Part 5

»No enhän minä mihinkään ... ajattelin vaan, että kun minusta ei ole paljonkaan apua nikkaroimisessa ja kun voitte heinän tehdä ja vähät leikkuut leikata, niin -- niin mietin itsekseni, että minä saisin olla aina pellonteossa, että talo paisuisi ja petäjäinen poistuisi», tuumaili Heikki.

»Saathan sinä tehdä, kuinka tahdot. Yhtähän se on, pieksi sutta tai petäjää, taloon päin se kumminkin on», sanoi isäntä ja nauraa hymähti.

»Ottaisinkohan minä ensin käsiini tuon vierumäen pellon alun, jota minä poikasena jo aloittelin ja josta ei ole sen parempaa sittemmin tullut? Siinä olisi meillä aina siemenenvara», ehdoitteli Heikki.

»Ryhdy vaan siihen. Yhtähän se on, veti tukasta tai parrasta, kunhan se vaan yhteen kokoon päin käypi; kyllä me pidämme huolen huoneenlaitosta, niitosta ja leikkuusta», myönteli isäntä.

»Olen ajatellut sitäkin, että meillä on kovat ja ahtaat peltomaat, emmekä voi parhaalla tahdollammekaan niitä tarpeeksi asti levittää. Mutta meillä on tuolla lammen eteläpäässä tuo Jalkasuo, joka on avullista, savipohjaista viljelysmaata, ja siitä olisi hyvä vedenmeno lampeen. Minusta tuntuu siltä, että meidän täytyisi kuivata se Jalkaräme, jos mielimme talostamme taloa tulevan», esitteli Heikki.

»Johan sinä nyt mahdottomia tuumailet! Ensin aiot raivata tuon kivikkomäen järvenrannalla ja sitten jo olet ajatuksissasi Jalkasuolla. Ei veikkonen, vähät voimat eivät kaikkeen riitä», sanoi isäntä naurahdellen.

»Yksi ensin, toinen sitten. -- -- Hyvä tahto voipi paljon», sanoi Heikki ja lähti.

Työnjako seurasi nyt itsestään. Heikki meni järvimäelle kiviä vääntelemään ja isäntä rupesi höyläilemään uuteen rakennukseen ovia ja akkunoita ja apunaan piti hän nuorta Mikkoa. Koko kesänä ei hän ollut tuosta työstä pois muulloin kuin kylvön, niiton ja leikkuun aikana. Näin tavoin valmistui syksyksi uudessa rakennuksessa kaksi huonetta asuttavaksi. -- Isäntä itse nikkaroi, muurasi ja teki kaikki mitä tarvittiin; hän oli mies, joka pystyi kaikkeen.

Mutta olipa Heikilläkin järvimäen rinteellä jo laajalta kivikasoja, jossa oli koko lailla työnlisiä Hiirolle tulevana talvena.

* * * * *

Aika on taasenkin vierähtänyt eteenpäin. Kirves-Mikkolassa on tapahtunut paljon muutoksia. Uusi tupa on kaikin puolin valmis, ja Heikilläkin on siinä ominainen kamari. Järvenvierulle on ilmestynyt semmoinen pelto, että siihen kylvetään kaksi tynnyriä ohria, eikä siinä ole koskaan pannut halla. Jalkarämeen halki on kaivettu kaunis viemäri, ja sen toisella puolen on pitkiä, suoria sarkoja, joista toiset savettuina kasvavat rehevää ruista ja kauraa ja vanhimmat kedot uhkeaa heinää; niissä paikoissa oli Heikki teutunut.

Talon tyttärestä, Annasta, oli kasvanut soleva ja miellyttävä neito. Huhuja alkoi kuulua, että Seinälän Yrjö likentelee Annaa. Kun tämä puhe tuli Heikin korviin, tuntui hänestä siltä, että Anna olisi Yrjölle liian hyvä. Kun Heikiltä kysyttiin, mihin hän tuon luulonsa perusti, vastasi hän: Yrjö oli minulle poikasena paha, ja minä pelkään, että hän on Annallekin paha. Hänelle vakuutettiin, että Yrjö on vakaantunut kelpo mieheksi, silloin Heikki sanoi: »No ottakoon hän hänet sitten.»

