Part 10

Kun Tommi tuli kotiin, hämmästyi hän hyväisestään siitä aistikkaasta järjestyksestä mikä hänen asunnossaan nyt vallitsi. Maukas ateria höyrysi pöydällä, ja isosta aikaa istuivat he molemmat taasenkin samassa ruokapöydässä.

»Onko tämä emännän laittama puolinen?» kysyi Tommi.

»Eikä ole. Minä tämän laitoin, eikä emännän tarvitse enää sinun ruuastasi huolta pitää», sanoi Siina.

Koko ruoka-aikana ei Tommi puhunut mitään. Hän näytti vaan synkkämieliseltä ja mietti itsekseen: »Jokohan taasen alkaa entinen leikki.»

Jonkun aikaa meni elämä tämmöisenään. Tommi oli synkkä ja vähäpuheinen, mutta Ailan kanssa leikki ja leperteli hän milloin vaan vähänkään oli aikaa. Hän toi kaupungista palatessaan useinkin makeisia ja leikkikaluja. Lapsi suostuikin niin isäänsä, että hän oli aina jo ovessa vastassa, kun tämä tuli kotiin.

»Eiköhän ole parasta, että lähdemme Ritulaan takaisin; siellähän meillä on oma koti, jossa olisi niin hyvä olla», esitteli Siina miehelleen eräänä iltana.

»Johan olen ennenkin sanonut, ettei se käy päinsä», sanoi Tommi jurosti.

»Samantekevä, kyllä kai minä täälläkin toimeen tulen», sanoi Siina yhtäkaikkisesti.

-- -- -- Mutta kuinka Tommi oli päässyt poliisiksi?

Silloin kun Tommi lähti Lenulasta, oli vanhalla kirkkoherralla nuori apulainen. Kirkkoherran poissa ollessa meni Tommi pappilaan ja otti apulaiselta papinkirjan. Tämä unohti kirkonkirjoihin merkitsemättä, että papinkirja oli otettu. Apulainen muutti pian toiseen paikkakuntaan, ja niin ei kirkollisvirasto tiennyt mitään Tommin papinkirjan-otosta.

Kun hän oli ollut joitakin aikoja kaupungissa työssä, tuli eräs poliisin virka avonaiseksi. Tommi haki sitä. Ja kun huomattiin, että hän oli kookas, hyväsävyinen, lujatekoinen mies ja omasi hyvän käsialan, valittiin hän poliisiksi.

Virkatoimissaan ei Tommi nauttinut koskaan väkijuomia, mutta loma-aikoina siemasi hän aika tavalla. Esimiehensä kunnioittivat häntä ja luottivat häneen ehdottomasti, sillä hän oli terävä-älyinen ja sai useinkin ilmi salaisimmatkin rikokset.

Siina kyllä heti huomasi, kun hän ensi kerran tapasi Tommin, että tämä oli ollut juopottelemassa, vaikkei hän siitä tahtonut mitään sanoa. Hän oli sanomattoman iloinen, kun ei Tommi virassa ollessaan ryypiskellyt, mutta hän pelkäsi noita loma-aikoja.

Jonkun kuukauden kuluttua tuli taas loma. Kun Tommi oli syönyt illallisensa, sanoi hän pistäyvänsä jollakin asialla ja niin hän poistui. Myöhäiseen yöhön odotti Siina miestään kotiin tulevaksi, mutta häntäpä ei kuulunutkaan. Siina kävi levottomaksi. Seuraavan päivän kuulusteli hän miestään, mutta turhaan. Hän toivoi miehensä tulevan kotiin illalla, mutta sekin toivo petti.

Koko seuraavana yönä ei hän voinut silmäntäyttä nukkua, sillä miehensä häntä kovin huolestutti.

Puoli neljän aikana aamulla hän jo nousi ylös ja lähti kaupungille miestänsä etsimään.

