Part 4

»Kannat ne kerppuina kylän karvarille, niin hän antaa sinulle niistä rahaa», sanoi Mikko.

Heti ryhtyi poika työhön.

Kun poika oli saanut tavaransa myödyksi, toi hän Mikolle kourallisen vaskilantteja.

»Ei, ei. En minä ota niitä, nehän ovat sinun ansiotasi, pidä ne itse», sanoi Mikko.

»Mitä minä niillä tekisin, minä tahdon maksaa ruokani», sanoi Heikki itsepintaisesti.

»Älä ole hauska rahojesi kanssa, kun ei ole mitään pakkoa niitä kuluttaa, kyllä sinä silti saat minun kontistani syödä. Kokoile nyt niin paljon rahoja, että saat kengät jalkaasi», kehoitteli Mikko.

»Mitähän minä nyt tekisin, kun ei ole enää lastunkantamista eikä parkinkiskomista?» kysyi Heikki eräänä kertana.

»Enpä nyt oikein tiedä, jokohan rupeisit soittelemaan», arveli Mikko leikillisesti.

»Mutta kun minulla ei ole, millä minä soittelisin», muistutti Heikki.

»Minun täytyy yönseutuna tehdä sinulle torvi», lupaili Mikko.

Kun he menivät Seinälään taasenkin yöksi, hakkasi Mikko lepänkappaleen tienvierestä ja vei sen mennessään yöpaikkaansa. Siellä hän kaverteli lepästä oikein rattisuisen torven. Hän laittoi sen hienompaan päähän ohuesta katajanlastusta kielen, ja torvi rupesi heti törähtelemään. Heikki oikein vapisi innostuksesta ja pyhästä kunnioituksesta, kun kuuli todellakin torven ääntelevän. Mikko antoi Heikinkin koetella torven tenhovoimaa, ja sitä ihastusta ja riemua ei voi kielin kertoa, mitä poika nyt tunsi. Mikko selitti, ettei torvi vielä ollutkaan valmis. Hän poltti torven kupeeseen kaksi pientä reikää ja sanoi sitten Heikille, että hänen tuli pitää soittaissaan sormiansa noiden reikien päällä ja vuorotellen nostella niitä ja sulkea reiät jälleen, niin torvi antaa aina eri äänen.

Tuo torvi oli jonkunmoisen klarinetin muotoinen rakennus. Kaiketi ei Mikkokaan ollut mikään soittokoneitten mestari, että hän olisi äänet voinut ääniasteikon mukaan sovittaa, mutta kuitenkin osui niin olemaan, että perusäänestä ensimäinen ääni oli kvartti ja siitä ensimäinen ääni ylöspäin kvartin iso terssi, ja niin muodoin oli tuossa koko koneistossa vaan kolme ääntä.

Poika ei malttanut nukkua yökausiin, sillä torvi oli aina mielessä. Hän oli ylhäällä jo ennen Mikkoa ja valmiina lähtemään salvokselle.

Sinne tultua kysyi hän: »Miten minä nyt tällä soitan?»

»Sinä puhallat torveen, aukaiset ja suljet reiät sormillasi, ei siinä muuta tarvita», sanoi Mikko.

Poika istui hirrentyvellä ja alkoi harjoitella.

Kun hän piti aluksi etumaisen reiän auki ja sulki sen heti kiinni, äänti kvartti ensin ja sitten perusääni. Kun hän sitten vipautti toistakin reikää sormellansa, muodostui sävelikkö tämän kalttaiseksi: Tuu, tuu, tuutia tuu. Samana päivänä oli Heikille jo pysyvä sävel muodostunut, eikä se siitänsä koskaan muuttunut.

»Missä minä tällä torvella soittelisin?» kysyi Heikki eräänä kertana.

»Noo -- -- soittele häntä nyt pitkin teitä, sinne ja tänne kaikilla teillä ja kujilla, äläkä unhoita käydä minullekin soittamassa», esitteli Mikko.