Eräänä syksynä toi isäntä Heikin kouraan sata markkaa rahaa.

»Pitäähän sitä Heikillekin jolloinkin palkkaa maksaa; tuossa on rahaa vähän tarpeisiisi», sanoi isäntä.

Ikäänkuin unissaan otti Heikki rahat vastaan, ja isäntä meni kamariinsa. Kauan aikaa katseli Heikki yksinään noita rahoja mietiskellen. Vihdoin selkeni hän, nousi ylös ja lähti astelemaan isännän kamariin.

»Mitä minä näillä teen, onhan minulla ruoka ja vaate talosta? Ottakaa takaisin nämät rahat, paremmin te nämät tarvitsette», sanoi Heikki ujostellen.

Isäntä ei tiennyt mitä ajatella. Puoliväliin toistakymmentä vuotta oli Heikki tehnyt palkatonta työtä, oli tehnyt niinkuin mies, ja nytkään ei hän tahtonut ottaa vastaan tuota vähäistä palkkiota.

»Otahan nyt edes puoletkaan», sanoi isäntä hämmästyksestä selvittyään.

»Enkä ota, mutta jos suvaitsette, niin otan markan, että vaan ostan kasakkia juhlatupakaksi», sanoi Heikki, joka oli joutohetkinään ahkera nurkantakaisia visapiipussaan kydettämään.

Ja markan Heikki ottikin ja muut rahat laski isännän eteen pöydälle ja meni pois.

Huhut Annan ja Yrjön suhteesta alkoivat toteentua. Eräänä kauniina talvipäivänä ajaa karautti Kirves-Mikkolan kartanolle pulskalla hevosella ja reellä pari miestä; he olivat Seinälän sulhasväkeä. Kun he astuivat huoneeseen, tuli talonväki heitä tervehtimään, mutta kovin ujosteli ja punasteli Anna sitä tehdessään.

Mitä siitä. Kihlajaisethan siinä tuli kuin tulikin, eikä kellään ollut mitään vastaansanomista; asia lieneekin jo ennen varaselta ollut hiljaisuudessa sovittu. Heikki otti nyt kasakkinsa juhlallisesti esiin, avasi sen ja pani seisomaan kamarinsa pöydälle. Salakähmää oli hän pannut puhtaan paidankin päälleen ja nyt hän karisti perskat pois känäpiipustaan ja täytti sen kasakilla. Heikiltäkin tultiin kysymään, olisiko hänellä mitään vastaansanomista, jos Anna nyt vietäisiin pois.

»Mitäpäs minulla... Mutta sen sanon, että Annaa pitää hyvästi kohdella; hän on hyvä tyttö», tuumaili Heikki.

»Hyvästi minä aionkin häntä pitää», sanoi sulhanen naurussa suin.

Mutta Heikin silmistä vierähti pari kyyneltä, joita hän koki tuhria näkymättömiin karkealla kädenseljällään.

Juhlallisesti tarjosi Heikki kasakkia sulhasjoukollekin. Hänen mielikseen pistivät he piippuunsa, ja Heikki näytti olevan hyvin itsenäinen ja hyvällä tuulella.

»Kas vaan! Oikeinhan Heikilläkin on kaupungin tupakkaa», sanoi sulhanen piippuun pannessaan.

»Ei minulla monasti...», sanoi Heikki.

Heikki tuli nyt totisen näköiseksi ja näytti miettivän jotakin. Yhtäkkiä puhalsi hän paksun savun suustaan ja sanoi samassa: »Poimitaan se mehevä marja kaukaisiltai kankahilta», ja samassa katsoa vilkaisi hän Annaa ja Yrjöä silmiin, ja nyt nähtiin Heikin pulloposket olevan hymyn vuoksi hyvin kikkeränä.