Siina kulki niitä ravintoloita myöten, jotka pidettiin öilläkin auki. Neljännessä semmoisessa tapasi hän paljon miehiä, jotka siellä tupakan savun seassa lasejaan kilistivät, poristen sitä ja tätä. Heidän joukossaan istui Tommikin parhaana miehenä. Kyllä hänellä nyt puhetta ja iloisuutta riitti.

Kun Siina ujona ja keveänä kuin yöperhonen astui ovesta sisään, kääntyi kaikkein huomio häneen.

»Hoh, perhana! Mitä hameväellä täällä on tekemistä!» huudahti eräs juomaveikoista.

Silloin havahtui Tommikin ja loi silmänsä ovipuoleen.

Paikalla nousi hän ja meni vaimonsa luo.

»Peijakas! Ethän toki meidän nähtemme aikone suudella tohvelisankariasi», huudahti eräs joukosta.

»Jos minun akkani tuon tekisi, niin kyllä minä...», ärisi toinen.

»Lähde nyt minun kanssani kotiin», sanoi Siina kuiskaavalla äänellä.

Tommi pyörähti takaisin, otti lakkinsa ja lähti nöyränä kuin lammas Siinan kanssa pois.

»Hyi, lempsatti, tuommoista miestä! Oikein hävettää», mutisi joku mies heidän jälkeensä.

Sopipa katsoa tuota paria, kun he varhaisena aamuhetkenä kävelivät autioita katuja myöten kotiansa kohden. Mies kookas, hartiakas, voimakas ja sorea kuin korven honka, nainen lyhyenläntä, hento, notkea ja kevyt kuin haamu kävelevät tuossa rinnakkain, vaimo tyytymättömänä ja nurkuvana, mies häpeilevänä, tottelevaisena ja nöyränä. Sopipa kuulla heidän haasteluansakin tuossa kävellessään.

»Missä, herran tähden, sinä olet kaiken tämän aikasi viettänyt?» kysyi vaimo hiljaisella, kuiskaavalla äänellä.

»Missäkö minä olen ollut? Minä olen tehnyt työtä», sanoi Tommi puolustellen.

»Mitähän työtä sinä lienet tehnyt», sanoi Siina epäuskoisena.

»Etkö tiedä, että minä olen poliisi, ja poliisilla on paljon työtä -- öisinkin», soperteli Tommi.

»Poliisi! Onko sinulla nyt virka-aika? Olet saanut lomaa levätäksesi raskaasta työstäsi ja tuolla tavalla käytät nämätkin hetket! Mies ei ajattele yhtään, mihinkä epätoivoon saattaa vaimonsa ja lapsensa. Vuorokausittain saa olla sydän kourassa, hakea, surra ja peljätä. Eikä mies ole tahallaankaan koko tästä tuskasta. Jonkun verran olet voittanut kunnioitusta ja luottamusta ihmisiltä ja olet kaiken tämän menettämäisilläsi», puheli Siina nuhtelevasti.

»Mitä sinä sitten minun kunniastani tahdot? Samahan se sinulle on», sanoi Tommi synkästi.

»Vai niin, sanotko niin! Kenestä minä sitten tahdon, jos en sinusta? Sinun kunniasi on minunkin kunniani. -- Se on koko perheemme kunnia, ja minä en pidä perheemme kunniaa niinkään vähässä arvossa», tuumaili Siina edelleen.

Tommi ei vastannut enää mitään, kai hän tunsi, että hänellä on löyhät perusteet käytöstänsä puolustaakseen. Hiljaisena, sanaakaan lausumatta kävellä törkki hän vaan harha-askelin vaimonsa sivulla.

