Part 1

PIKKU MARI JA MUITA KERTOMUKSIA

Kirj.

P. Päivärinta

Yrjö Weilin, Helsinki, 1903.

SISÄLLYS:

Pikku Mari. Käkelän pikku Kerttu. Tukkimetsässä. Pullo-Heikki. Kilpelän veljekset. Ritulan Siina.

PIKKU MARI.

Oli kaunein kesäsydän. Auerta oli ilmassa ja auringonlämpö, ikäänkuin suudellen maaemoa, loihti sen povesta kaikellaista kauneutta esiin. Nurmi vihannoi rehevänä, tumman viheriänä, ja rehevää oli muukin kasvullisuus. Sinivuokot, voikot ja muut kukkaset heloittivat kaikessa kauneudessaan.

Ihana ilma houkutteli minut ulos. Lähdin maantietä myöten tavallista pitemmälle kävelymatkalle. Tiellä ei näkynyt laisinkaan ihmisiä, sillä maamiehet olivat kaikin mikä missäkin työssä. Olin kävellyt noin kolmisen kilometriä, kun tapasin maantienojan partaalla istumassa noin kahdeksanvuotiaan tyttösen. Tytöllä oli kaunis keltainen, pitkä tukka, mutta se oli aivan ruokkoamatonna ja riippui hartioilla valtoinaan. Hänen kasvojensa piirteet olivat kauniit ja terävät, silmät vilkkaat, mutta vaatteet hyvin repaleiset; hame paikoin melkein vyötäreisiin asti halki.

Kun olin tullut tytön kohdalle, sanoi hän iloisesti: »hyvää päivää.»

Seisahduin.

»Kenenkäs lapsia sinä olet?» kysyin.

»Niin, ettekö tunne minua», sanoi tyttö, nauraa kiherrellen ja väännellä kiemuroiden itseään.

»En todellakaan tunne sinua», vakuutin.

»Nyt narraatte minua, ihi, hi», sanoi tyttö nauraa hihittäen.

»Kyllä se on totta, etten tunne sinua; mutta voithan nyt sanoa minulle, kenen lapsia olet, että vasta tuntisin sinut.»

»No senhän minä olen Kalasen-Iskon tyttö. Tottahan tunnette vanhempani.»

»Kyllä tunnen. Onko vanhemmillasi montakin lasta?»

»Onhan meitä neljä, ja minä olen vanhin.»

»Onko teillä oma talo?»

»Eikä ole. Tuolla Rakolan puhdossa me asumme eräässä talossa huonemiehinä.»

»Ovatko vanhempasi rikkaita vai köyhiä?» kysyin, vaikka tiesinhän jo, etteivät he suinkaan rikkaita olleet.

»Sitäpä en minä tiedä, mutta arvelen, ettemme taida kovinkaan rikkaita olla --i--hi--. Mihin te nyt olette menossa?» Näin sanoen katsoi tyttö minua lempeän veitikkamaisesti silmiin.

»Lähdinpähän vaan huvikseni kävelemään. Mutta etpä sinäkään tunne minua.»

»Tunnenpa, tunnenpa --i--hi.»

»Sanopas, mistä olen?»

»Tuolta kirkon kohdalla olevasta talosta.»

»Kirkon kohdalla on monta taloa.»

»Siitä keltaisesta --i--hi--hi, ettekös olekin?»

»Siitä olen, oikeassa olet.»

»Enkös tuntenutkin --i--hi.»

»Tunsit, tunsit. Mutta mikäs se sun nimesi olikaan?»

»Mariahan se on vain.»

»Onko se mikään _vain_? Se on kylläkin kaunis nimi noin sievälle tyttöselle.»

»Enhän minä ole mikään sievä. Minulla on näin resuiset vaatteet», sanoi tyttö ja katseli repaleisia verhojaan.

»Kyllä silti tyttönen voi sievä olla, vaikkei olekaan eheitä ja kauniita vaatteita», sanoin häntä lohdutellen.

Seurasi tovi äänettömyyttä.

