Part 8

»Mitä hänen sitten tarvitsee tulla siihen liehtaamaan ja sukoistelemaan», sanoi Tommi jyrkästi.

»Oletko todellakin niin yksinkertainen, että voit tuommoiset asiat siltä kannalta ottaa! Pitääkö minun tekeytyä vihamieliseksi kaikille ihmisille senvuoksi, kun olemme päättäneet kohtalomme yhdistää? Sinä olet aivan syyttömästi lyönyt viatonta nuorukaista, sillä mitään sen enempää ei siinä kohtauksessa ollut kuin tavallinen kohteliaisuus, jota me olemme velkapäät kaikille ihmisille osoittamaan», sanoi Siina.

»Sinä siis aiot hyljätä minut», sanoi Tommi jurosti.

»En, sitä en tee, vaikka vielä mitäkin tulisi. Mutta sinun tulee pyytää anteeksi ja muutenkin hyvittää hänet, sillä minä en suvaitse, että jättäisitte noin ruman rikoksen sovittamatta», sanoi Siina ja samassa kiersi hän kätensä Tommin kaulaan.

Tommi heltyi ja tuli nöyräksi kuin lammas; Siina olisi voinut kääriä hänet vaikka sormensa ympärille. Kyyneleet vierivät Tommin silmistä ja hän lupasi mennä oitis sovittamaan rikoksensa.

Siina kävi usein hoitelemassa syyttömästi rusikoidun pojan haavoja, mitkä eivät kovin pahoja olleetkaan, ja pian toipui potilas.

Tällä tavoin saatiin tuo ruma asia sovitetuksi niin, ettei se mitään pahempaa jälkeä jättänyt.

IV.

Hankauksia.

Häät pidettiin ja Tommi siirtyi Ritulaan asumaan, sillä hän oli lunastanut Nartin osan, ja Siinan vanhemmat luovuttivat kaiken taloudenhoidon nuorelle parille.

Ankaraa huolta piti nyt Siina kotinsa järjestyksestä ja puhtaudesta. Ja hän saikin talon tässä suhteessa vähitellen siihen kuntoon, että Ritulaa mainittiin esikuvaksi monessa ympäristön pitäjässä.

Ei sitä vierasta käynyt Lenulassa, joka ei olisi pistäynyt katsomassa tuota kuuluisaa Ritulaa. Ja yhtä kohtelias, vierasvarainen ja ystävällinen oli emäntä kaikille, niin köyhille kuin rikkaillekin. Köyhiä ei hän tosin vienyt vierashuoneeseen, mutta aina oli hänen kätensä ojennettuna auttamaan heitä ja hartaasti otti hän osaa heidän suruihinsa. Muutoin kehoitti hän heitä istumaan, istui itse heidän rinnallensa ja kuunteli kärsivällisesti, mitä heillä kullakin oli sanomista.

Arvokkaammat vieraat vei hän heti vierashuoneeseen, jossa hän koetti saada heidät viihtymään.

Kun hänen itsensä täytyi mennä laittamaan vieraille suunavausta, komensi hän Tommin sillä välin pitämään vieraille seuraa.

Tommi koki kyllä parhaansa mukaan huvittaa ja viihdyttää vieraita, mutta hiljainen ja juro kun hän luonteeltaan oli, ei se ottanut onnistuakseen. Yritettiinkö jotakin puhelemaan, loppui se aivan pian ja ikävä äänettömyys sai taas vallan. Mutta kun emäntä joutui vierasten pariin, kyllä silloin kielet pääsivät valloilleen ja ikävyys haihtui.

Isännästä oli vastenmielistä tuo ylöllinen vierasten käynti. Hän oli luonteeltaan säästäväinen ja tarkka, ja hänelle kävi peloksi, että alinomainen vierasten kestitseminen tuottaa häviötä taloudelle. Tämäkin osaltaan vaikutti siihen, että isäntä oli niin vastahakoinen ja juromainen vieraita kohdellessaan.