Poika lähti nyt kävellä telsimään pitkin tietä, puhaltaen vahvasti torveensa, ja nyt hänen poskensa vasta pullollaan olivat. »Tuu, tuu, tuutia tuu» kuului nyt kaikilta teiltä, kujilta ja talojen pihoilta. Ihmiset tutustuivat tuohon Heikin säveleeseen, niin että he sen kuultuaan sanoivat: »Pullo-Heikki sieltä tulee.» Heikin soittotaito teki hänen repaleisen elämänsä paljon paremmaksi. Ihmiset eivät enää kiusoitelleet eivätkä nyrvineet poikaa niinkuin jotakin yhteiskunnan hylkiötä, vaan rupesivat pitämään häntä tuutiatuineen ja pulloposkineen yhteisenä hupinaan, ja niin annettiin hänelle mielellään ruokaa ja turvaa.

Heikki ei unhoittanut varminta ja parasta ystäväänsä Mikkoa, vaan tuontuostakin hän pistäysi Mikon salvokselle.

»Menettekö te nyt kotiinne kesäksi?» kysyi poika eräänä kertana Mikolta, kun riihi alkoi olla jo harjapäällä.

»En minä nyt menekään, minä olen ottanut ison asuinrakennuksen urakalla salvaakseni», selitti Mikko.

»Missä se on?» kysyi poika.

»Se on kaukana, et sinä sitä tiedä», sanoi Mikko umpikuljuun.

»Mihinkäs minä nyt kesäksi joudun?» tiedusteli poika, ikäänkuin muistuttaen Mikkoa, että hän on luvannut hänet viedä kotiaan katsomaan.

»Rupea Seinälään paimenpojaksi.»

»Eivät he huoli minusta», arveli poika.

»Kyllä. He puhuivat jo kerran siitä minulle, ja sinullahan on valmis paimentorvikin», sanoi Mikko.

Niin kelvoton ja nuori kuin Heikki vielä olikin, pääsi hän kuin pääsikin Seinälään paimenpojaksi. Kyllä silloin Takaliston kylän saloilta kuului yhä vaan tuutiatuu -- -- --

Kun syksy tuli ja karjat otettiin sisälle, ilmestyi Heikki yhtäkkiä Kirves-Mikon salvokselle. Siinä oli kymmenen muuta miestä työssä ja Mikko viidentenätoista. Ällistellen katseli Heikki noita miehiä, etsien heidän seastansa Mikkoa. Kun hän hänet vihdoin huomasi, päästi hän heti torvestaan iloissaan tuutiatuun.

»Jopas taasenkin on Heikki maissa», sanoi Mikko ja tuli poikaa tervehtimään.

»Voi, voi, kuinka paljon täällä on miehiä; ovatko he pahoja?» sanoi Heikki ja katsoi Mikkoa niin kysyvästi ja luottavasti silmiin.

»Eivät he ole pahoja; he ovat kaikki minun palkkaamiani miehiä», vakuutti Mikko.

Tämän kuultuaan poika rupesi yhtämittaa puhaltamaan torvestaan tuutuutuutiatuuta.

»Menettekös te tulevana kesänä kotiinne käymään?» kysyi Heikki eräänä kertana Mikolta.

»Kyllä varmaankin menen», vakuutteli Mikko.

»Saankos minä tulla silloin teidän kotianne?» kysyi Heikki.

»Kuinkas muutoin. Olenhan minä luvannut Heikin käydä mökkiäni ja perhettäni katsomassa», myönteli Mikko.

Pojalle tuli nyt hyvät päivät. Hän tuli yhteiseksi iloksi koko miehistölle. Kaikin vaalivat he poikaa ja vuorottain oli hän heidän eväskontillaan syömässä. Harvoin hän kävi kylillä soittelemassa ja ruokaansa etsimässä. Mutta muiden salvumiesten vuoteelle ei hän pannut maata, vaikka kuinkakin olisivat koettaneet häntä kehoittaa ja narrailla; Kirves-Mikon kupeilla hän vaan tahtoi yönsä viettää, eikä Mikko häntä siitä estänytkään.