»Ettepä arvaa, mitä täällä minun helmassani on», sanoi tyttö, taasenkin ilostuen, ja katsoi hymyssä suin veitikkamaisesti minua silmiin. Hänellä oli vyöliinakulu, johon hän näytti jotakin käärineen.

»Mistäpä minä tietäisin, mitä sinä sinne olet tallentanut.»

»Onkos teillä lapsia?» kysyi hän sitten, ikäänkuin kääntäen puhetta toisaalle.

»Onhan niitä kuusi kappaletta», vastasin.

»Mutta ne ovat jo liian suuria.»

»Ei, ei. Vanhin on vähän sinua isompi, muut melkein järkiään sinun kokoisiasi.»

»Saankos minä jolloinkin käydä teillä?» sanoi tyttö ja katsoi minuun melkein rukoilevasti.

»Saat, saat, lapseni. Käy vaan niin usein kuin haluat. Siellä on meidän lapsilla leluja, ja saat niillä leikkiä meidän lasten kanssa.»

»Koska ette arvanneet, mitä täällä minun vyöliinassani on, niin nyt näytän ne teille», ja tyttö aukaisi käärönsä.

Siellä oli sinivuokkoja, voikkoja, lemmenkukkia, katinliekoja ynnä muita kukkia. Siellä oli myös muutamia mustikoita, mesimarjoja ja juolukoita. Näitä oli hän raapinut kokoon, huolimatta vähääkään siitä, olivatko ne kypsiä vai raakiloita. Ja marjakokoelma olikin suureksi osaksi heikkoja raakiloita.

»Saankos tarjota nämät teille, että veisitte ne lapsillenne minulta tuliaisiksi?» sanoi tyttö iloisesti.

»Enhän minä toki raski sinulta näitä ottaa.»

Tyttö hypähti ylös, syöksähti luokseni ja sanoi:

»Teidän täytyy ystävyytemme ja tuttavuutemme vuoksi ottaa nämät», ja samassa hän tuppasi ne minun takkini taskuun.

Tuo lapsen avonainen sydän ja mieli huvitti minua sanomattomasti.

»Tunnetko sinä rahaa, pikku Mari?»

»Kerran antoi vieras minulle ymmyriäisen lantin, jota sanottiin viisipenniseksi, mutta äiti otti sen pois. Sitä sanottiin rahaksi.»

Otin kukkarostani puolimarkkasen ja ojensin sen tytölle. »Tuosta saat nyt vähäisen rahaa.»

Tyttö otti rahan käteensä, katseli ja pyöritteli sitä.

»Tämä on paljon pienempi kuin se raha, jonka vieras minulle antoi. Tämä ei taida tehdä paljon mitään. Mutta miksi se on niin valkea, taitaa olla tinaa?»

Vakuutin hänelle, että tämä tekee paljon enemmän kuin se hänen viisipennisensä.

»Mutta kun se oli niin paljon isompikin ja ruskea.»

»Vaikka.»

»Paljonko tämä sitten oikeastaan tekee?» kysyi tyttö epäröiden.

»Se tekee kymmenen kertaa niin paljon kuin sinun viisipennisesi», vakuutin hänelle.

»Voi, niin paljon. Kun ei vaan äiti tätäkin minulta ottaisi», sanoi tyttö pyöritellen ja suudellen rahaa.

»Mitä nyt aiot sillä tehdä?»

»Ostan uuden katkismuksen, kun entinen on aivan resuna», sanoi tyttö, tarttuen käteeni ja kiitellen monikertaan.

»Osaatko sinä jo lukea?»

»Osaanpa hyvinkin. Sisältä luen hyvästi ja katkismustakin puoliväliin.»

* * * * *

Joitakin viikkoja oli kulunut. Kun kerran palasin kotiin asioiltani, oli pikku Mari meillä leikkimässä lapsiemme kanssa.

»Hyvää päivää! Nythän olen jo täällä», sanoi tyttö iloisesti ja tuli minua tervehtimään.

»Ole vain, semmoinenhan se oli puhekin», sanoin hänelle, taputtaen hänen vaaleankeltaista päätään.

