Part 7

Räimälän Kaalu ei tiennyt mitä tehdä. Ei hän kehdannut seurata nuoria, kun nämät lähtivät pois, vaan ypö yksikseen hän jäi nyt miettimään tilaansa.

Hänen sydäntänsä kaiveli kovasti, kun hän oli tullut noin suuresti nolatuksi.

Oikeastaan oli hänellä muutakin asiaa, ei ainoastaan kyläilemisen halu. Hän oli tullut naimiskauppaa hieromaan rikkaan Piirolan Hiljan kanssa ja sitä tarkoitusta varten aikoi hän viipyä Lenulassa useita viikkoja.

Hilja oli kylän parhaita tyttöjä. Hän oli kookas ja kaikin puolin pulska ihminen. Luonteeltaan oli hän tunnettu sävyisäksi ja muuten siveäksi käytökseltään. Hän oli rotevaliikkeinen ja sangen kätevä kaikissa naisten töissä; hän oli Siinan parhaita ystäviä.

Kun Piirolan Hiljakin oli tuossa nuorisojoukossa ja kun tuossa ensimäisessä kohtauksessa noin nolosti kävi, ahdisti Kaalun sydäntä kovin. Hän ei ollut Hiljaa koskaan ennen tavannut; tämä oli vasta tunnustelukohtaus. Hiljaa miellyttääkseen oli hän etevämmyyttään, tuota pöyhkeilemistään ja keikaroimistaan harjoittanut, mutta se menikin päin mäntyyn; selvästi oli hän huomannut, kuinka Hiljan otsa rypistyi tuon viimeisen tapauksen jälkeen.

Siinä istui Kaalu nyt yksinään miettien ajattelemattomuuttaan ja kovaa onneaan. Näinköhän hänen piti tyhjin toimin ja suurella häpeällä palata kotiinsa? Kaalusta tuntui siltä, että Piirolan suuret rikkaudet luiskahtivat aivan hänen ohitsensa ja kaikki tämä hänen oman tyhmyytensä takia. Surulliset ajatukset vaivasivat nyt Kaalua.

Vihdoin hän päätti, ettei hän asiaa siihen heitä, vaan koettaa sen saada perille ajetuksi. Hän lähti kävelemään kestikievariin, johon hän otti majapaikan, sillä ei hänen mielestään sopinut Hiljan kanssa tuon kovanonnen tapauksen perästä suoraa päätä mihinkään tuumiin ryhtyä.

Viikkokaudet käveli nyt Kaalu kylillä. Kun hän sattui tapaamaan jonkun nuorukaisen tahi neitosen, tekeytyi hän niin kohteliaaksi kuin suinkin mahdollista. Hän tervehti heitä ystävällisesti ja puheli heille mitä imartelevimmin. Näin tavoin tahtoi hän voittaa takaisin, mitä hän töykeydellänsä oli menettänyt.

Eräänä iltana kävi niin, että Ritulan Siina kauppamieheen mennessään tuli tiellä Kaalua vastaan. Jo kaukaa tunsivat molemmat toisensa ja kummankin sydän rupesi kovasti pamppailemaan. Kevyenä ja notkeana tulla hipsutteli Siina solvailijaansa vastaan. Mutta jo kaukana kohotteli Kaalu lakkiaan ja kumarrellen sanoi hyvän päivän. Kun he tulivat vastakkain, tarttui Kaalu Siinan käteen ja pyysi anteeksi tavatonta käytöstänsä häntä kohtaan. Siinan käsi hieman vapisi, mutta Kaalun mielestä se tuntui niin pehmoiselta ja lämpöiseltä.

»Mitäpä siinä on anteeksi annettavaa -- enhän voi olla parempi kuin olen, eikä se ole minun vikani», sanoi Siina melkein kuiskaavan hiljaisesti.

Tähän ei Kaalulla ollut mitään sanomista, sillä mikään lauselma ei tuntunut sopivan tuohon Siinan terävään muistutukseen.

Niin he erkanivat, mutta kauan katseli Kaalu Siinan jälkeen, joka keveänä mennä liihoitteli tietä eteenpäin.

