Part 6

»Huolettavia uutisia on minulla teille kerrottavana. Kovat ajat ovat kansallamme odotettavissa. Ei voi edeltäpäin arvata, mitä kärsimyksiä aika tullessansa meille tuopi. Venäjä varustelee ja aikoo tulla maahamme suuren sotajoukon kanssa. Maamme on aivan varustamaton ja vähäinen sotaväkemme on hajoitettuna ympäri maata ja Ruotsista ei ole paljon apua toivomista, sillä Tanska on myös julistanut sodan Ruotsia vastaan. Isänmaa on vaarassa ja se tarvitsee jokaisen poikansa torjumaan vihollisen ryntäystä. Jumala rankaisee meitä kovakorvaisuutemme tähden, kun emme ole ottaneet vaaria hänen varoittavasta äänestään. Itse olen jo liian vanha aseisiin tarttumaan, niin mielelläni kuin sen tekisinkin, mutta Jumala on minulle lahjoittanut kaksi vankkaa poikaa, ja toivon, että he ilolla tarjoavat voimansa isänmaan palvelukseen.»

Kun isä oli puheensa lopettanut, kavahti Pentti ylös ja löi jykevän nyrkkinsä pöytään ja sanoi: »Se ei saa tapahtua; vihollinen on torjuttava pois maasta.» Aaro sieppasi luodikkonsa seinältä, puristeli ja tarkasteli sitä.

»Semmoiset aseet eivät sodassa kelpaa; kyllä se antaa aseet, joka työnkin. Mutta mitä te mietitte, aiotteko uhrata itsenne isänmaan palvelukseen», puheli isäukko.

»Se on hartain halumme, jos vaan te annatte suostumuksenne siihen», sanoivat veljekset innostuneina.

»Jumala teitä noista sanoistanne siunatkoon! Nyt voin rauhassa ja ilolla kuolla, kun minulla on tuommoisia poikia», sanoi ukko, pyyhiskellen kyyneleitä silmistään.

Äitiin ja sisareen tekivät nämät tiedot ja tuumat päinvastaisen vaikutuksen. Heidän sydäntään ahdisti kovin se tieto, että rakkaat pojat lähtisivät tuolle vaaralliselle retkelle, jossa voipi käydä niinkin, ettei sieltä hengissä palata. Mutta kun he olivat tottuneet alistumaan kaikissa isän tahtoon, eivät he nytkään panneet ainoallakaan sanalla sitä vastaan.

Hetimmiten ruvettiin laittamaan pojille varustuksia matkaa varten.

Viikon päästä lähtivät jo veljekset eväillä ja vaatteilla varustettuina matkaan. Sydämelliset jäähyväiset otettiin, ja isä varoitti heitä muistamaan sitä pyhää velvollisuutta, jota he nyt menivät täyttämään. Äiti ja sisar vuodattivat runsaita kyyneliä, vaan sekä isän että poikain mieli oli aivan murtumaton.

Nuorukaiset suuntasivat matkansa Hämeenlinnaa kohden, ja perille päästyänsä kirjoitettiin he kohta sotarulliin ja sijoitettiin harjoituskomppaniaan.

Nuot kauniit, voimakkaat ja siivot nuorukaiset herättivät pian huomiota ympäristössään, erittäinkin päällystössä. Tämän tähden kohdeltiin heitä ystävällisesti ja sävyisästi. Jonkun kerran sattui niin, että joku miehistä, joka oli oppinut olemaan kaikissa päälläpäsmärinä, yritti voimiinsa luottaen saamaan veljeksiä valtansa alle, mutta nämät työnsivät hyökkääjän niin voimakkasti pois luotaan, ettei hänen tehnyt mieli enää toista kertaa koettaa.