Sitten laskeusi hän lattialle leikkimään toisten lasten kanssa.

Sanoin vaimolleni, että hän laittaisi erikseen lapsille ruokaa. Kun ruoka oli valmis, kutsuttiin lapset syömään ja niin pikku Marikin.

»En minä tule», esitti hän.

»No mikset?»

»Minulla on niin huonot vaatteet.»

»Ei se mitään tee, tule nyt vaan.»

»Sepä kummaa on, kun täällä ollaan niin hyviä; muualla haukutaan minua aina resuteiniksi», sanoi tyttö.

Kun lapset olivat päässeet syömästä, tuli pikku Mari kädestä pitäin kiittelemään ateriasta.

»Jopa teillä on hyvää ruokaa; onko teillä aina semmoista? Meillä ei ole milloinkaan niin hyvää ruokaa», sanoi tyttö sievästi niiaillen.

»Kyllä meillä aina on semmoista. -- Jää nyt tänne minulle tytöksi, niin saat aina semmoista ruokaa», sanoin hänelle.

»En, en, en.»

»No, minkätähden et?»

»Äiti on niin hyvä.»

»Hyvähän minäkin olen sinulle.»

»Kyllä tekin olette hyvä, mutta ette niin hyvä kuin äiti», vakuutti tyttö.

Meidän tyttösillä oli posliinipäisiä nukkeja, joilla he yhteisesti leikkivät.

»Voi, voi, kuinka kauniita ne ovat. Minun nukkeni, jonka äiti teki, on vaan tuommoinen vaatepäinen tallukka; se ei ole mikään näihin verrattuna», arvosteli tyttö.

Kuiskasin muutamalle tytölleni, että he antaisivat yhden nuken pikku Marille lahjaksi, ja lupasin ostaa heille toisen. Sitten poistuin.

Tovin ajan perästä juoksi pikku Mari luokseni nukke kädessä.

»Tuo teidän Saimi antoi minulle tämän nuken; saanko sen pitää?» sanoi Mari ja katsoi niin toivovasti silmiini.

»Kun se kerran on sinulle annettu, niin saathan sinä sen pitää.»

Mari tarttui minua käteen ja kiitteli ja niiaili moneen kertaan.

»Paljonkohan tämä on maksanut?» kysyi hän sitten.

»Pääkin on maksanut puolitoista markkaa», sanoin hänelle.

»Montako viisipennistä siihen menee?» tiedusteli Mari.

»Kolmekymmentä.»

»Voi, kuinka paljon! Minä en saa koskaan niin paljon rahaa», sanoi Mari ja painoi nukkea rintaansa vasten.

Vaimoni antoi tytölle omain lastemme vanhan vaatekerran. Kun se puettiin hänen päälleen ja kun hänen kullankeltainen tukkansa oli siivottu ja palmikoitu, oli Mari hyvin kaunis lapsi.

»Mitähän äiti sanoo, kun minä menen näin komeana kotiin», arveli tyttö.

Ilta alkoi hämärtää, ja Mari lähti kotiinsa nukkeineen.

* * * * *

Pikku Marista oli nukke niin mieluinen, että se piti olla aina hänen näkyvissään.

Aika oli niin kulunut, että oli jo talvi. Usein nousi Mari yölläkin katsomaan nukkeansa. Kuutamoiltoina hän pistäysi ulos nukkeansa ihailemaan, kun huoneessa ei nähnyt. Avojaloin hän käväisi siellä, eikä hän välittänyt kylmästä, lumesta eikä purevasta pakkasesta niin mitään.

Kun hän oli saanut nukkensa katselluksi, kapaisi hän huoneeseen ja kääriintyi peittoihinsa maata.

Kerran hän meni taasenkin ulos nukkeansa katsomaan. Silloin hän huomasi, että lähimmässä talossa on valkea irti. Yösydän oli, ja kaikki nukkuivat sikeintä untansa.

Mari ei pitkin aprikoinut. Hän viskasi nukkensa hangelle ja alkoi avojaloin juosta vilistää taloa kohden. Hän pääsi tupaan, sillä ovet olivat auki. Siellä hän rupesi huutamaan niin paljon kuin jaksoi: »Valkea on irti, herätkää, herätkää!»