Tuo kohtaus kävi niin kipeästi Kaalun sydämeen, ettei hän voinut enää vierailujaan sinä päivänä jatkaa. Hän palasi majapaikkaansa ja koko yöntienooksi oli Kaalulle päänvaivaa tuon yksinkertaisen kohtauksen vuoksi.

Ensi pyhänä kokoontui kylän nuoriso erääseen taloon, ja sinne ohjasi Kaalukin askeleensa. Ujona ja ystävällisenä ilmeni hän heidän seuraansa, jopa niin ujona, että toisien täytyi kehoittaa häntä tulemaan ovipielestä peremmäksi. Näyttipä siltä kuin Kaalusta olisi kaikki paremmuutensa tunne kadonnut. Seurustelu kävikin laatuun, sillä ei nyt ollut mitään semmoista, joka olisi ristiriitaisuutta ja hankaluuksia nuorison kesken synnyttänyt. Kaaluakin kohtelivat kaikki ystävällisesti niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, eikä koko viimepyhäisestä rettelöstä lausuttu sanaakaan. Siina ja Hilja seurustelivat myös Kaalun kanssa; kaikki näytti unhoittuneen.

Räimälän talo oli Piirolassa hyvissä kirjoissa rikkautensa takia -- mikseikäs, sillä kyllähän rikkaat toisensa tuntevat --; hyvissäpä sen ainoa perillinenkin.

Kun Kaalu eräänä päivänä ilmestyi Piirolaan, otettiin hänet sangen ystävällisesti vastaan. Isäntäväki vei hänet heti vierashuoneeseen, syöttivät, juottivat ja hoitivat vierasta niinkuin parhaiten taisivat. Isäntä oli aina vieraan parissa, kysellen häneltä yhtä ja toista Räimälän talouden asioista, samalla ilmoitellen sitä ja tätä omasta taloudestansakin. Paljon tuli siinä ilmi asioita molemminpuoliseksi suureksi tyytyväisyydeksi.

Hyvä oli alku, mutta Hilja näytti vaan kylmältä ja yhtäkaikkiselta. Ei hän monasti silmää näyttänyt, ja jos Kaalu yritti hänelle jotakin puhua, vastasi hän vaan lyhyesti ja meni pois.

Vanhukset kehoittivat Kaalua jäämään taloon yöksi, mutta hän ei voinut sitä tehdä, semminkään kun Hilja näytti niin kylmältä. Kaalu lähti majapaikkaansa, mutta isäntäväki pyysi häntä pistäymään toiste talossa. Vanhukset eivät halunneet mitään sen paremmin, kuin että he olisivat saaneet tyttärensä naitetuksi niin kuuluisaan ja rikkaaseen taloon. He taivuttelivat ehtimiseen tytärtään siihen suuntaan, kehuskellen sitä onnea, mikä siitä seuraisi. Eikä Hilja olisi juuri vastenmielinen ollutkaan tuohon tuumaan, ellei olisi ollut tuota kohtausta Ritulan Siinan kanssa. Se halvensi paljon Kaalua hänen silmissään ja hän piti koko miestä tyhmänä ja tunnottomana pöyhkeilijänä.

Kaalu rupesi nyt tiheämmin käymään Piirolassa, ja vanhukset taivuttelivat väliaikoina Hiljaa. Vihdoin kesyttyi Hilja siihen määrään, että hän kohteli Kaalua paremmin. Asia kehittyi siten, että kihlajaiset päätettiin pitää parin viikon päästä.

Kaalu ilostui nyt niin tästä uuden onnensa koittehesta, että hän jäi vielä viikoksi Lenulaan. Kun hän useinkin oleskeli yksin majapaikassaan, pyöri hänen mielessään Ritulan Siina. Hän haki Siinan seuraa ja väliin kävi hän tämän kotonakin, vaikka hän muutoin enimmiten oleskeli Piirolassa Hiljan parissa. Mutta mitä useimmin Kaalu seurusteli Siinan luona, sitä enemmän alkoi tämä miellyttää häntä. Hiljassa ei ollut sitä hentoa ja sulavaa notkeutta, kuin Siinassa. Entäs sitten se vieno ja heläjävä, hieman värähtelevä ääni ja järkevä puhetapa, joka kaunisti Siinaa. Ritulan talossa vallitsi kaikkialla hyvä puhtaus ja järjestys, mutta erittäinkin Siinan huone oli niin siisti ja aistikkaasti järjestetty, että näytti siltä kuin se olisi itsestään semmoiseksi muodostunut.