Kauan ei ollut aikaa uusia tulokkaita sotatemppuihin harjoittaa, sillä Venäjä julisti sodan ja alkoi marsittaa joukkojaan rajaa kohden. Näin oli 1808-1809 vuoden sota alkanut. Kun siellä täällä hajallaan olevat Suomen sotajoukot oli saatu hätäpikaa kootuiksi, lähetettiin osa niistä rajalle päin vihollista vastaan, ja niiden joukkoon komennettiin Aaro ja Penttikin. Niin tultiin Kymin joelle, jossa oli silloinen valtakunnan raja.

Kun vihollinen hyökkäsi rajan yli, perääntyi Suomen joukko vähälukuisuutensa vuoksi sen edestä. Siellä täällä syntyi kuitenkin pienempiä kahakoita, joissa suomalaiset sitkeästi pitivät puoliaan, vaikka kohta heidän täytyi väistyä ylivoiman alta.

Näissä kahakoissa osoittivat Pentti ja Aaro erinomaista kuntoa ja uljuutta. Muutamassa kahakassa saartivat venäläiset suomalaisten kapteenin, joten tämä oli vähällä joutua vangiksi. Tämän vaaran huomasivat veljekset. Hätäpikaa kokosivat he joitakin miehiä ympärillensä ja ryntäsivät kapteenia auttamaan. Vihollisen rivi murrettiin ja kapteeni pelastettiin.

Näin tavoin herättivät veljekset rohkeudellaan alusta saakka päällikköjen huomiota.

Veljekset rakastivat toisiaan todellisella veljenrakkaudella. Tappelunkahakoissa olivat he aina rinnakkain siellä, missä ottelu oli tuimin. Jos toinen oli vaarassa, siinä oli jo toinenkin, eikä siinä suinkaan säästetty iskuja.

Kauan eivät veljekset saaneet olla tässä osastossa. Sillä kun Viaporia alettiin varustaa riittävällä miehistöllä, komennettiin muiden muassa veljeksetkin sinne varustusväkeen. Siellä he asuivat molemmat samassa teltissä, sillä paljon varustusväen takia ei ollut linnoitusten huoneustoissa kaikille tilaa.

Näin kului aikaa joitakin viikkoja. Pentti alkoi käydä vähäpuheiseksi ja synkkämieliseksi. Tämä kummastutti kovin Aaroa, ja hän koetti keksiä syytä siihen, mutta turhaan.

»Miksi sinä, veliseni, olet tullut niin kummalliseksi?» kysyi Aaro eräänä kertana Pentiltä.

»Kuinka kummalliseksi?»

»Ethän tuota enää puhu, et pukahda mitään, vaikka olit aina ennen puhelias ja iloinen. Istua nollotat vaan itseksesi miettivän näköisenä ja ajatuksiisi vaipuneena. Pahoin pelkään, että sinua on ruvennut sota peljättämään.»

Pentti näytti säpsähtävän. Hän hyppäsi kiivaasti istualtaan ylös ja loi tuiman silmäyksen Aaroon.

»Semmoistako minusta luulet? Olenko antanut aihetta sinulle semmoiseen otaksumiseen? Siltäkö sinusta on näyttänyt käytökseni niissä kahakoissa, joissa olemme seisoneet vihollisen kanssa silmä silmää vasten? Ei veikkoni! jos joka mies pelkäisi sotaa ja tappelua sen verran kuin minä, eipä silloin olisi joukossamme ainuttakaan pelkuria», vakuutti Pentti.

Jonkun ajan kuluttua rupesi Pentti kulkemaan öillä ulkona ja usein hän tuli vasta aamun koittaessa telttiin.

»Missä, Herran nimessä, sinä öillä kuljet? Saatat ajattelemattomuudellasi henkesi vaaraan», sanoi Aaro kerran Pentille, kun hän palasi telttiin.

»Eipä siitä pelkoa; siitä saat olla aivan huoleti.»

»Mutta missä sinä sitten kuljet ja luihnaat? -- Sinun retkesi eivät ole kunnollisia retkiä.»

»Sinun ei tarvitse sitä peljätä», sanoi Pentti, ja siihen se asia sillä kerralla jäi.

Muutaman viikon kuluttua oli Pentillä kourakaupalla kultarahoja, kun hän palasi aamulla telttiin. Niitä hän näytteli ja tarjosi niistä puolia Aarolle.