Talon väki kavahti ylös ja hädin tuskin he puolialastomina pelastuivat ovien ja akkunain kautta hirveästä kuolemasta. Valkea oli jo niin suuressa vauhdissa, että porstuassakin liekit leimahtelivat. Sen kautta syöksyi pikku Mari ulos, mutta hän sai valkean vaatteisiinsa. Pelastunut, talon aikainen poika huomasi vaaran. Hän sieppasi tytön syliinsä ja vyörytteli häntä lumihangessa. Sitten hän kantoi lapsen kotiinsa.

Vaikka tytön vaatteitten palo olikin saatu niin pian sammumaan, paloi kuitenkin hänen lanteensa pahanpäiväisesti.

Pian kertyi palopaikalle ihmisiä suuri joukko. Rivakasti ryhtyivät he sammutustyöhön, ja suurilla ponnistuksilla saatiin muut huoneet varjelluksi, mutta asuinrakennus paloi perustuksiaan myöten.

Melkein ensimäisinä saavuin minäkin palopaikalle. Sinne tultuani kerrottiin minulle, kuka tulipalon oli ensiksi huomannut ja ken oli hälyyttänyt vaaranalaisen väen hereille, pelastautumaan hirveästä kuolemasta. Myös kerrottiin minulle, kuinka pikku Mari oli saanut tulen vaatteisiinsa ja kuinka hän oli nyt kauheissa tuskissa kotonaan.

Kun väkeä oli melkein liiaksikin sammutustyössä, menin katsomaan Mari raukkaa.

Hän oli tuskittelemassa vuoteessaan, nukke käsissään. Heti kun hän kannettiin kotiin, oli hän pyytänyt, että hänen nukkensa käytäisiin hangelta hakemassa.

Kun astuin huoneeseen, koki raukka minulle hymyillä tuskansa välistä.

»Näin minun asiani nyt ovat. Voi, voi, kun polttaa ja kihelmöitsee», päivitteli tyttö kylläkin tuskaisesti, mutta ei hän parkunut eikä huutanut.

Olin tottunut antamaan ensimäistä apua kaikenmoisissa tapaturmissa. Tuotin kylmää vettä huoneeseen ja aloin moninkertaisilla pehmeillä kylmillä kääreillä peitellä palaneita paikkoja. Heti tyttö rauhoittui, ja kun kääreet vähänkään lämpenivät, muutin ne uudestaan.

Istuin aamuun asti tytön vuoteen vieressä, muutellen kääreitä, ja silloin oli viho jo poistunut palopaikoista. Voideltiin sitten palaneet paikat liinaöljyllä ja pantiin paksusti puuvillaa päälle; lakanalla käärittiin ne kiinni.

Mari oli nyt niin rauhallinen ikäänkuin ei hänelle olisi mitään tapahtunut, sillä hän ei tuntenut enää kipua.

»Voi, kuinka te olette minulle hyvä. Olisin tainnut kuolla, ellette olisi minua hoitanut.»

»Jos olisit jäänyt minulle tytöksi, et olisi palanut», sanoin leikilläni.

»Niin, mutta silloinpa olisi palanut toisen talon koko väki», sanoi tyttö oikeuden varmuudella.

»Niin olisi käynyt, lapseni», myönsin.

Hankkiuduin lähtemään.

»Käyttekö minua enää katsomassa?» kysyi tyttö ja katsoi minua niin rukoilevasti silmiin.

»Käyn, käyn; kyllä käyn», vastasin.

»Saankos minä vielä käydä teillä?» kysyi tyttö.

»Saat niin usein kuin haluat, kunhan ensin paranet.»

Hankin kalkkilinjamenttiä ja rupesin sillä voitelemaan ja hoitelemaan pikku Marin palaneita paikkoja, ja pian alkoikin vamma näyttää paranemisen merkkejä.