»Ei meidän taloutemme kestä tuota alituista tavaran ja ajan hukkaa, joka meillä on tullut melkein jokapäiväiseksi tavaksi alinomaisten vierasten vuoksi», sanoi isäntä.

Emäntä päästi iloisen naurunhohotuksen.

»Sanotko -- ajatteletko niin? Eivät vieraat kuluta kovinkaan suuria summia. Hyvästi järjestetyssä talossa on aina jotakin, jota sopii vieraille suunavaukseksi tarjota. Ole koko asiasta aivan huoletonna, kyllä minä itse huolehdin sinunkin puolestasi. Sen vaan voin sinulle vakuuttaa, ettemme me sen takia maalta merelle joudu. Meidän tulee osoittaa kohteliaisuutta kaikille ihmisille. Miltä se tuntuisi sinustakin, jos olisimme ihmisiä kohtaan tylyt ja jurot kuin puukonnielijät ja siten poistaisimme kaikki vieraat luotamme», selitteli emäntä.

Isännällä ei ollut siihen mitään sanomista ja siihen hänen täytyi tyytyä, vaikka vähän vastenmielisesti.

Rakastivatko Siina ja Tommi toisiaan?

Tommi rakasti vaimoansa melkein liiaksikin. Hän oikein jumaloitsi häntä, ja siitä seurasi, että hänellä oli melkein aina hienoa mustasukkaisuutta vaimoansa kohtaan. Ainoa vastenmielisyys, mikä tavasta ilmeni hänessä vaimoonsa, oli tuon ankaran puhtauden vuoksi, jota emäntä ehdottomasti kaikilta vaati, mutta äänetönnä koetti Tommi kärsiä sitäkin.

Siina rakasti myös ehdottomasti miestään, vaikka tavasta olikin erimielisyyttä heidän välillänsä. Kun vaan Tommi totteli häntä kaikissa ja alistui hänen tahtoansa noudattamaan, niin oli kaikki hyvin. Mutta tämäkin alistuminen tuntui Tommista vastenmieliseltä. -- -- --

Lenula oli luonnonihana paikka. Viljelykset olivat laajat ja hyvästi hoidetut. Talot olivat hyvästi raketut, ja puhtaus vallitsi kaikkialla. Aivan kylän laidassa oli iso kalarikas Lenujärvi. Kylä sijaitsi sen itäpuolella, ja viljelykset ulottuivat aivan järven rantaan saakka. Kaunis oli näköala järvelle, joka kesäisinä aamuina aukesi peilikirkkaana monine kauniine, lehtevine saarineen ja useine pitkine niemineen ja lahdelmineen katsojan eteen. Kaunispa oli järveltäkin katsella tuota muhkeata kylää viljavine vainioineen, ja melkein sen keskellä sijaitsevaa korkeahuippuista valkeaksi kalkittua kivikirkkoa.

Tuon luonnon ihanuuden vuoksi tuli Lenulaan aina paljon herrasväkeä kesävieraiksi. He majoittuivat sinne tänne kylässä, mutta mieluimmin valitsivat he majapaikakseen järveä likimpänä olevia taloja. Järven viileä henki loi vilpastusta kesän kuumuuteen ja kalastelemaan mennessä pääsi pikemmin järvelle. Heillä oli melkein kaikilla kalastusneuvoja mukanaan, yhdellä yhdenlaisia, toisella toisenlaisia. Kun sää oli kaunis, näki järvellä useita valkopurjeisia venheitä kiitävän, yhden sinne, toisen tänne.

Luonnollistahan on, että kesävieraat tutustuivat ympäristöönsä, niinpä Ritulaankin. He mieltyivät oitis siihen puhtauteen ja täsmällisyyteen, mikä talossa vallitsi. Ensi katsannolta teki emännän ulkonäkö heihin vähän vastenmielisen vaikutuksen, mutta kuta enemmän he tutustuivat hänen sisälliseen ihmiseensä, sitä miellyttävämmäksi hän heistä tuli, ja tuo ulkokohtainen vastenmielisyys haihtui kuin tuhka tuuleen.