* * * * *

Tähän aikaan oli Kirves-Mikon asuntoon tullut eräs muutos. Siihen saakka oli hänen asuntonsa ollut vaan omin luvin kruununmaalle tehty mökki, mutta nyt oli Mikko hakenut mökilleen laillisessa järjestyksessä täydellisen asukasoikeuden, ja ensi kesänä oli maat mitattavat ja pyykitettävät. Mikon oli siis mentävä kotiinsa valvomaan etujaan, jouti taikka ei.

Niinkuin hepo kesää odotti nyt Heikki sitä hetkeä, jolloin päästäisiin lähtemään tuonne Mikon kotiin. Kun kesänkielessä tuli urakka valmiiksi ja kun Mikko ilmoitti Heikille, että nyt sitä lähdetään meidän mökkiä katsomaan, ei Heikin ilolla ollut rajoja. Hän hyppeli ja pyöri ympäriinsä, ja kyllä silloin saatiin kuulla tuutiatuuta.

Heikki oli silloin kahdeksan vuoden ikäinen. Hän oli Seinälässä ollessaan kiskonut parkkia ja sillä tavalla lisännyt lanttejaan, niin että oli voinut hankkia kengät jalkaansa, ja muuta vaatetta oli annettu talosta. Oikein miehen alulta näytti poika nyt juoksennellessaan Mikon ympärillä. Senkin seitsemän asiaa oli hänellä kaikenlaisiin syrjämutkiin, eikä häntä näyttänyt yhtään uupumus haittaavan tuolla penikulman pituisella matkalla.

Kun tultiin Kirves-Mikon pihalle, oli se Heikistä paras paikka maailmassa. Kaikki epäsuotuisat kohdatkin olivat juuri niinkuin niiden tuli olla, ja tuo pieni tupakin näytti hänestä paremmalta kuin Seinälän isot rakennukset. Tämä kai tuli siitä, että se oli hänen parhaan ystävänsä koti, sillä olihan Mikko osoittanut hänelle enemmän kuin kukaan muu ihmisyyttä ja myötätuntoisuutta.

»Voi, kun saisin täällä aina olla!» huudahti poika ikäänkuin peljäten, ettei hän saisi sinne ainaiseksi jäädä, ja kaivaten pysyväistä myötätuntoisuutta kurjaa olentoansa kohtaan.

Pihalle tuli Mikon vaimo lapsineen jo tulokkaita vastaanottamaan.

Mikko poika oli jo aika vikkelä poikavesseli, mutta Anna vasta huonosti kävellä taaperteli äitinsä käsipuolessa.

»Olethan sinä tuonut vieraitakin mukanasi», sanoi vaimo Mikolle iloisesti.

»Olenhan minä tuonut. Tämä on minun Heikki ystäväni, tulkaapa nyt tervehtimään, lapset, vierasta», kehoitteli Mikko.

Lapset tulla hitustelivat Heikin luo ojennetuin käsin; ujostellen he katsella töllistelivät kahden puolen toisiaan.

»Tulkaa nyt huoneeseen, että saatte lepoa ja ruokaa», kehoitteli emäntä.

Kun tulokkaat olivat syöneet kelpo aterian, panivat he lepäämään ja Heikki nukkui pari tiimaa, mutta herätessään tuntui hänestä niin rauhalliselta ja turvalliselta.

Seuraavana päivänä tuli maanmittari apumiehineen paikalle, ja mittaaminen, jyvittäminen ja tangoittaminen alkoi. Metsään lähtiessään sanoi Mikko Heikille: »Pidä nyt huolta lapsista, että emäntäkin pääsee asioihinsa.»

