin luonnollisesti, että Teddy ihan vapisi pelosta tuodessaan tieteen alttarille oman uhrinsa, kallisarvoisen silkkimadon kotelon.

-- Hienoa. En olisi ikinä uskonut, että meillä on näin paljon harvinaisia esineitä. Minä annan tämän, ja se onkin komea, vai mitä? Saadaan vielä paljon rahaa pääsymaksuista, kun ruvetaan näyttämään museota ihmisille.

Viimeisen huomautuksen lisäsi Jack siihen keskusteluun, jota perhe kävi huonetta tarkastellessaan.

-- Museoon on vapaa pääsy, ja jos sillä aiotaan keinotella, minä maalaan nimeni peittoon oven kamanasta, sanoi Laurie-herra kääntyen äkkiä, ja Jack toivoi, että olisi hillinnyt kielensä.

-- Nyt avauspuhe, museoherra! komensi Jo-rouva.

-- En minä, olen niin ujo. Pidä itse, kun olet tottunut puhumaan, vastasi herra Laurence vetäytyen ovelle päin. Mutta äiti Bhaer sai hänet kiinni, ja vilkaistuaan kahtatoista likaista käsiparia hän sanoi nauraen:

-- Jos minä pitäisin nyt puheen, se koskisi saippuan puhdistavia ominaisuuksia. Kuulepas nyt, laitoksen perustajana sinun on tosiaan esitettävä joitakin opettavaisia ajatuksia, joille me sitten osoitamme hurjasti suosiota.

Nähdessään ettei ollut pelastusta, herra Laurence katsoi päänsä päällä riippuvaa Pollya aivan kuin etsiäkseen inspiraatiota loistavahöyhenisestä lintuvanhuksesta, istahti sitten pöydän reunalle ja sanoi mukavaan tapaansa:

-- On tosiaan yksi asia, jonka haluan sanoa teille, pojat. Toivoisin näet että museosta olisi yhtä paljon hyötyä kuin huvia, ja silloin ei pelkkä harvinaisten ja kauniiden tavaroiden näytteille paneminen riitä. Teidän on myös luettava niistä, niin että ymmärrätte asian ja voitte vastata, jos joku pyytää teiltä lähempiä tietoja. Minä olen itsekin aikoinani harrastanut keräilyä, ja olisi hauskaa, jos joku palauttaisi mieleeni kaiken, mitä tiesin ennen vanhaan. Vaikka en minä silloinkaan paljon tiennyt, muistathan Jo? Tässä meillä on Dan, jolla on loputtomasti juttuja linnuista, kuoriaisista ja paljosta muusta. Antaa hänen pitää huolta museosta, ja kerran viikossa toiset saavat kirjoittaa aineen tai pitää esitelmän jostakin eläimestä, kivilajista tai kasvista. Se olisi meistä kaikista hauskaa ja samalla kartuttaisitte tietojanne. Mitä professori sanoo siihen?

-- Minusta ajatus on mainio, ja minä autan poikia minkä voin. Mutta he tarvitsevat tietokirjoja, eikä meillä taida olla niitä paljonkaan, sanoi herra Bhaer suunnitellen jo mielessään hauskoja ja luentoja geologiasta, josta hän erityisesti piti.

-- Onko tuo kirja sinusta hyödyllinen, Dan? kysyi herra Laurence osoittaen kaapin päällä olevaa isoa avointa kirjaa.

-- On toki. Siinä kerrotaan kaikki, mitä haluan tietää hyönteisistä. Toin sen tänne nähdäkseni, miten perhoset on kiinnitettävä. Ja minä panin siihen päällyspaperit, ettei se likaannu, vastasi Dan ja sulki kirjan peläten lainaajan ehkä pitävän häntä huolimattomana.

-- Annapas sitä vähän tänne, sanoi Laurie-herra, otti kynänsä ja kirjoitti kirjaan Danin nimen. Asettaessaan sen eräälle nurkkahyllylle, jossa ei ollut muuta kuin täytetty pyrstötön lintu, hän sanoi:

-- Tässä on alku museokirjastolle. Minä hankin tänne lisää kirjoja ja Demi saa pitää ne järjestyksessä. Missähän mahtavat olla ne pienet, hauskat kirjat, joita me ennen luimme, Jo. "Hyönteiset rakentajina" -- tai jokin sen niminen kertoi muurahaisten taisteluista, mehiläiskuningattarista, sirkoista jotka syövät reikiä vaatteisiin, varastavat maitoa tai tekevät muita kolttosia.