Aaro hämmästyi. Hän katsoi tuimasti Penttiä silmiin ja kysyi kiivaasti: »Mitä tämä merkitsee?»

»Etkö tuota nyt ymmärrä? Sitä se merkitsee, että tässä on rahoja, jotka ovat meille kylläkin hyvään tarpeeseen», sanoi Pentti.

»Mutta mistä olet nuot rahat saanut? Ne eivät ole kunniallisia rahoja.»

»Löysin.»

»Valehtelet.»

Aaroa kovin huolestutti Pentin nykyinen käytös. Hänkin vaipui syviin mietteisiin, ja raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan. -- »Jumalani... Olisiko se mahdollista?» pääsi Aarolta ikäänkuin itseksensä. Sitten hän taasen vaipui ajatuksiinsa ja silminnähtävästi kalpeni hän.

Vihdoin näytti Aaro havahtuvan mietteistään. Hän oikaisi itsensä suoraksi ja kuiskasi Pentin korvaan tuskin kuultavasti: »Isänmaan pettäjä.»

»Kuinka niin?» kysyi Pentti vaaleten.

»Olet myönyt nahkasi ja isänmaasi viholliselle.»

»Älä joutavia puhu. Ota nyt puolet näistä rahoista», sanoi Pentti, mutta hänen äänensä vapisi.

»En ikinä ota äyriäkään niistä rahoista, sillä ne ovat hirveän rikoksen palkka; kirous ja rangaistus seuraa niitä», sanoi Aaro lujasti.

Sinä päivänä ei puhuttu monta sanaa, ja veljesten väli oli iäksi rikkoontunut. Tosin pyyteli Aaro, että Pentti heittäisi pois tuon vaarallisen ja liukkaan tien, jolle hän oli antautunut, mutta Pentti ei vastannut siihen ainuttakaan sanaa.

Seuraavana yönä poistui Pentti taasenkin teltistä, mutta hän ei palannutkaan enää takaisin.

Kun aamuhuuto tuli, ei Penttiä ollutkaan. Kysyttiin Aarolta, mihin hän on joutunut, mutta Aaro vastasi vain: »En tiedä, olisiko saanut päälliköltä lomaa.»

Pentti ei palannut enää koskaan, ja vihdoin poistettiin hänet miesluettelosta.

Täytyy muutamalla sanalla selittää, miten Pentti joutui tuolle jäljelle.

Kuten ennen on jo mainittu, oli Pentti hyvin komea mies. Eräänä kertana oli hän lähetetty suojeluskirjalla varustettuna kaupunkiin jollekin kapteenin asialle. Heti kaupungin rantaan päästyään huomasi hän kauniin venäläisen naisen, joka häntä alituisesti tähtäili. Kun Pentti lähti liikkeelle, seurasi nainen hänen jäljessään. Muutaman hetken päästä laski joku kätensä Pentin olkapäälle. Pentti säpsähti ja katsoi taaksensa. Siinä seisoi tuo äskeinen nainen ja eräs venäläinen sotamies; tämä oli laskenut kätensä Pentin olkapäälle.

»Tämä neiti on kovasti mielistynyt teihin ja haluaisi likemmin tutustua kanssanne», sanoi sotamies selvällä suomen kielellä.

»Kuinka olisi mahdollista tutustua neidin kanssa, sillä minä selvästi huomaan, että hän on venäläinen ja asuu täällä kaupungissa vihollisten keskessä», sanoi Pentti ihmeissään.

»Siitä pidetään kyllä huolta, että saatte yön aikana kohdata toisenne.»

»Millä tavalla?»

»Teille hankitaan venäläisen sotamiehen puku, jonka puette päällenne, ennenkuin lähenette kaupunkia, ja mies, jonka tapaatte kappaleen matkaa rannasta jäällä, sanoo teille tunnussanan.»

»Mitä ihmisiä tämä neito sitten oikeastaan on?»