Piirolassa sitävastoin vallitsi tavallinen arkipäiväinen siivo, eikä Hiljan kamari ollut sen aistikkaampi kuin muutkaan huoneet.

Kun Kaalu vertaili näitä näkökohtia toisiinsa, havaitsi hän niissä suuren eron. Kaikki tämä ja Siinan aistikas vaatteus vaikutti sen, että Kaalu rakastui Siinaan korvia myöten. Ei Siina nyt näyttänyt Kaalusta ensinkään »äkkimakealta.»

Kaalun käyntiretket Ritulassa tihenivät tihenemistään. Iltamilla teki hän Siinan kanssa pitkiä kävelyretkiä, sillä Siina ei tahtonut kieltää Kaalulta ihmisellistä kohtelua. Kerran kävi tämmöisellä retkellä niin, että Kaalu yhtäkkiä pysähtyi Siinan eteen. Molemmat seisahtuivat. Kaalu katsoi kiinteästi Siinaa silmiin ja otti häntä kädestä kiinni. Ehdottomasti takaantui Siina pari askelta ja näytti hyvin hämmästyneeltä. Samassa vetäisi hän kätensä pois Kaalun kädestä.

»Minun sydämelläni on eräs asia, joka siellä raskaasti painaa», sanoi Kaalu.

»Mikäs se sitten olisi?» sanoi Siina, tarkistaen kuuloaan ja huomaavaisuuttaan.

»Asia on sitä laatua, etten tiedä, uskallanko sitä ensinkään sanoa.»

»Olisi sitten ollut paras, ett'ette olisi ollenkaan sitä ilmoittanut», sanoi neito.

»Mi-mi-nä ra-kastan teitä sydämestäni», änkytti Kaalu.

Siina kalpeni, vetääntyi taammaksi, eikä voinut vähään aikaan virkkaa mitään.

»Kuinka te rohkenette semmoista sanoa? Te, jolla on jo melkein kihlattu morsian. Te, joka olette minua niin suuresti pilkannut ja halveksinut. Luuletteko, että naisen sydän on teidän leikkikalunne, jonka kanssa saatte menetellä niinkuin haluttaa. Teillä on häilyvä sydän, joka ei pidä mitään pyhänä, eikä minua haluta sitoa kohtaloani niin horjuvaan mieheen. Hävetkää toki vähän ja menkää morsiamenne luo ja pitäkää pyhänä liittonne, jonka kerran olette solmineet», sanoi Siina.

Kaalu oli niinkuin puusta pudonnut. Hän luuli kuvitellun etevämmyytensä nojalla olevansa oikeutettu saamaan kenen tytön suostumuksen hyvänsä. Ja nyt tuo Ritulan hento tyttö antoi hänelle rukkaset.

Äänetönnä lähtivät he kävelemään Ritulaa kohden. Kartanoon vievälle portille tultuaan ojensi Kaalu kätensä hyvästijätöksi Siinalle, ja äänetönnä puristi tämä hieman Kaalun tarjottua kättä.

Kaalu lähti nyt tallustelemaan Piirolaa kohden, mieli syttäkin mustempana.

Sinne tultuaan oli hän vähäpuheinen ja jörömäinen. Tämän huomasi talon väkikin ja he ihmettelivät, mikä on mahtanut sulhasmiehelle tulia, kun hänessä on tapahtunut sellainen mielenmuutos.