-- Ne ovat kotona ullakolla. Minä pyydän lähettämään ne tänne ja sitten me paneudumme luonnonhistoriaan oikein sydämen halusta, lupasi Jo-rouva auliisti.

-- Eikö sellaisista asioista ole vaikea kirjoittaa? kysyi Nat, joka vihasi ainekirjoitusta.

-- Ehkä aluksi, mutta pian se alkaa tuntua hauskalta. Jos sinusta nämä aiheet ovat vaikeita, mitä olisitkaan sanonut sellaisesta, joka kerran annettiin kolmitoistavuotiaalle tytölle. Aineen nimi oli näet "Themistokleen, Aristideen ja Perikleen keskustelu Delos-liitolta saatujen varojen käytöstä Ateenan kaunistamiseksi", sanoi Jo-rouva.

Pojat ähkyivät jo kuullessaan pitkän otsikon ja herroja nauratti aiheen mielettömyys.

-- Kirjoittiko hän siitä? kysyi Demi kunnioittavasti.

-- Kirjoitti, mutta voitte kuvitella, miten hirveä työ siinä oli.

-- Sen aineen olisin halunnut lukea, sanoi herra Bhaer.

-- Ehkä löydän sen vielä. Kävin näet samaa koulua kuin tuo tyttö, ja Jo-rouva näytti niin veitikkamaiselta, että jokainen arvasi, kuka se tyttö oli ollut.

Poikien mielestä Jo-rouvan otsikko kuulosti niin pelottavalta, että sen rinnalla tulevien aineiden kirjoittaminen tuntui lastenleikiltä. Keskiviikkoilta varattiin esitelmille, joksi pojat halusivat sanoa esityksiään, koska jotkut heistä ilmoittivat, että he puhuisivat mieluummin aiheestaan kuin kirjoittaisivat. Herra Bhaer lupasi antaa salkun kirjoitusten säilyttämistä varten, ja rouva Bhaer sanoi osallistuvansa ilomielin tilaisuuksiin.

Sitten likakourainen seurakunta meni pesulle. Viimeisenä kulki herra Bhaer yrittäen rauhoittaa hätääntynyttä Robia, jolle Tommy oli uskotellut, että vesi oli täynnä näkymättömiä hirviöitä.

-- Minusta sinun suunnitelmasi on oikein hyvä, kunhan et vain herkeä liian anteliaaksi, Teddy, sanoi Jo-rouva, kun he jäivät kahden. -- Kuten tiedät, useimmat näistä pojista joutuvat täältä lähdettyään itse ansaitsemaan leipänsä, joten ei ole hyväksi totuttaa heitä liian helppoon elämään.

-- Yritän olla kohtuullinen, mutta suo minulle sentään hiukan huvia. Olen joskus kurkkuani myöten täynnä liikeasioita, mutta piristyn heti, kun saan hullutella poikiesi kanssa. Tuosta Danista minä pidän, Jo. Hän on umpimielinen jurrikka, mutta hänellä on haukan katse, ja kunhan saat hänet vähän kesytetyksi, hänestä on sinulle paljon iloa.

-- Hauskaa, että ajattelet niin. Ja kiitoksia vain kovasti, että olet ollut niin kiltti hänelle, varsinkin tässä museoasiassa. Se pitää hänet hyvällä tuulella niin kauan kuin hänen jalkansa on kipeä ja antaa minulle tilaisuuden vähän helliä ja hyvitellä poikaraiskaa. Mistä saitkin noin hauskan ajatuksen? kysyi rouva Bhaer kääntyen vielä kerran katsomaan huonetta.

Laurie tarttui Jo-rouvan käsiin ja katsoi häntä niin, että toiselle kihosivat kyynelet silmiin.

-- Rakas Jo! Minä tiedän, mitä äidittömän pojan elämä on, enkä voi koskaan unohtaa mitä sinä ja kotiväkesi olette vuosien varrella minulle tehneet.

12

SINIVATUKAT

Eräänä elokuun iltapäivänä kalisteltiin huikeasti peltisankoja, juoksenneltiin edestakaisin ja pidettiin tiukkaa vaaria eväistä, sillä pojat laittautuivat retkelle sinivatukoita poimimaan, ja he varustautuivat kuin olisi kysymys vähintään Luoteisväylän etsimisestä.

