Part 10

Ullakolle sulkeutuneina he viettivät vapaahetkensä rakentaen jotakin salaperäistä kojetta, johon meni niin paljon liisteriä, että Pöppö pauhasi ja tytöt olivat ihmeissään. Keskiviikkoilta oli tavattoman kaunis, ja tutkittuaan tarkasti tuulta ja ilmaa Nat ja Tommy lähtivät pihasta kantaen valtavaa litteätä kääröä, joka oli kiedottu moniin sanomalehtiin. Nan oli pakahtua uteliaisuudesta ja Daisy kiihtymyksestä ja molemmat aivan tärisivät jännityksestä, kun Demi marssi rouva Bhaerin huoneeseen hattu kädessä ja sanoi niin kohteliaasti kuin suinkin osasi:

-- Olisitko sinä hyvä ja tulisit tyttöjen kanssa ulos, Jo-täti? Me olemme valmistaneet teille yllätyksen. Tulkaa, se on hirveän hauskaa.

-- Kiitos, tulemme mielihyvin, minun täytyy vain ottaa Teddy mukaan, vastasi rouva Bhaer, ja hänen hymynsä ilahdutti Demiä kuin päivänpaiste sateen jälkeen.

-- Hauskaa saada hänetkin mukaan. Pikku vaunut odottavat jo tyttöjä. Ethän pahastu, täti, vaikka saatkin kävellä Keisariharjulle?

-- Päinvastoin, kävelen oikein mielelläni. Mutta onko varmaa, etten häiritse teitä?

-- Et tietenkään. Koko huvi menisi pilalle, jos sinä jäisit pois, sanoi Demi tosissaan.

-- Olette kovin ystävällinen, herra, sanoi Jo-täti tehden hoviniiauksen. -- Joutukaapas nyt, tytöt, ei anneta heidän odottaa; hatut päähän ja matkaan. Palan halusta nähdä, mitä he ovat keksineet.

Rouva Bhaerin puhuessa kaikki joutuivat valmiiksi, ja viidessä minuutissa oli kolme tyttöä ja Teddy sijoitettu 'pyykkikoriin', joksi Tobyn vetämiä pajupunoskärryjä sanottiin. Demi johti kulkuetta, jonka jälkijoukkona tulivat Jo-rouva ja Kit-koira. Tobylla oli päässään pölyhuiska, vaunujen yläpuolella liehui kaksi kummallista lippua, Kitillä oli kaulassa sininen ruusuke, jota se inhosi, Demi oli pistänyt komean voikukkakimpun napinreikäänsä ja Jo-rouva tilaisuuden kunniaksi avannut japanilaisen päivänvarjonsa.

Ylhäällä harjulla ei näkynyt muuta kuin tuulessa aaltoilevaa ruohikkoa, ja lapset olivat pettyneitä. Silloin Demi sanoi jännitystä lisäten:

-- Astukaa nyt kaikki rattailta ja seiskää hiljaa, niin salaisuus ilmestyy, ja hän poistui kallion taa, josta oli silloin tällöin pistänyt näkyviin joku pää.

Odotettiin hetken aikaa jännittyneinä, sitten Nat, Demi ja Tommy marssivat esiin. Heillä oli käsissään kolme uudenuutukaista leijaa, jotka he toivat kohteliaasti tytöille.

-- Eikä tässä ole vielä kaikki, pojat ilmoittivat riemuissaan ja juostuaan kallion taa he ilmestyivät taas takaisin kantaen suunnattoman suurta leijaa, johon oli maalattu loistavin keltaisin kirjaimin: "Äiti Bhaerille".

-- Me ajattelimme, että sinäkin tahtoisit leijan, koska olit vihoissasi meille ja pidit tyttöjen puolta, huusivat kaikki kolme naurusta pyrskien. Jo-rouva taputti nauraen käsiään sydämestään mukana leikissä.

-- Hei, pojat, tämähän on kerrassaan komeaa! Kuka teistä keksi tämän? hän kysyi ottaen vastaan leijansa.

