Part 9

Siina vaivasi päätään monenkaltaisilla kysymyksillä ja otaksumisilla, mikä mahtoi isännän tuommoiseen käytökseen syynä olla. Varsinkin tämmöisenä aikana, jolloin olisi luullut olevan syytä ilostua entistä enemmän. Itse puolestaan ei hän luullut antaneensa Tommille mitään aihetta siihen kammoon, jota hän osoitti vaimoaan ja lastansa kohtaan. Hän oli laittanut kotinsa semmoiseen järjestykseen, että siinä olisi luullut viihtyvän kenen hyvänsä. Mutta ehkäpä isännän kaihtemiseen ja jörömäisyyteen olikin syynä se, ettei hän tahtonut häiritä läsnäolollaan perheensä rauhaa heidän heikkoina ollessaan.

Näitä mietti Siina, mutta eipä hän täyteen selvyyteen sittenkään päässyt tuosta perheen rauhaa uhkaavasta elämän käänteestä.

Eräänä kertana tuli Tommi juron näköisenä lapsikamariin. Siellä oli kaikki niin valoisaa, puhdasta ja siistiä. Valkoiset, suoraksi silitetyt akkunakaihtimet estivät liikanaisen valon huoneeseen tunkeutumasta, pitseillä reunustetut puhtaat lakanat valaisivat sekä emännän vuodetta että pienokaisen kehtoa; oli niin puhdasta, ettei tomunhiukkaakaan näkynyt missään. Tommista tuntui siltä kuin pyhä siimes olisi varjostanut koko huonetta.

Hän tunsi itsensä aivan mahdottomaksi siellä asustelemaan. Hän ei luullut parhaalla tahdollaankaan voivansa niin elää ja olla, ettei hän saisi vaimoltaan alinomaisia nuhteita ja muistutuksia.

Kun isäntä näiden tunteittensa kanssa taisteli, seisten keskellä lattiaa, astui emäntä samassa huoneeseen.

»Kah! Olethan sinä nyt kerrankin täällä! Istuhan toki, että saadaan haastella kahden kesken», sanoi emäntä iloisesti.

»Mitäpä puhelemista meillä olisi?» sanoi isäntä jurosti, mutta istui kuitenkin.

»Sanotko niin? Kenellä sitten olisi keskenään puhelemista, ellei juuri isännällä ja emännällä?» kummasteli Siina.

»Mitä me sitten puhelisimme?» kysyi Tommi.

»Ajattelin puhua siitä, miksi sinä olet nykyään niin kummallinen», sanoi emäntä.

»Kuinka kummallinen?»

»Kummalliselta tuntuu minusta se, kun makaat yösi tuolla väen puolella, ajellen pitkin kovia penkkejä, etkä vietä öitäsi omalla vuoteellasi, jonka luulisin toki olevan siinä voimassa, että siinä sopisi paremmin levätä.»

»Minä en viihdy täällä», sanoi Tommi jurosti.

»Sano, ystäväiseni, mikset voi viihtyä. Minä olen kaiken voitavani tehnyt, saadakseni asuntomme niin mukavaksi ja siistiksi kuin suinkin, että viihtyisit paremmin luonamme. Mutta enimmän kummastuttaa minua, kun nyt juuri luulisi sinulla olevan enemmän aihetta iloon kuin koskaan ennen, ja sinä osoitat päinvastoin mitä suurinta tyytymättömyyttä ja suvaitsemattomuutta. Ja mikä kaikki on tähän kummalliseen käytökseen syynä?» puheli Siina surumielisesti.

»Hym!» hymähti vaan Tommi ja alkoi astella ulos huoneesta.

Siina oli koettanut saada selvää miehensä mielentilasta, mutta tämä suljettu kirja jäi hänelle yhtä hämäräksi kuin ennenkin.

VII.

Pahenee.

