Part 11
Aarteiden joukossa oli piisamin nahka, ja he syventyivät niin tämän eläimen pyydystämistapoihin, että itsensä herra Bhaerin oli tultava ilmoittamaan Natille ja Demille kävelyllelähdöstä. Kun he juoksivat pois, Dan katseli haikeasti heidän jälkeensä, ja herra Bhaer tarjoutui kantamaan hänet salin sohvalle, että hänkin saisi hieman nauttia toisenlaisesta ilmasta ja näköalasta. Kun poika makasi mukavasti sohvalla ja talossa oli aivan hiljaista, Jo-rouva istuutui hänen lähelleen näyttämään Teddylle kuvia. Nyökäten aarteisiin, joita Dan vielä piti kädessään, hän kysyi kiinnostuneena:
-- Mistä olet saanut kaikki tietosi noista?
-- Minä olen aina pitänyt elukoista, mutta en tiennyt niistä paljonkaan ennen kuin herra Hyde kertoi.
-- Kuka on herra Hyde?
-- No, hän on sellainen mies, joka kiertelee metsissä ja tutkii näitä asioita -- en tiedä miksi heitä sanotaan -- ja kirjoittaa sammakoista ja kaloista ja muista. Hän asui Pagen luona ja pyysi usein minua auttamaan. Se oli mukavaa, sillä hän kertoi kaikenlaista ja oli hurjan viisas. Toivottavasti tapaan hänet vielä joskus.
-- Sitä minäkin toivon, sanoi Jo-rouva, sillä Danin kasvot olivat kirkastuneet ja hän oli niin innostunut, ettei tavanmukaisesta juroudesta ollut tietoakaan.
-- Hän sai linnut tulemaan luokseen, eivätkä oravat ja jänikset pelänneet häntä yhtään. Hän ei ikinä tehnyt niille pahaa, ja ne tunsivat hänet ihan selvästi. Oletteko koskaan kutittanut sisiliskoa oljella? kysyi Dan innoissaan.
-- En, mutta kutittaisin kyllä mielelläni.
-- Minäpä olen, ja on hirveän hauska katsella, miten se ojentelee ja kiemurtelee, sisiliskot pitävät siitä kovasti. Herra Hyde kutitteli niitä, sai käärmeen kuuntelemaan vihellystään ja tiesi tarkkaan, milloin mikin kasvi kukkii, eivätkä ampiaiset pistäneet häntä, ja hän kertoi ihmeellisiä juttuja kaloista ja perhosista ja Intiasta ja vuoristoista.
-- Taisit niin mielelläsi kuljeskella herra Hyden kanssa, että unohdit kokonaan herra Pagen, sanoi Jo-rouva ovelasti.
-- Niin unohdinkin. Minua raivostutti, kun piti kylvää ja äestää, sen sijaan että olisi saanut kuljeksia herra Hyden kanssa. Page sanoi herra Hydea hassuksi, kun tämä vahtasi tuntikaupalla jotakin lintua tai kalaa.
-- Niinpä niin, Page on maanviljelijä eikä voi pitää luonnontutkijan työtä kovin suuressa arvossa, ei ainakaan yhtä hyödyllisenä kuin omaansa. Kuules nyt, jos tosiaan pidät noista asioista, kuten ilokseni uskon, saat ruveta oikein tutkimaan niitä ja kirjat auttavat sinua siinä. Mutta haluan sinun tekevän siinä ohessa muutakin ja oikein tunnollisesti vielä, muuten saat vähitellen katua ja aloittaa taas alusta.
-- Minä koetan, sanoi Dan nöyrästi ja hiukan pelästyen vakavasti esitettyä vaatimusta, sillä hän ei pitänyt lukemisesta, mutta oli ilmeisesti lujasti päättänyt päntätä päähänsä kaiken, mitä äiti Bhaer vain halusi.
-- Näetkö tuon lipaston, jossa on kaksitoista laatikkoa? kuului seuraava yllättävä kysymys.