-- Fritz-setä ehdotti sitä, kun me suunnittelimme tytöille leijoja; hän sanoi, että sinä pitäisit siitä, vastasi Demi säteillen tyytyväisyydestä.

-- Fritz-setä tietää, mistä minä pidän. Minä olen aina toivonut leijaa.

-- Sen tähdenhän me ne teimmekin, huudahti Tommy ja heittäytyi käsilleen seisomaan aivan kuin se olisi ollut paras tapa ilmaista tunteitaan.

-- Pannaan ne lentämään, touhusi Nan.

-- En minä osaa, aloitti Daisy.

-- Me näytämme, kyllä me neuvomme! lupasivat pojat palveluhaluisina ja samalla Demi otti Daisyn leijan, Tommy Nanin ja Nat Bessin, joka ei olisi hennonnut luovuttaa sinistä leijaa hetkeksikään käsistään.

-- Odota täti, vähän ajan perästä me lennätämme sinunkin leijaasi, sanoi Demi, josta tuntui, ettei rouva Bhaerin suosiota saanut menettää laiminlyönnillä.

-- Kiitos, kultaseni, mutta minä taidan osata itsekin, ja sitä paitsi tuolta tulee poika, joka lennättää sitä minulle, lisäsi Jo-rouva, kun hänen miehensä iloiset kasvot ilmestyivät kallion takaa.

Herra Bhaer tuli samassa heidän luokseen, päästi leijan liikkeelle, ja Jo-rouva juoksutti sitä hilpeästi lasten katsellessa näytelmää. Leija toisensa jälkeen kohosi ilmaan, ja ne leijailivat kuin kisailevat linnut sinne tänne tasaisessa tuulessa. Oli siinä iloa ja riemua! Juosten ja huutaen leijat lähetettiin ilmaan tai niitä vedettiin alaspäin ja seurattiin niiden kieppuilua; ne tuntuivat kiskovan voimakkaasti naruista kuin vapauteen pyrkivät eläimet. Nan oli ihan villinä riemusta, Daisysta uusi leikki oli melkein yhtä hauskaa kuin nukeilla puuhailu ja pikku Bess oli niin ihastunut 'nättiin leijuun', ettei raaskinut antaa sen lentää juuri lainkaan, vaan piti sitä mieluummin polvillaan ja katseli niitä mainioita piirroksia, joilla Tommy oli sen koristanut. Äiti Bhaer iloitsi suunnattomasti leijastaan, ja näytti kuin se olisi ymmärtänyt kuka sen omisti, sillä se syöksyi äkkiä alas pää edellä juuri kun vähimmin aavisti, tarttui puihin, oli pudota jokeen tai kiiti niin korkealle, että näkyi vain pienenä pilkkuna.

Vähitellen kaikki väsyivät ja istahtivat lepäämään sidottuaan leijat puihin tai pensaisiin. Herra Bhaer lähti Teddy olallaan katsomaan lehmiä.

-- Onko teillä koskaan ollut näin hauskaa? kysyi Nat heidän loikoessaan ruohikossa kuin lammaskatras.

-- Ei sen jälkeen kun pikku tyttönä lennätin leijaa, vastas Jo-rouva.

-- Äiti Bhaer oli varmaan lapsena hurjan villi, sanoi Nat.

-- Minun täytyy surukseni tunnustaa, että olin tuhma tyttö.

-- Minä pidän tuhmista tytöistä, huomautti Tommy katsoen Naniin, joka vastasi kohteliaisuuteen hurjasti irvistäen.

-- Miksen minä muista sitä, täti? Olinko minä liian pieni? kysyi Demi.

-- Olit varmastikin.

-- Millaista oli, kun te viimeksi lennätitte leijaa, äiti Bhaer? kysyi Nat.