Näiden tapahtumain jälkeen makasi isäntä jonkun aikaa omalla vuoteellaan, mutta vähäpuheinen ja miettivän näköinen hän oli. Jos emäntä hänelle jotakin puhui, vastasi hän vaan: on tai ei. Taloudellisiin kysymyksiin virkkoi Tommi vaan jurosti: »Mitäpä minusta.»

Tommin sielussa liikkui sen ohessa kuitenkin säälintunne vaimoansa kohtaan. Tämän tähden ei hän hennonut vaimolleen aivan vasten silmiä purkaa sydäntänsä eikä ilmaista, mikä raskas taakka oli vähitellen kertynyt painostamaan hänen mieltään.

Kun isäntä aamulla heräsi vuoteeltaan, meni hän oitis väen puolelle. Syömässä hän kävi säännöllisesti toisella puolella, mutta kun ateria oli päättynyt, siirtyi hän muiden mukana väen puolelle, sillä siellä hän tunsi viihtyvänsä. Työtä teki hän kahden edestä, mutta taloudellisiin asioihin ja toimiin ei hän ottanut vähintäkään osaa; ne kaikki jäivät emännän huostaan.

Kerran meni hän taas monesta ajasta lapsikamariin. Pienokainen makasi siinä niin autuaan ja viattoman näköisenä ja hymyili nukkuessaan niinkuin pieni enkeli.

Kauan seisoi isä lapsensa kehdon ääressä, ja monenlaisia mietteitä liikkui hänen mielessään. Hän tunsi sanomatonta rakkautta ja sääliä lasta kohtaan. Hän olisi tahtonut ottaa lapsen syliinsä ja paeta hänen kanssaan kauas pois. Mutta samassa tunsi hän itsensä kykenemättömäksi siihen. Hänessä ei olisi miestä hoitamaan lasta sillä hellyydellä ja rakkaudella, minkä tuo toimi välttämättömästi vaatisi. Ehdottomasti täytyi hänen itselleen tunnustaa, että lapsen äiti pystyi siihen kymmeniä kertoja paremmin kuin hän. Ja hän alkoi jo huomata, että harvapa äiti piti lapsestaan niin hellää huolta kuin hänen vaimonsa.

Näitä miettiessään olisi hän niin mielellään suudellut nukkuvaa pienokaista, mutta tämä tuntui hänestä pyhyyden loukkaukselta, eikä hän uskaltanut huulillaan koskettaa tuota enkeliolentoa. Hetken aikaa seisoi Tommi vielä kehdon luona, katsellen tuota nukkuvaa viatonta lapsukaista, jolla ei ollut mitään huolia, murheita ja elämän suruja.

Suuret kyyneleet valuivat isän silmistä kaikkea tätä miettiessään.

Elämä ei käynyt entistä eheämmäksi Ritulassa. Isäntä rupesi taasenkin makailemaan yönsä väentuvan penkeillä, eivätkä mitkään Siinan rukoukset, kehoitukset ja selitykset voineet asiaa toiseksi muuttaa.

»Olkoonpa hän nyt niinkuin haluttaa, kylläpähän kerran siitä puhkeaakin», tuumaili Siina vaan rauhallisesti.

Itseksensä hän puuhaili vaan entiseen tapaansa talouden toimissa niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Sama puhtaus, sama säntillisyys vallitsi nyt Ritulassa kuin ennenkin, ja vieraita kävi talossa niinkuin ennenkin.

Mutta yhä synkkämielisemmäksi kävi isäntä. Ainuttakaan kertaa ei hän tullut enää emännän puolelle vuoteeseensa, vaan makaili tuvan penkillä. Kun emäntä sen huomasi, toimitti hän väen puolelle erityiseen kamariin isännälle vuoteen.

Nyt tuli isäntä oikeaan oloonsa. Oli niinkuin suuri kuorma olisi pudonnut hänen hartioiltaan. Siellä hän tunsi viihtyvänsä omassa rauhassaan, jossa ei tarvinnut ketään arkailla.