-- No niin, pojat, nyt matkaan niin hiljaa kuin voitte, sillä Rob on turvallisesti poissa tieltä eikä näe teitä, sanoi Jo-rouva sitoessaan Daisyn leveälierisen hatun nauhoja ja napittaessaan suurta sinistä esiliinaa, jonka sisään Nan kokonaan katosi.

Mutta hänen suunnitelmansa ei onnistunut, sillä Rob oli kuullut hälinän, päättänyt hänkin lähteä ja varustautunut senmukaisesti ajattelemattakaan, ettei häntä huolittaisi. Joukko oli pihalla, kun pikku mies marssi alakertaan paras hattu päässään, kädessä korea sanko ja kasvot tyytyväisyydestä loistaen.

-- Voi taivas! Nyt tulee kohtaus, huokasi rouva Bhaer, joka tiesi vanhimman poikansa olevan joskus varsin hankala.

-- Minä olen valmis, sanoi Rob asettuen paikoilleen riviin niin autuaan tietämättömänä erehdyksestään, että oli vaikea oikaista häntä.

-- Matka on aivan liian pitkä sinulle, kultaseni. Jää sinä kotiin minun seurakseni, aloitti hänen äitinsä.

-- Onhan sinulla Teddy. Minä olen jo iso poika ja jaksan kävellä; sinä lupasit, että pääsen mukaan, kun tulen isommaksi, ja nyt minä olen iso, penäsi Rob, ja hänen kasvonsa alkoivat peittyä pilveen.

-- Me menemme takaniitylle asti emmekä rupea raahaamaan sinua perässämme, sanoi Jack, joka ei ollut suopea pikkupojille.

-- Ei minua tarvitse raahata, minä juoksen ja pysyn mukana. Voi, äiti, anna minun mennä! Minä poimin uuden sankoni täyteen ja tuon kaikki sinulle. Anna nyt, äiti, minä olen kiltti, rukoili Rob katsoen äitiinsä niin onnettomana ja vetoavasti, että tämän sydän alkoi heltyä.

-- Mutta sinulle tulee kuuma ja väsyt niin, ettei sinulla ole hauskaa. Odota kunnes minäkin lähden, ollaan sitten koko päivä ja sinä saat poimia marjoja niin paljon kuin haluat.

-- Et sinä koskaan lähde, kun sinulla on aina kiire, enkä minä jaksa enää odottaa. Minä lähden nyt ja tuon sinulle marjoja. Poimiminen on hauskaa ja minä tahdon uuden sankoni täyteen marjoja, nyyhkytti Rob.

Isot kyynelet tippuivat uuteen sankoon ja uhkasivat täyttää sen suolavedellä, ja tuo murheellinen näky liikutti syvästi naisväkeä. Äiti taputti itkijää selkään, Daisy tarjoutui jäämään kotiin Robin seuraksi ja Nan sanoi topakkaan tapaansa:

-- Antaa hänen tulla, minä kyllä pidän huolen hänestä.

-- En hätäilisikään, jos Franz olisi mukana, mutta hän on nyt isän kanssa heinässä, enkä minä oikein luota teihin toisiin, aloitti rouva Bhaer.

-- Niitty on kaukana, pisti väliin Jack.

-- Minä kyllä kantaisin hänet, jos pystyisin kävelemään. -- Kunpa pääsisinkin mukaan, huokasi Dan.

-- Kiitoksia vain, poika kulta, mutta sinun on huolehdittava omasta jalastasi. Mutta odottakaapas, ehkä asia sittenkin järjestyy. Ja samassa rouva Bhaer juoksi alas portaita esiliinaansa heiluttaen.

Silas oli juuri menossa heinähäkkeineen niitylle, mutta kääntyi takaisin ja suostui heti, kun rouva Bhaer pyysi häntä viemään koko joukon niitylle ja noutamaan marjastajat kello viideltä.

-- Työnne vähän kärsivät, mutta älkää välittäkö, korvaamme vaivanne sinivatukkapiirailla, sanoi Jo-rouva, joka tiesi hyvin Silaksen heikon kohdan.

Silaksen päivettyneet kasvot kirkastuivat ja hän nauraa hekotti:

-- Hehee! Vai että piirakkaa... Totta maar minä lähden.