Kesävierasten joukossa oli useita ylioppilaitakin. Eräs heistä varsinkin kiintyi Siinaan, sillä hän tapasi naisen, jolla oli selvä käsityskanta, ja hyvä arvostelukyky. Hän löysi emännässä vastakaikua omille mietteillensä ja senvuoksi hän usein tuli Ritulaan puhelemaan emännän kanssa. Useista asioista olivat he yksimielisiä, mutta tavasta tuli heille ristiriitaisuus aatteissa, ja se sai heidät joskus sanakiistaan. Siina ei suinkaan vähällä kummalla antanut periaatteistaan itseänsä luovuttaa. Ja kun hän oikein periaatteellisesti selvitteli omaa kantaansa ja samassa koetti järjellisesti kumota vastaväittäjänsä mielipiteitä, jäi tämä useinkin tappiolle.

Isäntä katseli tuota ylioppilasta vähän karsaasti, sillä hän piti häntä liian tunkeilevana.

»Mitäs tuo valkolakki täällä aina tekee, mitä hän tahtoo ja toimittaa?» sanoi isäntä kerran emännälleen.

»Jokos taas! Eihän hän mitään muuta tee kuin keskustelee minun kanssani», sanoi emäntä.

»Hän joutaisi hyvällä syyllä olla poissa meidän talosta, mokomakin tyhjäntoimittaja», sanoi isäntä jurosti.

»Herrainen aika! Enhän minä voi olla niin epäkohtelias, että ajaisin hänet pellolle, sillä tuleehan meidän hyvästi kohdella ihmisiä», sanoi emäntä ja siihen se asia jäi.

Eräänä pyhäaamuna tuli ylioppilas taasenkin Ritulaan. Oltiin juuri kirkkoon lähdössä. Kun emäntä oli vierasta tervehtinyt sanoi hän hänelle:

»Pyydän anteeksi, etten voi tehdä seuraa teille, sillä olen juuri kirkkoon lähdössä.»

Vieras näytti hämmästyneeltä ja hammastensa välistä mutisi hän:

»No, kaikkea häntä nyt.» Kuitenkin poistui hän talosta.

Seuraavana päivänä oli ylioppilas jo taasenkin Ritulassa. Emäntä otti kohteliaasti vastaan ja vei vierashuoneeseen.

»Miksikä te tunnuitte eilen olevan tyytymätön, kun minä menin kirkkoon?» kysyi emäntä oitis, kun he olivat istuutuneet.

»Niin. -- Minusta tuntui vähän oudolta, kun te niin ajatteleva ihminen viitsitte tuommoisiin mennä», sanoi ylioppilas vähän häikäillen.

»Minkälaisiin?» kysäisi emäntä, ikäänkuin hän ei olisi täydelleen ymmärtänyt ylioppilaan odottamatonta lausetta.

»Tuommoisiin kuin kirkkoonkin.»

»Mitä! Ettekö siis pidä kirkosta?»

»En.»

»Ettekö uskonnostakaan?»

»En.»

»Jopa te olette onnettomin ihminen, mitä maan päällä on», sanoi emäntä kauhistuksissaan.

»Kuinka niin?»

»Eipä siinä luulisi olevan kysymisen varaa. Onnettomin ihminen on se, jolla ei ole uskoa Jumalaan.»

»Koko jumaluus on vaan tyhjää lorua, jolla koetetaan tuhmia, sivistymättömiä ihmisiä peljätellä», sanoi ylioppilas.

»Ettekö usko sielun kuolemattomuuteenkaan ja tulevaiseen elämään?»

»En.»

»Kurjaakin kurjempi ihminen olette. Turhaanko Jumala loi ihmisen sielulliseksi olennoksi, kun ei ihmisellä olisi muuta elämää kuin tämä ajallinen lyhyt ja viheliäinen elämämme?»