»Ei tällä kertaa sen parempi kuin venäläisen kapteenin taloudenhoitajatar.»

»Vaikka neito onkin erinomaisen viehättävä, on hän kuitenkin vierasta kansallisuutta ja vihollisemme joukkoon kuuluva. Niin ollen ei kannata ryhtyä tuohon vaaralliseen seikkailuun ja antautua toimiin, joissa saattaisi vielä henkensäkin menettää», päätteli Pentti.

»Älkää sanoko niin. Asia kyllä kannattaa miettimistä. Neito on äärettömän rikas ja hän on suurta sukuakin, vaikka isänmaansa rakkaus on hänet saattanut nykyiseen asemaansa. Hänellä on ollut loistaviakin naimatarjouksia, vaan hän on ne kaikki hyljännyt. Mutta heti teidät nähtyään mielistyi hän teihin ja tahtoisi nyt tutustua likemmin kanssanne. -- Miettikääpä tätä asiaa», selitti tulkki.

Koko tämän keskusteluajan oli neito hyvin levoton ja vuoroin punastui ja vaaleni. Hän sijoitteli levottomasti itseään paikasta toiseen, katsellen vuoroin Penttiä, vuoroin tulkkia silmiin, saadaksensa selvän asiainmenosta.

Pentti mietti hetkisen. Kovaa taistelua taisteli hänen sisällinen ihmisensä. Loistava tulevaisuus, rikkaus ja kunnia oli hänen silmäinsä edessä tarjona, mutta toiselta puolen kielsi isänmaanrakkaus ja velvollisuus häntä vastaanottamasta tuota loistavaa tarjousta. Pentti oli ikäänkuin kahden tulen välissä. Vihdoin teki hän päätöksensä. Hän lupasi tulla, mutta ei ennen kuin neljäntenä yönä.

Kun tulkki käänsi tämän Pentin päätöksen neidolle, välähti tämän silmissä ilonleimaus ja hänen kasvonsa menivät mitä viehkeimpään hymyyn. Hän tarttui Pentin käteen, puristi hellästi ja kauan sitä, mutta neidon käsi vapisi. Tehtyään hennon ja sievän kumarruksen erkanivat he.

Tämä kohtaus se saatti Pentin vähäpuheiseksi Aaron luona ollessaan, sillä olipa hänellä nyt miettimisen aihetta.

Kun Pentti ensi kerran lähti yölliselle retkelleen, oli kaupungin rannassa sama sotamies häntä vastassa, joka oli ollut tulkkina hänen ja neidon välillä. Hän saatti Pentin perille asti, eikä mitään vastuksia ollut. Vahtisotamiehetkin olivat saaneet käskyn päästää esteettä sisälle yölliset kulkijat. Neito ei kapteenilta salannut, mihin seikkailuun hän oli antautunut, vaan selitti seikkaperäisesti hänelle kaikki asianhaarat. Kapteeni ei ensinkään pannut pahaksensa tuota seikkailua. Hänen mieleensä juohtui, että kun hän saisi Pentin suostumaan tuohon alkaneeseen yritykseen, saisi hän Pentistä oivallisen välikappaleen, jota hän voisi apunaan käyttää sotatarkoituksiinkin. Sillä hänhän tunsi Suomen sotavoimat, niiden tarkoitukset ja vehkeet; ja hän tunsi maan kauttaaltansa, sen vuoret, virrat ja järvet. Ottaen kaikki nämät lukuun, edisti kapteeni minkä voi Pentin ja neidon yhtymistä.

Eräänä kertana tuli kapteeni yöllä siihen huoneeseen, jossa Pentti ja neito olivat. Pentti säikähti tuota kohtausta, niin että oli henkensä heittää. »Älä pelkä, älä pelkä», koki kapteeni hokea, ja mukana oleva tulkki sai selittää, ettei kapteenilla ollut mitään pahoja tarkoituksia.