Niine puheineen lähti Kaalu pötkimään oitis kotimatkalle Räimälään, Monenlaisia mietteitä pyöri nyt hänen päässään ja mieli oli apeana. Kuitenkin lohdutteli hän itseänsä sillä, ettei toki Hiljan tietoon tulisi hänen seikkailunsa Ritulan Siinan kanssa. Niin muodoin olisi hänellä jäljellä Piirolassa turvapaikka, mihin olisi hyvä paeta tappionsa jälkeen; olihan siellä hänellä melkein kihlattu morsian.

Kun määräaika oli kulunut, ajoi Kaalu puhemiehen kanssa korskuvalla hevosella Piirolaan kihlajaisia viettämään. Heti kartanolle tultua huomasi Kaalu, etteivät asiat ole enää niinkuin ennen. Vieraita ei tultu kartanolle vastaanottamaan, eikäpä hevostakaan riisumaan eikä talliin viemään; itse he saivat hevosen riisua ja sitoa omiin rattaihinsa kiinni. Sitten he astelivat perheentupaan. Isäntä ja emäntä tulivat vieraita tervehtimään ja veivät heidät kamariin. Kun kahvit oli juotu ja tupakat pantu, alkoi puhemies esitellä asiaansa.

»Tämä meidän pitäjän uljain ja rikkain poika on katsonut hyväksi tulla kainaloiseksi kanakseen valitsemaan teidän kultanuppustanne ja pyytää nyt teiltä hänen kättään.»

»Me olemme antaneet täyden vallan tyttärellemme, tehköön hän itse kuinka tahtoo», sanoi tytön isä kylmänvoittoisesti.

»Kun asiat niin lienevät, niin olkaa hyvät ja kutsukaa Hilja tänne», pyysi puhemies.

Mutta Kaalu kävi yhä kalpeammaksi. Ujostellen tuli Hilja huoneeseen. Hän seisahtui ovipieleen ja oli tavallista punaisempi.

»Käypäs istumaan tänne peremmäksi, Hilja. Meillä olisi sinulle vähän asiaa», kehoitti puhemies.

»Pysynpä minä tässäkin», sanoi Hilja ujosti.

»Me olemme tulleet tänne perustelemaan ennen solmituita asioita ja tuomaan sinulle tämän uljaan nuorukaisen kihloja. Talon ja pojan tunnet jo ennestään, ettei minun tarvitse enää niitä ruveta selvittelemään», tuumaili puhemies.

Kihlat olivat kamarin pöydällä. Niitä oli kaksi isoa silkkisaalia, kolme vankkaa kultasormusta ja naisen kultakello. Nämät otti puhemies käteensä ja tarjosi niitä Hiljalle.

»Joko te olette asianne suorittanut Ritulan Siinan kanssa?» sanoi tyttö pisteliäästi, eikä ottanut kihloja vastaan.

»Minä kyllä en ymmärrä, mitä nuot sanat tarkoittavat, mutta ota vaan nämät kihlat vastaan ja päätetään kaupat. Minä takaan, ettet lyö kättäsi poroon, kun pääset tämän Räimälän Kaalun kanssa elämäsi päiviä viettämään», koki puhemies puhella, saadakseen asiansa hyvään loppuun.

»En ikinä, sillä olen huomannut, että koko mies on tyhjä kerskailija ja pöyhkeilijä, joka luulee saavansa naissydämen kanssa leikitellä kuinka kulloinkin haluttaa», sanoi neito ja pujahti samassa ovesta ulos.

Kaalusta tuntui siltä kuin kokonainen jäävuori olisi paiskattu hänen sydämeensä. Kaukaan aikaan ei hän kyennyt puhumaan mitään, ja hämilläänpä oli puhemieskin.

»Mikähän lienee Hiljalle tullut, kun hän on niin muuttunut?» sanoi Kaalu vihdoin ja kohautti vähän itseään.

»Mitä tuo lienee tuolta Ritulasta kuullut; kuului hän jotakin puhuvan 'äkkimakeasta', parempansa moninkertaisesta solvaisemisesta ja jotakin semmoista, jota en täydellisesti ymmärtänyt», sanoi Piirolan isäntä.

Nolona lähti nyt sulhasväki pois, eikä siinä pitkiä hyvästijättöpuheita pidetty; kylmä, mykkä kädenanto vain, siinä kaikki.