Ilomielin täyttikin Heikki tuon tehtävänsä, ja lapset pian perehtyivät Heikkiin, niin että he pitivät häntä ikäänkuin veljenänsä. He tottelivat Heikkiä kaikissa niinkuin ainakin vanhempaa johtajaansa. He kulkivat ahoilla poimimassa kukkasia, marjoja, pyöreitä somia kiviä ja mitä muuta heille mieluista oli. Nämät he kantoivat talouspaikkoihinsa ja leikkivät niillä. Hän antoi lasten törähytellä tuohon mainioon torveensakin, jota hän ei ennen ollut antanut kenenkään tehdä. Erinomaista huolta piti Heikki siitä, etteivät lapset päässeet lähelle tuota syvävesistä järvenrantaa ja ettei heille tulisi mitään vaaraa ja vahinkoa.

Emäntä oli hyvin tyytyväinen nykyiseen asemaansa, kun hänen ei alituisesti tarvinnut pitää huolta lapsista, vaan sai nyt vapaasti työskennellä.

Vaikka Heikki olikin jo kahdeksanvuotias, ei hän tuntenut vielä iitäkään, vaikka olisi tiellä vastaan tullut; kukapa hänestä olisikaan huolta pitänyt. Tämä seikka huoletti Mikkoa ja emäntää kovin, sillä heidän mieleensä oli ikäänkuin itsestään juurtunut semmoinen vaistomainen tunne, että Heikki ei kuulu kenellekään muille kuin heille. Tuntui siltä kuin poika olisi heillä syntynyt ja kaiken ikänsä heidän luonaan ollut. Samanlainen tunne lienee Heikilläkin ollut. Tuo pojan lukemattomuus saattoi isäntäväen huomaamaan, että nuo vaistomaiset tunteet asettivat heille velvollisuuksiakin.

Kuitenkaan ei isäntäväen mieleen vähääkään juolahtanut, että tuo orpo ja kaikkien hylkimä ja ylönkatsoma poika raukka olisi heiltä pois ajettava, varsinkin kun he huomasivat, millä rakkaudella ja luottavaisuudella tämä turvitteli heihin.

Tähän kaikkeen nähden ruvettiin nyt poikaa kirjalle opettamaan. Emäntä ohjasi häntä alulle ja isäntäkin, silloin kun hänellä oli joutohetkiä.

Tämä oli Heikille kova pähkinä purra. Vapaana ja valtoimena ja aivan ohjaamattomana retostellen ilotonta elämänsä aamua yksin maailmassa, ei hänellä ollut vähintäkään tietoa tuosta välttämättömästä ja tärkeästä ihmisen tehtävästä. Nyt tulivat nuot monilukuiset ja monimutkaiset kirjaimet äkkiä hänen eteensä, ja niitä hänen piti oppia tuntemaan. Ne olivat Heikin mielestä niin yhdennäköisiä ja samassa sanomattoman erilaisia, että niistä oli ihan mahdoton selvää saada. Kuitenkin oli Heikki nöyrä ja tottelevainen ohjaajilleen ja koki tankata kirjaimia päähänsä, silloin kun häntä siihen käskettiin. Vissit tiimat päivässä täytyi Heikin tehdä tuota mielestään tukalaa työtä.

Kun poika pääsi pois lukuhommastaan, oli hän niinkuin maasta irti. Sutii, lähdettiin nyt heti ulos lasten kanssa leikkimään. Heikillä oli harras halu tehdä jotakin työtä. Hän oli ottanut tavakseen uurastaa kivikkomäkeen järvenrannalle peltoa. Maalla ei ollut kuin yksikerrassa kiviä, ja nekin enimmäkseen pieniä. Rautakangella hän väänteli pienimpiä kiviä ja vyörytteli mitä jaksoi järveen. Voi sitä iloa, mikä lapsille tuli, kun kivi jyrkkää mäkirinnettä vierien mennä molskahti järven syvään veteen. Silloin lapset kaikin riemuiten räpyttivät käsiään ja huutain hoilaten hyppäsivät jäljessä ja uudella innolla lähtivät toista kiveä irti kiskomaan.

»Mitäs ne lapset siellä järvenrantatörmällä puuhaavat?» kysyi isäntä eräänä kertana.

»Me teemme sinne oman pellon», selitti Heikki tohtuneena.

»Katsosta vaan näitä nuoria työpukareita. Eipä vaan vähää ole pää väärässä, mutta varokaahan, ettette järveen putoa», sanoi isäntä nauraen.