»Mikään Jumala ei ole ihmistä luonut, koska Jumalaa ei ole olemassakaan», sanoi ylioppilas kolkosti.

»Mistä ihminen sitten on tullut?»

»Hän on kehittynyt itsestään.»

»Kuinka te voitte järjellisenä ihmisenä semmoisia päätelmiä tehdä? Pitäisihän toki ymmärtää, etteihän mitään voi tekemättä tulla. Luontokin kaikissa vaiheissaan ja nytkin kukoistavassa ihanuudessaan todistaa, ettei kaikki tämä ole itsestään kehittynyt, vaan niillä on täytynyt olla joku suuri, viisas ja voimallinen luoja», tuumaili emäntä.

»Niin se sanoo, joka ei niitä asioita ymmärrä», tokaisi, ylioppilas.

»Herra varjelkoon minua teidän tavallanne näitä asioita ymmärtämästä. Ei ole vielä maailmaan mitään niin ihanaa oppia ilmestynyt kuin kristinoppi on. Mihin ihmisraukka hädän ja tuskan aikana viheliäisyydessään ja tuskassaan pakenisi, ellei hän tietäisi, että hänellä on armollinen Jumala, joka anteeksi antaa kaikki synnit ja rikokset, kun vaan katuvaisena hänen Poikansa turvissa anoo häneltä armoa ja anteeksiantamusta.»

»Voihan ihminen rauhoittuneena elää tuommoisitta taikatempuittakin», väitti ylioppilas.

»No, millä tavalla?»

»Siten, että koettaa noudattaa totuutta ja oikeutta, eikä tee kenellekään vääryyttä.»

»Se on väärä turva, joka ei ole vielä koskaan kestänyt koetuksen aikana. Ei ole mikään viisaustiede voinut antaa turvaa ja lohdutusta hätääntyneelle sielulle, mutta kun kannamme surumme ja tuskamme Herran eteen, niin saamme kohta omantunnon rauhan», sanoi emäntä.

»Omatunto -- mikä se on?»

»Ettekö ole koskaan tunnossanne semmoista ääntä kuullut, joka teille sanoo, mikä on oikea ja mikä väärä?»

»Noo -- kyllähän, mutta sen olen saanut tietopuolisesta opista», sanoi ylioppilas.

»Oletteko seurannut tätä ääntä?»

»Kyllä melkein; mitenkäs muuten tietäisin, mikä on oikein, mikä väärin.»

»Siinäkin asiassa on teissä erehdys. Tuota ääntä, joka povessanne liikkuu, ette ole saanut sinne maallisilla tiedoillanne, vaan se on Jumalan laki, jonka hän jo luomisessa istutti ihmisen sydämeen. Mutta minä huomaan, että te olette tuon omantuntonne mietteillänne tehnyt hyvin venyväksi, ja uskon, ettei tämä voi teille aina selvästi sanoa, mikä on oikein ja mikä väärin. Jos teidän käsitteenne pääsee leviämään kansaan, niin on sen perikato lähellä, sillä kansat, jotka ovat Jumalansa hyljänneet, ovat aina hävinneet. Tekisitte viisaasti, jos rupeaisitte tarkemmin miettimään asiaa, ettekä levittäisi tuota turmiollista oppianne», puheli emäntä vakavasti.

»Enpä minä olisi uskonut, että te olette noin kovin jumalinen», sanoi ylioppilas.

»Selvästi tunnen, etten ole kylläksikään jumalinen, ja sitä olen paljonkin surrut. Kun nyt olette avonaisesti epäuskoisen sydämenne paljastanut, niin minun täytyy ilmoittaa, etten halua teidän kanssanne enempi seurustella», sanoi emäntä päättävästi.

Ylioppilas joutui hyväisestään hämilleen.

»On varsin ikävä, että asia niin päättyi, mutta luulen, että te ette ole minua täydellisesti ymmärtänyt», sanoi ylioppilas.