Kun Piirolan Hilja ja Ritulan Siina tapasivat sen jälkeen ensi kerran toisensa, itkivät he sylitysten kauan aikaa, sillä heidän sydämessään tuntui siltä kuin he olisivat suuresta vaarasta pelastuneet.

II. Siinan vaikutus nuorisoon.

Ritulan Siina rupesi nyt tuntemaan oman arvonsa. Selvästi huomasi hän, että hänellä on vaikutusvaltaa nuorisoon. Hän tiesi tarkoin, ettei hän suinkaan ollut mikään kaunotar, eikä sen nojalla voisi muiden huomiota puoleensa vetää. Mutta hän tunsi omaavansa muita lahjoja, joita usein puuttuu hyvinkin kauneilta neitosilta.

Tämän tietonsa ja itsearvonsa tunnossa ei Siina enää ensinkään ujostellut toisten nuorien seurassa. Notkeana ja hentona liihoitteli hän kuin keijukainen ja häikäilemättä puheli hän sointuisalla pehmeällä tavallaan kenen kanssa tahansa.

Varsin merkillistä oli, että kun ulkopitäjistä tuli nuoria miehiä Lenulaan naimapuuhissa, takertuivat he melkein poikkeuksetta Siinaan, kun vaan kerrankaan sattuivat hänen pariinsa tulemaan. Seurauksena tuosta kaikesta oli useinkin se, että aiottu naimiskauppa jäi sikseen.

Kun Siina kohteli vieraitaan aina ystävällisesti ja sävyisästi, ottivat nuoret miehet asian siltä kannalta, että Siina osoittaa heille erityistä huomaavaisuutta. Ja semmoisesta otaksumisesta seurasi, että he rupesivat Siinalle rakkaudentunnustuksiansa tekemään.

Mutta Siinapa ei ollutkaan niin vain ensi oksalta ammuttava. Oitis rupesi hän selittelemään, kuinka väärän käsityksen vieras oli hänestä saanut. Hän oli muka päättänyt aina olla naimatonna. Vieraalle olisi parasta, että hän menisi sen neitosen luo, jota varten hän oli tänne tullutkin.

Tavallisesti kävi niin, että nuoren miehen sydän oli kylmennyt tarkoitettua impeä kohtaan, ja apealla mielellä palasi hän kotiinsa.

Tämmöisiä tapauksia sattui niin usein, että ne rupesivat herättämään yleistä huomiota.

Joku muistutti kerran Siinalle, miksikä hän niin paljon eroittaa aiottuja avioliittoja.

»Enhän minä ole heitä hakenut enkä pyytänyt heitä tarkoittamistaan tytöistä erkanemaan; päinvastoin olen kehoittanut pysymään sen neitosen kimpussa, jota varten ovat tulleetkin», sanoi Siina vähän loukkaantuneena.

Tulipa taas kerran vieraasta paikkakunnasta eräs pulska nuorukainen käymään Lenulassa. Päätä pohkaa takertui hän Keimalan Tiinaan kiinni.

Tiina oli kaunis tyttö Jumalan luoman puolesta, mutta hän oli pahassa maineessa epäsiveellisyytensä takia. Hän oli muuten räivä ja rivopuheinen, kuten semmoiset tavallisesti ovat.

Tähän tyttöheisakkaan mieltyi tuo upea nuorukainen niin, ettei hän lyönyt ei laskenut muualle kuin Keimalan Tiinan pariin, eikä hän välittänyt muista kylän neitosista yhtään mitään.

Tiina ylpeili tuon pojan voitettuaan ja julkisesti käveli hän tämän kynkässä seurapaikoissa.

Tämä harmitti Ritulan Siinaa. Hän sovitti niin, että hän tuli kohdanneeksi tuon pojan.

Siina pani nyt kaiken viehättäväisyytensä ja vaikutusvaltansa liikkeelle. Hän kohteli nuorukaista ystävällisesti, puhua leperteli hänelle kaikenlaisia asioita sointuvalla tavallaan sekä kehoitti pojan käymään häntäkin katsomassa.