»Kyllä varotaan», sanoi Heikki.

Kun sitten väsyttiin pellontekoon, istuttiin kivelle lepäämään tai mentiin marjailemaan, ja silloin kuului ehtimiseen tuutiatuu.

Isäntä kulki päiväkaudet metsissä maanmittarien jäljessä, ja emäntä toimi muissa hommissa. Ainoastaan niiton- ja leikkuunajaksi keskeytettiin maanmittaustyöt.

Eräänä kertana olivat lapset taasenkin pellonteossa. Heikki oli niin innostunut työhönsä, ettei huomannut ensinkään, että talon poika ja tyttö livahtivat pois pellontekopaikalta. Nämät olivat menneet venevalkamaan, jossa oli lukossa oleva vene. Poika meni veneeseen ja alkoi peräpuolessa melalla loria vettä, mutta tyttö jäi rannalle seisomaan. Kuinka poika siinä lienee loraillut, yhtäkkiä hän pulskahti päätänsä myöten järveen. Kun tyttö päästi kauhean hätähuudon, huomasi Heikki heti, että lapset olivat poissa ja että nyt on hätä käsissä. Nopeasti kuin nuoli juoksi hän rantaan ja käsitti heti vaaran suuruuden. Siinä oli rannalla verkkovapeita pystyssä; niihin oli jokaisen yläpäähän lyöty erityinen puunaula, josta verkot pantiin riippumaan, kun niitä ahdettiin kuivaamaan. Tuommoisen vapeen sieppasi Heikki käteensä ja juoksi veneenperään. Ilma oli kirkas ja järvi tyyni kuin peili. Oitis hän näki, kuinka poika maata kellotti järven hiekkapohjassa. Heti työnsi Heikki vapeensa kiinni pojan vaatteisiin, kieraisi vavetta muutaman kerran ympäri ja alkoi nostaa poikaa järven pohjasta ylös. Aivan helposti nousikin poika vedenpintaan, jossa Heikki sai hänet käsiinsä, ja niin hän nosti pojan suulleen veneen pohjalaudoille. Suureksi avuksi oli tuo puunaula vapeen päässä. Sillä kun Heikki kiersi vavetta, takertuivat pojan vaatteet lujasti siihen, niin että poika pysyi kiinni vapeessa.

Tähän saakka oli Heikki toiminut niin kylmäverisesti kuin ei olisi mitään tapahtunut; lieneekö itse mitään siitä tietänytkään. Mutta nyt hän vapisi niinkuin haavanlehti. Hän koetti käännellä poikaa puolelta toiselle, jolloin tämän suusta pulpahti vettä.

Sillä välin oli tyttö huutain juossut kotiinsa, ja emäntä kiiruhti hädissään rantaan. Mutta Mikko poika olikin jo istumassa veneen pohjalla, ja Heikki piteli häntä kiinni. Poika hengitti jo täydellisesti, mutta hän oli vielä heikko ja ikäänkuin pökerryksissä.

Äiti ei tiennyt, itkeäkö vai nauraa, niin valtavasti vaikutti häneen vaaran suuruus ja ilontunne poikansa pelastumisesta.

Hetken aikaa annettiin pojan siinä toinnutella, mutta kun hän siitä vähän elpyi, kantoi äiti hänet huoneeseen, missä häneltä riisuttiin märät vaatteet yltä ja puettiin kuivat päälle.

»Voi, voi, Heikki, kuinka huolettomasti sinä pidit lapsia silmällä, kun oli tuommoinen vaara yksin päivin tulla», sanoi emäntä hieman nuhtelevaisesti.

Vaikkei nuhde ollut sen kovempi, vaikutti se kuitenkin Heikkiin niin, että hän purskahti valtavaan itkuun. Hän tunsi kipeästi, kuinka tottelematon ja huolimaton hän on ollut suurimpia hyväntekijöitänsä kohtaan. Hän itki yhtämittaa koko rupeaman, eikä häntä oltu saada vaikenemaan, vaikka isäntäkin kotiin tultuaan koetti häntä lohdutella parhaan taitonsa mukaan, lukien juuri Heikin ansioksi sen, että poika pelastui.