Asiat menivät tavallista rataansa, ja tuo Kirves-Mikkolan metsäkukka vietiin vankkaan Seinälän taloon.

Mutta muutakin vielä tapahtui Kirves-Mikkolassa. Nuori Mikko oli kasvanut pitkäksi, pulskaksi mieheksi. Hän oli hyvätapainen ja siivo nuorukainen. Jo pitemmän aikaa olivat kylän neitoset luoneet häneen halukkaita silmäyksiä. Eipä aikaakaan kun alettiin kuiskia, että Mikko lähentelee Seinälän Sannaa. Sitä ei pidetty ensimältä totenakaan, mutta kuiskeet eivät vaan lakanneet. Koko jutun loppu oli kuitenkin se, että Seinälän rikkaan talon tyttö parin vuoden päästä tuotiin Kirves-Mikkolaan, tuohon aloittelevaan uutistaloon miniäksi.

Isoja häitä ei pidetty. Mutta kun puhemies morsiamen ja sulhasen kanssa ajoi kartanolle, otettiin heidät ystävällisesti ja avosylin vastaan. Hyvästi vieraat syötettiin, juotettiin ja kaikin puolin hoidettiin.

Taaskin otti Heikki kasakin esille ja asetti sen pöydälleen. Kun vieraat sinne tulivat, tarjosi Heikki kohteliaasti heille kasakkiaan.

»Kauanpa Heikillä kaupungin tupakka piisaakin, vai oletko sinä uutta ostanut?» kysyi puhemies.

»Enhän minä, mutta eihän sitä niin huvasti...», arveli Heikki, puhallellen paksuja savuja kasakistaan.

Näin tavoin ei Kirves-Mikkola tullut paljonkaan tappiolle, vaikka menettikin Annan.

* * * * *

Jalkaräme oli jo laajalti viljelty. Uhkeasti kasvoi se savettuna sekä viljaa että heinää. Siellä oli Heikki monta, monta vuotta yksin mullostellut. Talo oli paisunut siihen määrään, ettei pettua enää koskaan näkynyt pöydällä, ja navettaan oli ilmestynyt kaikkiaan viisitoista möököstä. Oli talossa leipää ja leivänsärvintä, ja Seinälän Sanna oli hyvin tyytyväinen oloonsa, vaikka tulikin rikkaasta Seinälästä tähän pieneen korpikotiin.

Nuori Hiiro, vanhan Hiiron varsa, oli jo aikoja sitten kasvanut vankaksi hevoseksi. Sekin oli saanut varsan, hiirakko-oriin, joka oli Heikin lempieläin.

Heikki oli nyt jo vanhanpuoleinen mies. Kun hän oli päivät päästään kesäisinä aikoina myllehtinyt tuolla Jalkarämeellä, istuskeli hän sieltä tullessaan iltamalla takkakivellä, vedellen ahkeraan savuja piipustaan. Useinkin oli muu väki levolla, kun hän tuli kotiin Jalkasuolta.

Eräänä iltana palasi Heikki tuosta mielityöstään tavallista myöhemmin kotiin. Muut olivat jo menneet levolle, mutta Heikki istui nytkin lämpimälle takkakivelle vetelemään savuja ja mietiskelemään omia mietteitään.

Kuinka Heikki siinä nyt istuskeli ja mietiskelikään, kuuli hän äkkiä kartanon takana olevasta hevoshaasta Hiiron kellon kiihkeän soimisen; oli niinkuin se olisi täyttä laukkaa hypännyt jotakin pakoon. Vaistomaisesti hypähti Heikki ylös ja syöksyi hakaan kellon ääntä kohden. Oli syyskuun puoliväli ja kuu valaisi taivaalta.

Mikä näky! Hiiro kiersi täyttä laukkaa yhtä rengaskiertoa ja susi hypätä loikki vähän ulompana samaan suuntaan. Varsa hyppäsi emänsä edellä, ja emä näytti pitävän erinomaista huolta siitä, ettei varsa vaan jäisi takapuolelle.