Jo ensi näkemältä teki Siinan olento poikaan hyvän vaikutuksen. Kutsua noudattaen meni hän tapaamaan Siinaa. Yhä suurempaa huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta osoitti Siina nuorukaiselle. Ja ennenkuin poika lähti Ritulasta iltasella pois, oli hän täydellisesti mieltynyt tyttöön.

Keimalan Tiina alkoi haihtua pois hänen mielestään, ja Siina sai siellä yhä enemmän sijaa. Hän ei hakenutkaan enää Tiinan seuraa, mutta Siinan luona käymiset tihenivät.

Ei ollut montakaan vuorokautta vielä kulunut, kun poika jo teki Siinalle rakkaudentunnustuksen.

Siina selitti nyt pojalle, ettei hän sitävarten ole ollut hänelle ystävällinen, että siitä semmoisia asioita koituisi, vaan että hän on ystävällinen kaikille ihmisille; samassa hän selitti haluavansa olla aina naimatonna.

Paikalla nousi poika ylös, ojensi kätensä Siinalle hyvästijätöksi ja pötki suoraa päätä kotiinsa käymättä edes Keimalassa.

»Jopahan taasenkin sait eroitetuksi rakastavaiset toisistaan», muistutettiin nytkin Siinaa.

»Sen tein aivan tahallani», sanoi Siina.

»Miksikä niin?»

»Poika olisi ollut liian hyvä mies Keimalan Tiinalle, ja minä en sallinut asian niin käydä. Poika kiittää kerran minua siitä, että eroitin hänet semmoisesta ihmisestä kuin Keimalan Tiina on», sanoi Siina levollisesti.

»Taisit mieliä poikaa itsellesi», sanottiin.

»Se on väärä syytös. Hänet olisin saanut vaikka kymmenin kerroin, jos vaan olisin halunnut», sanoi Siina päättävästi.

»Kosiko hän sitten sinua?»

»Sepä nyt on tietty -- kuinkas muutoin», sanoi Siina oman arvonsa tunnossa.

»Mikset häntä sitten ottanut? Pulska poika eikä kuulu olevan varatonkaan», muistutettiin.

»Hän ei sopinut minun luonteelleni.»

»Mitä hänessä sitten oli moittimista? Siivo ja höyli poika.»

»Te ette ole oppinut tuntemaan ihmissydämiä. Törylän Erkillä on itsepintainen ja taipumaton luonne, joka ei anna vähääkään perään, minkä hän kerran luulottelee oikeaksi, ja semmoista en minä tahdo», selitti Siina.

Todellista aikomusta ei Siinalla ollutkaan olla ja elää naimatonna. Mutta hän oli mielestään perin tarkka tuntemaan ihmisiä. Aivan pian otti hän selvän kaikista oudoistakin henkilöistä, kun hän vaan sai hetken heidän kanssaan keskustella, Ja paikkakunnan nuoret miehet tunsi hän muka niin tarkkaan, että olisi voinut niinkuin kirjasta lukea, mitä kunkin sydämen pohjalla liikkui.

Niin ainakin Siina luuli ja tähän luuloon hän lujasti luotti.

III.

Siina valitsee.

Omassa pitäjässä oli Nytkälä-niminen talo. Se oli pitäjän vankimpia. Siinä oli neljä poikaa, ja nuorimman veljen nimi oli Tuomas eli Tommi niinkuin häntä yleiseen nimitettiin. Veljekset olivat kaikki muut tunnetut hiljaisiksi ja siivoiksi nuorukaisiksi, mutta jo aikaisin huomattiin Tommissa rajupäisyyttä. Muutkin veljekset olivat välttävän näköisiä ja kookkaita miehiä, mutta Tommi oli heistä kaikkein komein.

Jo varhaisesta lapsuudesta oli Tommi Ritulan Siinasta kylän somin poika. Iän varttuessa oli Tommi aina Siinan ajatusten ja tarkoitusten esineenä. Tommi oli paria vuotta nuorempi Siinaa, joten hän oli vielä ikäänkuin kehityksen alainen, ja Siina tarkoin tähysteli, mitä tuosta tulisi. Kukaan kuolevainen ei tiennyt mitään noista Siinan mietteistä, sillä hän oli järkevä tyttö, joka osasi kätkeä kaikki mielitekonsa sydämensä syvimpään sopukkaan.