»Aivan täydellisesti -- saatte mennä», sanoi emäntä.

Ja niin lähti tuo materialistinen uskonsankari.

V.

Kohtaus.

Kaukaan aikaan ei tuo Ritulan emäntään kiintynyt ylioppilas käynyt talossa.

»Pääsimmehän toki tuosta tungettelijasta viimein eroon», sanoi isäntä emännälleen eräänä kertana.

»Kaikista huonoista ihmisistä täytyy totuuden ihmisten eroon päästä», sanoi Siina.

»Niinkö se on? Minä olen ollut huomaavinani, ettet sinä pidä minusta mitään tuon ylioppilaan ohella», sanoi Tommi yksinkertaisuudessaan.

»Erehdyt ystäväiseni; sinusta pidän enemmän kuin kaikista muista yhteensä. Mutta minua kummastuttaa tuommoinen ajattelematon mustasukkaisuus, kun et sinä soisi maailmassa olevankaan muita kuin sinut ja minut.

»Ei veikkonen! Kaikki kansalaiset, veljet ja sisaret, ovat luuta meidän luustamme ja sentakia olemme me velvolliset heitä ihmisellisesti kohtelemaan», sanoi Siina.

Kului joku aika. Vähitellen teki ylioppilas taasenkin tuttavuutta taloon. Ensimältä tuo vanha tuttava arasteli; oli niinkuin hän olisi häpeillyt entisiä mielipiteittensä ilmauksia. Mutta kun hän pääsi emännän kanssa puheisille, oli hän olevinaan katuvainen syntinen. Hän koetti selittää, kuinka hän oli aivan yhtä mieltä emännän kanssa uskon asioissa, mutta hän oli vaan tahtonut koetella emäntää saadakseen tietää, mitä mieltä hän oli.

Kun emäntä tämän kuuli, suli hänen sydämensä heti, ja entinen ystävyys alkoi jälleen.

Melkein myötäänsä oli nyt ylioppilas Ritulassa vieraana. Sattuiko joku muu vieras olemaan talossa kun hän tuli, poistui hän heti, sillä hän tahtoi yksinomaan olla kahden kesken emännän kanssa.

Emäntä useinkin illan siimeksessä päivän töistä päästyänsä meni kävelemään virkistääkseen itseänsä.

Kerran muutamana kauniina kesäiltana meni hän järven rannalle kävelemään. Äkkiarvaamatta ilmestyi hänen eteensä mieshenkilö. Emäntä hämmästyi pahanpäiväiseksi, mutta samassa huomasi hän, ettei tulija ollut kukaan muu kuin tuo ylioppilas.

Tämä teki emännälle nöyrän kumarruksen, lausuen samassa hyvän illan. Puhellen niitä näitä, esitteli hän, että istuttaisiin lähellä olevalle turvepenkille, että saataisiin haastella.

Ylioppilas koetti nyt kaikenlaisilla imarteluilla ja melkein intohimoisesti puhua leperrellä emännälle.

Yht'äkkiä kumartui hän emännän puoleen ja sanoi kuiskaamalla:

»Minä rakastan teitä sydämeni pohjasta», ja samassa hapuili hän Siinan kättä omaansa.

»Mitä te nyt puhutte! Minä olen rakkauteni luvannut yhdelle ainoalle miehelle, ja se riittää. Minulla ei ole rakkautta antaa kenellekään toiselle», sanoi Siina lujasti.

»Eihän toki niin. Luulen teidät tuntevani», sanoi ylioppilas ja samassa hän kietoi kätensä Siinan ruumiille.

Siina kauhistui kovin tuota tekoa. Hän riuhtaisi itsensä irti tuosta tungettelijasta, ja niin hän seisoi muutaman askeleen ulompana tuota hävytöntä nuorta miestä.

»Oletteko tuommoinen! Missä teidän oikeuden ja totuuden tuntonne nyt on?» sanoi Siina, ja hänen kasvonsa olivat tavallista punakammat äkkinäisen hämmästyksen takia.