-- No niin, pojat, olen järjestänyt niin, että te kaikki pääsette, sanoi rouva Bhaer juostuaan tyytyväisenä takaisin.

-- Pääsenkö minäkin? kysyi Dan ilahtuneena.

-- Ajattelin erityisesti sinua. Ole varovainen ja anna marjojen olla. Sinähän voit istua paikoillasi ja tarkkailla luontoa, josta tiedät niin paljon mielenkiintoista, sanoi rouva Bhaer muistaen, kuinka ystävällisesti Dan oli tarjoutunut kantamaan Robia.

-- Minä pääsen mukaan! hoki Rob riemusta hyppien ja helisytti sankonsa kantta kuin kastanjettia.

-- Niin pääset, ja Daisyn ja Nanin on katsottava sinun perääsi. Tulkaa ladolle kello viideksi, kun Silas tulee hakemaan teidät.

Rob heittäytyi äitinsä kaulaan ratki kiitollisena ja lupasi olla poimimatta ainoatakaan marjaa suuhunsa. Sitten koko tusina kuormattiin heinärattaille, jotka vierivät jyristen pois; ja säteilevimmät noista kasvoista olivat Robin, joka istui tilapäisten pikku äitiensä välissä ja hymyili koko maailmalle heiluttaen parasta lakkiaan, jota äidillä ei ollut sydäntä ottaa häneltä pois tänä riemun päivänä.

Riemukas iltapäivä se olikin huolimatta kaikista pikku onnettomuuksista, joita tällaisilla retkillä sattuu. Tommyä seurasi tietysti kova onni: hän törmäsi ampiaispesään ja sai piston; mutta hän oli tottunut vaivoihin ja kesti kivun miehuullisesti, Daisy näki käärmeen ja juostessaan sitä pakoon kaatoi puolet marjoistaan, mutta Demi auttoi häntä saamaan astian taas täyteen ja kertoili samalla matelijoista peräti oppineesti. Ned putosi puusta ja repi takkinsa, Emil ja Jack olivat iskeneet silmänsä samaan sinivatukkoon, ja heidän ratkoessaan kiistakysymystä puhdisti Pumppu sukkelaan koko pensaan ja juoksi sitten Danin turviin. Tämä nautti ruhtinaallisesti elämästään. Sauva ei ollut enää tarpeen, ja Dan oli ratki onnellinen huomattuaan jalkansa kestävän niin hyvin, että sillä saattoi kierrellä ympäri suurta niittyä, joka oli täynnä mielenkiintoisia kantoja ja kiviä. Ruohikossa vilisi pikku eläimiä ja ilmassa tanssivat tutut hyönteiset.

Mutta iltapäivän jännittävin seikkailu sattui Nanille ja Robille, ja se säilyi kauan perheen puheenaiheena. Tutkittuaan niityn päällisin puolin, saatuaan hameeseensa kolme palkeenkieltä ja revittyään kasvonsa happomarjapensaassa Nan alkoi kerätä marjoja, jotka loistivat kuin mustat palloset matalissa vatukkapensaissa. Hänen sormensa liikkuivat kerkeästi, mutta koska astia ei täyttynyt hänen mielestään kyllin nopeasti, hän etsiskeli yhä parempia paikkoja sen sijaan että olisi poiminut uutterasti ja kärsivällisesti kuten Daisy. Rob seurasi Nania, sillä tämän liikkuvuus miellytti häntä enemmän kuin serkun kärsivällisyys, ja hänkin halusi löytää suurimmat ja parhaat marjat äidille.

-- Vaikka poimisin kuinka, ei astia vain täyty, ja minua jo väsyttää, nurisi Rob pysähtyen lepuuttamaan lyhyitä sääriään ja alkaen miettiä, ettei sinivatukoiden poimiminen ollutkaan niin hauskaa kuin hän oli kuvitellut. Aurinko helotti. Nan hyppi sinne tänne kuin heinäsirkka ja marjat kaatuivat maahan melkein sitä mukaa, kuin hän sai ne astiaan, sillä sanko keikahti usein ylösalaisin hänen taistellessaan pensaitten kanssa.

-- Viime kerralla kaikki varret tuolla raunion takana olivat ihan täynnä. Siellä on luolakin, johon pojat tekivät tulen. Poimitaan siellä äkkiä astiat täyteen, ja mennään sitten luolaan piiloon, niin toiset saavat etsiä meitä, sanoi Nan seikkailunhaluisena.