* * * * *

Tapaus liikutti niin paikkakuntalaisia, että päätettiin panna pieni rahankeräys toimeen pikku Marin hyväksi. Keräys tuotti seitsemänkymmentäviisi markkaa. Rahat annettiin minulle jätettäväksi pikku Marille. Odotettiin, kunnes hän oli täydellisesti parannut. Silloin kutsuttiin hän meille.

»Katsopas, lapseni! Tässä saat noin paljon rahaa», sanoin ojentaen samassa hänelle setelitukun.

»Mitä nämät ovat? Ovatko nämät lankanippujen kuvia?» kysyi tyttö selaillen seteleitä.

»Ei, kyllä ne ovat oikeita rahoja», koetin vakuuttaa.

»Paljonko nämät sitten tekevät?»

»Ne tekevät seitsemänkymmentäviisi markkaa.»

»Montako viisipennistä näissä on?»

»Näissä on tuhat viisisataa viisipennistä.»

»Voi kuinka paljon; en minä osaa niin paljoa lukeakaan. Mutta miksi minulle niin paljon rahaa annetaan?» sanoi tyttö.

»Kun pelastit toisen talon väen palamasta.»

»Kaikkeakin häntä... Minähän tein vaan mitä tehdä pitää.»

»Pidä vaan ne rahat, sinä olet ne kunnialla ansainnut», kehoitin häntä.

»Saisiko näillä rahoilla uudet vaatteet?» kysyi tyttö.

»Saa niillä vaikka lehmän», vakuutin.

»Voi, voi, me saamme nyt lehmänkin. Minä vien rahat isälle ja äidille ja käsken heidän mennä heti lehmänostoon», sanoi pikku Mari ja alkoi juosta kotiinsa, niin että kantapäät vilisivät.

KÄKELÄN PIKKU KERTTU.

Se oli silloin kun Pohjanmaan rautatietä tehtiin. Työväkeä tulvasi paikkakunnalle idästä ja lännestä ja kaikilta maailman tuulilta. Kokoontui silloin yhteen ryhmään monenkaltaisia ihmisluonteita, joilla oli erinäiset käsitteet sekä uskonnollisissa että kansallisissa ja taloudellisissa asioissa, aina sen mukaan, minkälaiset käsitteet kunkin kodissa ja paikkakunnalla olivat vallitsemassa.

Suuri ahdinko tuli paikkakunnalla asumuksista. Vaikka paikkakuntamme on tiheään asuttu, ei kuitenkaan ollut riittää asumuksia tuolle mahdottomalle väenpaljoudelle. Niinpä täytyi osan heistä asua saunoissa ja riihissä; kaikissa pienimmissäkin mökeissä ja tölleissä oli silloin majamiehensä, ja kaikkialla sai hyvä sopu antaa sijaa.

Kylän takalistolla oli eräs torppa. Tässä pienessä asumuksessa vallitsi kaikkialla puhtaus ja hyvä järjestys. Torpan isäntä ja emäntä olivat täsmällisiä ihmisiä, jotka eivät laiminlyöneet mitään tehtäviään ja velvollisuuksiaan. Paitsi näitä olivat he kristillismielisiä ihmisiä ja viettivät hyvin säännöllistä elämää. Muutamana iltana astui torpan tupaan kolme miestä. He olivat kookkaita miehiä ja sangen jykevää tekoa. Heidän kasvonsa olivat jotenkin karkeapiirteiset ja hyvin ahavoituneet. Eräällä heistä oli useampia pahoja arpia kasvoissa ja toisellakin miehellä pari semmoista.

»Saisiko tässä talossa majapaikkaa?» kysyi joku heistä.

»Mistä miehet ovat kotoisin?» kysyi torpan isäntä, mitellen ja tarkastellen heitä kiireestä kantapäihin saakka.

»Olemme Etelä-Pohjanmaalta», vastattiin.

»Ei käy antaminen teille majapaikkaa», sanoi isäntä yksikantaan.

»Minkätähden ei?»

»Etelä-Pohjanmaalla on pahoja tappelijoita, enkä minä tahdo sellaisten kanssa olla tekemisissä», sanoi isäntä.