Ylioppilas ei uskonut vielä tuotakaan. Hän luuli Siinan käytöstä vain tavalliseksi naisen oikuksi, jommoisia hän ehkä oli ennen tavannut.

Hän hyökkäsi nyt Siinaan käsiksi ja koetti häntä valloittaa.

Äkkinäisellä voimain ponnistuksella riuhtaisi Siina taasenkin itsensä irti ja samassa läimäytti hän aika korvapuustin ylioppilaalle. Mutta kun sekään ei auttanut, päästi hän kamalan hätähuudon.

Samassa syöksyi pensaikosta esiin roteva mies. Tämä oli Siinan veli Nartti, joka myöskin sattui olemaan iltakävelyllä tuossa kauniissa järvenrannan metsikössä.

Kun Nartti ilmestyi uhkaavana ylioppilaan nokan eteen, hämmästyi tämä kelpo tavalla.

»Tuhannen peeveliä! Oletteko todellakin tuommoinen roisto, että hätyytätte naitua naista!» huudahti Nartti, sillä hän oli oitis huomannut asian oikean laidan.

»Enhän ole mitään pahaa tehnyt, tahdoin vain naista naurattaa», sanoi ylioppilas puolustellen itseään.

»Kyllä minä panen sinut tuolla tavalla naisia naurattamaan senkin roisto. Tuossa on sinulle ensimäinen ja tuossa toinen», sanoi Nartti mäjäytellen ylioppilasta korville puolelle ja toiselle. Kun hän pääsi ylös kompuroimaan, oli uusi mäjäys aina valmiina; ei silloin ollut ylioppilaan hienot sääret maassa lujasti kiinni.

Vihdoin täytyi Siinan mennä Narttia hillitsemään.

»Anna hänen nyt jo olla, onhan hän jo kyllikseen saanutkin rangaistusta huonosta työstään», sanoi Siina, ja niin pääsi ylioppilas taasen jaloilleen.

»Vai olet sinä tuommoinen tihulainen kaikkine sivistyksinesi ja oppinesi! Luuletko, ettei kansan lapsissa ole suurempaa siveellistä voimaa kuin sinunlaisissasi on? Ellei niin olisi, olisi kansan perikato käsissä, sillä semmoinen mädännäisyys ei voi kauan pystyssä pysyä», haukuskeli Nartti vielä kaupanpäälliseksi.

Häpeissään lähti ylioppilas turvottunein naamoin mennä lurjustelemaan pois.

Siina ja Nartti lähtivät nyt kotiaan. Siina oli vielä hätääntyneen näköinen, ja Tommi huomasi oitis, ettei emäntä ollut tavallisissa oloissaan.

»Mikä sinua nyt vaivaa, kun olet noin tuohtuneen näköinen?» kysyi Tommi.

Siinasta oli tuo juttu niin tavatonta laatua, että hän ei olisi mielellään siitä tarkkaa selkoa tehnyt. Muuten hän oli vielä niin hätäyksissään, ettei hän olisi kyennytkään siihen. Mutta Nartti selitti juurtajaksain koko tapahtuman.

»Enkö minä ole kauan aikaa epäillyt tuon ainaisen tungettelijan tarkoituksia? Hän on ollut mielestäni niin vastahakoinen otus, etten ole häntä hyvällä omallatunnolla kärsinyt. Mutta tulehan vielä kerrankin tänne mokomakin saikarasääri, niin kyllä minä sinulle lähtöpassit annan», tuumaili Tommi.

Siinasta oli tuo kohtaus niin häpeällistä laatua, ettei hän olisi sen suonut tulevan yleisön tietoon. Hän rupesi pyytelemään, että asia pidettäisiin salassa, koska se ei olisi kenellekään ylösrakennukseksi. Siinan esitys hyväksyttiinkin yksimielisesti.