Rob suostui heti, ja kiivettyään raunion yli he juoksivat loivaa rinnettä ja katosivat pian kivenjärkäleiden väliseen vesakkoon. Marjoja oli runsaasti ja lopultakin he saivat astiansa kukkuroilleen. Siellä oli varjoista ja viileää ja lapset sammuttivat janonsa sammaleisesta lähteensilmästä.

-- Nyt mennään luolaan istumaan ja syödään eväät, sanoi Nan tyytyväisenä, kun heitä oli onnistanut näin hyvin.

-- Osaatko sinä sinne? kysyi Rob.

-- Tottakai. Olen ollut siellä kerran ja aina minä paikat muistan.

Rob rauhoittui ja seurasi sokeasti Nania, joka johdatti hänet yli kivien ja puunrunkojen monien mutkien jälkeen pieneen kallion halkeamaan, jossa mustuneet kivet todistivat joskus pidetyn tulta.

-- No, eikös olekin mukava paikka? kysyi Nan ja kaivoi esille voileivän, joka oli varsin litistynyt oltuaan nuoren neidin taskussa naulojen, ongenkoukkujen, kivien ja muiden sinne kuulumattomien esineiden kanssa.

-- On, mutta luuletko että ne löytävät meidät pian täältä? kysyi Rob, jonka mielestä varjoisa kallionhalkeama tuntui aika kolkolta.

-- En usko, sillä heti kun kuulen heidän huutavan, minä menen piiloon ja annan heidän etsiä.

-- Mutta ellei kukaan tulekaan?

-- Älä välitä; minä osaan kyllä itsekin kotiin.

-- Onkohan kotiin pitkäkin matka? kysyi Rob katsellen kenkiään, jotka olivat pitkästä rämpimisestä raamuuntuneet ja kastuneet.

-- Kai kymmenen kilometriä, vastasi Nan, jolla oli epämääräinen käsitys välimatkoista, mutta vankka usko omiin voimiinsa.

-- Eiköhän lähdetä jo, ehdotti Rob vähän ajan päästä.

-- Minä en lähde ennen kuin olen puhdistanut marjani, ja Nan aloitti urakan, joka Robista tuntui loputtomalta.

-- Mutta sinähän lupasit pitää minusta huolta! huokasi Rob nähdessään auringon äkkiä painuvan kukkulan taa.

-- Minähän pidän sinusta niin hyvää huolta kuin voin. Äläkä hyvä lapsi marise, minä olen kohta selvä, sanoi Nan.

Niinpä pikku Rob istahti odottamaan huolestuneena mutta kärsivällisesti, sillä pahoista aavistuksistaan huolimatta hän luotti Naniin.

-- Alkaa tulla jo pimeä, hän sanoi kuin itsekseen, kun hyttynen puri häntä ja sammakot läheisessä suossa virittivät iltakonserttinsa.

-- Varjelkoon, niin tuleekin. Tule, lähdetään heti paikalla, muuten toiset jättävät, huudahti Nan, joka nostettuaan katseensa marjoista vasta huomasi, että aurinko oli laskenut.

-- Minä kuulin aikaa sitten torven äänen; ehkä ne huutelivat meitä, sanoi Rob paarustaessaan oppaansa jäljessä, kun tämä kiipesi jyrkkää rinnettä.

-- Mistä se kuului? kysyi Nan pysähtyen äkkiä.

-- Tuolta. Rob osoitti likaisella sormellaan aivan väärään suuntaan.

-- Mennään tätä tietä niiden luo, sanoi Nan pyörähtäen ympäri ja alkoi ravata pensaikon halki vähän huolissaan, sillä lehmänpolkuja oli niin paljon, ettei hän enää muistanut, mitä pitkin oli tultu.

Yli kivien ja kantojen he ryntäsivät pysähtyen silloin tällöin kuuntelemaan torven ääntä, jota ei voinutkaan enää kuulua, koska soittaja oli ollut vain ammuva lehmä.

-- Minä en muista tuota kivirauniota -- muistatko sinä? kysyi Nan istahtaen kumpareelle lepäämään ja saadakseen selvän, missä he olivat.