Alettiin kummailla, miksi isäntä oli niin usein työstä poissa, vaikka hän ennen niin ahkerasti oli käynyt työssä tahi ainakin ollut sitä johtamassa. Kun väki tuli työstä, ilmestyi isäntäkin joukkoon ja tavallisesti oli hän erinomaisen hilpeällä ja iloisella tuulella. Hän keskusteli jokaisen kanssa erikseen ja kaikille oli hänellä viskata joku leikkisana.

Väestä tuntui siltä kuin isännästä olisi kadonnut kaikki jurous ja synkkämielisyys, ja hän saanut takaisin entisen hilpeän luonteensa. Kukaan ei kaukaan aikaan voinut sanoa, mikä tämän kummallisen muutoksen oli aikaansaanut.

Vihdoin huomattiin, että isännän kieli alkoi iloisimmillaan ollessaan -- -- sammaltaa, ja siitä älyttiin, että hän oli ruvennut yksinäisyydessään ryypiskelemään.

Tämä havainto teki Ritulan väkeen hämmästyttävän vaikutuksen. Emäntään se koski niin kovasti, että hän tuli oikein sairaaksi. Hän luuli nyt keksineensä syyn Tommin synkkämielisyyteen ja perheensä kammoamiseen, mutta se ei johtunut ensinkään hänen mieleensä, että tuon turman perustus ja alkulähde oli juuri hänessä itsessään.

Kaukaan aikaan ei Siina puhunut miehellensä mitään koko tuosta surullisesta ja suomattomasta asiasta. Mykkänä kantoi hän vaan raskasta kuormaansa, surren ja murehtien perheensä tulevaista tilaa. Hän koki tiedustella kaikella naisen neuvokkaisuudella noita turmion lähteitä, saadaksensa tuketuiksi ne. Mutta kaikki tämä oli turhaa työtä, sillä Tommilla oli senkin seitsemän asiamiestä, jotka yhdellä tai toisella tavalla hankkivat hänelle tuota haluamaansa ilolientä.

Ei kauan viipynytkään, ennenkuin Tommin ryypiskeleminen kävi niin julkiseksi, että hän oli myötäänsä humalassa. Eikä hän huolinut keltään vähääkään peitellä taikka salata tilaansa.

Tähän tilaan tultuaan kävi hän usein emännän puolellakin. Eräänä kertana tapasi hän salissa emännän istumassa surullisen näköisenä. Yhtä puhdasta ja siistiä oli siellä kuin ennenkin.

»Kah! täällähän sinä istut yksinäsi kuin lintu häkissään. Ja kaikki on niin hienoa ja puhdasta. Saanhan nyt kai kerran sylkeä tuohon lattialle, sillä minä olen vaan Tommi, raskaan työn tekijä, joka ei osaa hienostella», sanoi Tommi ja -- ptrui! sylkeä roivasi hän puhtaalle matolle aika roivauksen.

Surumielisenä nousi Siina ylös, otti pyyhkeen ja siivosi huolellisesti syljen pois lattialta. Hän ei lausunut sanaakaan; meni vaan hiljaisena istumaan samaan paikkaan.

»Senhän minä tiesinkin! Minä en kelpaa asumaan sinun koristellussa pyhäkössäsi, sillä minä olen vaan Tommi. Minä vaan likaisin ja tahrisin sinun korusi. Mutta tiedä se, etten minä aio ruveta sinun tahdottomaksi välikappaleeksesi enkä keppihevoseksi, jommoiseksi näyt aikovan minut tehdä. Minä en saa tehdä enkä toimia mitään ilman sinun armollista lupaasi. Mutta nyt saat olla ja elää, puuhata ja päättää niinkuin itse tahdot. Minusta ei ole enää mitään haittaa sinulle, ja minun puolestani saat pitää semmoisen puhtauden kuin suinkin haluat», puheli Tommi ärtyisästi.

Hän nousi ylös istualtaan ja alkoi kävellä salin lattialla. Hän yritti mennä lapsikamariin, mutta Siina huomattuaan, missä tilassa Tommi oli, oli jo varaselta ottanut avaimen pois suulta.