»Emme me tahdo teidän kanssanne tapella.»

»Mutta minä näen, että olette aika tappelijoita, kun kasvonne on niin isoissa ja rumissa arvissa», arveli isäntä.

»Kyllä me muiden kanssa tappelemme, kun niin sattuu, mutta siivot ja rauhalliset ihmiset meiltä kyllä rauhan saavat.»

»Miksi sitä sitten tarvitsee tapella kenenkään kanssa?»

»Maailmassa on niin paljon pahoja ja ylpeitä ihmisiä, jotka tahtovat olla muita parempia, ja semmoisia emme kärsi. Vaadimme, että meitä pidetään ihmisinä niinkuin muitakin.»

»Saattaapa niinkin olla», sanoi isäntä.

»Mitenkä sen majapaikan laita onkaan, isäntä hyvä?»

»Kun lupaatte noudattaa ihmisten tapoja, niin jos ma antaisin teille majapaikan muutamiksi viikoiksi koetteeksi.» -- -- --

Miehet poistuivat, mutta pian palasivat he takaisin, kantaen kamuskoitaan, joita he olivat lähteneet noutamaan, ja nyt oli Käkelän torpassa kolmea henkeä enemmän asukkaita.

Käkelässä oli viidennellä vuodella oleva Kerttuniminen tyttö. Lapsi oli ketterä, täyteläinen ja kaunis tyttönen. Hänellä oli suuret siniset silmät ja paksu kullankeltainen tukka. Tyttö oli järkevä ikäisekseen ja hyvin puhelias. Usein hän sai sukkelilla mietteillään ja kummallisilla kysymyksillään vanhemmat ihmiset nauramaan ja kummastelemaan, mistä nuot kaikki lapsen mieleen johtuivat.

Ensimältä lapsi näytti pelkäävän ja kammovan noita partaisia ja karkeatekoisia miehiä. Mutta kun miehet koettivat kaikin tavoin lähennellä lasta, leperrellen hänelle hyväilysanoja ja mairitellen häntä kaikilla mahdollisilla keinoilla, rupesi tyttö vähitellen kesyttymään ja mieltymään heihin.

Kun miehet tulivat työstä, toivat he Kertulle minkä mitäkin tuliaisiksi. Milloin heillä oli kompiaisia, kulloin joitakin puusta vuoleskeltuja leluja, joita he olivat ruokalevon aikana pukarrelleet.

Pian kävi asia semmoiseksi, ettei Kerttu enää yhtään kammonut heitä. Kun miehet tulivat illalla työstä majapaikkaansa, oli Kerttu jo heitä vastassa lepertelemässä heille lapsellisia mietteitään. Hän kiipeili heidän polvilleen, kaivelemaan miesten taskuja, etteikö siellä taas jotakin olisi, samassa silitellen heidän karkeaa naamaansa ja tuuheaa partaansa. Miehet kiikuttelivat ja hyssyttelivät lasta polvellaan, samassa laulaa jurrotellen oppimiansa lauluja, jotka eivät suinkaan olleet ihanimpiin sävellaatuihin lasketut. Usein kävi niinkin, että Kerttu nukkui miesten polville, ja silloin riisuivat he lapsen ja kantoivat hänet hellävaroin kamariin vuoteeseensa.

Kun Käkelän isäntäväki huomasi, etteivät nuot majamiehet olleetkaan mitään rivoja ja pahanilkisiä ihmisiä, ei heidän muuttamisestaan tullutkaan mitään, vaan he olivat Käkelässä kolmatta vuotta yhteen mittaan.

Eräänä kertana sanoi Kerttu miehille: »Mutta eihän Kerttu vielä tiedä kyläisten nimiäkään, jotta Kerttu voisi teitä nimeltänne puhutella.»

»Mikä sinun nimesi on?» kysyi hän siltä, jonka naamassa oli enimmän arpia.

»Mattihan se on.»

»Nyt tiedän. Matti, Matti se on.»

»Entäs sinun?» kysyi tyttö siltä, jolla oli vähemmän arpia.

»Jussi.»