-- Minä en muista mitään, mutta minä tahdon kotiin, sanoi Rob niin värisevällä äänellä, että Nan kietoi kätensä hänen ympärilleen ja nosti hänet viereensä istumaan sanoen vakuuttavasti:

-- Minä kävelen niin lujaa kuin ikinä pääsen, kultaseni. Älä itke, kun tullaan isolle tielle, minä kannan sinua.

-- Missä se tie on? Rob pyyhki silmänsä nähdäkseen sen.

-- Tuon suuren puun takana. Etkö muista, että Ned putosi siitä.

-- Niin putosikin. Odottavatkohan ne meitä? Minä tahtoisin ajaa kotiin -- etkö sinäkin? sanoi Rob piristyneenä ja laahusti kohti ison niityn laitaa.

-- En, minä kävelen mieluummin, vastasi Nan varmana ettei muutakaan keinoa ollut ja yrittäen valmistautua koettelemukseen.

Uusi pitkä taival tihenevässä hämärässä ja uusi pettymys, sillä kun he tulivat puun luo, he huomasivat, ettei se ollutkaan se puu, johon Ned oli kiivennyt, eikä tietä näkynyt mailla halmeilla.

-- Ollaanko me eksyksissä? kysyi Rob surkeana.

-- Vain vähän. On kai parasta huutaa, kun en oikein tiedä, mitä tietä olisi kuljettava.

He kirkuivat äänensä käheiksi, mutta muuta vastausta ei kuulunut kuin sammakkojen kurnutusta.

-- Tuolla on toinen iso puu, joka taitaakin olla se oikea, sanoi Nan mieli masentuneena, vaikka koettikin puhua rohkaisevasti.

-- En minä jaksa enää kävellä. Kengät painavat niin, etten minä jaksa astua enää askeltakaan, sanoi Rob istahtaen lopen uupuneena kivelle.

-- Sitten meidän täytyy jäädä tänne yöksi. Minä en välitä, kunhan ei vain tule käärmeitä.

-- Minä pelkään käärmeitä. Minä en tahdo olla täällä yötä. On ikävää olla eksyksissä, Nan. Robin kasvot vääristyivät itkuun, mutta äkkiä hänen mieleensä juolahti jotain ja hän sanoi luottavaisesti:

-- Äiti tulee kohta ja löytää minut; hän löytää aina.

-- Ei hän tiedä, missä me olemme.

-- Ei hän tiennyt silloinkaan, kun minut oli suljettu jääkellariin, mutta hänpä löysi minut. Kyllä hän varmasti tulee, vastasi Rob niin luottavaisesti, että Nankin alkoi uskoa ja istuutui hänen viereensä sanoen katuvaisena:

-- Että meidän pitikin erota toisista.

-- Sinä houkuttelit minua, mutta ei se mitään -- äiti pitää minusta sittenkin, sanoi Rob tarrautuen pelastusankkuriinsa, kun muu toivo petti.

-- Minulla on nälkä. Syödään marjoja, ehdotti Nan hetken hiljaisuuden jälkeen, kun Rob oli alkanut torkkua.

-- Niin minullakin, mutta en minä voi syödä niitä, koska lupasin kaikki äidille.

-- Mutta sinun täytyy, jos kukaan ei tule etsimään meitä, sanoi Nan, joka tällä hetkellä halusi vastustaa kaikkea ja kaikkia. -- Jos me joudumme olemaan täällä monta päivää, niin saamme syödä kaikki marjat koko metsästä ja sitten nääntyä nälkään, hän lisäsi julmasti.

-- Minä syön sassafraasipuuta. Minä tiedän ison puun, ja Dan kertoi, että oravat kaivavat sen juuria ja syövät niitä, ja minusta on mukava kaivaa, vastasi Rob pelkäämättä uhkaavaa nälkäkuolemaa.

-- Niin, ja voidaanhan me pyydystää sammakoita ja keittää niitä. Isä on kerran syönyt niitä ja ne olivat kuulemma hirveän hyviä, lisäsi Nan, jota tämä sinivatukkaniitylle eksyminen alkoi viehättää.

-- Missä me keitämme ne? Eihän meillä ole tultakaan.

-- En minä vaan tiedä; ensi kerralla otan kyllä tulitikkuja taskuun, sanoi Nan harmissaan, kun sammakkokeiton tiellä oli moinen este.

-- Eikö tulta voi sytyttää tulikärpäsillä? kysyi Rob toiveikkaasti, kun näki niiden lentelevän kuin siivekkäät kipinät.