-- Voi, se oli ihan hassua, sillä minä olin viidennellätoista ja iso tyttö, ja minua hävetti näyttäytyä sellaisessa leikissä. Teddy-sedän kanssa me teimme leijat ja menimme varkain lennättämään niitä. Meillä oli hirveän hauskaa, ja istuessamme paraikaa lepäämässä niin kuin nytkin kuulimme äkkiä ääniä ja näimme joukon nuoria neitejä ja herroja palaamassa retkeltä. Teddy ei välittänyt, mutta minulle tuli hirveä hätä, sillä tiesin että minulle nauretaan. Hurjat tapani huvittivat jo muutenkin naapureita.

"Mitä minä teen?" kuiskasin Teddylle, kun äänet yhä lähenivät.

"Tällä tavoin", sanoi Teddy ja leikkasi veitsellä rihmat poikki. Leijat lensivät tiehensä, ja ihmisten tultua näkösälle me poimimme kukkia kaikessa rauhassa. He eivät aavistaneet mitään, ja meitä nauratti kovasti täpärä pelastus.

-- Katosivatko ne leijat? kysyi Demi.

-- Ikipäiviksi. Mutta en minä välittänyt siitä, sillä päätin odottaa, kunnes olisin niin vanha ja arvokas nainen, että voisin taas leikkiä leijoilla. Ja kuten näette, se odotus ei ollut turhaa, sanoi Jo-rouva alkaen kääriä leijaa talteen, sillä alkoi tulla myöhä.

-- Täytyykö meidän jo lähteä?

-- Minun täytyy, muuten ette saa illallista eivätkä sellaiset yllätykset taitaisi huvittaa teitä.

-- Eikö meidän juhlamme ollutkin hauska? kysyi Tommy tyytyväisenä.

-- Loistava! vastasivat kaikki.

-- Tiedättekö miksi? Siksi että teidän vieraanne ovat osanneet käyttäytyä ja koettaneet saada kaiken onnistumaan hyvin. Ymmärsittekö mitä tarkoitan?

Pojat vilkaisivat noloina toisiinsa lähtiessään leija olalla astelemaan kotiin.

10

JÄLLEEN KOTONA

Heinäkuu oli tullut ja heinänteko alkanut; puutarhat kukoistivat ja pitkän kesäpäivän jokainen hetki toi tullessaan riemua. Ovet ja ikkunat olivat auki aamusta iltaan ja pojat viettivät kaiken vapaa-aikansa ulkona. Tunnit olivat lyhyitä ja lupapäiviä pidettiin usein, sillä Bhaerien mielestä ahkera ruumiinharjoitus edisti terveyttä ja lyhyet kesät oli parasta käyttää ulkotöihin.

Pojat olivatkin vereviä, päivettyneitä ja terveitä, vankat jalat ja kädet työntyivät ulos lahkeista ja hihoista. Nauru ja riemu raikui kaikkialla; kujeiltiin sisällä ja ulkona, seikkailtiin ja retkeiltiin yli vuorten ja laaksojen. Vain yhtä asiaa toivottiin, jotta onni olisi täydellinen ja sekin tapahtui kun sitä vähiten odotettiin.

Kerran illalla, kun pienet pojat olivat jo vuoteessa, isot uimassa joella ja rouva Bhaer riisui huoneessaan Teddyä, tämä huudahti äkkiä: -- Tuolla Danny! ja osoitti ikkunaa, jonka läpi kuu paistoi kirkkaasti.

-- Ei, kultaseni, ei hän ole siellä, sehän on vain kuu, vastasi hänen äitinsä.

-- Onpas, Danny katsoi ikkunasta; Teddy näki, väitti lapsi innoissaan.

-- Kai hän sitten oli, myönsi rouva Bhaer ja kiiruhti ikkunaan toivoen, että niin olisikin. Mutta kasvot olivat kadonneet eikä pojasta näkynyt vilaustakaan. Rouva Bhaer kutsui Dania, juoksi pääovelle Teddy paitaressuna kintereillään ja antoi hänenkin huutaa toivoen, että lapsen ääni tehoaisi paremmin kuin hänen. Mutta mitään ei kuulunut, ja he palasivat pettyneinä takaisin. Teddy ei kuitenkaan uskonut näkemäänsä kuuksi, vaan kohotti vielä päätään vuoteesta ja kysyi:

-- Eikö Danny jo tule? Vähitellen hän kuitenkin nukahti, isot pojat laittautuivat yöpuulle, talo hiljeni eikä vienossa kesäyössä kuulunut kuin sirkan laulu ruohikosta. Rouva Bhaer istui parsimassa, sillä suuri kori oli aina täynnä sukkia, joihin ehtimiseen ilmestyi huikeita reikiä ja hän ajatteli kadonnutta poikaa. Hän uskoi Teddyn erehtyneen eikä halunnut häiritä miestään kertomalla lapsen puheista, sillä isä Bhaer istui kirjoittamassa kirjeitä, hänellä kun oli kovin vähän aikaa omiin asioihinsa ennen kuin pojat olivat nukkumassa. Kello kymmeneltä Jo-rouva nousi sulkemaan ovia. Pysähtyessään hetkeksi portaille ihailemaan kaunista maisemaa hän huomasi jotain valkoista pihanurmikolla seisovan heinäkasan vieressä. Lapset olivat leikkineet pihalla koko illan; rouva Bhaer luuli Nanin tapansa mukaan jättäneen hattunsa heiniin ja meni hakemaan sitä. Mutta tultuaan lähemmäksi hän huomasi, ettei se ollut hattu eikä nenäliina, vaan paidanhiha, josta pisti esiin ruskea käsi. Hän kiersi heinäkasan, ja siellä nukkui Dan syvässä unessa.

Poika oli ryysyinen, likainen ja laiha. Toinen jalka oli paljas, ja toiseen hän oli sitonut kääreeksi vanhan pumpulinuttunsa. Hän oli ilmeisesti piiloutunut heinäkasan taa, mutta unissaan heittänyt kätensä sivulle. Hän huokaili ja mutisi kuin unet olisivat häirinneet häntä, ja kerran liikahtaessaan hän valitti.

-- Ei hän voi tänne jäädä, tuumi rouva Bhaer ja kumartuen Danin yli sanoi hiljaa hänen nimensä. Poika avasi silmänsä kuin unta näkevä. Hän hymyili ja sanoi unisesti:

-- Äiti Bhaer, minä olen tullut kotiin.

Pojan katse ja sanat liikuttivat syvästi rouva Bhaeria. Hän pani kätensä Danin pään alle ja nosti tämän istumaan sanoen ystävällisesti:

-- Minä uskoin sinun tulevan ja olen hyvin iloinen nähdessäni sinut.

Poika näytti vasta nyt oikein heräävän. Hän hypähti pystyyn ja katseli ympärilleen aivan kuin olisi äkkiä muistanut missä oli ja epäillyt ystävällistä tervehdystä. Hänen ilmeensä muuttui ja hän sanoi vähän jurosti:

-- Aioin jatkaa aamulla. Poikkesin vain ohikulkiessani katsomaan.

-- Mutta mikset tullut sisään, Dan? Etkö kuullut, kun me huusimme sinua? Teddy näki ja kutsui sinua.

-- Luulin ettette päästä minua sisään, poika sanoi pyöritellen pientä nyyttiä, jonka hän oli ottanut käteensä kuin lähteäkseen.

-- Koeta niin näet. Jo-rouva ei sanonut muuta, viittasi vain kädellään avonaiseen oveen, josta loisti kodikas valo.

Syvään huoaten, aivan kuin raskas taakka olisi vierähtänyt hartioilta, Dan otti tukevan sauvansa ja alkoi nilkuttaa kohti taloa, mutta pysähtyi äkkiä ja sanoi:

-- Herra Bhaer ei ehkä halua? Minä karkasin Pagen luota.

-- Hän tietää sen ja oli pahoillaan, mutta se ei muuta asiaa. Oletko sinä satuttanut jalkasi? kysyi Jo-rouva, kun Dan lähti sauvansa varassa taas nilkuttamaan.

-- Kivi putosi sen päälle, kun kiipesin muurin yli, ja se ruhjoi jalkaani. Mutta ei se mitään.