Dan katseli pianon kummallakin puolella olevia vanhanaikaisia lipastoja. Hän tunsi ne hyvin, sillä hän oli usein nähnyt niiden monista laatikoista ilmestyvän kauniita nauhanpätkiä, nauloja, monenvärisiä papereita ja muita hyödyllisiä tavaroita. Hän nyökkäsi, ja Jo-rouva jatkoi:
-- Etkö usko, että noissa laatikoissa olisi hyvä säilyttää kokoamiasi munia, kiviä, kuoriaisia ja liskoja?
-- Loistavasti! Mutta saanko minä tosiaan sotkea paikat tavaroillani, niin kuin herra Page sanoi, huudahti Dan ja katseli vanhaa huonekalua silmät loistaen.
-- Sellaisesta sotkusta minä pidän. Jos en pitäisi, en toki luovuttaisi sinulle kaappejani. Minä pidän arvossa lasten kalleuksia ja mielestäni niitä pitää kohdella kunnioittavasti. Teen nyt sopimuksen kanssasi, ja toivon että pidät sen kunniassa. Tässä on kaksitoista laatikkoa, yksi jokaista kuukautta kohden, ja saat ne sitä mukaa kuin olet täyttänyt pienet velvollisuutesi. Jotkut näistä laatikoista on jo jaettu neljään osaan, ja minä annan jakaa loputkin, niin saat osaston kutakin viikkoa varten. Kun sinulla on laatikko täynnä harvinaisia ja kauniita esineitä, minä olen niistä yhtä ylpeä kuin sinäkin, ehkä ylpeämpikin, sillä samalla kun katselen sinun kiviäsi, sammaleitasi ja koreita perhosiasi, näen sinun toteuttavan hyviä päätöksiäsi, karsivan virheitäsi ja pitävän lupauksesi. Suostutko siihen?
Dan ei sanonut mitään, mutta hänen katseensa puhui enemmän kuin parhaatkaan sanat. Äiti Bhaer ymmärsi hänen ilmeensä, veti auki ylimmän laatikon, pyyhki siitä pölyt ja asetti sen kahden tuolin varaan pojan eteen sanoen reippaasti:
-- Aloitetaanpa heti ja pannaan nämä sievät kuoriaiset varmaan talteen. Kuten näet, näihin lokeroihin sopii aika paljon. Perhoset ja kuoriaiset minä kiinnittäisin neuloilla reunoihin, missä ne ovat hyvässä turvassa, ja pohjalle jää vielä tilaa raskaammille esineille. Annan sinulle rihmaa, puhdasta paperia ja neuloja, että saat selväksi tämän viikon urakan.
-- Mutta enhän minä voi mennä ulos mitään keräämään, sanoi Dan katsellen surkeana jalkaansa.
-- Se on totta; mutta äläs huoli. Tämä viikko menee aarteiden järjestelyyn ja uskallanpa ennustaa, että pojat tuovat sinulle kuormakaupalla itikoita, jos vain pyydät.
-- Eivät ne osaa ottaa oikeita lajeja. Sitä paitsi jos minä makaan päivät päästään, en voi tehdä työtä, en oppia enkä ansaita laatikoitani.
-- On monta läksyä, jotka voit oppia maatessasikin ja lisäksi voit tehdä minulle pieniä palveluksia.
-- Mitä palveluksia?
-- Voit oppia olemaan kärsivällinen ja iloinen tuskista huolimatta ja vaikka et saakaan leikkiä. Voit viihdyttää Teddyä, keriä lankaa, lukea minulle kun ompelen ja suorittaa monia askareita ilman että sinun tarvitsee käyttää jalkaasi. Sillä tavoin päivät kuluvat nopeasti eivätkä mene ihan hukkaan.
Silloin Demi juoksi sisään toisessa kädessään iso perhonen ja toisessa ruma pieni rupisammakko.
-- Katso, minä löysin nämä, eivätkö olekin komeita? läähätti Demi hengästyneenä.
Dan nauroi sammakolle ja sanoi, ettei hänellä ollut sille paikkaa, mutta perhonen oli kovin kaunis, ja sen hän tahtoi kokoelmaansa.