Tulkin avulla koki kapteeni kaikella venäläisellä liukkaudella Pentille selittää, kuinka edullinen tarjous hänellä nyt oli, jommoista ei tule osaksi edes yhdelle tuhannesta. Tästedes ei Pentillä tulisi olemaan mitään puutetta. Hän saisi haltuunsa suuret omaisuudet, paljon kunniaa ja kauniin puolison. Osoittaakseen Pentille tulevan elämän esimakua, antoi hän hänelle kourakaupalla kultarahoja.

Hurmaantuneena kaikesta siitä loistosta ja rikkaudesta, mitä edessään näki, alkoi Pentti taipua viettelykseen, vaikka hänen omatuntonsa soimasikin häntä isänmaanpetoksesta.

Toisenlaista oli nyt Pentillä edessä kuin mitä oli oppinut ennen näkemään. Kaikki paikat huoneissa kuhisivat silkistä ja kulta loisti huonekalujen koristuksista. Jos istui johonkin sohvaan tai nojatuoliin, kuhahti niihin kainaloita myöten. Ja entä sitten tuo ihana naikkonen, jommoista hän ei ikinä ennen luullut tavanneensa!

Näistä kaikista hurmaantuneena oli Pentti täydellisesti voitettu ja keveällä sydämellä lähti hän noita Juudaksen penningeitä viemään veljensä Aaron luo. Näitä venäläiseltä kapteenilta saatuja kultarahoja hän sitten Aarolle näytteli.

Kukaan ei Viaporissa tiennyt, mihin ihmeeseen Pentti oli joutunut. Yleiseen kumminkin luuloteltiin, että hän olisi karannut. Aaro yksin tiesi, kunne Pentti oli vajonnut. Tämä tieto teki Aaron sydämelle niin kipeää, ettei hän tahtonut voida elää. Ei uni eikä ruoka hänelle maistanut, ja kaikki oudoksuivat, kun hän laihtui, niin ettei hänestä ollut muuta kuin varjo jäljellä. Aaron sielua painoi sanomaton tuska ja ahdistus, kun hänen veljensä, jota hän niin verrattomasti rakasti, piti joutua isänmaanpettäjäksi. Hänestä tuntui siltä kuin hänkin olisi ollut osallinen tuohon hirveään rikokseen, koska hänen suvussaan oli tuommoinen petturi. Pois oli nyt Aaron sydämestä haihtunut veljellinen rakkaus. Hän kirosi mielessään Pentin ja vihasi häntä enemmän kuin mitään vihollista. Kaikki tämä tunto ja tieto kävi sitäkin raskaammaksi Aarolle, kun hän sai sen yksin kantaa, sillä ei hän hirvinnyt yhdellekään ihmiselle avata sydäntään.

Vähitellen alkoi Aaro kuitenkin kostua, mutta ääretön viha ja ylönkatse Penttiä kohtaan jäi hänen sydämeensä vallitsemaan.

Tämmöisenään kului aika siihen saakka, kun Viaporin antautuminen tapahtui. Yhtä raskaalla mielellä kuin muutkin sotilaat laski Aaro antaumisessa aseensa maahan.

Kun Aaro pääsi Viaporista vapaaksi, meni hän Suomen sotajoukkoihin ja joutui Adlercreutzin osastoon. Kaikissa niissä taisteluissa, mitä sillä osastolla oli kestettävänä, oli Aaro aina mukana ja hän osoitti entistä uljuutta ja rohkeutta. Mutta synkkämielinen, vähäpuheinen ja miettivä oli hän aina silloin, kun ei ollut tappelun tuoksinassa.

Tuli sitten Salmen tappelu. Vihollinen kävi suuremmalla miesvoimallaan ankarasti päälle, mutta sitkeästi pitivät suomalaiset puoliaan. Vihollisen joukosta karautti silloin eräs ratsumies muiden edelle, seisautti hevosensa ja huusi selvällä suomen kielellä: »Antaukaa, suomalaiset, vastustuksenne on turha, sillä meille on tulossa iso apujoukko.»

Tämän äänen kuultuaan säpsähti Aaro.

»Isänmaan pettäjä!» mutisi hän itsekseen.