Hetkeäkään arvelematta syöksi Heikki sutta vastaan. Kun susi oli kovassa vauhdissa, tuli se Heikkiin palliksi, ja siinä sai hän sitä hännästä kiinni. Susi koetti riistää itseään irti, vaan häntä oli Heikin kourissa niin lujasti kuin ruuvipihdissä. Silloin heittäysi susi selälleen, käpertyi Heikin käteen ja pureskeli sitä pahanpäiväisesti. Mutta samassa sai Heikki tupestaan puukon oikeaan käteensä, kuotaisi sillä pedon mahan halki ja heti oikaisi susi konttinsa.

»Vai tulet sinä, penteleen vonkale, taas meidän Hiiroa hätyyttämään», karjahti Heikki työnsä tehtyään.

Kun Hiiro huomasi vaaran olevan ohi, päästi se oikein höröttävän hirnauksen ja tuli aika vonkaa varsansa kanssa Heikin luo. Siinä se sitten hökötti ja tuhri turvallaan Heikkiä ikäänkuin kiitellen, kun tämä pelasti hänet varsoineen niin suuresta vaarasta.

Heikki ei uskaltanut heittää hevosia hakaan, vaan toi ne tullessaan kotiin ja pani talliin.

Tähän saakka ei Heikki ollut tuntenut mitään kipua kädessään, mutta kun hän jälleen istui takkakivelle rauhaan, tuli se tuimille tuskille ja verta tippui haavoista ehtimiseen. Hän ei voinut mennä maata, istui vaan takkakivellä tuskitellen kättänsä.

Kun väki nousi ylös, tapasivat he Heikin kurjassa tilassa. Suuri lätäkkö oli verta lattialla ja Heikki ätyröi haavojansa.

»Herra Jumala, mikä sinulle nyt on tullut? Missä olet itsesi haavoittanut?» hätäili emäntä Heikin nähtyänsä.

Muukin väki kerääntyi Heikin ympärille.

Hätimmiten selitti Heikki, mitä oli tapahtunut, ja kaikki kauhistelivat sitä kuullessaan.

Kuten parhaiten taittiin, puhdistettiin Heikin käsi verestä ja sidottiin moninkertaisilla puhtailla liinarievuilla ja niin saatiin verenvuoto pysähtymään.

Heikki oli nyt niin heikko ja valju, että hänet täytyi laittaa vuoteelle maata. Kipu yltyi yltymistään, ja käsi alkoi ajettua. Kolmen vuorokauden kuluttua oli käsi kuin tukki, ja Heikki tunsi kuoleman lähenevän.

Hän kutsui silloin isännän luoksensa ja pyysi ujosti, että tämä noutaisi papin hänen luokseen.

Isäntä lupasi ilolla täyttää sairaan toivomuksen ja heti lähti hän matkaan.

Pitäjään oli hiljakkoin tullut nuori pappi rovastille apulaiseksi, ja tämä se nyt lähti sairaan luo. Kun hän tuli Heikin huoneeseen, tervehti hän sairasta ystävällisesti ja kysyi: »kuinka voitte?»

»Huonosti.»

»Sielun vai ruumiin puolestako vointi tuntuu huonolta?» utaisi pappi.

»Molempain.»

»Teillä ei taida olla paljonkaan hyviä töitä, joilla luulisitte ansaitsevanne Jumalan armon?» arveli pappi.

»Eihän niitä paljoa... Erään työn tiedän kuitenkin tehneeni, jota en luule Jumalan minulle viaksi lukevan.»

»Mikäs se olisi?»

»Se kun pelastin isäntäni pojan hukkumasta», sanoi Heikki.

»Kuinka se tapahtui?»

Heikki selitti nyt kaikki juurtajaksain.

»Luuletteko tällä teolla ansainneenne Jumalan armon?» kysyi pappi.

»Mitäs sitä senvertaisella... Huonosti käypi, jos ei Jumala minua armostansa auta», sanoi Heikki.