»Senhän minä tiesinkin. Minä en saa kohdata omaa lastanikaan, jota niin sanomattomasti rakastan. Minusta ei ole sinulle elämänkumppaniksi, sillä minä olen vaan Tommi», sanoi isäntä ja meni pois.

Koko sillä ajalla ei emäntä lausunut luotuista sanaa, sillä hän älysi, ettei isäntään tuossa tilassa puhe vaikuttaisi niin mitään.

Isännän mentyä purskahti emäntä valtavaan itkuun. Nyt selkeni hänelle kaikki. Tommi oli purkanut sydämensä painon kokonaan. Siina älysi, mistä isäntä oli itsellensä kerännyt kaiken juroutensa, umpimielisyytensä ja kylmyytensä, ja hän huomasi jännittäneensä jousta liian kireälle, jopa niin että se oli aivan katkeamaisillaan. Hän syytti itseään ajattelemattomuudesta ja liiallisesta luottamuksesta itseensä ja kykyynsä hillitä muiden ihmisten luonteita. Hän älysi, ettei hän kyllin tarkoin tuntenut miehensä luonnetta, vaikka luuli niin tehneensä. Tämä kaikki painosti kovasti emännän mieltä.

Seuraavana aamuna meni emäntä toiselle puolelle isännän kamariin. Isäntä istui vuoteen laidalla nolon näköisenä, pää käsiin nojattuna. Hän säpsähti hyväisestään emännän tuloa.

»Hyvää huomenta, ukkoseni! Kuinka nyt voit?» sanoi emäntä iloisesti.

»Onpahan niinkuin tuossa», sanoi Tommi jurosti, eikä hievahtanut paikaltaan.

Emäntä otti tuolin, siirsi sen lähelle isäntää ja istuutui siihen.

»Kuinka sinä olet tuommoiseen tilaan joutunut? Etkö vähääkään ajattele, kuinka suureen vaaraan olet itsesi ja perheesi saattanut?» aloitteli emäntä.

»Kuinka suureen vaaraan?»

»Pitäisihän järjellisen ihmisen kysymättäkin älytä, minkälaiset vaarat tuommoisesta elämästä seuraa. Ensinnäkin menetät terveytesi, ihmisyytesi ja kunniasi, ja sitten saatat häpeään koko perheesi. Samalla joutuu vaaraan koko talouskin, kun työt jäävät takapajulle ja välistä tekemättäkin», selitteli emäntä.

»Sinun hallussasihan johto on tähänkin asti ollut, eikä minulla ole ollut mitään sanomista. -- Siinäpä häntä nyt olet voiminesi ja toiminesi. Minusta ei ole enää mitään haittaa», sanoi Tommi.

»Oikeastaan asia ei niin ole. Kyllä sinunkin toimesi on paljon vaikuttanut taloudessamme, mutta minä olen luullut, että minunkin pitäisi saada asioista tieto. Siinä luulossani olen kuitenkin pettynyt», sanoi emäntä.

»En minä vielä koskaan ole purkanut sinun tekemiäsi kauppoja», sanoi Tommi kolkosti.

Tämä kävi emännän sydämelle kipeästi kuin puukon pistos, sillä se muistutti häntä ilmielävästi siitä, että hän oli mennyt liian pitkälle.

»Asiamme on sillä kannalla, ettei se oikeuksiamme puolustellen siitänsä parane, sillä meissä kummassakin on vikaa. Parasta on, että kumpikin koetamme korjata vikojamme ja hillitä itsekkäitä sydämiämme. Tehdään nyt keskenämme sydämellinen sovinto ja ruvetaan elämään säännöllistä, kristillistä elämää», ehdoitteli emäntä.

»Eipä se taida paikka siitä parata. Minulla ei ole enää voimaa eikä hallituskykyä, sillä kymmeniä vuosia on minua kiduteltu ja polteltu kuin mitäkin kelpaamatonta otusta», tuumaili Tommi.