Samassa nosti hän aseensa poskelleen, laukaus kuului ja päätään myöten suistui ratsastaja hevosen selästä maahan, ja hevonen hyppäsi täyttä laukkaa vihollisten joukkoon.

Samassa kun Aaron kivääri laukesi ja kun hän huomasi ratsastajan putoovan, kaatui hän itsekin tunnotonna maahan niinkuin luodin lävistämänä. Lähellä olevat luulivat hänen todellakin saaneen luodin rintaansa, eivätkä tappelun tuoksinassa pitäneet hänestä sen enempää lukua. Mutta Aaro olikin vain pyörtynyt, sillä hänen luotinsa oli kaatanut isänmaan kavaltajan, hänen oman veljensä -- Pentin.

Kauan makasi Aaro tunnotonna, mutta kun tappelun tuoksina läheni häntä, tointui hän pyörtymyksestään. Kun viholliset tämän huomasivat, kääreentyivät useat heistä ottamaan Aaroa vangiksi. Siinä tuli tuima ottelu, ja Aaro kaasi yhden vihollisen, haavoitti toisen ja raivasi itselleen pääsyn omiensa luo.

Suomalaiset olivat voitolla tässä tappelussa, mutta aralta ylipääliköltä tuli perääntymiskäsky, juuri kun voitto näytti varmalta.

Salmen tappelun jälkeen korotettiin Aaro alaupseeriksi.

Kaikissa niissä kärsimyksissä, vaivoissa ja taisteluissa, joita Suomen sotajoukko sai kokea perääntyessään vihollisen edessä aina Länsipohjaan Ruotsin puolelle, oli Aaro osallisena. Oravaisten tappelussa oli hän yksi niitä, jotka uimalla merenlahden poikki samosivat omiensa luo.

Aaro oli Länsipohjassa mukana Hörneforsin tappelussakin. Hän taisteli Dunckerin rinnalla ja raivosi niinkuin karhu, jolta pojat on riistetty, levittäen kauhua ja tuhoa vihollisten keskessä. Mutta kun Duncker sai kuolinhaavan rintaansa ja kaatui, raivasi Aaro tiensä vihollisen rivien läpi ja pääsi eheänä siitäkin pälkähästä.

Silloin kohta tehtiin Haminan rauha, mutta Aaro ei päässyt lähtemään vieläkään omaistensa luo Hämeeseen, vaan hänen täytyi viipyä Länsipohjassa talven yli. Keväällä kun rauha oli vakaantunut, läksi Aaro muiden mukana rakkaille synnyinseuduilleen.

Paljon oli Kilpelä Aaron poissa ollessa muuttunut. Kovasti oli isäukko jo vanhennut, samaten äitikin, mutta ankaroita työihmisiä olivat he vieläkin, sillä he olivat noita kovia tervasjuurakoita, joihin ei ikä hevillä pysty.

Muuttunut oli Aarokin. Ennen niin iloinen ja vehmas nuorukainen oli tullut juroksi ja vähäpuheiseksi. Sodan ankarat vaivat ja kärsimykset olivat häntä kovasti runnelleet. Sota-asioista ei Aaro ottanut paljon puhuakseen, sillä isänmaan menettäminen kalvoi kovasti hänen sydäntään.

Todellista syytä Pentin kuolemaan ei Aaro ollut koskaan kenellekään maininnut; yksinkertaisesti oli hän kotiinsakin ilmoittanut Pentin kaatuneen Salmen tappelussa.

Aaro, päästyään vakaantumaan taloudellisiin toimiin, haki itselleen elämänkumppalin, köyhän ja iäkkään, mutta siveän palvelustytön. Moni rikas ja ylpeä neito kadehti tytön onnea, mutta Aaro ei heistä välittänyt; hän teki valintansa vaan oman sydämensä vaatimusten mukaan.

Tarmokkaasti ja yksistä neuvoin ryhtyivät he taloudellisiin toimiin, ja se heiltä menestyikin.