-- Jos sen täytyy kuolla, niin annetaan sille pisara kamferia, sanoi Jo-rouva ottaen pullon esille.
-- Minä tiedän, herra Hyde tappoi ne aina myrkyllä. Ja Dan tipautti hellävaroen pisaran hyönteisen päähän, jolloin vaaleanvihreät siivet lepattivat hetken ja pysähtyivät.
Tuskin tämä murhenäytelmä oli päättynyt, kun Teddy huusi makuuhuoneesta:
-- Äitii! Iso rapu syö pikkuista!
Demi juoksi apuun tätinsä kanssa ja tapasi Teddyn haltioissaan tuolilla pomppimassa; kaksi pikku rapua ryömi lattialla, jonne ne olivat päässeet häkin ristikoiden välistä. Kolmas oli takertunut häkin yläosaan ilmeisesti hengenhädässä, sillä sen alapuolella avautui surullinen vaikkakin samalla hullunkurinen näky. Isoin rapu syödä ratusteli veljeään aivan kylmäverisesti. Onnettoman uhrin sakset oli kiskottu irti ja se oli käännetty selälleen. Iso rapu piteli sen selkäkilpeä toisessa saksessaan ja vedettyään sen leukansa alle kuin lautasen pisteli siitä kaikessa rauhassa herkkupaloja toisella saksellaan pysähtyen silloin tällöin pyörittämään varsien päissä olevia silmiään ja lipomaan kapeaa kieltään ja maiskuttelemaan suutaan hullunkurisesti. Jo-rouva kantoi häkin Danin nähtäväksi ja Demi vangitsi kulkurit vanhaan pesuvatiin.
-- Minä päästän nämä ukkelit vapaiksi, ei niitä voi pitää täällä sisällä, sanoi Dan silminnähtävästi pahoillaan.
-- Kyllä minä hoidan niitä, kunnes sinä paranet, kun vain sanot kuinka. Ne voivat ihan hyvin olla minun kilpikonnasäiliössäni, sanoi Demi, jonka mielestä nämä pikku elävät olivat vielä mielenkiintoisempia kuin hänen omat kilpikonnansa. Niinpä Dan selitti, mitä ravut tarvitsevat ja miten ne elävät, ja Demi lähti viemään niitä uuteen kotiin ja uuteen seuraan.
-- Kyllä hän on kiltti, sanoi Dan, laittaessaan huolellisesti ensimmäistä perhosta laatikkoon.
-- Niin hänen pitäisi ollakin, hänen hyväkseen on tehty paljon.
-- Hänellä on sukulaisia, jotka ovat auttaneet ja neuvoneet häntä. Minulla ei ole ollut, huokasi Dan.
Entinen aika tuli harvoin hänen mieleensä, mutta nyt hänestä tuntui kuin hän olisi jotenkin jäänyt osattomaksi.
-- Minä tiedän sen, ystäväiseni, ja siksi en odotakaan sinulta samaa kuin Demiltä, vaikka hän on nuorempi. Me autamme nyt sinua minkä voimme ja yritämme opettaa sinulle, kuinka ihminen voi itse parhaiten auttaa itseään. Oletko unohtanut, kuinka isä Bhaer neuvoi sinua viime kerralla täällä ollessasi pyrkimään hyväksi ja pyytämään Jumalalta siihen apua?
-- En, kuului hyvin hiljaa.
-- Haluatko vielä yrittää?
-- Haluan, vielä hiljemmin.
-- Minä luotan siihen, ja tiedän kyllä, pidätkö uskollisesti lupauksesi, sillä ihmiset, jotka uskovat näihin asioihin, ymmärtävät sanoittakin, onko korkeimman apua pyydetty.
Annettuaan Danille luettavaksi "Croftonin koulupojat" Jo-rouva jätti hänet tunniksi yksin, mutta kävi tuon tuostakin katsomassa häntä. Dan ei yleensä välittänyt lukemisesta, mutta tähän kirjaan hän innostui niin, että hämmästyi, kun pojat palasivat kävelyltä. Daisy antoi Danille kimpun metsäkukkia, ja Nan tahtoi välttämättä tuoda hänelle illallisen. Maatessaan sohvalla Dan näki avoimesta ovesta pojat, jotka istuivat pöydän ääressä ja virnistelivät hänelle ystävällisesti voileipää syödessään.