He tulivat kotiin. Aila nukkui vielä. Aurinko valaisi noustessansa nukkuvan lapsen kauniita kasvoja. Tommi seisahtui vuoteen viereen ja katseli häntä kauan. Kyyneleet rupesivat vuotamaan miehekkään miehen silmistä ja hän näytti hyvin miettivältä. Mitä miettikään hän nyt siinä seisoessaan nukkuvan, viattoman lapsensa ääressä? -- Taisteliko hyvä ja paha keskenään hänen sielussaan? -- Kuka ties -- --

* * * * *

Tulirokko alkoi liikkua kaupungissa. Kaikilla keinoilla koettivat vanhemmat suojella Ailaa joutumasta tuon ankaran ja murhaavan taudin kynsiin. Lasta ei päästetty ollenkaan toisten lasten pariin. Ovi pidettiin aina lukossa, ja jos joku pyrki poliisin puheille, ei häntä laskettu sisälle, vaan hän sai ajaa asiansa eteisessä.

Vaikka oltiin näin varovaisia, löysi tauti kuitenkin tiensä taloon. Aila sairastui tuohon vaaralliseen tautiin. Ei voi sanoin kuvata vanhempien pelkoa ja ahdistusta, kun he huomasivat, että Aila todellakin sairastui tulirokkoon. Paikalla haettiin lääkäri ja tarkasti noudatettiin hänen määräyksiään. Toivottiin, että tauti ehkä saadaan alussa tukahutetuksi, kun ajoissa turvauduttiin lääkärin apuun, mutta niin ei käynyt. Tauti paheni vaan päivä päivältä. Lääkäri kävi kahdesti päivässä tutkimassa sairaan tilaa ja antamassa määräyksiänsä.

Tommi haki virkavapautta, eikä poistunut yöllä eikä päivällä lapsensa sairasvuoteen tyköä. Siinäpä istui äitikin. Tommi kehoitti Siinaa menemään joskus lepäämään mutta ei hänkään hennonut lähteä pois rakkaan lapsensa luota, joka siinä kamppaili elämän ja kuoleman välillä.

Ehtimiseen kyselivät he lääkäriltä, mitä hän sairaasta arveli, mutta hän pudisteli vaan epätoivoisena päätään.

Siina tuli nyt kummalliseen mielentilaan. Hänen sielussaan risteili kaksi vastakkaista virtausta; siellä taistelivat suru ja ilo keskenänsä. Kova suru ja pelko lapsen kuolemasta ja toisaalta ilo siitä, kun Tommin sydän tuntui rupeavan vähitellen pehmenemään.

Näin kului aikaa toivon ja pelon välillä kolmisen viikkoa. Erinomaisella hellyydellä ja alttiiksiantavaisuudella hoiteli äiti sairasta lastaan. Vaikka Tommikin oli melkein aina saatavilla, ei hän omia vaivojaan pitänyt minään verrattuina äidin vaivoihin. Kovin kömpelöksi ja saamattomaksi huomasi hän itsensä tuommoisissa asioissa ja hän tunsi sydämessään sanomatonta kiitollisuutta vaimoansa kohtaan.

Kun lääkäri taasenkin noina ahdistuksen aikoina kävi lasta tarkastelemassa, selkenivät hänen kasvojensa piirteet iloisiksi. Vanhemmat, jotka ottivat vaarin jok'ikisestä lääkärin kasvojen väreestä, huomasivat tuonkin valoisan ilmeen.

»Voi, herra tohtori, onko mitään toivoa lapsen pelastuksesta?» kysyi äiti.

»Lapsi jää elämään, mutta hyvää hoitoa hän vielä kauan tarvitsee, jos mieli on tämän toivon toteentua», sanoi lääkäri oikaisten itsensä suoraksi.

Sanoin ei voi kuvata, minkä ilon tuo toivon sanoma synnytti vanhempien sydämissä. He itkivät ja nauroivat sekaisin, halailivat tohtoria ja kokivat kaikin tavoin iloansa ilmoittaa. Juro Tommikin koetti tehdä voitavansa tuossa yhteisessä ilon osoituksessa ja tunteitten ilmaisemisessa.

»Voi, herra tohtori! Me tahdomme tehdä kaikki, uhrata kaikki, mitä suinkin meidän voimissamme on, kunhan vaan lapsi paranee», sanoi Tommi, ja tuntuipa siltä kuin hän olisi tullut oikein kaunopuheiseksi.