Tommi kehittyi yhä rajupäisemmäksi. Hänellä oli taipumusta ryyppimiseen, ja vankka mies kun oli, joutuivat ihmiset välistä hänen kanssaan helisemään. Pohjaltaan hän kuitenkin oli hyväluontoinen nuorukainen. Kun nuot rajuuden puuskat olivat menneet ohi, katui hän katkerasti tekojaan, jopa niin että hän väliin itkikin. Hän pyysi anteeksi niiltä, joita vastaan oli rikkonut ja aikoi vakaasti ruveta hillitsemään rajua luontoansa.

Tämän kaiken huomasi Siina, vaan ei se vaikuttanut hänen mielipiteeseensä yhtään mitään.

Ritulan ja Nytkälän talojen väliä oli siksi pitkältä, etteivät Siina ja Tommi usein tavanneet toisiansa, semminkään kun Tommi ei ollut halukas pyhinäkään kylissä kulkemaan. Enimmiten istui hän kotona, lueskellen kirjoja.

Eräänä kauniina kesäisenä pyhäiltana tuli Tommi kylille ja niin osui hän kylän nuorison joukkoon. Vähääkään häikäilemättä astui Siina oitis Tommia tervehtimään ja sanoi: »Näkeepä Tomminkin kerran nuorten joukossa.» Samassa ojensi hän kätensä Tommille tervehdykseksi.

Tommi tarttui tarjottuun käteen, mutta Siina ei niin pian heittänytkään hänen kädestään irti. Tommista tuntui tuo käsi niin pehmoiselta ja lämpöiseltä. Häntä oudostutti Siinan ystävällinen ja lempeä tervehdys, sillä ei hän ollut koskaan semmoista osakseen saanut. Tommi ei ollut vielä koskaan ollut tekemisissä vähän vähääkään neitosten kanssa. Siinan hän kyllä tunsi näöltään sekä tavoiltaan, mutta jotakin vastenmielisyyttä oli hän aina tuntenut sydämessään tyttöä kohtaan.

Nuoriso leikki vapaassa luonnossa viheriällä kentällä. Siellä juostiin leskeä, oltiin ruohonäkkisillä, kätkettiin sormusta ynnä muuta semmoista; oli siinä iloa ja hauskuutta.

Tommi istui syrjässä kivellä, katsellen toisten iloa. Hänen mielestään ei koko joukossa ollut niin hentoa, notkeaa ja kekseliästä neitosta kuin Siina. Tommi lämpeni hitaasti, mutta varmasti ja ei aikaakaan, kun hän jo yhtyi toisiin, ja pian oli hän leskeä juostessa Siinan parina --!

Tommin kylillä käymiset rupesivat nyt tihenemään. Hänestä tuntui siltä, ettei ollut oikein hyvä olla, ellei vaan Siina sattunut olemaan toisien joukossa. Ei hän tiennyt, miksikä se niin oli, mutta semmoiselta se vaan tuntui.

Vähitellen rupesi asia Tommille selkenemään. Mitähän jos...? mutta nuot veljet... -- -- --

Ei kovinkaan paljon aikaa kulunut, ennenkuin kylässä alkoi kuulua huhuja, että Siina ja Tommi ovat -- kihloissa. Eikä kumpikaan heistä koettanutkaan sitä tyhjäksi tehdä. -- Mitäs siitä, julkinen asia.

Tommia oli vaivannut ajatus veljistään. Kuinka kävisi tuoda vaimo niin monilukuiseen perheeseen. Eikä erotakaan sopinut; olisi jäänyt pienelle osalle. Mutta kylläpä Siina nyt jo osasi asioita johtaa.

»Mitäpä tuosta huolehdit, tule meille, onhan tässä tilaa.»

»Mutta tuo Nartti?»

