Part 9

"Taivahan taatto!" Wilkins sanoi kertoessaan jutun tallissa, "hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan muusta! Hän ei sallinut minun laskeutua alas, sillä hän sanoi, ettei pojan ole mukava ison hevosen selässä. Ja sitten hän sanoi: 'Wilkins, tämä poika on raajarikko, jollainen minä en ole, ja minä tahdon jutella hänen kanssaan.' Ja pojan täytyi nousta selkään ja lordi käveli hänen vieressään kädet taskussa, hattu niskassa ja vihelsi ja jutteli niin iloisesti kuin ikinä voi ajatella! Ja kun me tulimme mökille ja pojan äiti tuli ulos katsomaan mitä oli tekeillä, lordi otti hatun päästään ja sanoi: 'Tuon teidän poikanne kotiin, rouva, sillä hänen jalkansa on kipeä ja minä luulen, ettei kepistä ole hänelle tarpeeksi tukea. Minä pyydän, että isoisä laitattaa parin kainalosauvoja hänelle.' Ja hyvänen aika kuinka vaimo oli hämillään, ja syytä olikin! Itsekin olin kuin puusta pudonnut!"

Kun kreivi kuuli jutun, hän ei tullut pahoilleen, vaikka Wilkins oli puoliksi sitä pelännyt. Päinvastoin hän nauroi oikein sydämellisesti, lähetti noutamaan Fauntleroyta ja antoi hänen kertoa kaiken alusta loppuun asti, ja sitten hän nauroi uudelleen. Ja tosiaankin pari päivää myöhemmin Dorincourtin vaunut pysähtyivät sen mökin edustalle, jossa rampa poika asui, ja Fauntleroy hyppäsi ulos, käveli ovelle pari uusia keveitä kainalosauvoja olalla kuin pyssy, ja antoi ne mrs Hartlelle (ramman pojan nimi oli Hartle) sanoen:

"Isoisä lähettää terveisensä, olkaa hyvä ja antakaa nämä pojallenne, jonka me toivomme paranevan."

"Minä sanoin sinulta terveisiä", hän selitti kreiville palattuaan vaunuun. "Sinä et käskenyt, mutta arvelin, että olit unohtanut. Teinhän oikein, vai kuinka?"

Kreivi nauroi jälleen eikä vastustanut poikaa. He molemmat tulivat päivä päivältä yhä paremmiksi ystäviksi ja joka päivä Fauntleroy tuli yhä vakuuttuneemmaksi kreivin armeliaisuudesta ja hyväntahtoisuudesta. Hän ei epäillyt laisinkaan, että hänen isoisänsä oli mitä ystävällisin ja jalomielisin vanhus. Cedrikin toiveet täyttyivät ennen kuin hän ennätti niitä ilmaistakaan, ja hänelle sateli niin paljon lahjoja ja huvituksia, että hän toisinaan joutui aivan ymmälle. Näytti siltä että hän sai kaiken mitä toivoi ja sai tehdä mitä tahtoi. Ja vaikka tällainen käsittelytapa ei olisi ollut hyvä joka pojalle, se ei näyttänyt vahingoittavan Cedrikiä. Ehkäpä hän olisi tullut hemmottelemalla pilatuksi, niin hellä luonto kuin hänellä olikin, jollei hän olisi joka päivä käynyt äitinsä luona Court Lodgessa. Tämä hänen "paras ystävänsä" valvoi häntä tarkasti ja hellästi. Heillä oli pitkiä keskusteluja yhdessä, eikä Cedrik milloinkaan palannut linnaan kätkemättä sydämeensä äidin yksinkertaisia, yleviä sanoja.

Kuitenkin oli eräs asia, joka hämmensi pikku pojan mieltä. Hän mietti sitä paljon useammin kuin saattoi aavistaakaan; ei hänen äitinsäkään tiennyt, kuinka usein hän sitä tuumi, eikä kreivi taas moneen aikaan luullut hänen sitä ajattelevankaan. Mutta kun poika oli nokkela tekemään huomioitaan, hän ei voinut olla ihmettelemättä, miksi hänen äitinsä ja isoisänsä eivät koskaan tavanneet toisiaan. Kun Dorincourtin vaunut pysähtyivät Court Lodgen edustalle, kreivi ei milloinkaan astunut ulos, ja niinä harvoina kertoina, jolloin hän lähti kirkkoon, Fauntleroy sai aina yksin jutella äitinsä kanssa tai mennä hänen kanssaan kotiin. Ja kuitenkin Court Lodgeen lähetettiin joka päivä hedelmiä ja kukkia linnan kasvihuoneesta. Mutta eräs jalomielinen teko kohotti kreivin Cedrikin silmissä täydellisyyden kukkuloille.