* * * * *

Aika on vierähtänyt useita vuosia eteenpäin. Mikon asuntoa ei enää sanotakaan mökiksi. Maanmittarien työ on aikoja sitten loppuun suoritettu, ja suorat rajapiirteet kulmakivineen osoittavat selvästi, minkävertaisen maapalasen omistajaksi Kirves-Mikko on tullut Luojamme lahjoittamasta yhteisestä maasta. Mökistä tuli nyt erityinen Kirves-Mikkola niminen talo, joka juteusi yhteen tuon entisen tilallisten yhteiskunnan kanssa.

Tällä välin oli Heikkikin miehistynyt kelpo lailla. Lyhyenläntä hän oli vieläkin ruumiiltaan, mutta hyvin juurevaa laatua. Työtä hän oli tehnyt pesässä vointinsa mukaan ja päivästä päivään, vuodesta vuoteen hän aina varmistui sen mukaan kuin ruumiilliset voimat kehittyivät. Ei hän ollut sen enempää kysynyt, saako hän talossa olla, eikä talonväki ollut pyytänyt Heikkiä vähän vähääkään edelleen talossa olemaan; se tuli kummaltakin puolelta ikäänkuin itsestään.

Heikki oli nyt rippikoulun iässä.

»Eikö Heikkiä jo haluttaisi mennä muualle onneansa etsimään, olethan nyt jo niin vaurastunut, että voit tulla toimeen missä tahansa?» sanoi isäntä eräänä kertana Heikille.

Heikki ei vastannut siihen mitään.

Mutta tämän puheen kuultuansa tuli Heikki sanomattoman noloksi ja umpikuljuiseksi. Hän ei puhunut kenellekään mitään, olla nuhjusteli vaan yksinään ja miettivän näköisenä; oli niinkuin joku raskas murhe olisi häntä painostanut.

Kolmen vuorokauden perästä hän ilmestyi arkana ja ujona isännän kamarin ovipieleen. Siinä hän pelokkaan näköisenä sijoitteli jalkojaan.

»Mitäs Heikki nyt tuumailee, kun niin miettivän näköisenä seisoskelee?» kysyi isäntä.

»Niin, minä tuota vaan ajattelen, että eikö teillä enää työtä olekaan, kun minun pitää lähteä pois?» sanoi Heikki ujosti.

»Kukas sinua on käskenyt pois lähtemään?» sanoi isäntä kummastellen.

»Sanoittehan te, että saisin mennä muualle, jos tahtoisin, mutta minä en tahtoisi», sanoi Heikki värisevin äänin.

»En minä sitä tarkoittanut, että sinun olisi mentävä; sitä vaan, että jos sinua ei haluttaisi meillä olla, niin saisit mennä muualta parempaa onneasi etsimään», selitteli isäntä.

»Kyllä minua haluttaisi olla», sanoi Heikki, vähän häpeillen.

»No, ole sitten Jumalan nimessä niin kauan kuin haluttaa; ole niinkuin kotonasi», sanoi isäntä.

Heikki lähti pois.

Nyt hän tuli taas iloiseksi ja avomieliseksi. Hän toimi, hyöri ja pyöri kaikilla talouden aloilla ja teki työtä niinkuin viisi miestä.

Rippikoulun aika alkoi lähestyä. Tämä antoi Heikille paljon lisähuolta. Milloin vaan vähänkin oli loma-aikaa, koetti hän kaikin voimin iskeä kirjaimia päähänsä ja saada niiden avulla sanoja kokoon. Vaikka hän olikin jokseenkin paksupäistä laatua, takertui sinne onttoon otsaan kuitenkin yhtä ja toista sananmutkaa ja ongelmaa. Näin tavoin oli Heikki suurella työllä ja vaivalla tullut siihen määrään lukutaitoiseksi, että hän rippikoulun alkaessa voi jotenkuten kirjaa sisältä lukea. Katkismuksen hän oli hatarasti päähänsä päntännyt.