Rouva Bhaer auttoi hänet omaan huoneeseensa, ja Dan heittäytyi sinne päästyään tuolille, pää retkahti hervottomana taaksepäin ja hän oli aivan kalpea tuskasta ja väsymyksestä.

-- Dan parka! Juo tämä ja sitten syöt vähän; sinä olet nyt kotona ja äiti Bhaer pitää sinusta hyvää huolta.

Dan katsoi vain kiitollisesti äiti Bhaeria, kun tämä kaatoi viiniä hänen huulilleen, ja sitten hän alkoi syödä. Jokainen suupala näytti lisäävän hänen rohkeuttaan, ja hän alkoi heti kertoa, aivan kuin hänellä olisi ollut kiire saada kaikki sanotuksi.

-- Minä karkasin jo toista kuukautta sitten. Page oli kyllä hyvä, mutta ankara. Enkä minä pitänyt siitä, vaan karkasin erään veneellä liikkuvan miehen mukana. Sen vuoksi ne eivät tienneet mihin olin lähtenyt. Erottuani miehestä minä tein töitä pari viikkoa eräässä talossa, mutta sitten minä annoin selkään talon pojalle ja isäntä pieksi minua, sen takia minä lähdin sieltäkin ja tulin tänne.

-- Kävelitkö koko matkan? kysyi äiti Bhaer etsiessään kääreitä Danin jalkaan.

-- Niin, kun se mies ei maksanut minulle enkä minä pyytänytkään. Piti kai palkkani pojan kipurahoina. Dan nauroi, mutta katseli silti häpeissään ryysyjään ja likaisia käsiään.

-- Miten tulit toimeen? Matka on aikamoinen sinunlaisellesi pojalle.

-- No, kaikki kävi hyvin siihen asti kun loukkasin jalkani. Ihmiset antoivat minulle ruokaa, minä olin yötä ladoissa ja kävelin päivisin. Minä eksyin kun koetin löytää oikotien, muuten olisin ehtinyt tänne jo ennemmin.

-- Mutta jos et kerran aikonut jäädä meidän luoksemme, mitä sinä sitten aioit?

-- Minun teki mieli nähdä Teddyä ja teitä; ja sitten ajattelin mennä entiseen työhön kaupunkiin, olin vain niin väsynyt, että nukahdin heiniin. Olisin lähtenyt aamulla, jos ette olisi löytänyt minua.

-- Oletko pahoillasi siitä? kysyi rouva Bhaer puoleksi huvittuneena, puoleksi moittien kumartuessaan katsomaan pojan loukkaantunutta jalkaa.

Dan karahti punaiseksi ja tuijotti rävähtämättä lautaseen vastatessaan hiljaa:

-- En, minä olen iloinen, sillä halusin kyllä jäädä, mutta pelkäsin että --

Hän ei saanut lausettaan loppuun, sillä rouva Bhaer keskeytti hänet kauhistuneena nähdessään pojan jalan; se oli tosiaan loukkaantunut pahasti.

-- Milloin tämä ruhjoutui?

-- Kolme päivää sitten.

-- Ja sinä olet kävellyt tuossa kunnossa?

-- Minulla oli keppi, ja pesin jalkaa jokaisessa purossa, jonka yli kuljin, ja eräs eukko antoi minulle rievun siteeksi.

-- Herra Bhaerin täytyy heti nähdä jalkasi ja sitoa se, sanoi rouva Bhaer ja riensi viereiseen huoneeseen jättäen oven raolleen, niin että Dan kuuli mitä puhuttiin.

-- Fritz, poika on tullut.

-- Kuka? Dan?

-- Niin. Teddy näki hänet ikkunasta ja me huutelimme häntä, mutta hän meni pois ja piiloutui heinäkasan taa. Minä löysin hänet sieltä hetki sitten nukkumasta -- puolikuolleena kivusta ja väsymyksestä. Hän karkasi kuukausi sitten Pagen luota ja on siitä lähtien ollut matkalla tänne. Ei kuulemma tahtonut näyttäytyä meille, vaan aikoi jatkaa matkaa kaupunkiin vain nähtyään meidät. Toivo takaisinpääsystä on varmaan antanut hänelle voimaa voittaa vastukset, ja nyt hän odottaa tietoa, annatko hänelle anteeksi ja otatko hänet takaisin.