Viikkoa jälkeen ensimmäisen sunnuntain, jolloin mrs Errol yksinään käveli kirkosta kotiin, Cedrik huomasi oven edessä suurten vaunujen ja parihevosten asemesta sievät, kepeät ajoneuvot ja kauniin hevosen.

"Se on lahja sinulta äidillesi", kreivi sanoi ynseästi. "Ei sinun äitisi voi kulkea jalan pitkin maita, hän tarvitsee vaunut. Mies, joka ajaa, pitää siitä huolen. Se on lahja sinulta."

Fauntleroyn riemu oli rajaton. Hän saattoi tuskin malttaa mielensä kunnes tuli perille. Äiti poimi ruusuja puutarhassa. Poika syöksyi ulos pienistä vaunuista ja kiiruhti hänen luokseen.

"Lemmikki!" hän huusi, "voitko uskoa? Nämä ovat sinun! Hän sanoo, että minä ne annan sinulle. Nämä ovat sinun omat vaunusi, joilla voit ajaa minne tahdot!"

Hän oli niin onnellinen, ettei tiennyt mitä sanoa. Äiti ei hennonut pilata hänen iloansa kieltäytymällä ottamasta lahjaa vastaan, vaikka se tulikin mieheltä, joka piti itseään hänen vihollisenaan. Hänen oli pakko nousta vaunuihin ruusuineen kaikkineen, he lähtivät ajamaan ja Fauntleroy kertoi hänelle juttuja isoisän hyvyydestä ja ystävyydestä. Jutut olivat niin viattomia, ettei äiti toisinaan voinut olla hiukan nauramatta. Sitten hän veti poikansa lähemmäksi itseään ja suuteli häntä iloiten siitä, että tämä näki vain hyvää vanhuksessa, jolla oli niin vähän ystäviä.

Kohta seuraavana päivänä Fauntleroy kirjoitti mr Hobbsille. Hän kirjoitti pitkän kirjeen, ja kun hän oli kirjoittanut luonnoksen, hän vei sen isoisälle tarkastettavaksi.

"Sillä", hän sanoi, "minä olen oikeinkirjoituksessa niin epävarma. Jos sinä huomautat minulle virheistä, niin sitten minä kirjoitan uudestaan."

Näin hän oli kirjoittanut:

'Rakas mr hobbs minä tahdon kertoo teille isoisästäni että hän on paras kreivi mitä voi ajatella ja se on suuri erehdys että kreivit olisivat itsevaltiaita hän ei ole yhtään itsevaltias minä tahtoisin että te tuntisitte hänet teistä tulisi niin hyvät ystävät siitä olen varma hänellä on kihti jalassansa ja se on hänelle suureksi vaivaksi vaan hän on niin kärsivällinen minä rakastan häntä yhä enemmän sillä ei kukaan vois olla rakastamatta kreiviä joka on niin hyvä jokaiselle täsä mailmasa minä tahtosin että saisitte jutella hänen kansansa hän tietä vaikka mitä ja te voitte kysyä häneltä kaikkea vaan hän ei ole koskaan pelannut pesäpalloa hän on antannu minulle ponin ja vaunut ja äidille kauniit vaunut ja minula on kolme huonetta ja kaikellaisia leikkikaluja te tulisitte hyvin hämmästyneksi ja te pitäisitte linasta ja puistosta ja linna on niin suuri että voisi eksyä wilkins sanoi minulle wilkins on minun tallirenkini ja hän sanoo että linan alla on vankila kaikki on niin kaunista puistossa siellä on suuria puita metsäkauriita kanineja ja lintuja lentelee yltympäri isoisä on hyvin rikas vaan hän ei ole ylpeä niinkuin te luulitte että kreivit olisivat minä olen mielelläni hänen kanssansa ihmiset ovat niin kohteliaita ja ystävällisiä he nostavat hattuaan ja vaimot niiaavat ja sanovat välistä jumala siunatkoon teitä minä osan nyt ratsasta vaan ensiksi minua hytkytti niin julmasti kun minä ajoin ravia isoisä antoi erään köyhän miehen jäädä vuokratalonsa, vaikka hän ei voinut maksa vuokraa ja mrs mellon vei viiniä ja tavaroita hänen sairaille lapsillensa tahtoisin tavata teitä ja toivoisin että lemmikki asus linnassa, mutta minä olen hyvin onnellinen kun en liiaksi häntä kaipaa minä rakastan isoisää jota jokainen tekee kirjoittakaa pian.