Herra Bhaer kantoi Danin aikaisin vuoteeseen, ja Teddy tuli yöpukusillaan sanomaan hyvää yötä.
-- Saanko minä sanoa iltarukoukseni Dannylle, hän kysyi, ja kun äiti vastasi: -- Saat toki, hän polvistui ja risti pulleat kätensä ja sanoi hiljaa:
-- Hyvä Jumala, siunaa kaikkia ja auta minua hyväksi.
Sitten hän lähti huoneesta hymyillen unisena äitinsä olan yli.
Mutta kun iltakeskustelu oli päättynyt, iltalaulu laulettu ja talo henki viihtyisää sunnuntairauhaa, Dan makasi huoneessaan valveilla, pohti uusia ajatuksia ja tunsi uusien toiveiden ja pyrkimysten myllertävän sydämessään. Rakkaus ja kiitollisuus olivat aloittaneet työn, jonka elämänkoulu ajan mittaan päättäisi.
11
TEDDY-SETÄ
Viikon verran Dania kuljetettiin sohvan ja vuoteen väliä. Se oli pitkä ja raskas viikko, sillä loukkaantunutta jalkaa särki aika ajoin kovasti. Paikallaanolo oli myös perin ikävää toimeliaasta pojasta, joka halusi kiihkeästi päästä nauttimaan kesästä. Mutta Dan koetti parhaansa ja muut auttoivat häntä, kukin tavallaan. Niin kului aika, ja lauantaiaamuna hänen vaivansa palkittiin, kun hän kuuli tohtorin sanovan:
-- Jalka on parantunut paremmin kuin luulinkaan. Antakaa pojalle keppi, alkakoon vain liikuskella täällä sisällä.
-- Eläköön! huusi Nat ja ryntäsi ulos kertomaan toisille hyvää uutista.
Kaikki olivat iloisia, ja päivällisen jälkeen koko joukko kerääntyi katsomaan, kun Dan harppoi kepin varassa muutaman kerran edestakaisin salissa ja asettui sitten kuistille, jossa hänellä oli jonkinlainen vastaanotto.
Häntä ilahdutti suuresti toisten huomaavaisuus ja hyväntahtoisuus ja hänen mielihyvänsä kasvoi hetki hetkeltä, sillä pojat kävivät kunniatervehdyksellä, pikku tytöt kiidättivät hänelle jakkaroita ja tyynyjä ja Teddy vartioi häntä kuin jotakin heikkoa olentoa, joka ei selviä omin voimin. Heidän istuskellessaan ja seisoessaan vielä rappusilla portin eteen pysähtyivät vaunut, joista heilutettiin hattua. Rob juosta piipersi portille minkä jaloistaan pääsi ja huusi täyttä kurkkua:
-- Teddy-setä, Teddy-setä!
Kaikki pojat Dania lukuunottamatta karkasivat hänen jälkeensä koettaen joutua ensimmäisenä avaamaan porttia, ja pian vaunut pysähtyivät pihalle täynnä poikia, joiden keskellä Teddy-setä istui nauraen pieni tyttärensä polvellaan.
-- Pysäyttäkää riemuvaunut ja antakaa Jupiterin astua niistä, hän sanoi, hyppäsi vaunuista ja juoksi portaille, joilla rouva Bhaer seisoi nauraen ja käsiään taputtaen kuin nuori tyttö.
-- Mitä kuuluu, Teddy?
-- Kaikki hyvin.
Sitten he kättelivät ja Laurie-herra antoi Bessin Jo-tädin syliin ja sanoi lapsen puristaessa lujasti tätiään kaulasta: -- Pikku kähäräpää oli niin kovasti tulossa tänne, että lähdin tuomaan häntä, varsinkin kun itse aivan riuduin halusta nähdä sinua. Tulimme leikkimään muutamaksi tunniksi poikien kanssa ja katsomaan, kuinka jaksaa 'kenkätalon eukko, jolla on sata lasta ja elämä puuhakasta'.