»Onko teidän tunnollanne mitään erityistä, joka teitä vaivaa?» utaisi nyt pappi.

»Ei mitään erityistä, mutta kuitenkin tiedän joka päivä rikkoneeni Jumalaa vastaan. En ole elänyt niinkuin hänen pyhä oikeutensa vaatii ja sentähden tiedän ansainneeni iankaikkisen kadotuksen, jos ei Jumala minua laupeudessaan armahda», tuumaili Heikki.

Pappi huomasi nyt, että hänen edessään oli murtunut ja katuva sielu. Hän rupesi laveasti puhelemaan Jumalan suuresta rakkaudesta katuvaisia syntisiä kohtaan, kuinka Hän tykönsä kutsuu kaikkia, jotka työtä tekevät ja ovat raskautetut, ja kuinka hän ei heikkoa ruokoa särje eikä suitsevaa kynttilää sammuta.

»Mutta mitenkäs minun kanssani on, kun en minä ole tullut osalliseksi Herran ehtoollisesta? Sitä juuri minä tahtoisin pastorilta tietää», sanoi Heikki.

»Kuinka se niin on? Olethan jo vanhanpuoleinen mies», sanoi pappi hölmistyen.

»Niin se on; minä en ole käynyt ripilläni», vakuutti Heikki.

»Te ette siis osaa lukea?»

»Kyllähän tuota sentään jotenkuten», arveli Heikki.

Pappi luetti koetteeksi Heikillä Uutta Testamenttia ja kyseli häneltä ulkoa katkismusta sieltä täältä.

»Ihmeellistä! Tehän osaatte lukea hyvästi sekä sisältä että ulkoa. Ettekö te sitten ole yrittänytkään kouluun», sanoi pappi ihmetellen.

»Kyllä on yritetty kahdestikin, mutta minua ei huolittu», sanoi Heikki.

»No, joko silloin osasitte lukea niin hyvästi kuin nytkin?» kysyi pappi.

»Kyllä.»

»Minkä sanottiin vikana olevan, kun ei huolittu?»

»Kun en ollut kiertokoulua käynyt. Mutta mitenkäs minä kiertokouluun...? Olin isätön, äiditön orpopoika.»

»Mitä, ettekö te olekaan tämän talon miehiä?» kysäisi pappi.

»Olenhan minä laillani, mutta ei minulla ole hituistakaan osaa tähän taloon. Aivan avutonna kerjäläispoikana otti tämän talon isäntä minut huostaansa ja kasvatti mieheksi. Sitä hyvää työtä olen kokenut sittemmin työlläni maksaa. Kuitenkin luulen saavani tässä olla kuolemaani saakka, joka ei tunnu kaukana olevankaan», tuumaili Heikki.

»Isäntä sanoi teidän taistelleen suden kanssa», sanoi pappi.

»Taistelinhan minä, ja sillähän se tuo käsikin on tuommoinen...», sanoi Heikki.

»Eikö se teistä tunnu hyvältä työltä?» kysyi pappi.

»Eipä tuo, pelastin vaan Hiiron ja varsan», sanoi Heikki.

Pappi tutkisteli nyt laveasti Heikin käsitystä uskosta ja syntein anteeksi saamisesta. Sitten hän kysyi:

»Luuletteko nyt kuolevanne?»

»Niin luulen.»

»Ja luulette myös hukkaan joutuvanne?» kaiveli pappi syvemmälle ja syvemmälle.

»Niin luulen, ellei Jumala armahda. Pelkään, että hän lukee minulle viaksi, kun en ole käynyt ripillä», selitteli Heikki tilaansa.