»Mitäpä hän meitä haittaa, ihminenhän hänkin on. Ellei muuten sovi, jaetaan talo kahtia tai maksetaan Nartti pois», perusteli Siina uutta talouttaan.

»Millä rahoilla?»

»Oletkos ajattelematon? Tottahan sinäkin kotoasi jotakin saat. Muuten on meillä lupa tehdä työtä ja pyrkiä eteenpäin.»

Siihen täytyi Tommin tyytyä. -- -- --

Kun asia tuli vakavana totena kyläläisten tietoon, kummailtiin sitä suuresti. Siinalla oli ollut heidän mielestään loistaviakin tarjouksia, paljonkin parempia kuin Tommi, ja kaikki hän oli vaan karkoittanut luotaan! Tommi ei ollut missään hyvässä maineessa kyläläisten kesken rajupäisyytensä vuoksi ja Siinalle hän vaan kelpasi -- hänelle, joka muiden suhteen oli ollut niin sanomattoman vaatelias.

Ei voitu Siinan vaalia kyllin ihmetellä.

»Kuinka sinä, ystäväni, tuohon Tommiin voit mieltyä?» kysyi eräs ystävä Siinalta.

»Mitä moitittavaa hänessä sitten olisi?»

»Hän ryypiskelee ja on tavasta rajupäinen», sanoi ystävä.

»Kyllä minä hänet taltutan. Muuten on se minun oma asiani, eikä kuulu sinulle vähän vähääkään. Kyllä ymmärrän, että tämä on ensimäinen kontti, joita aiotaan minulle ruveta kantamaan, mutta sen sanon edeltäpäin, etteivät ne minuun tee toivottua vaikutusta. -- Minä olen vaalini tehnyt», sanoi Siina päättävästi.

Siihen kontinkantamiset sitten jäivätkin, sillä tieto Siinan päätöksestä oli levinnyt kylälle.

Siina oli kihloissa ollessaankin yhtä ystävällinen ja kohtelias kaikille ihmisille kuin ennenkin.

Silloin hän sattui kerran seurustelemaan erään arvossa pidetyn pojan kanssa. He keskustelivat kauan, ja Siina oli avosydäminen kuten ennenkin. Vihdoin esitteli poika, että tekisivät pienen kävelyretken ihanan kesäillan viileässä. Siina suostui siihen, ja niin lähdettiin liikkeelle. He eivät hakeneet syrjäpaikkoja, vaan kävelivät yleisillä ja julkisilla teillä.

»Kuinka sinä voit tuohon Tommiin yhtyä», sanoi poika, ottaen Siinan kädestä kiinni.

»Mitä moitetta hänessä sitten olisi?» kysyi Siina, samassa vetäisten kätensä pois pojan kädestä.

»Semmoinen rajupäinen jörö.»

»Yhdellä on yksi vika, toisella toinen. Tommi on pohjaltaan hyväsydäminen, ja kun hän oppii hillitsemään rajun luontonsa, tulee hänestä miesten parahia. Siinä on varmasti minun osani, ja kukaan ei voi asiaa toiseksi muuttaa», sanoi Siina lujasti ja päättävästi.

Kun Tommi sai tietää, että Siina oli ollut kävelyllä tuon pojan kanssa, tuli hän sanomattoman mustasukkaiseksi. Ajatuksiinsa vaipuneena kulkea myrrysteli hän yksinään eikä puhunut kellekään monta sanaa.

Yhtäkkiä levisi kylälle tieto, että Tommi oli pieksää mukiloinut tuon pojan pahanpäiväiseksi, jopa niin, että poika joutui vuoteeseen.

Yleensä luultiin, että Siina ottaa nyt eronsa Tommista, mutta niin ei käynyt. Tapauksen tietoonsa saatuaan haki Siina heti Tommin käsiinsä. Sanaa lausumatta kävelivät he Ritulaan ja sulkeutuivat Siinan kamariin.

»Kuinka voit tuommoista tehdä? Oikein saa hävetä käytöstäsi», sanoi Siina nuhtelevasti ja katsoi kiinteästi Tommia silmiin.