Vanhukset alkoivat heikontua, niin etteivät voineet enää työtä tehdä, mutta heille tuli nyt muuta mieluisaa tehtävää, sillä he saivat ruveta vaalimaan ja hoitelemaan Aaron lapsia, noita Kilpelän nousevia nuorteita vesoja.

Ainoastaan vaimolleen kertoi Aaro seikkaperäisesti Pentin vehkeet ja millä tavalla hän sai surmansa.

RITULAN SIINA.

I. Rukkaset.

Ritulan talo oli suuren kylän laiteella. Se ei ollut mikään kuuluisa rikas, mutta ei rutiköyhäkään. Sen isäntäväki kuului tuohon vakavaan kristillismieliseen suuntaan, joka on niin kauan kunnialla kansaamme pystyssä pitänyt. Heillä oli vain kaksi lasta, poika ja tyttö; pojan nimi oli Leonart, mutta häntä sanottiin sekä kylän kesken että kotona lyhemmittäin vain Nartiksi. Sisaruksista oli Nartti vanhin; tyttären nimi oli Siina.

Näitä lapsiaan vanhemmat koettivat kasvattaa parhaan taitonsa mukaan Jumalan pelvossa. Jok'ikinen päivä piti lasten lukea joku määrätty kappale raamatusta, ja vanhemmat kokivat sitä sitten selittää ja heidän mieliinsä painaa. Sitäpaitsi viljeltiin Ritulassa paljon muutakin kirjallisuutta ja sanomalehtiä. Näiden avulla pääsivät Nartin ja Siinan henkiset voimat jo aikaisin kehittymään.

Lapset olivatkin siivoja, hiljaisia ja tottelevaisia, eivätkä koskaan panneet vanhempiensa tahtoa vastaan.

Näin tavoin kului aika niin, että Nartti oli kahdenkymmenen- ja Siina seitsemäntoistavuotias. Nartista oli sukeentunut kookas, voimakas ja uljas nuorukainen; sitävastoin ei luonto ollut Siinalle jakanut noita lahjojaan niin suuressa määrässä. Ensi näkemältä teki hän kaikkiin vastenmielisen vaikutuksen. Hiusmarto oli melkein liian matalalla, nenä lähti liian jyrkästi otsasta ja aivan tarpeettomasti oli se noussut korkeaan kyömyyn. Hipiäkään ei ollut semmoinen kuin sen monen mielestä olisi pitänyt olla. Jotenkin mustantymperä se oli ja sen himmeän verhon seasta rusotti hieman jonkunmoista punaa. Mutta tarkemmin katsoessa näytti hänen hipiänsä siltä kuin hienonhieno läpikuultava samettinukka olisi sen peittänyt. Vartalo hänellä oli solakka ja hento ikäänkuin kaikkein hienoimmista pontimista kokoonpantu. Hänen käyntinsä oli notkeata ja sulavaa ja niin keveätä, ettei hänen askeltensa ääntä kuulunut; olisi luullut jonkun hengen siinä liihoittelevan.

Kun hän jotakin puhui, oli ääni hienoa, sulavaa ja hiljaista; se kuulosti melkein kuiskutukselta.

Nuorison joukossa oli Siina ujo ja kartteleva. Hän haki aina jotakin syrjäistä soppea ja siellä hän yksinään istua nuhjusteli, välittämättä muiden nuorten hommista ja riennoista yhtään mitään. Mutta mitä enemmän toiset nuoret saivat seurustella hänen parissaan, sitä enemmän kiintyi heidän huomionsa häneen. Sattuiko joku häntä puhuttelemaan, herätti oitis hänen pehmeä, kuiskuttava äänensä myötätuntoisuutta, mutta sitäkin enemmän hänen järkevät ja täsmälliset vastauksensa. Jos hän jossakin liikkui, olivat kaikkien silmät kääntyneet katsomaan tuota lyhyenläntää solakkaa, hentoa ja notkeaa olentoa.