»Kuule nyt, ystäväiseni! Minä tunnen kylläkin katkerasti, että minä olen liiaksi pitänyt sinua valtani alaisena. Koetetaan saada yhdyselämä jälleen voimaan. Sinä saat tästäpuolin elää ja olla perheesi kanssa niinkuin tahdot; asua ja elostella huoneissa niinkuin haluttaa. Enkä minä enää nuru siitä, jos joskus vahingossa satut jotakin likaamaan. Taloudessa saat tehdä ja toimia niinkuin parhaaksi näet. Sen vaadin kuitenkin, että heität tuon turmiollisen ja perikatoon vievän ryyppimisen pois», esitteli emäntä.

»Tämä kaikki on kylläkin kaunista, mutta se on jo liian myöhäistä», murahti Tommi.

»Mutta ajattelehan toki pientä viatonta lastasi, jonka Jumala on meidän huostaamme uskonut. Ajattele sitä surkeutta, mihin saatat lapsesi tuommoisella elämälläsi, hänet, joka ei sinulle ole mitään pahaa tehnyt. Saatatko hänetkin syöstä onnettomuuteen, kärsimään puutetta ja kurjuutta?» koetti emäntä hellyttää isännän paatunutta sydäntä.

Tommi ei vastannut mitään.

Kun emäntä huomasi, ettei hänen puheilleen ollut isännässä mitään sijaa, lähti hän murheellisena pois.

Mutta emännän mentyä pulpahti isännän silmistä viljavat vedet ja hän itki hyvän aikaa niinkuin lapsi.

VIII. Katoaminen.

Näiden tapahtumain jälkeen näytti isäntä parantavan tapojaan. Hän rupesi harventelemaan ryyppimistään ja käymään vähin töissäkin. Kävi hän tavasta toisella puolellakin ja oleili siellä hyvät ajat. Kun niin sattui, pistäysi isäntä lapsikamariinkin, ja silloin hän katseli kauan aikaa lastansa syviin mietteisiin vaipuneena.

Synkkämielinen ja vähäpuheinen oli hän nytkin, ja emännän kanssa ei vaan päästy pitkiin keskusteluihin. Entinen vastenmielisyyden tunne makasi Tommin sydämessä ja vieraaksi tunsi hän itsensä tässä piirissä. Pitkät hetket istui hän virkkamatta sanaakaan.

Tämmöisenä pysyivät olot vuoden, toista, mutta Tommin ryyppyvälit eivät siitänsä harvenneet, eikä hänen elämäntapansa tullut entistä ehommaksi. --

Jonkun ajan kuluttua rupesi Tommin tila entistä enemmän pahenemaan. Hän ryypiskeli niin ankarasti, että hän oli yhdessä pöhnässä kuukausittain. Emäntä itki ja murehti ensimältä, niin että oli vedeksi sulaa, mutta Tommi vaan nauroi, joi ja rallatteli. Jos hän oli jonkun päivän väkijuomia saamatta, oli hän mitä surkeimmassa tilassa. Hän vapisi niinkuin kahila virrassa, eikä vuorokausiin ottanut suuhunsa kuivaa eikä märkää. Silloin ei hän puhunut kenellekään luotuista sanaa eikä kärsinyt luonansa ainuttakaan ihmistä.

Eräänä aamuna kun väki nousi ylös, ei isäntää ollutkaan vuoteellaan. Luultiin, että hän oli mennyt viinanhakuun, eikä siitä sen enemmän huolehdittu. Mutta kun kului viikko, toista, eikä isäntää alkanut kuulua, ruvettiin pahoin papuilemaan. Häntä etsittiin ja kyseltiin kaikkialta, mutta turhaan. Kukaan ei ollut nähnyt hänen lähtevän eikä kukaan ollut tavannut häntä tiellä; isäntä oli kadonnut niinkuin kaste maahan.

Useat arvelivat, että hän oli tehnyt itsemurhan, mutta Siina väitti lujasti, että sitä hän ei ole tehnyt.