-- Kysyikö hän sitä?

-- Hänen silmänsä kysyivät, ja kun minä herätin hänet, hän sanoi kuin eksynyt lapsi: "Äiti Bhaer, minä olen tullut kotiin." Minulla ei ollut sydäntä moittia häntä, vaan otin hänet kuin karanneen karitsan takaisin katraaseen. Saanhan minä pitää hänet, Fritz?

-- Saat tietysti! Tämähän todistaa, että olemme voittaneet pojan sydämen, enkä tahtoisi enää lähettää häntä pois sen kummemmin kuin omaa Robianikaan.

Pari kyyneltä, jotka vähitellen olivat kertyneet Danin silmiin, vieri alas pitkin likaisia poskia. Kukaan ei nähnyt niitä, sillä Dan pyyhki ne kiireesti pois; mutta luultavasti tuona hiljaisena hetkenä Danin vanha epäluulo näitä hyviä ihmisiä kohtaan häipyi ikipäiviksi. Hän ei puhunut mitään, päätti vain mielessään yrittää parastaan.

-- Tule katsomaan hänen jalkaansa. Se on luultavasti huonossa kunnossa, sillä hän on kävellyt sillä kolme päivää helteessä ja pölyssä ja haavan ympärillä on ollut vain nutunrepale. Dan on sinnikäs poika, ja hänestä tulee vielä kunnon mies.

-- Sitä minäkin toivon -- sinun vuoksesi. Ja sinun intosi takaa kyllä menestyksen. Minä menen nyt katsomaan pientä spartalaistasi. Missä hän on?

-- Minun huoneessani, mutta ole hänelle kiltti, vaikka hän olisi kuinka yrmeä. Se on ainoa tapa, jolla hänet voittaa. Hän inhoaa ankaruutta ja kovaa kuria, mutta hellä sana ja kärsivällisyys tehoavat häneen niin kuin tehosivat ennen minuunkin.

-- Niin kuin sinä nyt olisit ollut samanlainen kuin tuo pojanvintiö! sanoi herra Bhaer nauraen ja samalla miltei närkästyneenä.

-- Kyllä minä sisimmältäni olin, vaikka käyttäydyinkin toisella tavoin. Vaistoan hänen mielenliikkeensä ja luulen ymmärtäväni, mikä häneen vaikuttaa. Olen iloinen siitä, koska minun on sen vuoksi helpompi auttaa häntä.

Astuessaan yhdessä huoneeseen herra ja rouva Bhaer tapasivat Danin istumassa pää käsiin painuneena, aivan kuin hän olisi vaipunut syvään uneen. Mutta äkkiä hän kohotti päänsä ja koetti nousta, kun herra Bhaer sanoi ystävällisesti:

-- Sinä siis pidät Plumfieldista enemmän kuin Pagen talosta. Hyvä, katsotaan nyt, saammeko me tällä kerralla sinut viihtymään täällä paremmin kuin viimeksi.

-- Kiitos, sanoi Dan koettaen esiintyä kohteliaasti.

-- Nyt katsotaan jalkaa. Ai, onpas pahan näköinen. Meidän täytyy heti huomenna kutsua tohtori Firth. Tuo lämmintä vettä, Jo, ja pehmeätä riepua.

Herra Bhaer pesi ja sitoi jalan, ja sillä aikaa rouva Bhaer teki sijan talon ainoaan tyhjään vuoteeseen. Se oli pienessä vierashuoneessa, jonne päästiin salista ja jossa pojat tavallisesti makasivat sairaina ollessaan, koska he näin saivat olla lähellä rouva Bhaeria ja näkivät mitä talossa tapahtui. Kun vuode oli valmis, herra Bhaer otti Danin syliinsä, kantoi hänet huoneeseen, auttoi riisuutumaan, peitteli vuoteeseen ja sanoi isällisesti puristaen pojan kättä: -- Hyvää yötä, poikaseni!