Näin varustettuna lähti hän nyt rippikouluun. Mutta ensi luetuksessa hylkäsi papisto hänet huonon lukunsa takia.

Nyt vasta Heikille takkalo tuli. Kovin kovasti koski se häneen, kun hän tuli noin vaan hyljätyksi rippikoulusta. Hän tuli niin alakuloiseksi ja noloksi, ettei viikkokausiin nähty hänen suutaan naurunhymyssä. Siihen sijaan hän luki nyt kahta ahkerammin kaikkina joutohetkinään. Varsinkin pyhäpäivät hän oli niin ahkera, että tuskin jouti syömään. Kyllä työ näytti kovalta, sillä leuka jätisi ja tuskanhiki valui kasvoilta. Oli omituista nähdä, kuinka moneen mutkaan ja soppeloon vääntyili Heikin pullea naama, kun hän koki sanoja päähänsä päntätä. Silmiä myöten olivat kasvojen lihakset liikkeessä tuossa tärkeässä, mutta vaikeassa työssä.

Tuommoisella ahkeruudella voitti Heikki niin paljon, että häntä rippikoulun tullessa voi sanoa välttäväksi lukijaksi; katkismuksenkin oli hän jotenkin tarkoin iskenyt päähänsä.

Näillä tiedoilla varustettuna lähti Heikki toisen kerran onneansa koettelemaan. Kun papisto oli tutkimuksensa tehnyt, sanoi rovasti:

»Lukusi on kyllä välttävä, mutta oletko käynyt kiertokoulussa?»

»No, enhän minä...», sanoi Heikki, ja hänen pulleat poskensa leimahtivat punaiseksi kuin turkinpippuri.

»Mikset ole käynyt? Siellä pitää käydä, et sinä muutoin pääse ripille», sanoi rovasti jyrkästi.

»Mitenkäs minä siellä ... orpopoika? Ja leipä on ollut kerjäämisessä», sanoi Heikki ujosti.

»Niin no -- oma asiasi, saat mennä», sanoi rovasti, heiluttaen päätään taaksepäin ja nakaten samassa kirkonkirjan lehden nurin.

Raskaalla mielellä, mutta vähän äkätuulella, lähti Heikki astelemaan Kirves-Mikkolaa kohden, yhtä täysinäinen eväskontti selässä kuin mennessäkin.

»Kuinka siellä nyt kävi?» utaisi emäntä Heikin kotiin tultua.

»Yhtä hyvästi kuin ennenkin, ei paremmasti eikä pahemmasti», sanoi Heikki yksikantaan.

Tämä viimeinen koulumatka ei näyttänyt vaivaavan Heikkiä hetikään niin paljon kuin ensimäinen, näyttipä siltä kuin ei hän olisi piitannut koko kovasta onnestaan yhtään mitään.

Kuitenkaan ei hän lukemasta herennyt.

Uusi Testamentti tuli nyt hänen lempikirjakseen, mutta hän luki sen ohessa katkismustakin ja virsikirjaa. Ahkerasti hän oli joutohetkinä noiden kirjojen ääressä.

Kun rippikouluaika taasenkin tuli, kysyi emäntä: »Eikös Heikki ala hankkia rippikouluun...?»

»Mitäpä minä sinne...»

»Kuinkas muutoin», arveli emäntä.

»Eihän ne ota kuitenkaan, ja mitäs ja milläs minä nyt kiertokouluun, kahdeksantoista vanha mies?» arveli Heikki.

»Mutta ethän sinä saa akkaakaan, ellet käy ensin ripilläsi», sanoi emäntä puolileikillään.