Apeaksi tahtoi käydä emännän mieli, mutta hän torjui epätoivoa kaikin voimin. Vähitellen voitti hän takaisin entisen mielenlujuutensa ja ryhtyi tarmokkaasti talouden toimiin, ja kaikki sujui nyt paremmin kuin viimeisinä aikoina isännän kotona ollessa.

Emäntä oli kaiken aikaa pitänyt hyvää huolta vanhemmistaan, ettei heiltä suinkaan mitään puuttuisi, ja koki tehdä heidän vanhuuden päivänsä niin murheettomiksi kuin suinkin mahdollista.

Kun hän taasenkin eräänä kertana meni vanhuksien kamariin, olivat he hyvin surullisen näköiset.

»Sinulla on nyt, lapseni, kovat ja murheelliset ajat», sanoi isä surumielisesti.

»Niin, isä. Minä en tarkoin tuntenut hänen sisällistä ihmistänsä, vaikka luulin tuntevani. Luotin liiaksi omiin voimiini ja uskoin voivani muuttaa hänet toiseksi ihmiseksi, mutta niin ei käynyt. Olkaa kuitenkin huoletta, kyllä asiat käyvät päinsä, vaikka näinkin ovat», koki emäntä lohdutella vanhempiansa.

Tämmöisenä kului aikaa vuoden paikkeille. Siina koki yhä hiljaisesti kuulustella, mihinkä isäntä olisi joutunut. Hän kävi pappilassakin tiedustelemassa, olisiko hän ottanut sieltä papinkirjaa, mutta sitä hän ei ollut tehnyt.

Vihdoin tuli Lenulaan eräs mies, joka oli ollut asioittensa takia liikkeessä laajoissa piireissä. Hän kertoi nähneensä Tommin poliisina eräässä maamme isoimmassa kaupungissa. Oli niinkuin raskas paino olisi pudonnut Siinan sydämeltä, sillä nyt hän tiesi, että Tommi oli vielä elävien kirjoissa, ja siinä oli hänelle kylliksi.

Hän tuli nyt niin iloiseksi mielessään.

Ja pian oli hänen päätöksensä tehty. Hän kutsui veljensä Nartin luoksensa ja rupesi esittämään hänelle, että hän ottaisi Ritulan talouden haltuunsa pitemmäksi ajaksi.

»No, mihin sinä sitten aiot?» kysyi Nartti kummeksien.

»Miestäni hakemaan», sanoi Siina melkein iloisesti.

»Joko hänet sitten olet saanut tietoosi?»

»Jopa tietenkin, ja minä olen velvollinen menemään hänen luokseen. En tiedä, kuinka kauan tulen siellä viipymään, sillä Tommilla on pieni virka eräässä kaupungissa», selitteli Siina.

»Entä lapsi?»

»Hänet otan mukaani.»

Nartti suostui emännän ehdoitukseen, ja niin oli asia päätetty.

Molemmin menivät he nyt vanhusten kamariin. Siellä selitti Siina heille kaikki, mitenkä asiat nyt olivat. Hän sanoi Nartin jäävän heitä hoitamaan ja itse menevänsä miehensä luo. Molemmin he vakuuttivat, ettei vanhuksilla suinkaan tulisi mitään puutetta olemaan.

Vanhukset eivät oikein ymmärtäneet, oliko tämä elämänkäänne hyvä vai paha. Molemmilta puolilta virtaili asia sekaisin heidän mieleensä. Toiselta puolelta tuntui pahalta, kun Siina lähtee tuolle epävakaiselle retkelle, mutta toisaalta taasen tuntui hyvältä, kun hänen miehensä oli tiedossa. Kuitenkin he nöyrinä alistuivat kohtaloonsa.

Kauan ei Siina neuvotellut itseksensä. Päättävästi hän rupesi kapineitaan kokoilemaan ja varustautumaan matkaan niin pian kuin mahdollista.