Pappi huomasi edessään olevan yksinkertaisimman ihmisen, mitä suinkin olla saattaa, mutta joka yksinkertaisuudestaan huolimatta käsitti kristinopin perustukset paremmin kuin moni oppinut ja rikkiviisas. Pappi mietti tovin itseksensä. Sitten kävi hän kutsumassa koko talonväen Heikin kamariin. Hän piti pitkän ja liikuttavan puheen, kuinka hän on löytänyt murtuneen, totisesti uskovan kristityn, joka pienen muotoseikan vuoksi on tullut suljetuksi pois seurakunnan yhteydestä, ja että hän nyt tarkoin sairaan tilaa tutkittuansa aikoo omalla vastuullaan ottaa hänet seurakunnan jäseneksi ja jakaa hänelle pyhän ehtoollisen. Tähän tekoonsa pyysi hän läsnäolevia seurakunnan puolesta todistajiksi.

Kun pappi oli ehtoollisen antanut, tuntui Heikistä kuin raskas kivi olisi vyörähtänyt pois hänen sydämeltään ja tyyni rauha ja tyytyväisyys astunut sijaan.

Sitten tiedusteli pappi Heikiltä, mikä hänen nimensä on, että hän voipi kirkonkirjoihin merkitä hänet ripille lasketuksi mieheksi.

»Pullo-Heikiksi minua on kaiken ikäni sanottu», vastasi Heikki.

»Ei suinkaan se ole teidän oikea sukunimenne», sanoi pappi oudoksuen.

»Hinni Kelpala kuuluu äitini nimi olleen», sanoi Heikki.

Pappi kirjoitti sen muistiin.

Nyt rupesi pappi tarkastelemaan Heikin ruumiillista tilaa. Hän otti kääreen pois haavojen ympäriltä, pesi ja puhdisti sen kuivuneesta verestä ja muusta liasta ja kääri koko käden olkapäätä myöten puhtaisiin, paksuihin kääreihin. Pappi neuvoi vieressä seisovaa Sannaa, miten on meneteltävä, ja määräsi, että kääreet on muutettava neljä kertaa päivässä.

Pappi lähti nyt pois ja isäntä meni häntä kyytiin. Pappilan kotiapteekista lähetti nuori pappi voitehia isännän mukana Heikin käteen ja neuvoi, kuinka niitä käytetään.

Ihme kumma! rupesi käsi vähitellen parenemaan, vaikka kaikki luulivat Heikin olevan mennyttä miestä. Kauan eli Heikki vielä sen jälkeen kaikkien kunnioittamana.

Pitkin ikäänsä piti hän torveansa suuressa arvossa. Juhlallisesti se riippui hänen vuoteensa kohdalla naulassa. Paljosta ja ahkerasta pitelemisestä oli sen pinta mustunut ja tullut kiiltäväksi ikäänkuin se olisi kiilloitettu.

Kun kesäilloin tultiin työstä ja Heikki sattui olemaan mietteissään, sivui hän torvensa, meni tuvan takana olevan jylhän kuusikon reunaan isolle kivelle istumaan, ja silloin saatiin taasenkin kuulla: »Tuu, tuu, tuutia tuu», niin että metsä kahjahteli.

KILPELAN VELJEKSET.

Kilpelän uudistalo Hämeessä oli synkällä sydänmaalla isonlaisen Vierujärven rannalla. Talo sijaitsi eteläänpäin viertävällä rinteellä. Vihreätä koivu- ja lepikkometsää oli laajalti ympäristössä, mutta taampana oli laaja, neitsyeellinen ikihongikko, jossa ei vielä koskaan ollut kirveenisku kalskahdellut.

Neljä vuotta olivat Kilpeläiset asuneet tässä yksinäisessä salon sydämessä. Mutta vaikka asutusaika ei ollut sen pitempi, näkyi kuitenkin, että siinä oli paljon saatu aikaan. Mäellä seisoi puhdas, vanhoista hongista salvettu rakennus, jossa oli tilava pirtti ja toisessa päässä kaksi kamaria; tarpeelliset ulkohuoneet olivat myös kunnossa. Suuri ala peltoa oli tehty tuohon vieruun kankaaseen, jossa ei ollut kiviä kuin yksi kerros. Siinä kasvaa rehoitti jo hyötyisä ohra ja peruna. Taaempana oli iso kaski, jossa rehevänä kasvoi ruishalme.