Dan vaipui heti uneen ja nukkui sikeästi monta tuntia. Sitten hänen jalkaansa alkoi vihloa ja pakottaa. Siihen herättyään poika heittelehti levottomana vuoteessa ja koetti olla valittamatta.

Yöllä rouva Bhaer kulkea hissutteli ympäri taloa. Hän sulki ikkunoita siltä varalta että tuuli yltyisi, veti hyönteisverkon Teddyn vuoteen eteen ja katsoi Tommyä, joka joskus käveli unissaan. Hänen tarkka korvansa kuuli Danin hiljaisen valituksen, ja heti paikalla hän oli pojan luona. Tuskissaan Dan juuri takoi kuumaa tyynyään, kun valokiila tunkeutui ovenraosta hallin läpi ja Jo-rouva astui sisään kuin hullunkurinen aave suuri hiusnuttura päälaella ja yllään pitkä harmaa yöpuku.

-- Koskeeko sinuun, Dan?

-- Jalkani on hurjan kipeä, mutta en minä aikonut herättää ketään.

-- Minä olen kuin pöllö, joka lentelee aina öisin. Totisesti, sinun jalkasi on kuuma kuin kekäle, käärettä täytyy taas kastella, sanoi äidillinen pöllö ja lensi pois tuodakseen lisää käärettä ja kannullisen jäävettä.

-- Kylläpä tekee hyvää, huokasi Dan, kun kääre oli taas paikoillaan.

-- Kas niin, koeta nyt nukkua jos voit, äläkä pelästy vaikka näet minut uudestaan, sillä vaihdan kääreen jonkin ajan kuluttua.

Puhuessaan Jo-rouva kumartui kohentamaan pojan vuodetta. Hänen suureksi ihmeekseen Dan kiersi silloin kätensä hänen kaulaansa, veti kasvot lähemmäksi, suuteli häntä ja mutisi katkonaisesti "kiitos". Jo-rouva ymmärsi kömpelön hyväilyn tarkoituksen, hyväksyi äänettömän lupauksen eikä pilannut asiaa hämmästelyllä. Hän muisti vain, ettei Danilla ollut äitiä, suuteli pojan ruskeata poskea, joka hellyyden osoituksen jälkeen oli puoliksi hautautunut tyynyyn ja sanoi:

-- Sinä olet nyt minun poikani, ja jos tahdot, voit tehdä minut siitä ylpeäksi ja iloiseksi. Nämä sanat Dan muisti kauan.

Hiipiessään toisen kerran Danin luo Jo-rouva tapasi hänet syvässä unessa. Poika ei herännyt eikä osoittanut mitään kivun merkkejä, kun rouva Bhaer vaihtoi käärettä, tuskan juonteet vain lientyivät ja kasvoilla kuvastui tyyni rauha.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja talossa oli niin hiljaista, että Dan heräsi vasta puolen päivän aikaan. Katsellessaan ympärilleen hän näki innokkaiden pikku kasvojen kurkistelevan ovenraosta. Hän ojensi kätensä, ja Teddy hyökkäsi huoneeseen, heittäytyi poikittain hänen päälleen ja hihkui: -- Minun Danny, minun Danny! ja taputti ja halaili häntä onnellisena. Pian ilmestyi rouva Bhaerkin tuomaan aamiaista. Teddy halusi välttämättä tarjoilla. Hän syötti Dania kuin pikkulasta toisten suureksi huviksi.

Sitten tuli tohtori ja onneton spartalainen joutui koville, sillä yksi jalkapöydän luista oli mennyt sijoiltaan ja sen paikoilleen asettaminen oli niin tuskallista, että pojan huulet olivat valkoiset ja suuret hikikarpalot kohosivat hänen otsalleen. Mutta hän ei päästänyt äännähdystäkään, puristi vain Jo-rouvaa kädestä niin lujasti, että se oli punainen vielä kauan aikaa jälkeenpäin.