»Jopahan tiedän sinunkin nimesi. Entäs sinun?» kysyi tyttö arvettomalta.

»Jaska minun nimeni on, lapsukaiseni», sanoi Jaska ja koppasi samassa lapsen syliinsä.

Kerttu pyöräytti itsensä Jaskan sylistä ketterästi lattialle.

»Nytpä tiedän, nytpä tiedän. Maa-maa-maa Matti, juu-juu-juu Jussi, jaa-jaa-jaa Jaska», sanoi Kerttu, samalla sormellaan osoitellen kutakin heistä erikseen.

»Kenestä sinä enimmän pidät, Kerttu?» kysyi joku heistä.

»Isästä ja äidistä tietysti.»

»Kenestäkäs meistä enimmän pidät?»

»Matistapa tietenkin.»

»Minkätähden juuri Matista?»

»Hän enimmän tuopi namusia ja puuhevosia ja lehmiä. Hän enimmän pitää minua sylissään ja kiikuttelee minua polvellaan», sanoi Kerttu.

»Olemmeko me toiset sitten pahoja Kertulle?» kysyi Jaska.

»Ette tekään ole pahoja, mutta ette kuitenkaan niin hyviä kuin Matti», sanoi Kerttu ja käpäisi samassa Matin syliin.

Matti hyväili lasta kaikella hellyydellä. Hän silitteli Kertun kullankeltaisia kutreja, taputteli hellävaroin hänen poskiaan ja kiikutteli lasta polvillaan, laulaa jurrotellen samalla noita juroja laulujaan.

Kerttu oli lapsen lempeydellä ja ystävyydellä tehnyt syvän vaikutuksen noihin karkeihin, raakoihin miehiin, joiden ihanteena oli juominen ja tappelu. Tuntui siltä, etteivät he uskaltaneet Kertun ystävyyttä kadottaa eivätkä pahoittaa hänen mieltään, näyttämällä lapselle entisiä rivoja tapojaan. Miehet tulivat kotiin työstä aina täsmällisesti iltasella, ja he olivat kaikissa toimissaan lauhkeita kuin lampaat.

Majamiesten ja isäntäväen väli oli käynyt niin hyväksi, että edellisillä oli oikein ikävä, kun miehet olivat päivät poissa työmaallaan.

Joskus kesällä veivät miehet lapsen mukanaan työmaalle. Siellä he pitivät erinomaista huolta hänestä. Vaatteistaan laittoivat he Kertulle olopaikan, jossa hän sai istua tai maata, aina sen mukaan, kuinka häntä halutti. Miehet hankkivat ja hakivat hänelle sorasta monenmuotoisia ja -värisiä kiviä, joilla lapsi sai leikkiä.

Kun se aika tuli, että marjat kypsyivät, toivat miehet tullessaan iltamilla Kertulle marjoja. Useinkin kävivät he työstä päästyään hakemassa niitä puolenkin penikulman päästä, varsinkin hilloja, joita ei lähempänä ollut.

Eräänä iltana kun miehet asettelivat maata lauhturillensa, mässäsi ja mylleröitsi Kerttu heidän keskellänsä, tehden heille kaikenlaisia viattomia, lapsellisia kysymyksiä, jotka olivat useinkin hyvin sattuvia ja syvällisiä. Lapsen äiti tuli ottamaan Kerttua pois.

»Mitä sinä siinä hälppäät ja häliset? Tule pois nukkumaan omalle vuoteellesi, että miehetkin saavat nukkua», sanoi äiti.

»Ei, ei, antakaa lapsen olla; hän huvittaa meitä suuresti», sanoivat miehet yhteen ääneen.

Äiti poistui.

Miehet sijoittelivat nyt itseään ikäänkuin laittautuakseen todellakin nukkumaan.

»Nytkö te rupeatte nukkumaan?» kysyi Kerttu.

»Nyt.»

»Mutta ettehän te ole vielä siunanneetkaan», sanoi Kerttu.

»Emme ole», sanoivat miehet vähän häpeissään.

»Ettekö te siunaa milloinkaan maatapannessanne?»