Kuitenkaan ei asia pysynyt salassa. Kohtauksen oli sattunut huomaamaan eräs poikaloppi, joka onkiretkellään oli kaukaa nähnyt koko tapauksen. Tämä kohta levitti tiedon ympäri kylää.

Ylioppilas parka joutui nyt pahempaan kuin pulaan. Kaikki rupesivat häntä sormellaan osoittelemaan ja säätyhenkilöt eivät voineet kyllin halveksia ylioppilaan halpamaista käytöstä.

Ei ollut hänellä muuta neuvoa kuin laputtaa pois koko paikkakunnalta ja heittää kaikki kesävierailut sikseen.

VI.

Muutoksia.

Ritulassa tuli nyt huomattavia muutoksia. Emäntä joutui nyt äidiksi.

Kynä ei voi kertoa sitä ilon ja autuuden tunnetta, jota Siina nyt tunsi sydämessään. Parin viikon kuluttua tunsi hän jo kykenevänsä kaikella äidillisellä lemmellä ja rakkaudella vaalimaan pienokaistansa, tuota kallista taivaan lahjaa, joka oli hänen huostaansa uskottu. Kyllä ei pienokaisen tarvinnut puutteessa olla. Pieninkin lapsen kirahdus herätti jo äidin huomion, ja oitis riensi hän tutkimaan, mitä pienokainen oli vailla.

Kun äiti voimistui niin paljon, että hän voi jotakin toimia, saatettiin lapsi pyhään kasteeseen, jossa hänelle nimeksi annettiin Aila.

Olisi luullut Tomminkin nyt hyvinkin ilostuvan tuosta uudesta onnesta, mutta niin ei ollut kumminkaan laita. Vaikka hän ulkonaisissa asioissa täyttikin kaikki aviomiehen tehtävät perhettänsä kohtaan, pysyi sydän kuitenkin kylmänä, sillä siellä kalvoi pieniä matoja. -- Tuo, tuo tohvelin alla oleminen ja liikanainen siisteyden vaatimus.

Joitakin aikoja ennen lapsen syntymistä, oli Tommi vaihtanut hevosia. Tuo hevonen oli kotikasvatti ja Siinan lempihevonen.

»Kuinka sinä omin päinesi saatoit vaihtaa tuon uskollisen palvelijan vieraisiin käsiin? Eikö vähääkään käynyt sydämellesi luovuttaessasi sen tuolle Koni-Mikolle, joka ei muuta tee kuin kulkee markkinoista markkinoihin pieksäen ja ruoskien hevosraukkoja niin, että ovat puolikuolleina hänen käsissään? -- Sinun on paikalla mentävä purkamaan tuo tunnoton kauppa», komenteli Siina.

»No, minähän voitin alintain sata markkaa tuossa kaupassa», puolusteli Tommi.

»Vaikka olisit voittanut vielä kaksisataa, niin kauppa on kuitenkin purettava, sillä minä en salli sitä, että uskollinen eläin joutuu rääkkääjän käsiin», sanoi Siina lujasti.

Ei Tommille muuta neuvoksi kuin purkaa kauppa.

»Kas, nyt sinä olit taasenkin kiltti, minun oma Tommini», sanoi Siina, kun Tommi oli tuonut Pollen kotiin.

»Kiltti!» murahti Tommi ja lähti kävellä jurpottelemaan pois. Mutta entistä jurommaksi ja vähäpuheisemmaksi kävi Tommi.

Kerran möi isäntä kesällä viisi tynnyriä rukiita.

»Kuinka sinä minun tietämättäni menet tänä aikana viljaa myömään? Oletko tehnyt lukua, riittääkö hinkalossa viljaa talouden tarpeiksi uutiseen saakka? Minä luulen, että jos sinun haltuusi yksinomaan jää talouden hoito, rupeaa hiiret hinkaloissa pian koppia lyömään», tuumaili Siina Tommille.

»Jo nyt on kumma paikka! Kyllä minä olen huono isäntä, kun en saa kohta rikkaa ristiin panna ilman sinun luvattasi», nureksi Tommi.