-- Sehän hauskaa! Leikkikää, mutta älkää tehkö mitään pahaa, vastasi Jo-rouva, kun pojat kerääntyivät Bessin ympärille ihailemaan hänen kultaisia kiharoitaan, hienoa pukuaan ja ylhäistä käytöstään, sillä pikku 'prinsessa', kuten he sanoivat, ei antanut kenenkään suudella itseään, hymyili vain pojille tätinsä sylistä ja taputti heitä suopeasti päähän pikku kätösillään. Kaikki jumaloivat häntä, varsinkin Rob, joka piti Bessiä jonkinlaisena nukkena; hän ei uskaltanut koskea tyttöön, koska pelkäsi tämän särkyvän, vaan katseli häntä kunnioittavan välimatkan päästä ja oli onnellinen, kun pikku ylhäisyys suvaitsi huomata hänet. Koska Bess halusi heti nähdä Daisyn keittiön, Jo-rouva kantoi hänet sinne ja pikku pojat seurasivat heitä saattojoukkona. Muut paitsi Nat ja Demi juoksivat kunnostamaan eläintarhaa ja kasvimaata, sillä Laurie-herra piti aina katselmuksen ja oli pettynyt, elleivät paikat olleet kunnossa.
Portailla Laurie kääntyi Danin puoleen kuin vanha tuttava, vaikka oli nähnyt tämän vain kerran tai pari, ja kysyi:
-- Mitenkä jalkasi nyt jaksaa?
-- Paremmin.
-- Taidat olla jo kyllästynyt sisälläoloon.
-- Olenhan minä! Ja Danin katse harhaili pitkin vehmaita mäkiä ja metsiä, jonne hänen mielensä paloi.
-- Jospa tekisimme pienen retken ennen kuin toiset palaavat? Nuo isot kevyet vaunut ovat kyllin turvalliset ja mukavat, ja siemaus raitista ilmaa tekee hyvää sinulle. Hae tyyny ja huivi, Demi, ja kannetaan Dan vaunuihin.
Pojista ajatus oli hirveän hauska ja Dan näytti ilahtuneelta, mutta äkkiä hän sai odottamattoman hyveellisyydenpuuskan ja kysyi:
-- Eihän vain rouva Bhaer pahastu?
-- Ei toki, sovimme asiasta hetki sitten.
-- Ettehän te puhuneet sellaista, väitti Dan.
-- Meillä on tapana lähettää sanattomia viestejä. Parannettu sähkötysmenetelmä, näetkös.
-- Minä tiedän -- silmät. Minä näin, kun te kohotitte kulmianne ja nyökkäsitte vaunuihin, ja rouva Bhaer nyökkäsi takaisin ja nauroi, selitti Nat arastelematta enää lainkaan Laurie-herraa.
-- Oikein. Kas niin, lähdetäänpäs nyt.
Ja hetken kuluttua Dan istui mukavasti vaunuissa jalka ojennettuna vastakkaiselle penkille, jossa se lepäsi tyynyn päällä käärittynä huiviin; sen oli ylempi taho lennättänyt vaunuihin kuin taikaiskusta juuri sillä hetkellä kun sitä kaivattiinkin. Demi kipusi ajajan penkille mustan Petterin rinnalle. Nat istui Danin vieressä kunniapaikalla ja Teddy-setä halusi istua heitä vastapäätä -- muka huolehtimassa kipeästä jalasta, mutta itse asiassa tarkkaillakseen kaksia onnellisia pojan kasvoja, jotka olivat aivan erilaiset: Danin kulmikkaat, ahavoituneet ja voimakkaat, Natin kaidat, kauniit ja melkein riutuneet, mutta ne olivat puoleensavetävät kasvot, katse oli lempeä, otsa korkea.