»Mitäpä tämmöinen mies akalla... Hyväpä, kun omankin henkensä elättää», arveli Heikki jurosti. -- -- --

Pieni oli vielä Kirves-Mikkola talokseen, mutta työvoimia oli siinä sivussa lisääntynyt ikäänkuin tietämättä. Itse isäntä oli parhaissa voimissaan, ja hänellä sitäpaitsi oli intoa, halua ja kykyä vaikka minkälaiseen työhön. Heikistä oli juteentunut vankka ja roteva työmies taloon ja hän riehui työn ääressä niinkuin rämekarhu. Molemmat isännän lapsetkin kykenivät jo keveitä töitä tekemään, ja emäntä myöskin autteli voimiensa mukaan.

»Eikö sinun, Heikki, tee mielesi lähteä Amerikkaan, johon muut niin innolla rientävät?» sanoi isäntä kerran.

»Mitäpä minä siellä... Kyllä täälläkin on Amerikkaa minulle», arveli Heikki.

»Noo -- kokoaisit rahoja.»

»Mitäpäs minä niillä rahoilla...? Onhan tässä teillä hyvä ruoka ja riittävä vaate», tuumaili vaan Heikki.

»Mutta kun tämä meidän tupakin on niin pieni, että se tahtoo käydä ahtaaksi», sanoi isäntä.

»Ei se mitään tee; tehdään uusi ja isompi, onhan hirsiä ja miehiä», arveli Heikki.

»Mutta hevostapa ei ole», muisti isäntä.

»No niin, se hevosen asia, mutta ehkäpä sekin vielä saadaan», sanoi Heikki.

»Peltommekin ovat vielä niin pienet, että tahtoo väkisinkin toisina vuosina pyrkiä pettu pöydällemme», sanoi isäntä, ikäänkuin tehden tarkkaa luetteloa Heikille talonsa puutteellisuuksista.

»Tulkoon vaan, mutta parempi on kaarnakin kotoinen, kuin on vieras vehnäleipä. Minä en pelkää pettua; me teemme lisää peltoa, niin pettukin loppuu pöydältämme», sanoi Heikki luottavasti.

Kun Kirves-Mikkolaiset yksistä neuvoin tekivät uutteruudella työtä, vaurastui heidän elämänsä vähitellen, mutta varmasti. Vuosi vuodelta tuli aina lisää joku peltotilkku ja niittylampare; ilmestyipä navettaankin jokunen hatasarvi ja sonnimullikka entisten lisäksi, ja pettuleipä tuli aina harvemmin pöydälle.

Kun kolmisen vuotta oli näin ponnisteltu, toi isäntä eräänä kertana nuoren hiirakkotamman taloon. Voi, minkä ilon se toi tullessaan noille salon yksinkertaisille asujamille! Jokainen sitä helli, taputteli, silitteli ja ruokki. Hevonen perehtyi pian noihin hyväluontoisiin ihmisiin niin, että se juoksi kaikkialla heidän jäljessään ikäänkuin koira. Erittäinkin piti Heikki elukasta hyvää huolta. Hän kantoi sen eteen mehevimmät, pehmeimmät ja makeimmat heinät ja suki, pesi, puhdisti ja loimitti sitä. Hevonen olikin lihava kuin hylje, ja sen karva kiilsi kuin sametti. Lyhyet kotiajot se suoritti niin virkusti ja rajusti, että sitä katseli oikein ilomielin.

Eihän muuta, ensi talvena ruvettiin hirrenhakkuuseen ja -vetoon. Kun vetomatka ei ollut pitkä, kertyi niitä pian rakennuspaikalle tarpeeksi asti.

Nyt ryhdyttiin rakennushommiin ja Mikko, tuo aimo salvomies, opetti Heikkiä ja poikaansa. Heikistäkin tuli välttävä kirvesmies, joka teki kunnollista työtä, vaikka se hitaastikin kävi, kun täytyi tarkkaa tehdä.

Keväällä kylvöntekoon ruvetessa oli salvos harjapäällä ja vesikatossa.

»Olen ajatellut -- tuota noin, että etteköhän te voisi minuttakin valmistaa noita huoneita, tehdä heinää ja leikata?» virkkoi Heikki eräänä kertana isännälle.

»Mihinkäs sinä sitten aiot mennä?» kysyi isäntä kummastellen.