-- Pojan on oltava makuulla ainakin viikko, eikä hän saa astua jalallaan maahan. Sitten vasta nähdään, pääseekö hän liikkumaan kainalosauvojen varassa vai pitääkö hänen pysyä vuoteessa kauemmin, sanoi tohtori Firth pistäen laukkuunsa kiiltävät pihtinsä, joita Dan ei mielellään katsellut.

-- Paraneehan se tästä? kysyi Dan pelästyneenä.

-- Toivotaan, sanoi tohtori jättäen Danin hyvin masentuneelle mielelle, sillä jalan menettäminen on kauhea onnettomuus toimeliaalle pojalle.

-- Älä sure, minä olen oivallinen sairaanhoitaja ja kuukauden päästä kävelet jo niin kuin ennenkin, sanoi Jo-rouva toiveikkaasti.

Mutta Dan pelkäsi niin rammaksi tulemista, ettei edes Teddyn huolenpito piristänyt häntä. Jo-rouva ehdotti silloin, että pari pojista tulisi katsomaan häntä, ja kysyi, kenet hän halusi nähdä.

-- Natin ja Demin; ja pyytäisin myös hattuni, koska siinä on jotain, josta he varmaan pitäisivät. Mahdoitteko te heittää minun nyyttini menemään? kysyi Dan huolestuneena.

-- En, se on kyllä tallessa, sillä arvelin siinä olevan kalleuksia.

Jo-rouva toi hänen vanhan olkihattunsa, joka oli täynnä perhosia ja kuoriaisia, ja nenäliinan, johon oli matkan varrella kertynyt kummallisia esineitä: linnunmunia sievästi sammalessa, harvinaisia kiviä ja simpukankuoria, sienen kappaleita ja pikku rapuja, jotka vankeus oli saanut ihan raivoon.

-- Saisinko minä pitää näitä jossakin? Herra Hyde ja minä löysimme ne ja ne ovat loistokappaleita. Seuraisin mielelläni niiden kehitystä. Saanko minä? kysyi Dan unohtaen jalkansa nauraessaan ravuille, jotka ryömivät takaperin peitteellä.

-- Tietysti saat; Pollyn vanha häkki on niille omiaan. Älä anna niiden nipistää Teddyn varpaita sillä aikaa kun käyn hakemassa sen, sanoi Jo-rouva lähtiessään.

Nat, Demi ja häkki tulivat yhtaikaa, ja ravut sijoitettiin uuteen asuntoonsa sellaisen riemun vallitessa, että pojat unohtivat jäykistyä tervehtiessään karkulaista. Näille ihastuneille kuulijoille Dan kertoi seikkailunsa paljon tarkemmin kuin Bhaereille. Sitten hän levitteli saaliinsa ja selitti tarkasti jokaisen esineen. Poikien innokas juttelu hämmästytti ja huvitti rouva Bhaeria, joka oli vetäytynyt viereiseen huoneeseen jättääkseen heidät rauhaan.

-- Poikahan tietää paljon noista tavaroista, hän on tutkinut niitä tarkkaan. Siitäpä pelastus tuleekin! Kun Dan ei välitä kirjoista eikä hänelle ole helppo löytää muutakaan ajankulua, pojat voivat hankkia hänelle kiviä ja kovakuoriaisia. Jos hänestä tulisi luonnontutkija ja Natista viulutaiteilija, voisin olla ylpeä näiden vuosien työstä.

Ja Jo-rouva tuijotti hymyillen kirjansa yli ja rakenteli pilvilinnoja kuten tyttönä ollessaan, erona vain se, että silloin hän rakenteli niitä itseään, nyt muita varten.

Natia kiinnostivat eniten Danin seikkailut, mutta Demiä hänen perhosensa ja kovakuoriaisensa. Hän kuunteli Danin kuvauksia niistä kuin valloittavaa satua, sillä Dan kertoi hyvin ja oli onnellinen, kun hänkin pystyi opettamaan jotain pikku filosofille.