-- Minulla on muuten täällä jossakin kirja, jota ehkä mielelläsi katselisit, sanoi seurueen vanhin poika ja kaivoi istuimen alta kirjan, joka sai Danin huudahtamaan:
-- Pahus vieköön, kuinka upea! Hän käänteli lehtiä ja näki hienoja perhosten, lintujen ja hyönteisten värikuvia. Hän oli niin riemuissaan, että unohti kiittää, mutta Laurie-herra ei pahastunut siitä vaan katseli tyytyväisenä pojan vilpitöntä iloa ja kuunteli niitä ilonpurkauksia, joita tuttujen hyönteisten näkeminen herätti. Nat nojasi hänen olkaansa nähdäkseen paremmin, ja Demi käänsi hevosille selkänsä osallistuakseen keskusteluun.
Kun he tulivat kuoriaisiin, kaivoi Laurie-herra oudon pikku ötökän liivintaskustaan, pani sen kämmenelleen ja sanoi:
-- Tässä on tuhansia vuosia vanha kuoriainen.
Ja sillä aikaa kun pojat tutkivat kummallista kivettymää, joka näytti tosiaan vanhalta ja harmaalta, herra Laurence kertoi, kuinka se löytyi erään muumion kääreistä oltuaan vuosituhansia kuuluisassa hautakammiossa. Huomattuaan poikien innostuksen hän kertoi heille egyptiläisten rakentamista omituisista ja suurenmoisista muistomerkeistä ja matkasta, jonka hän oli tehnyt komeaa Niiliä pitkin mustien, kauniiden miesten ohjaamassa aluksessa. Hän kertoi miten oli ampunut krokotiileja ja nähnyt ihmeellisiä lintuja ja eläimiä ja matkustanut autiomaassa kamelilla, joka keinutteli häntä kuin myrsky laivaa.
-- Teddy-setä kertoo melkein yhtä hyvin kuin isoisä, sanoi Demi hyväksyvästi, kun tarina loppui ja pojat katsoivat kertojaan kuin lisää pyytäen.
-- Kiitoksia, sanoi Laurie-herra arvostaen suuresti Demin kiitosta.
-- Tässä minulla on pari pikku esinettä, jotka pistin taskuuni, kun etsin tavaroitteni joukosta jotain, joka voisi huvittaa Dania, sanoi Teddy-setä kaivaen esille hienon nuolenpään ja simpukankuorista tehdyn kaulanauhan.
-- Voi, kerro meille intiaaneista! pyysi Demi, joka rakenteli mielellään intiaanimajoja.
-- Dan tietää niistä paljon, lisäsi Nat.
-- Varmasti enemmän kuin minä. Kerrohan meille, pyysi Laurie-herra näyttäen yhtä innostuneelta kuin toisetkin pojat.
-- Herra Hyde oli asunut intiaanien luona ja osaa puhua monia intiaanien kieliä ja pitää niistä, aloitti Dan mielissään kehumisesta, mutta vähän hämillään aikuisen kuulijan vuoksi.
-- Mitä ne simpukkanauhat ovat? kysyi Demi yläilmoista. Toisetkin rupesivat kyselemään, ja ennen kuin huomasikaan, Dan lasketteli kaiken minkä oli kuullut herra Hydeltä muutaman viikon takaisen jokimatkansa aikana. Laurie-herra kuunteli tarkasti, mutta totesi itse kertojan kiinnostavammaksi kuin intiaanit; Jo-rouva oli kertonut Danista, ja Laurie oli heti mieltynyt tähän karkailevaan metsäläispoikaan.
-- Mielestäni teidän poikien olisi hyvä saada ihan ikioma museo, paikka jonne voisitte kerätä kaikki ne harvinaiset ja mielenkiintoiset esineet, joita löydätte, teette tai saatte. Jo-rouva on liian kiltti välittääkseen, mutta kyllä hänen on vaikeata nähdä talo täynnä kamaa -- litrakaupalla itikoita parhaissa maljakoissaan, lepakoita naulattuina oven päälle, ampiaispesiä tippumassa ihmisten niskaan ja kaikkialla kivikasoja, joilla voisi päällystää vaikka kokonaisen kadun. Ei ole montakaan naista, joka kestäisi sellaista. Vai mitä luulette?
