Part 3

»Voi, voi minun selkääni, kuinka se on kipeä», päivitteli Riikka.

»Hyvä Jumala! Onko se kovinkin kipeä?» sanoi Jussi ja alkoi hivutella ja painella hellävaroin kipeää selkää.

Tämä rauhoittikin Riikkaa, ja hän vaipui uneen.

Miehet rupesivat keskenään hiljaa puhelemaan.

»Jos niin onnellisesti kävisi, että lapsi syntyisi, mihin sen käärisimme?» sanoi Jussi.

»Minulla on laukussani puhdas paita, ja käyn sen varalta noutamassa», sanoi Matti.

»Mutta kun se on ainoa vaatekappale, mihinkäs lapsi silloin kääritään, kun sitä pestään?»

»Hätä keinon keksii. Kunhan nyt päästään vaan ensimäisestä hädästä», sanoi Matti ja lähti paitaansa noutamaan.

»Pahin asia on se, kun ei meillä ole minkäänlaista lääkettä antaa sairaalle. Eikö sinun pulloosi ole säästynyt enää tippaakaan?» tuumaili Matti takaisin tullessansa.

»Mitä vielä. Enemmänkin sitä olisi mennyt, kun vaan olisi ollut. Pakanalla on kuivat laidat. Mutta minä luulen tietäväni keinon», tuumaili Jussi.

»Annapas kuulua.»

»Ei ole kulunut kuin pari vuorokautta siitä, kun pehtorin asiamies kävi kirkolla hänen hevosellaan, ja minä luulen, että hän on tuonut sieltä miestä väkevämpääkin», arveli Jussi.

Miehet rakensivat oven eteen sisäpuolelle salvan, ettei joku varomattomuudessa olisi päässyt sisälle tulemaan.

Jussi jäi nyt Riikan luo, ja Matti lähti kahvia polttamaan ja keittämään.

Juuri kun hän sai keitoksensa valmiiksi, tuli pehtori kotiin. Oitis kävi Matti hänen kimppuunsa, ilmoitti hänelle, mitenkä asiat olivat ja mitä oltiin vailla, ja aivan oikein sai Matti pehtorilta puoli litraa hyvää konjakkia ja vielä puhtaan lakanankin. Ilomielin juoksi Matti saalistensa kanssa sairashuoneeseen. Kahvista ja konjakista tehtiin nyt hyvänlainen »plörö» ja tarjottiin tuskittelevalle sairaalle.

Tämä helpoitti tuskia, ja sairas vaipui taasen uneen.

»Tuntuisipa oikein hyvältä ottaa tuosta pullosta aika kulaus», sanoi Jussi suutaan maiskutellen.

»Siitä ei ole puhettakaan; nyt tarvitaan lääkkeet parempiin suihin», sanoi Matti.

Miehet kokivat parhaansa mukaan pitää kaikista huolta. Sinkkinen hevosämpäri pestiin, puhdistettiin ja täytettiin lämpimällä vedellä ja vietiin saunaan.

Kulovalkean tavalla oli työmaalla miehestä mieheen lentänyt tieto, miten Riikan asiat olivat, ja tämä herätti yleistä hämmästystä.

Kun ilta tuli, vetääntyivät miehet saunoille. Kaikin kokivat he välttää melua ja hiljaa hiipien toimittivat he tehtäviään. Joku tuli saunan ovelle, raoitti sitä ja kuiskasi hiljaa: »Onko tullut mitään muutosta?»

»Ei vielä», kuiskasi Matti vastaan.

Ennen maatapanoa tuli Tölin Matti saunan ovelle. Matti oli vanhanpuoleinen mies ja monen lapsen isä.

»Minkälainen on asiain meno? Ovatko tuskat lievät ja pitkäveteiset vai tiheät ja tuimat», kysyi Töli kuiskaten.

»Tiheät ja tuimat ovat», vastasi Matti, sillä Jussi oli hivuttelemassa taasenkin Riikan selkää.

»Hyvä siitä tulee, kun joutuu», sanoi Töli ja lähti pois.

Vanhalla miehellä oli kokemusta.