Paikka oli mehevä; mansikoita ja muita marjoja kasvoi ympäristössä. Järven rannalla oli nuottakota, johon isonlainen nuotta oli ahdettu.

Useasta ehkä tuntuu kummalliselta, kun niin vähässä ajassa on saatu niin paljon aikaan, mutta Kilpeläiset olivatkin oikeata hämäläisväkeä, joka ei suinkaan kammonut työtä eikä vähästä säikähtynyt.

Sopii luoda silmäys tuon uudistalon henkilökuntaan. Iisakki, perheenisä, oli iältään noin kuudenkymmenen vuoden paikoilla. Pituudeltaan oli hän yli kolmen kyynärän, ja hartiat olivat leveät kuin kuopankatto. Kun hän jykevillä kourillaan tarttui työhön käsiksi, ei silloin raskaskaan taakka näyttänyt paljon painavan. Hänen vaimonsa nimi oli Saara, kookas ja roteva oli hänkin. Rinnakkain olivat he pitkäaikaisen elämänsä taistelot taistelleet, yhtenä ilonsa iloinneet ja surunsa surreet. Heillä oli kolme lasta, kaksi poikaa ja yksi tytär. Vanhimman pojan nimi oli Aaro, nuorimman Pentti; tyttärestä oli tehty äitinsä kaima.

Samaa maata olivat lapset kuin vanhemmatkin. Kumpainenkin pojista oli neljä tuumaa yli kolmen kyynärän. Niin jykeviä eivät he vielä olleet kuin isäukko, mutta täyteläisiä ja noreita he olivat kuin salon siroin honka. Saara tyttö oli myös kookkaimpia ja rotevimpia naisia mitä olla taitaa.

Suvun yleisenä tunnusmerkkinä oli suuret siniset silmät ja vaaleankeltaiset kutrit. Vanhuksilla oli tosin jo hapset harmaantuneet, mutta nuoremmassa polvessa olivat ne täydessä kukoistuksessaan. Muutenkin olivat he kaikin puolin kauniita ja miellyttäviä ihmisiä. Aaro oli täyttänyt kaksikymmentäkolme, Pentti kaksikymmentä ja Saara kahdeksantoista vuotta.

Piikoja ja renkejä olivat Iisakki ja Saara olleet, kun he naimisiin menivät. Kättensä työllä olivat he itsensä elättäneet ja lapsensa ihmisiksi kasvattaneet. Lopusta olivat he olleet muonarenkeinä muutamassa kartanossa ja tulleet siinä hyvästi toimeen.

Kun lapset kasvoivat aikuisiksi, pisti Iisakille mieleen, että olisi parempi, jos olisi oma kontu, vaikkapa kehnompikin, jossa saisi mielensä mukaan raataa; jäisihän tehty työ perillisten hyväksi, joka muuten nyt menee hukkaan.

Kun tämä kerran selkeni Iisakille, lähti hän sydänmaalle etsimään talonpaikkaa. Semmoisen hän löysikin Vierujärven rannalta, ja hänen valintansa onnistui hyvin.

Oitis muutti perhe tälle uudelle talonpaikalle ja työtä alettiin tehdä ankarasti. Heidän jättiläisvoimiensa ja ahkeruutensa edessä eivät paljon kaakarrelleet kivet eikä kannot. Heidän kävi tekeminen työtä paremmin kuin monen muun, sillä tarkkoja kun olivat, oli heillä säästössä viljaa ja varoja niin paljon, ettei heidän tarvinnut elatuksesta huolehtia, vaikk'eivät ensi vuosina maasta mitään saaneetkaan.

Kun kesäisin tuli sievä ilta, pistäysi perhe järvelle nuottaa vetämään, ja muutamalla kierroksella saivat he tuosta kalarikkaasta vedestä niin paljon kaloja kuin talouden tarpeissa meni. Eikä niitä kaupaksi kannattanutkaan pyytää, sillä mihinkäpä niitä olisi täällä synkällä salolla myöty. -- Tämä kalainen järvi edisti paljon heidän toimeentuloansa särpimen puolesta, sillä ei heillä ollut vielä kuin pari lehmää.