Huolellisesti lääkärin määräysten mukaan hoidettuaan lasta, huomasivat he jo muutaman vuorokauden kuluttua lapsen rupeevan tointumaan.

Kun lapsi tuli terveeksi, tunsivat he sydämessään sanomatonta kiitollisuutta Jumalaa kohtaan. -- -- --

Elämä tuli nyt Siinan ja Tommin välillä ehommaksi entistään. Tommi ei ryyppinyt enää ensinkään, ei edes loma-aikoinaankaan. Hän tuli puheliaammaksi vaimolleen ja keskusteli mielellään hänen kanssaan yhteisistä asioista. Tästä selvisi Siinalle, että hänen miehensä paatunut sydän oli täydellisesti sulanut häntä kohtaan, ja tästä havainnosta iloitsi hän suuresti. Molemmin rakastivat ja hellivät he parantunutta lastaan, ja hän oli heidän ilonsa ja toivonsa.

Eräänä kertana tuli Tommi virkatoimistaan kotiin erinomaisen hilpeänä ja iloisena. Heti kun hän oli riisunut virkapukunsa yltään, tuli hän vaimonsa luo ja tarttui hänen käteensä.

»Etpä arvaa, hyväiseni, mitä minä nyt olen miettinyt?»

»Vaikea minun on tietää, mitä sinä, ukkoseni, milloinkin mietit», sanoi Siina ja hyväili miestään.

»Nyt lähdetäänkin Ritulaan», sanoi Tommi iloisesti.

Siina hämmästyi kovin kuullessaan äkkiä tuon sanan. Koko täälläolonsa ajan oli hänen sydämensä salaisena, hartaana toivomuksena ollut päästä takaisin tuohon rakkaaseen kotiinsa. Ja nytkö tuo toivo toteentuisi? Hän tarttui mieheensä syliksi, halaili ja hyväili kauan aikaa häntä.

»Tiesinhän minä, että sinä kuitenkin pohjaltasi olet minun oma hyvä mieheni», virkahti hän viimein.

Tommi otti heti virkaeron, ja niin alettiin panna tavaroita kokoon. Ja pian oltiin tiellä.

Kovin hämmästyttiin Ritulassa, kun eräänä syyskuun kauniina päivänä Tommi emäntänsä ja lapsensa kanssa tulla tömähti kotiin. He eivät kirjoittaneetkaan tulostansa, ja sentakia oli se niin odottamaton yllätys.

Voi, kuinka iloiselta Tommista tuntui, kun hän pääsi takaisin tuohon siistiin kotiin, jonka hän omalla tuhmuudellaan oli niin katkeraksi itselleen saattanut.

Nartti oli kaikki taloudelliset asiat toimittanut hyvin, ja sisällinen järjestys oli yhtä oivallinen kuin ennenkin.

Iloisesti meni Tommi tervehtimään vanhuksia, sanoen: »Terveisiä meidän harhamatkoiltamme. Mutta nyt me jäämmekin kotiin ja rupeemme elämään uutta elämää.»

Kyyneleet vuotivat vanhusten silmistä tuon kuullessaan. Mielenliikutuksen vuoksi eivät he voineet puhua mitään, pudistelivat vaan hartaasti heidän käsiään.

Yksissä neuvoin ryhtyivät nyt isäntä ja emäntä talouden toimiin, ja se kävikin kyllä laatuun.

Eräänä iltana istuivat isäntä ja emäntä kahden kesken huoneessa.

»Sanopas nyt, ukkoseni, miksi sinä olit niin sitkeä lähtemään kotiin sieltä kaupungista?» kysyi Siina mieheltään.

»Olin niin tavattomasti elänyt näillä seuduilla, etten voinut ajatellakaan takaisintuloa häpeästä punastumatta, mutta kun kerran silmäni aukenivat, ei tämä tuntunut painavan mitään», sanoi Tommi.