»Ei sinun tarvitsekaan. Meitähän on kaksi ja 'yhteisöthän ne ovat satimet karjamailla.' Mitä se sitten sinua haittaa, vaikka taloudelliset asiat punnitaankin yhteisesti, sillä kaksi voipi paremmin asiat harkita kuin yksi?» sanoi Siina.

»Haittaapa se. Eihän noiden muiden isäntien tarvitse olla tuommoisen komennon alla», tuumaili Tommi.

»Olkoon muualla miten tahansa, mutta meillä sen täytyy niin olla», sanoi Siina yksikantaan päättävästi, ja siihen se asia jäi.

Tämmöiset kohtaukset painuivat syvälle Tommin sydämeen. Ja vielä päälliseksi tuo ankara puhtaus ja järjestys, josta hän alituisesti sai muistutuksia. Kaikki nämät yhteensä vaikuttivat sen, että Tommi tunsi olevansa liika henkilö perheessä, jolla ei ole muuta tekemistä, kuin olla alituisesti voimattomana välikappaleena vaimonsa käsissä. Hän ei saanut olla minkään määrääjänä, ei minkään kaupan tekijänä, vaan kaikissa häntä käskettiin, velvoitettiin ja komennettiin.

Tuntien tämmöistä sortovaltaa harjoitettavan, ei perillisen syntyminenkään voinut hänen synkkää mieltään ilahuttaa.

Kun lapsen syntyminen oli onnellisesti tapahtunut ja äidin henki pelastunut, tunsi Tommi tehneensä kaikki velvollisuutensa. Synkkämielisenä ja vähäpuheisena oleskeli hän melkein yksinään, eikä kutsuttunakaan monasti käynyt vaimoaan ja lastaan katsomassa.

Hento vaimo ei täydellisesti parantunut kaukaan aikaan lapsivuoteesta. Tällä välin makasi Tommi usein yönsä väen puolella. Ei hän suurin välittänyt makuusijastaan, kääräisi vaan jotakin päänsä alle ja kytjähti penkille maata. Useakin tarjosi Tommille vuodettansa, mutta Tommi sanoi vain: »Kiitoksia paljon, pitäkää itse vaan vuoteenne, kyllä minä tässä toimeen tulen.»

Isännällä oli omalla puolellaan kylläkin komea ja pehmeä vuode, mutta hän tunsi itsensä siellä niin vieraaksi ja ikäänkuin armoilla eläjäksi.

»Mitäpä minä siellä tekisinkään, en minä kuitenkaan osaa olla niinkuin vaaditaan», ajatteli hän itsekseen penkillä maatessaan.

Täällä väen parissa tuntui Tommista kaikki niin kodikkaalta ja tutunomaiselta, eikä kummakaan, sillä semmoisissa oloissa hän juuri oli kasvanut ja mieheksi varttunut.

Väki kummasteli isännän elintapaa. Toiset arvelivat, ettei isäntä tahtonut maata toisella puolella, kun emäntä makasi siellä heikkona pienokaisensa kanssa, mutta toiset pudistelivat epäillen päätänsä.

Ensimältä ei emäntä tiennyt mitään tuosta Tommin elämän käänteestä, sillä hoitajatar ei tahtonut rasittaa häntä millään taloudellisilla huolilla. Sitä hän vaan oudoksui, kun isäntä niin harvoin kävi heitä katsomassa. Mutta hoitajatar osasi senkin sillä lailla selittää, ettei isäntä hennonut häiritä heitä käynneillään niin heikkoina ollessaan.

Noin kolmen kuukauden kuluttua toipui emäntä niin, että hän rupesi ottamaan osaa talouden toimiin. Silloin selkeni hänelle kaikki. Hän sai tietää, ettei koko tällä pitkällä ajalla ollut isäntä montakaan yötä maannut omalla vuoteellaan, vaan melkein aina väen puolella penkillä.