Laurie-herran puhuessa iloinen pilke silmissään pojat nauroivat ja tönivät toisiaan, sillä joku oli varmaan kertonut näistä epämukavista kalleuksista, eihän hän muuten olisi voinut niistä tietää.
-- Mihin ne sitten voisi panna? kysyi Demi.
-- Vanhaan vaunuvajaan.
-- Mutta sehän vuotaa, eikä siinä ole ikkunoita eikä mitään säilytyspaikkoja tavaroille ja se on täynnä pölyä ja hämähäkin verkkoja, aloitti Nat.
-- Odottakaahan kun Gibbs ja minä olemme vähän korjanneet vajaa. Gibbs tulee maanantaina kunnostamaan sitä. Ensi lauantaina minä tulen uudestaan, ja silloin järjestetään -- tai pannaan ainakin alulle -- pieni sievä museo. Jokainen voi tuoda sinne tavaransa ja saa niille paikan. Dan saa olla museon johtaja, koska hän on niin selvillä näistä asioista, ja se on hiljaista, mukavaa työtä nyt kun hän ei voi paljon kävellä.
-- Siitä tulee hurjan hauskaa, huudahti Nat, ja Danin kasvot loistivat kuin aurinko, mutta hän ei puhunut mitään, rutisti vain kirjaa rintaansa vasten ja katseli herra Laurencea kuin tämä olisi ollut maailman suurin hyväntekijä.
-- Lähdetäänkö vielä uudestaan? kysyi Petteri heidän tultuaan portille kahden verkkaan ajetun kierroksen jälkeen.
-- Ei, meidän täytyy olla järkeviä, muuten emme pääse enää ajelulle. Sitä paitsi minun täytyy katsella taloa, tarkastaa vaunuvaja ja keskustella äiti Bhaerin kanssa ennen kuin lähden, sanoi herra Laurence, ja kannettuaan Danin takaisin sohvalle lepäämään ja nauttimaan kirjastaan hän meni leikkimään toisten poikien kanssa, jotka olivat kääntäneet talon ylösalaisin etsiessään häntä. Jätettyään pikku tytöt keittämään ja paistamaan yläkertaan rouva Bhaer istahti Danin luo kuuntelemaan tämän innostunutta kertomusta ajelusta, kunnes toiset palasivat pölyisinä, hikisinä ja innoissaan tulevasta museosalista.
-- Minun on aina tehnyt mieleni perustaa jokin laitos, ja nyt minä aloitan tällä, sanoi Laurie-herra istahtaen jakkaralle rouva Bhaerin jalkojen juureen.
-- Olethan sinä perustanut jo yhden. Vai miksi sanot tätä? kysyi Jo-rouva osoittaen poikia, jotka olivat leiriytyneet lattialle heidän ympärilleen.
-- Minä sanon sitä lupaavaksi Bhaer-tarhaksi ja olen ylpeä kuuluessani itsekin siihen. Tiedätkö, Dan, että olen tämän koulun vanhin oppilas? kysyi Teddy-setä Danilta.
-- Minä luulin, että Franz on vanhin, sanoi Dan miettien mitä toinen tarkoitti.
-- Ei veikkonen. Minä olen ensimmäinen, jonka Jo-rouva otti hoitoonsa ja minä olin niin kuriton, ettei hän ole vieläkään saanut minua mieleisekseen, vaikka on uurastanut vuodesta vuoteen.
-- Silloin hänen täytyy olla hirveän vanha! sanoi Nat viattomasti.
-- Hän vain aloitti niin aikaisin. Tyttöparka, hän oli vasta viidentoista alkaessaan kasvattaa minua, ja minä tein hänen elämänsä niin kauheaksi, että kumma kun hän ei ole raajarikko, harmaapäinen tai ihan näännyksissä, sanoi Laurie-herra nauraen.