Uskollinen vanha ystävä CEDRIK ERROL

J.K. ei kukaan ole vankilassa isoisä ei ole koskaan pistänyt ketään sinne.

J.K. hän on niin hyvä kreivi hän muistutta teitä hänestä pidetään niin paljon.'

"Kaipaatko kovasti äitiäsi?" kreivi kysyi lopetettuaan lukemisen.

"Kaipaan", Fauntleroy sanoi, "kaipaan häntä aina".

Hän meni kreivin luo, pani kätensä hänen polvellensa ja katsoi häneen.

"Sinä et kaipaa häntä, vai kuinka?" hän kysyi.

"Minä en tunne häntä", kreivi vastasi hiukan ynseästi.

"Tiedän sen", Fauntleroy sanoi, "ja minä ihmettelen sitä kovasti. Hän kielsi minua kysymästä mitään -- enkä minä tahdokaan, mutta toisinaan en voi olla ajattelematta tätä, ja se on minusta niin kummallista. Mutta en kysy mitään. Kun minä kaipaan häntä, katson ulos ikkunastani ja näen joka ilta tulen tuikkivan hänen ikkunastaan puiden välitse. Sinne on pitkä matka, mutta hän panee kynttilän ikkunallensa aina kun tulee pimeä, ja minä näen sen loistavan kaukaa ja tiedän mitä se merkitsee."

"No mitä se merkitsee?" kreivi kysyi.

"Se sanoo 'hyvää yötä, Jumala sinua tänä yönä varjelkoon', juuri samaa mitä hänen oli tapana sanoa minulle kun olimme yhdessä. Joka ilta hän sanoi minulle niin ja joka aamu hän sanoi, 'Jumala siunatkoon sinua tänä päivänä!' Niin minä voin olla aina levollinen."

"Sitä en epäile", kreivi sanoi kuivasti. Hän rypisti kulmiaan ja katseli tarkasti poikaa niin kauan, että Fauntleroy ihmetteli hänen miettivää tarkasteluaan.

Köyhien mökit

Näinä päivinä Dorincourtin kreivi mietiskeli monenlaisia tavallisuudesta poikkeavia asioita, ja kaikki tämä johtui pikku lordista. Ylpeys oli kreivin luonteen vallitsevin ominaisuus, ja poika tyydytti sen kaikessa. Tämä ylpeys herätti hänessä uutta elämänhalua. Häntä huvitti näyttää perillistään maailmalle. Maailma tiesi hänen pettyneen omien poikiensa suhteen ja sen tähden hän näytteli voitonriemuisena uutta lordi Fauntleroyta, joka ei tuottanut pettymyksiä. Hän toivoi, että lapsi käsittäisi oman voimansa ja mahtavan asemansa ja että muutkin huomaisivat sen. Hän teki suunnitelmia pojan tulevaisuutta varten. Joskus hän salaisesti toivoi, että hänen oma elämänsä olisi ollut parempi ja että paljon olisi jäänyt tekemättä, jotta puhdassydäminen lapsi ei kammoaisi häntä saadessaan tietää totuuden. Ei ollut hauska ajatella, miltä pojan sievät ja viattomat kasvot näyttäisivät, jos hän sattumalta saisi tietää, että hänen isoisäänsä oli sanottu "Dorincourtin pahaksi kreiviksi". Tämä ajatus sai hänet levottomaksi. Hän ei tahtonut, että poika saisi tietää. Välistä hän unohti luuvalonsa uusien ajatusten takia, ja jonkin ajan kuluttua lääkäri ihmeekseen huomasi, että hänen jalosukuisen potilaansa terveys oli parantunut enemmän kuin hän ikinä olisi uskonut. Ehkäpä kreivin terveys kohentui siksi, ettei aika enää kulunut niin hitaasti ja että hänellä oli muutakin ajattelemista kuin kipunsa ja vaivansa.

Eräänä kauniina aamuna kyläläiset näkivät kummakseen pikku lordi Fauntleroyn aivan oudossa seurassa. Mukana ei ollutkaan totuttuun tapaan Wilkins, vaan itse kreivi, joka ratsasti isolla harmaalla hevosella pojan ponin vieressä. Tämä oli oikeastaan pikku lordin keksintöä. Juuri kun hän oli ollut nousemassa ratsaille, hän oli huokaissut haikeasti isoisälleen:

"Kunpa voisit tulla mukaan. Kun minä lähden, minusta tuntuu niin ikävältä, kun sinä jäät aivan yksin tänne suureen linnaan. Kun vain voisit ratsastaa meidän kanssamme."

Vähän myöhemmin syntyi tallissa hirveä hälinä, kun tuotiin sana, että Selim oli satuloitava kreiviä varten. Siitä pitäen Selim satuloitiin joka päivä, ja kansa tottui näkemään kookkaan harmaan hevosen selässä kookkaan harmaan vanhuksen, jolla oli komeat, ankarat kotkan kasvot, ja hänen rinnallaan pikku lordin ruskeine poskineen. Ratsastellessaan vihreitten niittyjen poikki ja pitkin kauniita metsäteitä molemmat ratsastajat tulivat yhä tutummiksi. Niin vanhus kuuli paljon "lemmikistä" ja hänen elämästään. Fauntleroy jutteli iloisesti ratsastaessaan ison harmaan hevosen rinnalla. Hän oli luonteeltaan vilkas, eikä reippaampaa pikku kumppania olisi voinut ajatella. Hän se enimmäkseen piti keskustelua yllä. Kreivi tavallisesti kuunteli ääneti ja tarkasteli pieniä loistavia kasvoja. Joskus hän kehotti pientä kumppaniaan ajamaan neliä, ja kun poika lähti matkaan istuen suorana ja pelottomana, niin kreivi katseli häntä ylpeänä ja hyvillä mielin. Ja kun Fauntleroy näin karautettuaan palasi takaisin heilauttaen hattuaan ja nauraen, hän aina tunsi, että hän ja hänen isoisänsä olivat todellakin hyvät ystävät.

Kreivi huomasi pian, ettei hänen poikansa vaimo viettänyt joutilasta elämää. Pian kreivi sai kuulla, että hän oli tuttu köyhän kansan keskuudessa. Kun jossakin mökissä oli sairautta, surua tai köyhyyttä, pienet vaunut pysähtyivät oven eteen.

"Tiedätkös", Fauntleroy sanoi kerran, "he sanovat kaikki 'Jumala teitä siunatkoon', kun he näkevät hänet, ja lapset tulevat niin iloisiksi. Muutamat käyvät hänen luonaan oppiakseen ompelemaan. Hän sanoo tuntevansa itsensä valtavan rikkaaksi nyt, kun voi auttaa puutteenalaisia."

Kreivi pani mielihyvin merkille, että hänen perillisensä äiti oli kasvoiltaan kaunis ja nuorekas ja että hän näytti yhtä hienolta naiselta kuin joku kreivitär. Ei hän liioin ollut pahoillaan kuullessaan, että äiti oli suosittu ja rakastettu köyhien keskuudessa. Ja kuitenkin hän usein tunsi kateutta nähdessään, kuinka äiti täytti lapsensa sydämen ja kuinka poika oli kiintynyt häneen kuin rakastettuunsa. Vanhus olisi tahtonut olla etusijalla ja ilman kilpailijaa.

Samana aamuna kreivi ohjasi hevosensa eräälle kummulle ja osoitti piiskallaan kaunista maisemaa, joka levisi heidän eteensä.

"Tiedätkö, että koko tämä alue on minun?" hän sanoi Fauntleroylle.

"Todellako?" Fauntleroy vastasi. "Se on hyvin laaja alue ollakseen yhden oma, ja miten kaunis!"

"No tiedätkös, että se kerran tulee sinun omaisuudeksesi -- tämä alue ja vielä paljon sen lisäksi?"

"Minunko omakseni?" Fauntleroy huudahti pelokkaalla äänellä. "Milloin sitten?"

"Kun minä olen kuollut", isoisä vastasi.

"Sitten en huoli sitä", Fauntleroy sanoi, "minä toivon, että eläisit aina."

"Se on hyvin ystävällistä", kreivi vastasi kuivaan tapaansa, "kuitenkin sinä sen kerran saat -- sinusta tulee kerran Dorincourtin kreivi."

Pikku lordi Fauntleroy istui hetken ääneti satulassaan. Hän silmäsi laajaa nummea, vihreitä maatiloja, kauniita metsiä, tien vieressä olevia mökkejä, siistiä kylää ja puiden yli kohoavaa harmaata, juhlallista linnaa torneineen. Sitten hän huokasi heikosti.

"Mitä sinä ajattelet?" kreivi kysyi.

"Minä ajattelen", Fauntleroy vastasi, "kuinka pieni poika minä olen! Ja mitä lemmikkini sanoi minulle."

"Mitä hän sanoi?" kreivi kysyi.

"Hän sanoi, ettei ole niinkään helppoa olla rikas. Kun itsellä on niin paljon, voi helposti unohtaa, ettei jokainen ole yhtä onnellinen ja että jokaisen rikkaan pitäisi muistaa tämä ja harjoittaa hyväntekeväisyyttä. Minä kerroin hänelle kuinka hyvä sinä olet, ja hän sanoi, että se on onnellista, sillä kreivillä on suuri valta. Jos kreivi ajattelisi vain omaa huviansa eikä muistaisi koskaan kansaa, joka asuu hänen maallansa, niin kansa joutuisi kurjuuteen. Tämän hän voi estää, jos vain tahtoo -- ja kansaa on niin paljon, että tällä seikalla on hyvin laajakantoinen merkitys. Minä katselen näitä mökkejä ja ajattelen, kuinka minä osaisin ottaa selkoa niiden asukkaista, kun minusta tulee kreivi. Kuinka sinä opit tuntemaan heidät?"

Kysymys oli sangen kiperä, koska kreivin kanssakäymiset alustalaisten kanssa supistuivat vuokran maksun valvomiseen ja maksukyvyttömien häätämiseen. "Newick hoitaa sen puolen", hän sanoi hämillään pienelle kyselijälle ja siveli harmaita viiksiään. "Käännytään nyt kotiin", hän jatkoi, "ja kun sinusta tulee kreivi, niin pidä sinä huolta siitä, että sinusta tulee minua parempi!"

Kotiin päin ratsastaessaan hän oli ääneti. Hänestä tuntui melkein uskomattomalta, että hän, joka koko elämänsä aikana ei ollut rakastanut ketään aidosti, oli niin kiintynyt tähän pieneen poikaan -- sillä niin hän todella oli. Ensin häntä oli vain huvittanut Cedrikin kauneus ja urheus samalla kun hän oli ylpeä siitä, mutta nyt hänen ylpeyteensä oli tullut jotakin muuta lisäksi. Joskus hän yksinäisyydessä naurahti ilkeästi ja kuivasti, kun hän ajatteli kuinka mielellään hän tahtoi pitää poikaa läheisyydessään, kuinka hänestä oli mieluista kuulla pojan ääntä ja kuinka hän salaisesti toivoi, että poika rakastaisi häntä ja ajattelisi hänestä hyvää.

"Minä olen höperö vanha äijä, eikä minulla ole muutakaan ajattelemista", hän sanoi itsekseen, ja kuitenkin hän tiesi, ettei siinä ollut kaikki. Jos hän olisi tahtonut tunnustaa totuuden, hänen olisi täytynyt myöntää, että juuri ne ominaisuudet, jotka häneltä itseltään puuttuivat, miellyttivät häntä eniten -- suora, luonnollinen, ystävällinen luonne ja sydämellinen luottamus, joka ei koskaan voinut ajatella pahaa.

Viikon kuluttua tämän ratsastusretken jälkeen Fauntleroy, käytyään äitinsä luona, tuli kirjastoon levottoman ja miettivän näköisenä. Hän istahti samaan korkeaselkäiseen tuoliin, jossa hän oli istunut tuloiltana ja katseli hetken takassa hehkuvia kekäleitä. Kreivi katseli häntä vaieten, odottaen mitä tuleman piti. Silminnähtävästi Cedrikillä oli jotain mielessään. Vihdoin poika katsoi ylös ja sanoi: "Tietääkö Newick todellakin kaiken alustalaisista?"

"Se on hänen toimenaan", kreivi vastasi. "Oletko havainnut joitakin puutteellisuuksia?"

Niin kummalliselta kuin se tuntuukin, juuri mikään ei miellyttänyt kreiviä enemmän kuin pojan mielenkiinto alustalaisiin. Itse hän ei ollut milloinkaan välittänyt heistä, mutta hän oli iloinen siitä, että lapsellisten ajatusten, leikkien ja mielitekojen ohella pojan kiharaisessa päässä liikkui moisia vakaviakin ajatuksia.

"On eräs kulmakunta", Fauntleroy sanoi katsoen toiseen avoimin, kauhistunein silmin, "Lemmikkini on nähnyt sen. Se on kylän toisessa päässä. Talot ovat yhtenä rykelmänä, aivan ränsistyneitä. Siellä saattaa tuskin hengittää. Kansa on köyhää, ja kaikki on niin kauheaa. Kuumetaudit ovat yleisiä, lapset kuolevat niihin. Tuollaisessa ympäristössä heistä tulee pahoja, kun elämä on niin köyhää ja kurjaa. He elävät vielä huonommissa oloissa kuin Mikael ja Bridget. Sade valuu sisään katon läpi. Lemmikki kävi siellä erään köyhän naisen luona. Hän ei päästänyt minua lähelleen ennen kuin oli vaihtanut kaikki vaatteensa. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan, kun hän kertoi siitä."

Kyyneleet tulivat pojankin silmiin, mutta hän hymyili niiden läpi.

"Minä sanoin hänelle, ettet sinä tiedä siitä, ja lupasin kertoa sinulle", hän sanoi. Hän liukui alas ja nojautui kreivin tuoliin. "Sinä voit saada asiat kuntoon", hän sanoi, "niinkuin sinä teit Higginsille. Sinä käännät kaiken hyväksi kaikille ihmisille. Minä sanoin, että sinä kyllä tahdot ja että Newick luultavasti on unohtanut kertoa siitä sinulle."

Kreivi katseli pientä kättä, joka lepäsi hänen polvellaan. Newick ei ollut unohtanut kertoa asiasta, hän oli puhunut usean kerran ihmisten surkeasta tilasta kylän toisessa päässä, jota nimitettiin Earl's Courtiksi. Hän tiesi, että mökit olivat rappeutuneita ja huonoja, ilma huono, seinät kosteita, ikkunalasit rikki, katot vuotavia, siellä vallitsi köyhyys, kuumetauti ja kurjuus. Mr Mordaunt oli kuvaillut sitä hänelle ankarin sanoin, ja kreivi oli vastannut kiivastuneena. Kun hänen luuvalonsa oli pahimmillaan, hän oli sanonut, että mitä pikemmin ihmiset siellä kuolevat ja kuopataan, sitä parempi -- ja siihen keskustelu loppui. Ja nyt, kun hän katseli pientä kättä, joka oli hänen polvellansa, ja sitten rehellisiä, vakavia kasvoja, häntä hävetti sekä kylän että omasta puolestaan.

"Mitä!" hän sanoi, "sinä kai tahtoisit, että minä rakennuttaisin oikein mallikelpoisia mökkejä, vai kuinka?" Ja hän laski kätensä lapsen kädelle ja silitti sitä.

"Vanhat on revittävä maahan", Fauntleroy sanoi vakavasti. "Niin lemmikkini sanoi. Revitään ne vaikka jo huomenna. Kansa tulee niin iloiseksi, kun näkee sinut! He käsittävät, että sinä tulet auttamaan!" Hänen silmänsä loistivat kuin kaksi tähteä.

Kreivi nousi tuoliltaan ja laski kätensä lapsen olkapäälle. "Lähdetäänpä terassille kävelemään", hän sanoi hymähtäen, "niin voimme jutella asiasta."

Ja vaikka hän naurahti pariin kertaan heidän astellessaan edestakaisin kivisellä penkereellä, joka kauniilla säällä oli heidän tavallinen kävelypaikkansa iltaisin, niin hän näytti miettivän mieluisaa suunnitelmaa, ja hän piti yhä kättään pienen kumppaninsa olkapäällä.

Hälyttävä uutinen

Mrs Errol huomasi paljon surullisia epäkohtia työskennellessään köyhien keskuudessa tuossa kylässä, joka nummelta katsoen näytti niin ihanalta. Läheltä katsoen kaikki ei näyttänyt yhtä kauniilta. Hän oli tavannut laiskuutta, köyhyyttä ja saamattomuutta siellä, missä olisi voinut odottaa varallisuutta ja toimeliaisuutta. Jonkin ajan kuluttua hän oli huomannut, että Erleboroa pidettiin kurjimpana kylänä siinä osassa maata. Mr Mordaunt oli kertonut hänelle omista vaikeuksistaan ja huolistaan, ja monesta seikasta hän itse oli ottanut selkoa. Pehtorit, jotka hoitivat tilaa, oli valittu kreivin mielen mukaan, eivätkä he välittäneet köyhän kansan surkeudesta ja rappiotilasta. Sen tähden oli laiminlyöty paljon, josta olisi täytynyt pitää huolta, ja tilanne muuttui yhä huonommaksi.

Mitä Earl's Courtiin tulee, se oli häpeäksi päätilalle rappeutuneitten mökkiensä ja surkean, välinpitämättömän ja kivulloisen väestönsä takia. Kun mrs Errol ensi kerran kävi paikalla, sen kurjuus puistatti häntä. Sellainen puute, siivottomuus ja kurjuus näytti pahemmalta maaseudulla kuin kaupungissa. Tuntui siltä kuin sen olisi täällä helpommin voinut korjata. Ja kun hän näki likaisten, ruokkoamattomien lasten kasvavan keskellä paheita ja hirvittävää välinpitämättömyyttä, hän muisti että hänen oma poikansa vietti päivänsä suuressa komeudessa linnassa, jossa häntä vaalittiin ja palveltiin kuin pientä prinssiä, jossa kaikki hänen toiveensa täytettiin ja hänet ympäröitiin komeudella, mukavuudella ja kauneudella. Rohkea ajatus tuli hänen viisaaseen äidinsydämeensä. Vähitellen hän oli huomannut kuten kaikki muutkin, että pojalla oli ollut onni miellyttää kreiviä siinä määrin, ettei tämä hennonut evätä pojalta mitään.

"Kreivi antaa hänelle mitä tahansa", hän sanoi mr Mordauntille. "Hän kyllä täyttää pojan jokaisen oikunkin. Miksei tätä myöntyväisyyttä voitaisi käyttää toisten hyväksi? Minä aion pitää asiasta huolen."

Kaikkien kummastukseksi tulokset olivatkin hyviä. Kreiviin vaikutti eniten pojan varma vakaumus, että hänen isoisänsä aina oli valmis tekemään sen, mikä oli oikein ja jaloa. Hän ei tahtonut selittää pojalle, ettei hänellä ollut vähintäkään taipumusta jalomielisyyteen ja että hän aina kulki omaa tietänsä, olipa se sitten oikea tai väärä. Hänelle oli aivan uutta se, että häntä ihailtiin koko ihmissuvun hyväntekijänä ja jalona henkilönä. Siksi hän ei voinut katsoa pojan sydämellisiin, tummiin silmiin sanoen: "Minä olen kiivas, itsekäs vanha roisto; koko elämäni aikana en ole tehnyt mitään jalomielistä enkä välitä laisinkaan Earl's Courtista enkä sen köyhästä väestöstä" -- tai jotakin muuta samantapaista. Hän oli siinä määrin kiintynyt kiharapäiseen poikaan, että hän mieluummin silloin tällöin teki itsensä syylliseksi johonkin ihmisystävälliseen tekoon. Ja vähän mietittyään -- vaikka hän nauroikin itseänsä -- hän lähetti noutamaan Newickiä ja keskusteli laveasti hänen kanssaan Earl's Courtista, ja loppupäätökseksi tuli, että rappeutuneet hökkelit oli revittävä ja uusia rakennettava sijaan.

"Se on lordi Fauntleroyn tahto", hän sanoi kuivasti, "hän arvelee siten edistettävän varallisuutta. Voitte sanoa alustalaisilleni, että tämä on hänen ajatuksensa." Ja hän katsahti pikku lordiin, joka loikoi matolla uunin edessä ja leikki Dougalin kanssa. Koira oli pojan alituinen kumppani ja seurasi häntä kaikkialle joko juhlallisesti astuen hänen vieressänsä tai juosten hänen jäljessään kun hän ratsasti tai ajoi.