Aamulla aikaisin, ennenkuin leiri oli herännyt, oli Töli jo saunan ovella.

»Mitä tänne kuuluu? Onko asia päätöksessä?» kysyi hän.

»Kuuluu, kuuluu. Kaikki on hyvin», vastattiin.

»Poika vai tyttö?»

»Poika ja pulska.»

Juoksujalkaa lähti Töli pois. Pian oli tietona kaikilla, että tukkileiriin oli tullut yksi mies lisää. Kukin heistä tahtoi nähdä, kuinka tuo heikko joukko voi. Tungettelemalla tungettelivat he saunalle katsomaan tuota outoa tapausta. Rauhallisena makasi uusi tukkimies äitinsä rinnoilla, käärittynä Matka-Matin puhtaaseen paitaan. Jussi, joka oli kätevämpi Mattia, oli ottanut lapsen vastaan, pessyt sen varatussa sinkkiämpärissä, käärinyt Matin puhtaaseen paitaan ja pannut äitinsä viereen.

Tyytyväisenä oli Riikkakin, kun tuskat olivat loppuneet ja kun oli päässyt tuosta pälkähästä. Hän määräsi, että Matin ja Jussin tuli keittää hänen kahvivaroistaan koko tukkileirin miehistölle kahvit varpajaisiksi.

Kevät oli jo niin kehittynyt, että vedet alkoivat aukeilla. Laumoittain poistuivat miehet nyt tältä synkältä työmaalta, niin hevos- kuin muutkin miehet. Kernaasti olisivat he vieneet mennessään Riikankin pienoisineen, mutta hän oli niin heikko, ettei sitä voitu tehdä. Ei voitu häntä yksinkään jättää synkälle salolle. Kun tuli kysymys, ken jäisi häntä hoitamaan, tarjoontuivat siihen toimeen Matti ja Jussi.

Riikan paraneminen kävi hyvin hitaasti. Toinen miehistä oli aina hänen luonaan vartomassa, jos tuo heikko joukko jotakin tarvitseisi. Toinen miehistä tavallisesti oli puuhaamassa minkä mitäkin taloudentarvetta. Useat kerrat kävivät he penikulman päässä olevasta torpasta noutamassa maitoa hoidettavallensa. Miehet rakensivat muutamia pajumertoja, joilla pyysivät kaloja eräästä kahden lammen välillä olevasta purosta. Tämä toimi onnistuikin niin hyvin, että heillä oli myötäänsä tuoretta kalaa. He haeskelivat myös lampien rannoilta vesilintujen pesiä ja saivat niistä tuoreita munia. Näin tavoin oli noilla synkän salon asukkailla tavasta oikein herkulliset ateriat. Jonkun viikon kuluttua toipui Riikka niin paljon, että hän voi toimittaa emännän tehtävät, ja tämä helpoitti paljon miehiä, sillä kovin kömpelösti heiltä kävi emännöiminen.

Riikka päivitteli useasti, kuinka paljon vaivaa miehet hänestä näkivät. Mutta miehet vaan sanoivat: »Kuinka me olisimme voineet jättää sinut tänne salolle lapsinesi kuolemaan.»

Kun juhannus alkoi lähetä, oli Riikka niin voimistunut, että päätettiin lähteä vuovaamaan kirkolle. Riikalla oli niin paljon kapistuksia ja kahvikojeita, ettei niitä voitu mukaan ottaa. Ne koottiin kaikki saunaan, eikä niitä voitu sieltä pois saada, ennenkuin talvella. Kaikeksi onneksi oli lapsi niin hyväjuoninen, että se nukkui päivät ja yöt, kun sai vaan ruokaa ja muuta hoitoa.

Matti kantaa keikkaisi koria, jossa lapsi makasi. Jussilla oli iso alustaan solmittu nyytti, jossa oli välttämättömimpiä tarpeita, ja Riikka käveli tyhjiltään, sillä olipa hän vielä jokseenkin heikko.