-- Älä, Teddy; et saa parjata itseäsi tuolla tavalla, vastasi Jo-rouva sipaisten tummakiharaista päätä, joka nojasi hänen polveaan vasten, sillä Teddy oli yhä hänen 'poikansa'. -- Ilman sinua ei Plumfieldissa olisi koulua. Onnistuttuani niin hyvin sinun suhteesi, hyvä herra, rohkenin toteuttaa lempisuunnitelmani. Pojat saavatkin kiittää sinua kaikesta ja antaa perustajan kunniaksi uuden laitoksen nimeksi 'Laurencen museo', eikö niin, pojat? hän lisäsi iloisesti kuin entisaikojen Jo-tyttö.
-- Hyvä, hyvä! kiljuivat pojat.
-- Minä olen nälkäinen kuin karhu; onko mitään hyvää suuhunpantavaa? kysyi Laurie-herra, kun huuto lakkasi ja hän oli juhlallisesti kumartaen ottanut kiitokset vastaan.
-- Demi, menepäs pyytämään Pöpöltä piparkakkulaatikko. Välipalat ovat kyllä vastoin sääntöjä, mutta olkoot, tilaisuuden kunniaksi kaikki saavat piparkakkuja, sanoi Jo-rouva, ja kun laatikko tuli, hän jakoi niitä avokätisesti koko joukolle.
-- Varjelkoon, minähän olen unohtanut isoäidin nyytin! huudahti Laurie-herra äkkiä suu täynnä piparkakkua ja juoksi vaunujen luo. Palatessa hänellä oli kädessään iso valkoinen käärö, ja kun se avattiin, tuli esiin kokoelma eläimiä, lintuja ja somia esineitä, jotka oli leikattu piparkakkutaikinasta ja paistettu kauniin ruskeiksi.
-- Näitä on yksi jokaiselle, ja kirjeestä selviää kuka minkin saa. Isoäiti ja Hanna ovat leiponeet ne, ja minua ihan kylmää, kun ajattelen, mikä minut olisi perinyt, ellen olisi muistanut antaa niitä.
Kakut jaettiin sitten ilon ja riemun vallitessa: Dan sai kalan, Nat viulun, Demi kirjan, Tommy aasin, Daisy kukan, Nan vanteen ja Emil tähden, koska mahtaili sillä, että opiskeli tähtitiedettä. Mutta paras oli Franzin raitiovaunu, sillä hänen suurin huvinsa oli tehdä raitiovaunuretkiä. Pumppu sai lihavan possun ja pikku väki lintuja, kissoja ja jäniksiä, joilla oli mustat korinttisilmät.
-- Nyt minun täytyy lähteä. Missä minun pieni kähäräpääni on? Äiti rientää jo kohta hakemaan meitä, ellen vie tyttöä ajoissa kotiin, sanoi Teddy-setä, kun viimeinenkin piparkakun murunen oli kadonnut.
Nuoret neidit olivat menneet puutarhaan, ja sillä aikaa kun Franz etsi heitä, Jo ja Laurie keskustelivat portailla.
-- Miten pikku pyryharakka menestyy? Laurie kysyi, sillä hänestä Nanin kepposet olivat mainioita, eikä hän koskaan väsynyt kiusoittelemasta niillä Jo-rouvaa.
-- Erinomaisesti; hän käyttäytyy jo aika mukiinmenevästi ja alkaa huomata, kuinka vallaton on ollut.
-- Eivätkö pojat yllytä häntä kujeisiin?
-- Yllyttävät, mutta minä koetan puhumalla vedota Naniin, ja hän on viime aikoina paljon kehittynyt. Näithän miten sievästi hän tervehti sinua ja kuinka kiltti hän oli Bessille. Daisyn esimerkki vaikuttaa häneen, ja olen varma, että muutama kuukausi saa ihmeitä aikaan.
Tässä Jo-rouvan selitys katkesi lyhyeen, sillä nurkan takaa syöksyi Nan neljän pojan valjakolla hurjaa vauhtia kannoillaan Daisy, joka veti Bessiä käsikärryissä. Ravatessaan siinä tomupilven keskellä hatutta päin ja hiukset valloillaan, piiskat läiskyen ja kärryt jyristen tytöt näyttivät villi-ihmisiltä.