Aila oli silloin noin neljän vuoden ikäinen. Hän oli hyvin kaunis, terve ja ketterä lapsi. Terävä-älyinen hän oli myös ja ymmärsi jo kaikki jokapäiväiset asiat. Hän oli jo saanut tietoonsa, että hänellä oli isä, mutta tämä oli mennyt pois. Alituisesti oli hän äidiltään kysellyt: missä isä on ja milloinka hän tulee kotiin.

Äiti hyväili lastaan iloisesti ja puheli hänelle, että nyt mennään isän luo, sillä isä on löytynyt. Aila ilostui tuosta, niin että hän nauroi, hyppeli, hykerteli käsiään ja halaili äitiään.

Emäntä selitti väelleen, että hän on pakoitettu joksikin aikaa lähtemään pois kotoa ja Nartti tulee sillävälin hoitamaan taloutta. Väki olikin tyytyväinen siihen, sillä he tiesivät Nartin olevan sävyisän ja kunnollisen miehen.

Pitemmittä mutkitta lähti emäntä lapsensa kanssa tuolle tuntemattomalle matkalle.

IX. Löydetty.

Kun Siina tuli kaupunkiin, hankki hän heti majapaikan itselleen. Hän pyysi talonväen pitämään lapsestaan huolta ja lähti itse oitis kaupungille miestänsä etsimään. Kadulta kadulle rientäessään tarkasteli hän jok'ikisen poliisin, minkä vain näkyviinsä sai. Sitä teki hän puolilta päivin iltamyöhään, mutta miehensä näköistä ei hän tavannut. Seuraavana päivänä hän vielä jatkoi etsimistään, mutta turhaan. Nyt rupesi hän epäilemään olevansa surkeasti petetty.

Mutta kuitenkaan ei hän langennut epätoivoon. Seuraavana aamuna meni Siina taasenkin kaupungille. Kun hän tapasi ensimäisen poliisin, seisautti hän hänet.

»Sallikaa minun kysyä teiltä, onko tässä kaupungissa yhtään Tuomas Ritula-nimistä poliisia?» tiedusteli Siina.

»On, kyllä on. Miksi sitä kysytte?» sanoi poliisi.

»Ilman vaan, olisi ollut vähän asiaa.»

»Oletteko hänen vaimonsa?»

»En. Olen vaan hänen tuttavansa», sanoi Siina kierellen, sillä ei hän tahtonut, että Tommi olisi ennakolta saanut tietää hänen olevan kaupungissa.

»Missä hän sitten nyt on, koskei häntä näy poliisintoimissa?» jatkoi Siina.

Poliisi kertoi hänelle, että Ritulalla on kolmen vuorokauden loma. Hän selitti myös tarkoin, missä Ritula pitää majapaikkaa.

Voi, kuinka keveällä sydämellä Siina nyt riensi majapaikkaansa. Hän oli niin iloissaan, että olisi syleillyt koko maailmaa.

Seuraavana päivänä haki hän Tommin majapaikan, mutta siellä sanottiin, ettei hän ole nyt kotona, eikä tule kotiin ennenkuin illalla.

Ei tuntunut pitkältä Siinasta tuo lyhykäinen odotusaika, eikä hän aikonut mennä miestään tapaamaan ennenkuin aamulla.

Kuuden tienoissa meni Siina miehensä kortteeriin. Kun hän tuli huoneen ovelle, oli se lukossa. Hän alkoi hiljaisesti koputtaa ovelle, mutta kun ei mitään kuulunut, sitten kovemmasti.

Samassa tuli siihen talon palvelijatar.

»Mahtaakohan Ritula olla kotona, kun ei huoneesta mitään kuulu?» kysyi Siina.

»Kyllä hän on kotona. Hän tuli jo illalla kotiin», vastasi palvelijatar.

Hän rupesi nyt lujemmasti koputtamaan ovelle, mainiten samassa Ritulan nimen.

Pian tultiinkin ovea avaamaan. Tämän huomattuaan poistui palvelijatar.

Oven auettua astui Siina huoneeseen.

Tommi ällistyi niin tuota odottamatonta näkyä, että oli vähällä kaatua. Sanaakaan lausumatta vetääntyi hän perälle huonetta ja istui hermostuneena tuolille. Kumpikaan ei vähään aikaan puhunut ainuttakaan sanaa.