»Ei ole tullut siunatuksi.»

»Kuinka te uskallatte siunaamatta panna nukkumaan?» sanoi Kerttu ja katsoi kiinteästi miehiä silmiin.

»Siunaako Kerttu?»

»Joka ilta maatapannessani ja joka aamu noustuani.»

»Mutta jos ette ole ennen siunanneet, niin siunatkaa nyt», jatkoi hän sitten.

»Me emme osaa.»

»Ettekö ennen lapsinakaan ole siunanneet?»

»Kyllä, sillä äitimme opetti meitä siunaamaan, mutta se on unohtunut.»

»Jos ette osaa, niin kyllä Kerttu opettaa. Sanelkaa te minun perässäni.»

Ja Kerttu alkoi:

»Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Jumala anna hyvää yötä, hyvän yön sanomaa, lepoa, rauhaa ja terveyttä. Ja anna kaikki minun syntini anteeksi poikasi ansion tähden. Amen.»

Miehet sanelivat Kertun perässä sana sanalta jokaikisen sanan.

»Kas niin! Nyt olitte kilttejä ja saattepa nähdä, että nukutte oikein hyvin», sanoi Kerttu ja meni kamariin nukkumaan.

»Hyvä Jumala tuota lasta!» sanoi Matti Kertun mentyä, ja hänen mielensä tuntui murtuneen.

Todellakin viettivät miehet levollisemman ja rauhallisemman yön kuin koskaan ennen. Lapsen viaton, rukoileva siunaus oli heihin tehnyt syvän vaikutuksen. Heidän sieluunsa oli tunkeentunut ikäänkuin uusi, ennen tuntematon valonsäde. Nukkuissaankin näkivät he kauniita unia ja heidän sielussaan soi tuo lapsen opettama iltasiunaus niin kauniilta ja valoisalta.

Semmoisenaan kului aika kuukauden, toista. Sama ystävyys, sama sävyisyys ja sopusointuisuus vallitsi isäntäväen ja majamiesten välillä kuin ennenkin. Majamiehet olivat erinomaisen palvelevaisia ja osaaottavaisia talonväen toimissa ja askareissa. Kun heillä oli vaan vähänkin aikaa, tekivät he kaikenlaista apua talonväelle.

Isäntäväki ei voinut kyllin ihmetellä noiden puolivilleiltä näyttävien miesten sävyisyyttä ja hyvänluontoisuutta. Varsinkin kummailivat he sitä, kun heidän juro luonteensa mukaantui tuon hälpän ja kielikellon tyttösen mukaiseksi, että he voivat hänen kanssaan leperrellä ja leikkiä.

Eräänä kertana kävi niin, etteivät miehet tulleetkaan oikealla ajalla kotiin. Isäntä ja emäntä odottelivat heitä myöhäiseen yöhön, kummailivat ja paapottivat, mikä nyt miehille on tullut, kun eivät kotiin tulleetkaan. Kerttu valvoi uskollisesti vanhempiensa kanssa, eikä mennyt maata, vaikka vanhemmat olisivat kuinka kehoittaneet. Kertulla se vasta hätä oli. Ehtimiseen hän päivitteli, mihinkä Matti, Jaska ja Jussi ovat joutuneet, kun eivät kotiin tulleetkaan? Tyttö kärtti vanhempiaan, että he menisivät miehiä hakemaan, mutta tätä eivät he katsoneet tarpeelliseksi.

Vihdoin väsyivät he odotukseen ja menivät maata.

Aamupuolella yötä heräsi isäntäväki hirmuisesta melusta eteisessä. Sieltä kuului kolinaa, jyrinää, vastustelemisia ja karkeita kirouksia.

»Miks'en minä saa tulla huoneeseen niinkuin tekin, senkin ruojukengät», kuului eteisestä.

»Et sinä saa tulla tuossa tilassa», kuului vastustava ääni.

Se oli Matin ääni.

»Minkälaisessa tilassa, sanopas.»

»Olethan juovuksissa.»

»Mitä parempia te itse olette, olettehan tekin juovuksissa.»