Ei ollut kulunut vielä täyttä vuottakaan siitä, kun Siina ilmestyi nuorison joukkoon, ennenkuin kaikki kylän nuorukaiset olivat ehdottomasti kiintyneet häneen. Eivät nuorten leikit ja kisat olleet mistään kotoisin, ellei Siina ollut joukossa. Sattuiko hän joskus jäämään niistä pois, tunsi jokainen nuori mies salaista kaipuuta sydämessään.

Kerran tuli toisesta pitäjästä eräs pulska, keikarimainen nuori mies käymään Lenulan pitäjässä. Hän oli hyvin itsetietoinen paremmuudestansa ja etevämmyydestänsä muiden nuorten miesten suhteen. Tämä tieto määräsi hänen käytöksensä muita kohtaan. Hän oli röyhkeä ja suulas puheissansa, eikä suinkaan kaikesti punninut sanojansa, olipa muiden mieli musta tai valkea.

Pyhäpäivä oli. Heti kylään tultuansa haki hän nuorison seuraa. Siellä oli hän suuna, päänä, eikä näyttänyt välittävän kenestäkään vähän vähääkään, hölisi ja lausui vain arvosteluita kaikista, mitä hänen päähänsä sattui pöllähtämään. Kylän nuoriso oli hämmästyksissään tuommoisesta käytöksestä. Salaperäisesti silmäilivät he toisiaan, ja jos jollakin oli toiselle jotakin sanomista, teki hän sen kuiskaamalla.

Joukossa oli tietysti Ritulan Siinakin. Kun keikari hänet huomasi, astui hän Siinan eteen.

»Äkkimakea sinä olet», sanoa mällisti hän Siinalle vasten silmiä vähääkään häikäilemättä.

Kalman kalpeaksi kävi Siina, ja kaikki muutkin hämmästyivät sanomattomiksi, vilkaisten toisiansa silmiin. Keikari käänteli vaan itseänsä pöyhkeänä kuin kukko rikkatunkiolla.

Kun ensimäinen hämmästys oli mennyt ohi, sanoi Siina hiljaisella sointuvalla äänellä:

»Miksikä te niin sanoitte? Sanokaa minkä tähden minä olen äkkimakea... Olkaa hyvä... Itsenikin olisi varsin hyvä tietää, minkä vuoksi minä olen äkkimakea...»

Tämän jälkeen lähti Siina notkein, hennoin askelin kävelemään keikarin edestä toisten luo.

»Kyllä on melkein hävytöntä tuolla tavalla esiintyä, semminkin nuorta neitosta kohtaan», sanoi joku kylän pojista.

Yleinen nurina kuului nuorison joukosta.

»Minä teen mitä tahdon, enkä välitä kenestäkään yhtään mitään», sanoi keikari uhmaillen.

»Sanotteko niin! Mutta jos semmoisia mielipiteitä kannatatte, niin on paras, että poistutte seurastamme, sillä me emme aio sallia, että tuommoisia hävyttömyyksiä viskataan aiheettomasti viattomia ja kunniallisia ihmisiä vastaan», sanoi eräs roteva nuorukainen, astuen samassa keikarin eteen.

Tämä, toisesta pitäjästä kotoisin oleva Räimälän rikkaan talon ainoa poika, joutui nyt itsekin hämilleen. Hän huomasi, ettei täällä käynytkään laatuun rikkautensa ja etevämmyytensä nojalla pilkata ja ylönkatsoa ihmisiä. Hän kävi hiljaiseksi ja ujoksi, eikä vähään aikaan lausunut ainuttakaan sanaa. Vihdoin sanoi hän alakuloisesti: »Minä satuin sen ajattelemattomasti sanomaan.»

»Ei koskaan pidä ajattelemattomasti semmoisia sanoja suustaan päästää... Ihminenhän Siinakin on ja paraitapa onkin», sanoi poika.

Tuo kohtaus oli saanut nuorison niin hämilleen ja raskasmieliseksi, ettei heidän haluttanut seurustelua enää jatkaa, vaan he erkanivat ja itsekukin meni kotiinsa.