Vihdoin toipui Tommi hämmästyksestään.

»Mikä sinut tänne osoitti? Enkö täälläkään saa olla rauhassa? En suinkaan nyt ole ollut sylkemässä hienoille lattioillesi enkä tahrimassa huoneitasi», sanoi Tommi ärtyisästi.

»Älä niin sano, Tommi! Minä en tiedä tehneeni sinulle mitään pahaa; sinä olet paennut omaa itseäsi. Mutta minä olen velvollinen etsimään sinua, vaikka vielä mihin menisit, sillä minä olen Jumalan edessä vannonut rakastavani sinua kaikissa elämän vaiheissa kuolemaani asti», sanoi Siina lujasti ja istuuntui ovipieleen tuolille.

Tommi näytti hyväisestään hämmästyvän Siinan rohkeasta ja lujasta puheesta. Hän jäi sanattomaksi ja näytti miettivän, pää käsiin nojattuna.

»Aiotko sitten jäädä tänne?» kysyi Tommi kolkosti.

»Se on tarkoitukseni, enkä aiokaan sinua enää koskaan jättää, kun kerran olen sinut löytänyt», sanoi Siina.

»Kyllä sinun on lähteminen täältä», sanoi Tommi tylysti.

»Kyllä aivankin kernaasti, kun vaan yhtenä lähdetään», myönti Siina.

»Se ei tule koskaan tapahtumaan», sanoi Tommi jyrkästi.

»Niinpä minä jään tänne sinun luoksesi», sanoi Siina päättävästi.

»Kuinka se käypi päinsä? Mitenkä silloin käypi lapsen ja talouden?» sanoi Tommi ikäänkuin säpsähtäen Siinan lujaa päättäväisyyttä.

»Ole niistä huoletta. Nartin olen ottanut taloutta ja vanhuksia hoitamaan ja Ailan olen ottanut mukaani. Ei siis ole mikään estämässä minun tänne jäämistäni», sanoi Siina toimeliaasti.

Kun Tommi kuuli, että Aila on täällä, näytti hän taasenkin säpsähtävän.

»Miksi lapsi ei sitten ole täällä», sanoi Tommi itseään kohauttaen.

»Pian kait minä hänet tänne noudan», sanoi Siina ja samassa hän syöksähti ketteränä ulos.

Tovin päästä palasi hän lapsen kanssa.

»Tuossa on nyt isäsi, jota olet niin hartaasti kaivannut», sanoi äiti, osoittaen Tommia.

Aila ei ollut mikään ujo lapsi. Hän juoksi heti isänsä luo, ja tämä nosti lapsen polvellensa.

»Oletko sinä minun isäni? Äiti on sanonut, että sinä olet kiltti isä. Mutta miksi sinä jätit meidät ja tulit näin kauas, vaikka meillä on siistimpi koti kuin tämä?» leperteli lapsi isälleen, silitellen hänen tuuheaa partaansa.

Tommi ei voinut sanoa mitään. Hän hyväili ja siljoitteli tuota kaunista ja ketterää lasta, ja suuret kyyneleet vierivät hänen silmistään.

Tommi silmäsi kelloaan. Kiireesti laski hän lapsen lattialle, hypähti ylös, pisti virkapuvun päällensä ja sanoi mennessään: »Minun täytyy olla neljännestunnin päästä poliisikonttorissa.»

Siina rupesi paikalla taloudellisiin toimiin niinkuin ainakin kotonaan. Hän pesi ja siivosi huoneen joka paikasta ja laittoi sen järjestykseen kaikin puolin. Talon emännältä kävi hän kyselemässä, mihinkä aikaan Tommi kävi päivällistä syömässä. Samassa ilmoitti hän, ettei emännän tarvitse Tommin ruuasta enää pitää huolta, sillä hänen vaimonaan tahtoo hän itse ryhtyä hoitamaan Tommin taloutta.