Tommi ei enää koskaan syljeskellyt lattialle eikä muuten tahrinut huoneita. Päinvastoin ihanteli ja kiitteli hän sitä puhtautta ja säntillisyyttä, josta hänen vaimonsa niin suurta huolta piti. Nyt tunsi Tommi sydämessään, kuinka kallis aarre hänellä oli, vaikka hän tyhmyydellään oli sitä hyljeksinyt. Kaikki Siinan kärsimykset ja alttius selkenivät nyt eheäksi kuvaksi hänen sielunsa silmäin eteen, ja hän tunsi sanomatonta rakkautta vaimoansa kohtaan.

»Voi, rakkaani, kuinka paljon vaivaa sinä olet nähnyt, saadaksesi minusta oikean ihmisen», sanoi Tommi kerran tarttuen vaimoonsa syliksi.

Siinä he vuodattivat kuumia kyyneleitä, mutta ne olivat pitkän taistelun jälkeen saavutetun voiton kyyneliä -- olivat ilon helmiä. -- -- --

Pian huomasivat kyläläiset, että Tommista oli tullut aivan toinen ihminen, ja he alkoivat osoittaa hänelle kunnioitusta ja luottamusta.

Vieraita alkoi käydä Ritulassa niinkuin ennenkin. Ja kesävieraatkin kävivät entistä uulaa alituisesti Ritulassa, eikä Tommi kertaakaan nurkunut, että he kuluttavat talon varoja. Hän oli nyt hilpeä ja leikkisä isäntä, ja vieraat pitivät paljon hänestä ja hän vieraista.

Aila yleni ja kasvoi kauneudessa, siveydessä ja hyvissä tavoissa. Kansakoulun läpikäytyään ja tultuaan seitsemäntoista vuoden ikään, oli hän paikkakunnan kaunein impi. Hän joutui naimisiin nuoren, kunnollisen rovastin apulaisen kanssa.

Kyläläiset olivat asiain huonoimmillaan ollessa ilkkuneet, että »eipä se Ritulan Siina noin vaan taltuttanutkaan Tommia, niinkuin luuli.» Mutta kerran voi Siina sanoa noille ilkkujille: »Mutta taltutinpa minä hänet kuitenkin.» -- -- --

Entä Nartti?

Piirolan Hilja oli vielä naimatonna. Kun hän kuuli Siinan ja Tommin palanneen kotiin, tuli hän heti tervehtimään noita vanhoja ystäviään. Kauan syleilivät nyt Siina ja Hilja toisiaan sanattomina ja kyyneleet valuivat kummankin silmistä. Paljon oli heillä keskenään puhelemista niin pitkän väliajan perästä, Hilja oli vielä pulska ihminen, vaikka iästä lähempänä kolmeakymmentä. Kun naimiskauppojen Räimälän Kaalun kanssa kävi niin onnettomasti, tuli Hilja niin vaativaksi valinnassaan, etteivät naimistarjoukset hänelle kelvanneetkaan joka oksalta, vaikka niitä oli viljalta.

Nartti oli luonteeltaan hiljainen, eikä liikkunut juuri koskaan kotoaan poissa. Ei hän hakenut milloinkaan toisten nuorten seuraa.

Kun Piirolan Hilja kävi usein Ritulassa Siinaa tervehtimässä, tuli Nartti tahtomattaankin Hiljan pariin. Hän tähysteli syrjästä tuota pulskeata neitoa, ja hänen hidas luonteensa rupesi vähitellen lämpenemään.

Kuinka olikaan, pidettiin parin kuukauden päästä Hiljan ja Nartin kihlajaiset. Piirolan vanhuksillakaan ei ollut mitään tuota yhtymistä vastaan, sillä he tiesivät Nartin kunnolliseksi ja siivoksi mieheksi; eikä hän ollut rutiköyhäkään. Päinvastoin olivat Piirolan vanhukset hyvillään, kun saivat niin kelvollisen kotivävyn, sillä heille alkoi ison talouden hoito käydä jo vaivaksi, vanhoja kun olivat.