Juhannuksen aattona pääsi tämä nelihenkinen matkue kirkolle. Heti kun majapaikka oli hankittu, lähti Matti rovastille kertomaan synkän salon tapahtumia. Hän kirjoitutti lapsen pitäjän kirkonkirjoihin ja panetti sille nimeksi _Salo_, sillä tuskinpa kukaan jäsen pitäjässä lienee syntynyt niin synkässä salossa ja semmoisissa oloissa kuin tämä seurakunnan lisäjäsen.

Tarkkaan, yksityisseikkoja myöten, kyseli rovasti kuinka tuo kaikki kävi. Suuresti ihmetteli hän, kuinka semmoisissa oloissa niin vaikeat ja tärkeät asiat voivat käydä päinsä.

Juhannuspäivänä kastettiin tämä uusi tulokas heidän majapaikassaan. Kummeina olivat talon isäntä, emäntä ja molemmat tyttäret. Poikakummeina juhlallisesti seisoivat Matti ja Jussi.

Kun ristiäiskahvit oli leivosten kanssa juotu, sieppasivat Matti ja Jussi viilekkeillä varustetut tukkipussit selkäänsä ja alkoivat maantietä myöten kävellä keikkaista kauas sydänmaalle tukkijoelle, laulaa lojotellen tukkipojan laulujaan.

PULLO-HEIKKI.

Hän oli isätön ja äiditön poika raukka, jommoisia Jumala paratkoon, on paljonkin tässä matoisessa maailmassa. Tietysti ei hänkään ollut syntynyt isättä ja äidittä, mutta kumpaakaan ei hänellä sanan oikeassa merkityksessä ollut.

Paikkakunnan kaunein impi oli hänen äitinsä ollut. Nuoret miehet pyörivät alati hänen kintereillään ja joukossa oli rikkaita talonpoikia, jospa renkimiehiäkin. Pahin tässä kaikessa kuitenkin oli se, että Hinni oli vaan -- piikatyttö. Vaarallinen lahja köyhälle tytölle on kauneus, sillä köyhyys alentaa useinkin hänen arvoansa, vaikka hän olisi kuinka suuria avuja Luojaltansa saanut.

Niin oli Hinninkin laita. Monta rehellistä sydäntä lienee löytynyt noiden ihailijain joukossa, mutta Hinni ei välittänyt kenestäkään yhtään mitään; oli niinkuin hänen sydämessään ei olisi ollut sijaa yhdellekään.

Jonkun vuoden kuluttua rupesi Hinniä piirittämään eräs rikkaan talon ainoa poika; komea nuorukainen oli hänkin ihmisekseen. Hän valloitti nyt Hinnin niin erikoisomaisuudeksensa, etteivät muut ihailijat saaneet tulla maille halmeillekaan. Rikkauteensa ja voimiinsa luottaen osasi Kairalan Risto pitää kaikki muut ulohtaalla. Eräs torpan poika pyrki kumminkin Hinniä lähentelemään, ja tämä osoittikin pojalle jonkunmoista myötätuntoisuutta. Kun Risto tämän huomasi, pieksi hän poika raukan niin pahanpäiväiseksi, että oli vähällä henki mennä. Tästä työstään sai Risto maksaa pojalle sovinnoita parisataa markkaa. Tätä tekoa piti Hinni niin pahana, että hänen sydämensä kylmeni Ristoa kohtaan. Mutta ajanoloon onnistui Riston taasen sukeltautua Hinnin suosioon. Tästä lähtien olivat Hinni ja Risto aina yksissä. Yhdessä he tulivat aina nuorison tansseihin ja muihin kisa- ja leikkipaikkoihin. Niissäkin he olivat aina yksissä; olipa niinkuin heidän mielestään ei muita olisi ollut olemassakaan. Yhdessä he myös lähtivät niistä paikoista poiskin, katsomatta vähääkään, lähtikö muita vai ei. Heidän käytöksensä oli niin julkinen, että kylällä jo kolistiin, että Hinni ja Risto ovat kihloissa.

Hinni kai kuvaili mielessään, kuinka onnelliseksi häh nyt tulee, kun pääsee niin ison talon emännäksi, sitten kun aika tulee. Päälle päätteeksi on hänen sulhasensa kylän pulskin poika. Niinhän se on. Kyllähän rikkaudella aina on vetovoimaa, vaikk'eivät asiat muutoin olisikaan niinkuin niiden tulisi olla.

Kului aikaa vuosi, toista. Risto lakkasi seurustelemasta Hinnin kanssa, ja Hinni alkoi istuskella yksin kotonaan ja usein hänen kalpeilla poskillaan nähtiin kyynelten uria, mutta Risto kulki rentona ja uljaana nuorison kokouspaikoissa ja paljon vapaampana kuin ennen.

»Mihinkäs Hinnin olet jättänyt?» kysyi kerran eräs talontyttö Ristolta.

»Mitäpä hänestä», sanoi Risto yhtäkaikkisesti.

Tyttö leimahti punaiseksi; kai häntä lienevät miellyttäneet Riston sanat ja eikö liene välähtänyt hänen sydämeensä joku toivonsäde.

Kului aikaa. Hinnin tila kävi yhä surullisemmaksi ja hänet täytyi eroittaa pois palveluksestaan. Hän siirtyi nyt erään leskivaimon mökkiin ja mietti siellä surullista tilaansa. Ei kukaan käynyt häntä katsomassa, eikä kukaan säälinyt häntä; ainoastaan torpan leski koki häntä hoidella ja lohdutella.

Eräänä kertana tuli mökkiin tuo torpan poika. He istuivat kauan Hinnin kanssa kahden ja molemmat itkivät, niin että olivat vedeksi sulaa. Kai he molemmat tunsivat, kuinka paljon paremmin kummankin asiat voisivat olla, jos ei rikkauden voimakas loiste olisi päässyt heidän sydäntensä tunteita häiritsemään. Kovin murtuneelta näytti poika poislähtiessään.

Hinni lähetti lesken kutsumaan Ristoa käymään hänen luonaan.

»Mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä?» oli Risto vaan ylpeästi sanonut ja kääntänyt selkänsä.

Kun Hinni sai tämän tietää, mursi se hänen viimeisetkin voimansa.

Aika tuli, ja Hinni synnytti pojan. Hän kävi niin heikoksi, että hän kauan aikaa väikkyi elämän ja kuoleman välillä. Kun hän vihdoin siitä toipui sen verran, että voi liikkua, ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin lähteä kylälle lapsi sylissä, sillä leski ei voinut enää häntä elättää. Katkeralta tuntui Hinnistä kulkea talosta taloon, anellen ihmisiltä apua, mutta mikään muu ei auttanut. Hän oli koettanut vedota Ristonkin omaantuntoon, että hän antaisi jotakin apua, mutta Risto oli vaan tylysti sanonut:

»Elättäköön kakaransa miten tahtoo, mitä se minuun kuuluu!»

Hinni heikkoni vaan heikkonemistaan. Hän ei voinut kestää sitä häpeän ja tuskan painoa, mikä hänen tuntoaan alati rasitti. Pian hän sairastuikin ja kulkea retustaminen talosta taloon sekä kehnoilla vuoteilla kylmien huoneitten nurkissa viruminen jouduttivat hänen tautiaan.

Hinni ei tahtonut lapselleen pettäjänsä nimeä, vaan pani hänelle tuon torpanpojan nimen, ja niin tuli pojasta Heikki.

Jonkun ajan kuluttua oli Kairalassa häät, sillä Risto oli nainut sen tytön, joka Ristolta oli kerran kysynyt, mihinkä hän oli Hinnin jättänyt. Kun hääilo oli parhaillaan, tuli Kairalaan tieto Hinnin kuolemasta. Sen kuultuaan näytti Risto pari kertaa nielaisevan tyhjää, vaan sitten hän oli taas niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, yhtyi vaan iloisiin tanssin pyörteisiin.

Surkeaan tilaan jäi nyt Heikki raukka. Silloin ei ollut mitään vaivaishoitolaitosta, vaan saamattomia köyhiä kuljetettiin talosta taloon. Tämmöinen retki se oli edessä Heikki raukallakin. Kylläpä sen arvaa, miten pieni, heikko lapsi tuli hoidetuksi. Jos jossakin talossa oli tunnollisia ihmisiä, jotka parhaansa mukaan kokivat hoidella hinteräistä lasta, olivat toiset taas semmoisia, etteivät välittäneet koko hoidokista niin mitään. Päiväkaudet sai lapsi märkänä ja siivottomana nälissään itkeä nyrryttää kenenkään huomaamatta ja sydämelle käymättä.

Lapsi olikin niin hinterä, kivulias ja ruvissa, että kaikki päättelivät, ettei sillä ole pitkiä aikoja elettävissä.

Mutta ihme kumma! Nuo ennustukset eivät toteentuneetkaan. Kaikista vaivoista, kiusauksista ja vastuksista huolimatta jäi poika kuin jäikin elämään. Hinteräisenä, kivulloisena hän tosin pysyi, mutta eli vaan edelleenkin.

Kun hän kasvoi isommaksi, että voi syödä vahvempaa ruokaa ja pitää vähin itsekin itsestänsä huolta, rupesi hän äkkiä hyötymään.

Tultuaan siihen ikään, että voi itsenäisesti ja vapaasti liikkua, sai poika itse pitää toimeentulostansa huolta. Melkein kelvotonna sai hän kävellä retostella talosta taloon elatustaan hankkimassa. Muutamissa taloissa säälittiin häntä ja pidettiin useita vuorokausia. Toisissa ei hänestä juuri paljon välitetty, annettiinhan vaan kuiva leipäpala tai ei sitäkään. Kaikesta tästä huolimatta hyötyi poika kuitenkin niin, että hänen poskensa olivat pulleat kuin limpunleipäre; oikein ne hyllyivät juostessa ja kävellessä. Tämän takia rupesivat ihmiset poikaa kutsumaan Pullo-Heikiksi.

Heikki oli lyhyenläntä kasvultaan, mutta muuten jäntterää rakennetta. Hänellä ei näyttänyt olevan terävää ymmärrystä ja hän tuntui sangen hitaasti rupeavan käsittämään asioita. Kun hänelle selitettiin jotakin, niin hän katsoa töllötti avosuin puhujaan eikä näyttänyt ymmärtävän juuri mitään; hän oli perinyt isänsä paksun pään.

Ei Heikin elämänalku ollut juuri kehittävää ja kasvattavaa laatua. Usein häntä pilkattiin, nimiteltiin ja nyrvittiin niinkuin koiranpenikkaa. Parempiosaisten poikaset useinkin aivan asiatta lyödä mukiloivat häntä, ja silloin itkeä nyrrytteli Heikki tiimakaudet yhtämittaa.

Tämmöisissä oloissa kasvaen, sai poika semmoisen käsityksen, ettei hänestä tule minkäänlaista miestä vaan että koko hänen tuleva elämänsä on yhtenäistä kurjaa kärsimistä. Näiden ajatusten vallitessa oli poika hyvin jörömäinen ja vähäpuheinen. Jos joku yritti hänelle jotakin puhua, vastasi hän vaan yksikantaan: on taikka ei. Talojen välit hän kulki aina yksin ja maatapäisenä. Ei hänellä ollut mitään nuorten poikasten ilveitä, leikkejä eikä koukkuja; hän kulki tietään niinkuin vanha, kaikki elämänkärsimykset ja vaivat kokenut ukko.

* * * * *

Paikkakunnalla oli eräs hiljakkoin nainut mökin mies, jota kutsuttiin Kirves-Mikoksi. Nimensä hän oli saanut siitä, kun hän oli roteva kirvesmies. Mikko teki vuodet melkein läpeensä urakalla salvutöitä; ainoastaan parhaana kesäsydännä hän oli kotitöissään.

Oli Vapunpäivän aika. Kirves-Mikko oli nytkin salvamassa muutamalle talolle luuvariihtä, ja salvos oli likellä tietä. Kaukaa näki Mikko, kun Heikki alakuloisena tulla retosti tietä myöten salvokselle. »Mistäs nyt Heikki poika tulee?» kysyi Mikko iloisesti pojan tultua salvoksen kohdalle.

Poika seisahtui ja katsoa töllötti avossa suin Mikkoa.

»No mistä sinä tulet?» kysyi Mikko toistamiseen.

»Tuoltahan minä Tulppolasta...» sanoi poika.

»Mihinkäs aiot mennä?»

»Seinälään.»

»Levähdä nyt tässä, eivätkö ne jalat ole puutuneet», kehoitti Mikko.

Mitään vastaamatta istui Heikki ikäänkuin vaistomaisesti hirsikon päälle päivänpuolimaiselle seinustalle. Pian alkoi poika siinä nuokahdella.

»Hyvä Jumala tuotakin poika raukkaa! -- Ei suinkaan hänkään saa kävellä kukkasten ja ruusujen päällä -- -- -- Se tuhannen roisto -- --» puheli Mikko itsekseen.

Tovin ajan perästä herätti Mikko pojan. Poika ikäänkuin säikähti ja katsella töllisteli Mikkoa.

»Saitko sinä Tulppolassa einettä?» kysyi Mikko.

»Eihän tuota...», sanoi poika.

»Sinulla taitaa olla hyvin nälkä», arveli Mikko.

»Onhan tuo...»

Mikko nosti eväskonttinsa kuusenoksalta alas, kantoi sen lastukon päälle seinänvierustalle ja kehoitti poikaa syömään.

»Mitä te minulle...», sanoi poika empien.

»Tule nyt vaan, tarvitseehan Heikkikin syödä», kehoitteli Mikko.

Ujostellen ja epäröiden asteli Heikki kontin luo ikäänkuin olisi epäillyt, että onkohan tämä nyt vaan oikein totta.

Hyvällä halulla söikin poika Mikon eväitä. Tovin päästä hän pytjähti kyljelleen seinustalla olevan lastukon päälle ja nukkui heti raukeasti; luultavasti raukaisi ruoka häntä.

Mikko pani hirsiä kiinni toisella puolella salvosta, ettei olisi häirinnyt poikaa.

Kun alkoi iltakalve tulla, herätti Mikko pojan, ettei hän vilustuisi.

»Mene nyt jo Seinälään, muuten tulee sinulle kylmä», kehoitti Mikko.

»Siellä on niin paljon poikia, jotka aina rääkkäävät minua», sanoi poika pelkäävästi.

»Mene nyt vaan sinne ja pysyttele jossakin nurkkapielessä; minäkin tulen sinne yöksi ja minä kyllä pidän huolta, ettei sinulle mitään pahaa tapahdu», takaili Mikko.

Poika lähti kävellä telsimään.

Kun Mikko työnsä lopetettuaan meni Seinälään, jossa hän piti yömajaa, oli jo jotenkin hämärä. Heti kun hän astui huoneeseen, ilmestyi Heikki hänen kintereilleen. Talonväki ei ollut häntä ennen nähnyt, luultavasti oli poika jossain piiloitellut Mikon neuvon mukaan.

Aikainen talonväki ei näyttänyt pojasta pitävän hyvää eikä pahaa, olivathan vaan niinkuin koko poikaa ei olisi ollut olemassakaan; emäntä vaan antoi pojalle ruokaa silloin kun muukin väki illasteli.

Illallisen jälkeen tuli muista huoneista tupaan talon poikavesseleitä. Kun he huomasivat Heikin, alkoivat he heti käydä hänen kimppuunsa, mutta tämän nähtyänsä poika juosta vilkaisi Kirves-Mikon turviin. Poikaviikarit kapittivat jäljessä ja Heikin luo päästyänsä pukkasi eräs heistä Heikkiä niin, että poika tollahti ison matkan päähän. Samassa sanoi sysääjäpoika:

»Mitä sinä, Pullo-Heikki, täällä teet?»

Heikki oli itkuun purskahtamaisillaan, mutta Kirves-Mikko sieppasi hänet luokseen ja hääti poikaviikarit ulommaksi hänen kimpustaan. Mikko nuhteli poikia ja uhkasi sanoa heidän vanhemmilleen, elleivät he antaisi köyhälle orpopoika raukalle rauhaa. Hän selitti poikasille, kuinka Heikki on Jumalan luoma niinkuin hekin, vaikkei hänellä olekaan vanhempia eikä kotia niinkuin heillä.

Kun väki asetteli maata, ei Heikin makuusta huolehtinut kukaan mitään. Poika jäi yksin istua nyrryttelemään takkapenkille. Kun Kirves-Mikko tämän huomasi, käski hän pojan tulla viereensä maata.

Poika kähnähti vähän, mutta ei liikkunut paikaltaankaan.

»Tule, tule vaan, kyllä me kahdenkin sovimme tässä makaamaan», kehoitteli Mikko.

Hitaasti lähti poika kävellä kähnimään Mikon vuodetta kohden ja sanaa lausumatta hän pytjähti Mikon viereen maata.

Kun aamu tuli, söi Mikko eineensä ja lähti työpaikalleen. Poika jäi vielä huoletonna nukkumaan; tuskinpa hän lienee koko elämänsä aikana nukkunut niin hyvällä makuusijalla ja niin turvallisesti kuin nyt.

Kirves-Mikolla ei suinkaan ollut tarkoitus ottaa huostaansa turvatonta poika raukkaa, hän tahtoi vaan ihmisellisestä vaistomaisuudesta osoittaa myötätuntoisuutta viattomasti sorrettua kohtaan. Tästä syystä oli koko poika olemuksineen nyt unhottunut kerrassaan pois hänen mielestään. Vihellellen hän teki ja iloisesti tuota mielityötään, niin että lastut huristen lentelivät hänen kirveensä iskuista.

Kun aika oli kulunut lähelle puolta päivää, ilmestyi Heikki taasenkin salvokselle. Kehoittamatta istui hän nyt hirsiläjän päälle vastapäätä Mikkoa.

»No, kah! Johan Heikki on taas täällä!» sanoi Mikko iloisesti.

»Johan minä...»

»Saitko sinä einettä Seinälässä?» kysyi Mikko.

»Sainhan minä, ja oli niin hyvä maata», sanoi poika.

»Oltiinko sinulle siellä pahoja?»

»Eikä oltu.»

»Eivätkö pojatkaan?»

»Ei pojatkaan», vakuutti poika.

»Sepä hauskaa; nythän Heikistä alkaa tulla jo mies», sanoi Mikko iloisesti.

Keskustelu taukosi nyt siihen, ja Mikko yhtyi taasen rivakasti työhönsä.

Ääneti katseli poika Mikon työtä, mutta tuota katselemista ei hän tehnyt enää ujostellen eikä arkaillen töllistelemällä. Hänen suunsa ei ollut auki, ja koko katsannossa näytti olevan jotakin tyytyväisyyden ja itseluottamuksen ilmettä.

Kun poika oli tovin tuota tehnyt, sanoi hän yhtäkkiä:

»Kyllä ei minusta tule miestä.»

»No, herrainen aika! Mikseikäs sinusta miestä tulisi, onhan monesta muustakin tullut», sanoi Mikko.

»Kun kaikki minua sortavat ja pilkkaavat», sanoi poika surullisesti.

»Eivätpähän kaikki, enpähän minäkään», sanoi Mikko.

»No, ette te.»

»Eivätkä Seinäläisetkään.»

»Eivät Seinäläisetkään enää», myönteli poika.

»Niinpä he vähitellen lakkaavat kaikin sinua sortamasta, ja sinusta tulee kuin tuleekin mies», vakuutteli Mikko.

Taas taukosi keskustelu siihen, ja Heikki katseli mielihyvillään Mikon toimia.

»Miksi te olette niin hyviä minulle», kysyi nyt poika.

»Kaikkien ihmistenhän tulee olla hyvät toisilleen, ja ihminenhän Heikkikin on ja onhan Heikkikin hyvä minulle», sanoi Mikko.

»Mitäs minusta», sanoi poika, yhä vielä epäillen.

»Älä niin sano, vaan tule nyt katselemaan, mitä täällä meidän kontissamme on», sanoi Mikko.

»En minä nyt enää», sanoi poika empien.

»Tule nyt vaan, kyllä meidän kontti kestää», kehahti Mikko.

Kun he olivat syöneet, olisi Mikko niin mielellään vähän levähtänyt ruuan päälle, mutta poika ei antanutkaan hänelle rauhaa.

»Onko teillä emäntää?» kysyi poika.

»Onhan tuo.»

»Entäs taloa?»

»On meillä talopahainenkin.»

»Missä se on?»

»Se on kaukana täältä, penikulman päässä sydänmaalla, Ulpukkalammen rannalla», selitteli Mikko.

»Onko siinä peltoakin?»

»On sitäkin vähän.»

»Ja niittyäkin?»

»On pikkusen niittyäkin», selitteli Mikko.

»Taitaa olla eläimiäkin», utaisi poika edelleen.

»On kaksi lehmää», vastasi Mikko.

»Entäs, onkos teillä lapsia?»

»On niitäkin kaksi, poika ja tyttö, ja poika on jo neljännellä.»

»Mitkäs niiden nimet ovat?»

»Pojan nimi on Mikko, isän kaima, ja tytön Anna, äidin kaima», selitteli Mikko pojalle tarkoin ikäänkuin hän olisi ollut poliisitutkinnossa.

»Milloinkahan minä saisin käydä teillä?» tiedusteli Heikki.

»Eipä sitä tiedä, jospa siellä saisit käydäkin jonakuna kesänä», sanoi Mikko -- -- --

Poika perehtyi Mikkoon niin, että hän kävi salvoksella joka päivä. Pitemmiltäkin matkoilta hän tuli sinne, sillä hän kulki ympäristön taloissa yötä olemassa ja hakemassa iltasta ja einettä, mutta puolisensa hän söi aina salvoksella Mikon kanssa. Eräänä kertana istui poika kauan aikaa hirsiläjän päällä miettivän ja alakuloisen näköisenä.

»Mitäs Heikki nyt miettii?» kysyi Mikko.

»Kun ei ole mitään semmoista työtä, jota minäkin voisin tehdä», sanoi poika alakuloisesti.

»Ole huoletta, kyllä sitäkin saadaan. Tulehan nyt ensin kontille», lohdutteli Mikko.

»Minkäslaista työtä se sitten olisi, jota minäkin voisin tehdä?» utaisi poika syömästä päästyä.

»Voisitkohan sinä noita lastuja kokoilla tuohon latoon?» kysyi Mikko.

»Miksen», sanoi poika iloisesti ja hyppäsi ylös ja alkoi hapuilla lastuja syliinsä.

»No, no, älähän nyt päätäsi seinään lyö. Paras on levätä vähän syönnin päälle; kyllä vielä on aikaa työtäkin tehdä», sanoi Mikko jäähdytellen pojan liikanaista työintoa.

Kun Mikko ryhtyi työhönsä, rupesi poikakin lastuja kantamaan. Kun hän oli jonkun ajan tuota tehnyt, kysyi hän äkkiä:

»Mutta onkos teille mitään apua siitä, jos minä näitä lastuja kokoan?»

»On, on.»

»Saatteko te nämät lastut itsellenne?» sanoi poika ja katsoi kysyvästi Mikkoa silmiin.

»Kyllä saan. Minä myön ne paikkakunnan mökkyreille, ja sillä keinoin saadaan konttiin evästen lisiä», toimitti Mikko.

»No sitten ei mene minunkaan työni hukkaan», sanoi poika tohtuneena ja alkoi kantaa lastuja.

Kun lastut tulivat vihdoin kannetuiksi, kysyi poika: »Mitäs minä nyt teen?»

»Nyt on ilma jo niin lämmennyt, että kuori on hirsistä irti. Rupea senvuoksi repimään kuusihirsistä kuoria ja vie ne tuonne latoon kuivumaan», kehoitti Mikko.

»Mitä niillä tehtäisiin?» utaisi poika.