Rauha, rakkaus ja yksimielisyys vallitsi perheessä, ja tämäkin auttoi suuresti heidän töitään ja pyrkimisiään. Nuoret rakastivat ja kunnioittivat vanhempiaan kaikella rakkaudella ja kuuliaisuudella. Isän pieninkin viittaus oli kylliksi, eikä kenenkään mieleen jolkahtanut tehdä mitään vastaväitteitä. Eipä kummakaan, jos niin oli, sillä tuolla synkän korven keskellä ei nuorilla ollut mitään viettelevää seuraa, joka olisi voinut istuttaa heihin turmioon ja väärälle jäljelle viepiä intohimoja. Ainoastaan metsän tuore ja puhdas siimes ja linnut lauluineen olivat heidän ainaisina seurakumppaneinaan. Näistä ja toistensa kanssa seurustelusta saivat he hupinsa, ja siinä oli heille kylläksi. -- --

Perheen miespuolisella henkilöllä oli jokaisella jykevä ja tarkka luodikkonsa. Näitä he hoitivat niinkuin silmäteräänsä ja ne olivat tulleet heille niin rakkaiksi kuin olisivat ne olleet heidän toinen sielunsa. Tarpeeseen olivatkin nämät aseet tuolla synkällä salolla, kun petoeläimet tahtoivat liika usein lähennellä heidän taloaan, vaanimaan heidän kotieläimiään. Usea kontiokin sai heille turkillaan maksaa liikanaisen rohkeutensa. Kun semmoinen vaara oli tarjolla, kävivät isä ja pojat yksissä neuvoin otson kimppuun. Pojilla oli pyssyt mukanaan, mutta isä oli varustettuna keihäällä, siltä varalta, jos luoti sattuisi pettämään. Vaikka kukin heistä oli varma ampuja, ei luoti aina sattunutkaan, ja silloin sai isä keihäällään vastaanottaa metsänkiivaan raivoisan ryntäyksen.

* * * * *

Harvoin kulki mitään viestejä ja tietoja muusta maailmasta tuohon tiestä syrjässä olevaan uudistaloon. Aikaisemmin oli vain kuulunut, että Venäjä uhkasi nostaa sodan Ruotsia vastaan. Kuitenkin olivat nämät tiedot ainoastaan kaukaisia kulkupuheita ja semmoisinaan ei niistä paljonkaan välitetty.

Jonkun ajan kuluttua meni Kilpelän Iisakki kirkolle, jonne oli kolme penikulmaa matkaa. Siellä sai hän tietää, että nuot huhut alkoivat toteutua. Venäjän tiedettiin varustelevan ja aikovan rikkoa rauhan ja rynnätä rajan yli Suomeen. Tämä tieto sai kaikki ihmiset huoliinsa, mutta syvimmin se tuntui koskevan Kilpelän Iisakkiin. Raskaalla mielellä palasi hän kirkolta kaukaiseen, yksinäiseen kotiinsa. Heti huomasivat kaikki, että perheenisä oli tavallista synkempi. Kuitenkaan ei kukaan tunkeutunut utelemaan syytä hänen raskasmielisyyteensä, koska he kaikin kunnioittivat melkeinpä arastellen häntä. He tiesivät ennestään, että kyllähän isä kuitenkin asiansa selittää, kun hän katsoo soveliaan ajan tulleeksi.

Iisakki oli väsynyt matkan vaivoista ja hän tarvitsi ruokaa ja lepoa. Kun hän oli levännyt, tuli hän pirttiin ja synkkä varjo pimitti hänen otsansa. Hän istuuntui pöydän päähän penkille, ja muu perhe kokoontui lähitienoolle, sillä he arvasivat isän nyt rupeavan kertomaan kirkkokuulumisia.

Iisakki päästi ensin syvän, pitkän huokauksen ja sitten hän alkoi puhua: