Part 8

Tällaiset mietteet eivät miellyttäneet edes tätä häikäilemätöntä vanhusta, joka oli elänyt seitsemänkymmentä vuotta itseensä tyytyväisenä piittaamatta siitä, mitä maailma hänestä ajatteli, kunhan kukaan ei vain asettunut hänen oman huvinsa ja mukavuutensa esteeksi. Ja totuus oli, ettei hän ollut ikinä edes ajatellut asiaa. Nyt se tuli hänen mieleensä, kun tuo lapsi oli luullut häntä paremmaksi kuin hän olikaan ja ilmaissut tahtovansa seurata isoisän jälkiä ja hänen loistavaa esimerkkiään. Nyt hänen mieleensä tuli ensi kerran epäilys, oliko hän lainkaan jonkun esikuvaksi sopiva henkilö.

Fauntleroy luuli, että kreivin jalkaa kivisti, kun tämä rypisteli kulmiaan ja tuijotti puistoon. Poika oli hienotunteinen, hän varoi häiritsemästä toista ja iloitsi hiljaa itsekseen sananjaloista ja puista. Lopulta vaunut pysähtyivät, kun he olivat ajaneet portista ulos ja kulkeneet pienen matkan vihreitten niittyjen välitse. He olivat tulleet Court Lodgeen. Fauntleroy hypähti maahan ennen kuin kookas palvelija oli ehtinyt avata vaununoven.

Kreivi heräsi hämmästyen mietteistänsä.

"Mitä", hän sanoi. "Olemmeko täällä?"

"Olemme", Fauntleroy sanoi. "Saanko antaa sinulle keppisi? Nojaudu minuun astuessasi ulos."

"En aio astua ulos", kreivi vastasi jyrkästi.

"Etkö -- etkö tahdo nähdä lemmikkiä?" Fauntleroy huudahti hämmästyneenä.

"'Lemmikki' kyllä suo anteeksi", kreivi sanoi kuivasti. "Mene hänen luokseen ja sano, ettei edes poni voinut pidättää sinua tulemasta."

"Hän tulee pahoilleen", Fauntleroy sanoi. "Hän tahtoisi mielellään nähdä sinut."

"Sitä en usko", oli vastaus. "Vaunut lähetetään hakemaan sinua. -- Pyydä Jeffriesiä kääntämään hevoset, Thomas."

Thomas sulki vaununoven, ja hiukan hämmästyneenä Fauntleroy juoksi pois. Kreivillä oli nyt tilaisuus -- niinkuin kerran mr Havishamilla -- nähdä parin kauniita, voimakkaita sääriä juoksevan hämmästyttävän nopeasti pitkin tietä. Luultavasti niiden omistaja ei tahtonut turhaan hukata aikaansa. Vaunut vierivät hiljalleen pois, mutta kreivi ei vieläkään nojautunut taaksepäin; yhä hän katsoi ulos. Puiden välitse hän saattoi nähdä talon oven; se oli auki. Pikku olento kiiruhti ylös portaita; toinen olento -- myös pienenlainen, nuori ja solakka mustassa puvussa -- juoksi häntä vastaan. Näytti siltä kuin he olisivat lentäneet yhteen, kun Fauntleroy juoksi äitinsä syliin, kavahti hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

Kirkossa

Seuraavana sunnuntaina mr Mordauntilla oli iso kuulijakunta. Hän tuskin muisti toista sunnuntaita, jolloin kirkossa olisi ollut niin suuri tungos. Läsnä oli ihmisiä, jotka muuten harvoin tulivat kuulemaan hänen saarnaansa. Naapuriseurakunnastakin oli väkeä saapunut paikalle. Siellä oli voimakkaita, päivettyneitä vuokramiehiä, tukevia, hyvinvoipia, punaposkisia vaimoja parhaat päähineet päässä ja kirjavat huivit harteilla sekä noin puoli tusinaa lapsia joka perheellä. Lääkärin vaimo oli siellä neljän tyttärensä kanssa. Mrs Kimsey ja mr Kimsey, joilla oli rohdoskauppa ja jotka valmistivat pillereitä ja sekoittivat pulvereita kaikille, jotka asuivat kymmenen mailin alalla, istuivat penkissään; Mrs Dibble istui niinikään paikallaan ja miss Smiff, kylän ompelija ja hänen ystävänsä miss Perkins, muotikauppias, olivat myös kirkossa. Lääkärin nuori apulainen oli siellä ja rohdoskauppiaan oppipoika; jokainen lähiympäristön perhe oli jollakin tavoin edustettuna.

Edellisen viikon kuluessa oli liikkunut ihmeellisiä juttuja pikku lordi Fauntleroysta. Mrs Dibble oli näet niin uutterasti toiminut palvellessaan ihmisiä, jotka tulivat ostamaan kymmenellä pennillä neuloja tai nauhatukun ja kuulemaan mitä hänellä oli kerrottavaa. Puodin oven yläpuolella oleva kello oli melkein soinut äänensä sorruksiin ihmisten tullessa ja mennessä. Mrs Dibble tiesi tarkasti, kuinka pikku lordin huoneet oli kalustettu häntä varten, mitä kalliita leluja oli ostettu ja että kaunis ruskea poni oli odottamassa häntä ja pieni tallirenki sitä hoitamassa ja vielä oli pienet metsästysvaunut hopeahelyisine valjaineen. Hän tiesi myös mitä kaikki palvelijat olivat sanoneet, kun he näkivät hänet tulopäivän iltana, ja kuinka jokainen naispalvelija oli alakerroksessa sanonut, että oli synti ja häpeä erottaa pieni sydänkäpy äidistänsä. Ja kaikki olivat sanoneet, että heidän sydämensä sykki pelosta, kun hän yksin astui kirjastohuoneeseen tervehtimään isoisää, sillä "ei voinut tietää, kuinka häntä kohdellaan, kreivin luonto kun oli tarpeeksi paha pelästyttämään vanhojakin, saati sitten pientä lasta".

"Mutta uskokaa minua, mrs Jennifer", oli mrs Dibble sanonut, "ei tämä lapsi osaa pelätä -- niin mr Thomas itse sanoi; hän kävi istumaan ja hymyili ja jutteli kreivin kanssa niinkuin he olisivat olleet ystäviä ensi hetkestä asti. Ja kreivi oli niin hämillään, mr Thomas sanoi, ettei hän voinut muuta kuin kuunnella ja tuijottaa poikaan kulmakarvojensa alta. Ja mr Thomas arvelee, että vaikka kreivi onkin paha, hän oli myös sydämessänsä iloinen ja ylpeä, sillä mr Thomas ei ole koskaan nähnyt kauniimpaa eikä kohteliaampaa pientä poikaa, jos kohta hän onkin hiukan pikkuvanha."

Ja sitten kerrottiin Higginsin juttu. Kunnianarvoisa mr Mordaunt oli kertonut sen päivällispöydässä ja palvelija, joka oli sen kuullut, kertoi sen keittiössä ja sieltä se levisi kulovalkean tavoin.

Ja toripäivänä, kun Higgins tuli kaupunkiin, hänelle sateli kysymyksiä joka taholta, ja Newickiltäkin kysyttiin asiaa, ja vastaukseksi hän näytti parille henkilölle paperilappua, jossa oli allekirjoitus "Fauntleroy".

Ja niin vuokramiesten vaimoilla oli tarpeeksi juteltavaa teekuppiensa ääressä ja käydessään kaupoissa, ja he lisäsivät asiaan omia mietteitänsä. Sunnuntaina he joko kävelivät kirkkoon tai ajoivat sinne kieseillä miestensä rinnalla, jotka myös olivat hiukan uteliaita näkemään uuden pikku lordin, tilan vastaisen omistajan.

Kreivillä ei ollut tapana käydä kirkossa, mutta hän päätti tänä ensimmäisenä sunnuntaina mennä sinne -- hänen päähänsä oli pistänyt näyttäytyä nyt suuressa perhepenkissä Fauntleroyn kanssa.

Sinä aamuna oli paljon väkeä kävelemässä kirkkomaalla tai kuljeksimassa pitkin tietä. Ryhmittäin seisoi ihmisiä veräjillä ja kirkonportilla ja paljon oli keskusteltu siitä, saapuisiko kreivi todellakin vai ei. Kun keskustelu oli innokkaimmillaan, huudahti eräs vaimo äkkiä:

"Katsokaa, tuo sievä nuori nainen on varmaankin hänen äitinsä!"

Kaikki kääntyivät katsomaan mustaan pukuun pukeutunutta hoikkaa naista, joka tuli tietä pitkin. Harso oli työnnetty pois ja he saivat nähdä, kuinka herttaiset ja suloiset hänen kasvonsa olivat ja kuinka hänen vaaleat kiharansa pistivät hatun alta esiin.

Hän ei ajatellut ihmisiä lainkaan; hän ajatteli vain Cedrikiä ja tämän käyntiä hänen luonaan ja pojan iloa ponista, jonka selässä hän edellisenä päivänä oli ratsastanut aina ovelle asti istuen suorana ja näyttäen ylpeältä ja onnelliselta. Mutta pian äidin oli pakko huomata, että häntä tarkasteltiin ja että hänen tulonsa oli herättänyt kohua. Hän tuli sen huomanneeksi, kun vanha punavaippainen vaimo niiasi syvään hänelle ja sitten toinen teki samoin ja sanoi: "Jumala siunatkoon teitä, hyvä rouva!" ja miehet toinen toisensa perästä nostivat lakkiaan hänen mennessään ohitse. Ensiksi hän ei käsittänyt, mistä se johtui, mutta sitten hän huomasi sen tapahtuvan siksi, että hän oli pikku lordi Fauntleroyn äiti. Hän punastui hiukan, hymyili ja päätään nyökäyttäen sanoi ystävällisesti "kiitoksia" vanhalle vaimolle, joka häntä oli siunannut. Sille, joka aina oli elänyt meluavassa, tiheästi asutussa amerikkalaisessa kaupungissa, tällainen yksinkertainen kunnianosoitus oli aivan uutta, ja se saattoi hänet alussa hiukan hämilleen. Kuitenkaan hän ei voinut olla siitä pitämättä eikä tulematta liikuttuneeksi siitä ystävällisestä sydämellisyydestä, jota se näytti todistavan. Hän oli tuskin ehtinyt kiviportista kirkkoon, kun seurasi päivän suuri tapahtuma. Linnan vaunut kauniine hevosineen ja kookkaine livreepukuisine palvelijoineen vierivät käänteestä alas vihreälle tielle.

"Nyt he tulevat", kävi häly katselijasta toiseen.

Vaunut ajoivat portille, Thomas hyppäsi alas ja avasi oven, ja pieni poika, musta samettipuku yllään ja vaaleat kiharat liehuen hyppäsi ulos.

Jokainen mies, nainen ja lapsi katseli häntä uteliaasti.

"Hänhän on aivan kuin kapteeni itse!" sanoivat ne katselijoista, jotka muistivat hänen isänsä. "Hän on kuin kapteeni ilmielävänä!"

Hän seisoi auringonvalossa katsoen ihastuneena kreiviä, kun Thomas auttoi häntä ulos. Heti kun hän saattoi olla avuksi, hän ojensi kätensä ja tarjosi olkapäänsä nojaksi ikäänkuin hän olisi ollut seitsemän jalan pituinen. Silloin kaikki huomasivat, ettei Dorincourtin kreivi ollut voinut herättää pelkoa pojanpoikansa rinnassa, olipa muiden laita kuinka tahansa.

"Nojaudu vain minuun", he kuulivat hänen sanovan. "Kuinka kansa on iloissansa nähdessään sinut ja kuinka he kaikki tuntevat sinut!"

"Ota hattu päästäsi, Fauntleroy", kreivi sanoi. "He tervehtivät sinua."

"Minuako!" Fauntleroy huusi nykäisten heti hattunsa pois ja siten paljastaen kiharan päänsä joukolle ja kääntäen kirkkaat, loistavat silmänsä heihin, koettaen tervehtiä jokaista erikseen.

"Jumala siunatkoon teitä, lordi!" sanoi niiaava punahameinen vanha vaimo, joka oli puhutellut hänen äitiänsä, "pitkää ikää toivon teille!"

"Kiitos, rouva", Fauntleroy sanoi. Sitten he menivät kirkkoon ja siellä heitä katseltiin, kun he astuivat käytävää pitkin suureen punaisilla tyynyillä ja verhoilla varustettuun penkkiin. Kun Fauntleroy oli istuutunut, hän huomasi kaksi seikkaa, jotka huvittivat häntä: ensiksikin hänen äitinsä istui aivan vastapäätä häntä ja hymyili hänelle; toiseksi penkin toisessa päässä seinää vasten oli kaksi kiveen hakattua kummallista olentoa polvillaan, molemmin puolin pylvästä, kasvot toisiinsa kääntyneinä kannattaen kahta kivistä messukirjaa; niiden laihat kädet olivat ristissä kuin rukoillessa, niiden puku oli hyvin vanhanaikainen ja outo. Kivitauluun oli kirjoitettu jotakin, josta hän saattoi erottaa ainoastaan seuraavat kummalliset sanat:

"Täsä lepä Gregorye Arthuri, ensimeinen Dorincourtin Grefwi ja waimons Alisone Hildegard."

"Saanko minä kuiskata?" lordi kysyi uteliaasti.

"Mitä sitten?" isoisä sanoi.

"Keitä nuo ovat?"

"Sinun esi-isiäsi", kreivi vastasi, "jotka elivät pari vuosisataa sitten."

"Kenties", lordi Fauntleroy sanoi katsellen heitä kunnioittavasti, "kenties olen heiltä perinyt oikeinkirjoitukseni." Ja sitten hän rupesi seuraamaan jumalanpalvelusta. Kun soitto alkoi, hän nousi ylös ja katseli hymyillen äitiänsä. Hän piti paljon musiikista ja hän lauloi usein yhdessä äitinsä kanssa. Niin hän nytkin yhtyi toisten lauluun puhtaalla, kauniilla äänellänsä, joka kaikui kirkkaana kuin lintujen laulu. Hän oli niin kiintynyt siihen, että unohti kokonaan itsensä. Kreivikin unohti itsensä istuessaan verhojen peittämässä penkinnurkassa ja tarkastellessaan poikaa. Cedrik seisoi iso virsikirja avattuna kädessään laulaen kohti kurkkuaan, onnea säteilevät kasvot hiukan kohotettuina. Hänen äitinsä tunsi piston sydämessään katsoessaan häneen kirkon poikki ja hänen huuliltaan nousi rukous. Hän rukoili, että pojan sielu pysyisi puhtaana ja viattomana ja ettei uusi suuri onni, joka hänen osakseen oli tullut; toisi pahaa ja väärää mukanaan. Viime päivinä hänen hellässä sydämessään oli herännyt monta hiljaista tuskallista ajatusta.

"Oi Ceddi!" hän oli sanonut pojalle edellisenä iltana kumartuessaan hänen ylitsensä sanoakseen hyvästi ennen hänen lähtöänsä. "Oi Ceddi kulta, minä tahtoisin sinun tähtesi olla niin oppinut, että voisin sanoa sinulle viisaita sanoja! Ole aina hyvä, kultaseni, ole rohkea, ystävällinen ja vilpitön, niin et koskaan tee pahaa kenellekään niin kauan kuin elät, ja ole muille avuksi, niin suuri maailma on sinun, pienen lapseni syntymän kautta tuleva paremmaksi. Ja kaikkein parasta on, Ceddi -- kaikkea muuta parempi, että maailma on ihmisten elämän kautta tullut hiukan paremmaksi -- vaikka vain hiukankin, kultaseni."

Ja palatessaan linnaan Fauntleroy oli toistanut nämä sanat isoisälle.

"Ja minä ajattelin sinua, kun hän sanoi sen", poika lopetti. "Ja minä sanoin hänelle, että sinun elämäsi kautta maailmalle on niin käynyt ja että minä tahtoisin koettaa tulla sinun kaltaiseksesi."

"Mitä hän siihen sanoi?" kreivi kysyi.

"Hän sanoi, että siinä teen oikein ja että aina täytyy etsiä hyviä ihmisiä ja koettaa olla heidän kaltaisensa."

Ehkäpä vanhus muisti sitä katsellessaan penkkinsä punaisten verhojen välitse. Useasti hän katsoi päiden yli sinne, missä hänen poikansa vaimo istui yksinään, ja hän näki kauniit kasvot, joita tuo vainaja, jolle hän ei ollut antanut anteeksi, oli rakastanut, ja silmät, jotka olivat aivan hänen vieressään olevan lapsen silmien kaltaiset. Mutta mitä hän ajatteli ja olivatko hänen ajatuksensa katkerat ja vihamieliset vai ystävälliset, oli vaikea tietää.

Kun he tulivat kirkosta, niin useat, jotka olivat olleet läsnä jumalanpalveluksessa, kokoontuivat katselemaan heitä. Kun he lähestyivät veräjää, niin eräs mies, joka seisoi hattu kädessä, astui ensin askelen eteenpäin ja pysähtyi sitten. Hän oli keski-ikäinen vuokramies, jonka kasvot olivat surun uurtamat.

"No, Higgins", sanoi kreivi.

Fauntleroy kääntyi äkkiä ja katsoi häneen.

"Voi!" hän huudahti, "onko se mr Higgins?"

"On", kreivi vastasi kuivasti, "luulen, että hän tuli katsomaan läheltä uutta herraansa."

"Niin, kreivi", sanoi mies, ja hänen päivettyneille kasvoilleen levisi puna. "Mr Newick sanoi, että nuori lordi on ollut niin ystävällinen että on puhunut minun puolestani, ja minä mielelläni tahtoisin kiittää häntä, jos se on sallittua."

Ehkäpä hän oli ihmeissään nähdessään, kuinka pieni se poika oli, joka viattomuudessaan oli niin paljon hänelle tehnyt ja joka seisoi siinä ja katseli häntä samalla tavoin kuin joku hänen vähemmän onnellisista lapsistaan olisi tehnyt -- silminnähtävästi lainkaan ymmärtämättä omaa merkitystään.

"Minun on niin paljosta teitä kiittäminen, lordi", hän sanoi, "niin paljosta. Minä..."

"Oi", Fauntleroy sanoi, "minä kirjoitin vain kirjeen. Isoisä sen teki. Tiedättehän kuinka hyvä hän on kaikille. Onko mrs Higgins nyt terve?"

Higgins näytti olevan aivan suunniltaan. Hän oli hämmästynyt kuullessaan jaloa kreiviä kuvattavan hyväntahtoiseksi ja rakastettavaksi.

"Minä -- niin kyllä, lordi", hän sopersi, "vaimoni on nyt parempi, kun hän pääsi huolistaan. Suru painoi häntä."

"Se ilahduttaa minua", Fauntleroy sanoi. "Isoisä oli hyvin suruissaan, kun teidän lapsissanne oli tulirokko, ja niin minäkin olin. Hänelläkin on ollut lapsia. Niinkuin tiedätte, minä olen hänen poikansa pieni poika."

Higgins oli aivan ällistynyt. Hän arveli varmimmaksi ja hienotunteisemmaksi olla katsomatta kreiviin, sillä tiedettiin aivan hyvin, millaiset hänen isälliset tunteensa poikiaan kohtaan olivat olleet. Kreivi oli nähnyt heidät noin kahdesti vuodessa, ja kun he olivat sairaina, hän lähti heti Lontooseen päästäkseen lääkärien ja sairaanhoitajien aiheuttamista hankaluuksista. Kreivin hermot olivat sen tähden hiukan kireällä ja hänen silmänsä tuikkivat tuuheiden kulmakarvojen alta, kun hänen sanottiin välittävän pienistä tulirokkopotilaista.

"Katsokaas, Higgins", kreivi sanoi pilkallisesti hymyillen, "te olette erehtynyt minun suhteeni. Fauntleroy ymmärtää minua. Jos tahdotte kuulla luotettavan arvostelun minun luonteestani, kääntykää hänen puoleensa. Astu vaunuihin, Fauntleroy."

Fauntleroy hyppäsi vaunuihin, jotka lähtivät vierimään pois vihreätä tietä pitkin, ja vielä kun ne olivat jo kääntyneet kulmauksesta valtatielle, kreivi hymyili pilkallisesti.

Ratsastusharjoitus

Dorincourtin kreivillä oli näinä päivinä yhä useammin aihetta hymyillä pilkallisesti. Mitä enemmän hän tutustui pojanpoikaansa, sitä useammin hän hymyili, ja olipa sellaisiakin hetkiä, jolloin pilkallisuus hymystä katosi. Tosiasia on, että ennen lordi Fauntleroyn tuloa vanhus oli ollut hyvin väsynyt yksinäisyyteensä, kihtiinsä ja seitsemäänkymmeneen ikävuoteensa. Huvituksien ja hauskuuksien täyttämän elämän jälkeen ei ollut mieluista istua yksin loistavimmassakaan salissa, jalka jakkaralla ja ilman muuta ajanvietettä kuin suuttumista ja huutamista pelokkaalle palvelijalle, joka vihasi jo hänen näkemistäänkin. Vanha kreivi oli siksi viisas mies, että hän tiesi palvelijoittansa inhoavan häntä, eivätkä hänen vieraansakaan tulleet hänen luokseen rakkaudesta häneen -- vaikka kyllä muutamia huvittivat hänen terävät, pilkkaavat puheensa, joilta kukaan ei säästynyt. Niin kauan kuin hän oli ollut terve ja voimakas, hän oli huviksensa kulkenut paikasta toiseen, vaikka se ei oikeastaan häntä miellyttänyt. Ja kun hänen terveytensä heikkeni, hän väsyi kaikkeen ja vetäytyi Dorincourtiin luuvaloineen, sanomalehtineen ja kirjoineen. Mutta hän ei jaksanut aina lukea ja niin hän ikävystyi yhä enemmän. Hän vihasi pitkiä öitä ja päiviä ja kävi yhä kiivaammaksi ja äreämmäksi. Silloin tuli Fauntleroy, ja kun kreivi näki pojan, niin tälle onneksi isoisän salainen ylpeys sai hänen ulkomuodostansa tyydytystä. Jos Cedrik olisi ollut vähemmän kaunis, vanhus olisi voinut tuntea siinä määrin vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ettei olisi tullut huomanneeksi pojan parempia ominaisuuksia. Mutta hän ajatteli, että Cedrikin kauneus ja uljas mieli olivat Dorincourtien veren vaikutusta. Ja kun hän kuuli pojan puhuvan ja näki kuinka hyvin kasvatettu ja kuinka lapsellisen tietämätön uuden asemansa merkityksestä hän oli, niin vanha kreivi piti pojanpojastansa yhä enemmän ja huomasi mieltyvänsä häneen. Häntä oli huvittanut antaa pojan lapsellisiin käsiin valta osoittaa köyhälle Higginsille armeliaisuutta. Kreivi ei välittänyt Higginsistä, mutta häntä huvitti ajatus, että hänen pojanpojastansa puhuttiin rahvaan keskuudessa ja että hän jo lapsuudessaan saavutti alustalaistensa rakkauden. Hän oli sen tähden tahtonut ajaa Cedrikin kanssa kirkkoon nähdäkseen heidän tulonsa herättämän ihastuksen ja uteliaisuuden. Hän tiesi kuinka kansa tulisi puhumaan pikku pojan kauneudesta, hänen sopusuhtaisesta vartalostaan, varmasta käytöksestään, kauniista kasvoistaan ja vaaleista hiuksistaan. Dorincourtin kreivi oli pöyhkeä vanha mies, ylpeä nimestään, ylpeä arvostaan, ja sen tähden hän oli ylpeä saadessaan näyttää maailmalle, että Dorincourtin suvulla kerrankin oli perillinen, joka kunniakkaasti täytti paikkansa.

Sinä aamuna, jolloin ponia kokeiltiin, kreivi oli niin mielissään, että unohti kihtinsä. Kun tallirenki oli tuonut ulos sievän eläimen, joka taivutti ruskeata, kiiltävää kaulaansa ja pudisteli auringonpaisteessa jalomuotoista päätänsä, kreivi istui kirjastohuoneen avoimessa ikkunassa ja katseli kuinka Fauntleroy sai ensimmäisen ratsastustuntinsa. Hän oli utelias näkemään, osoittiko poika arkuutta. Poni ei ollut aivan pieni, ja hän oli usein nähnyt lasten menettävän rohkeutensa yrittäessään ensi kerran ratsastaa.

Fauntleroy nousi selkään innosta hehkuen. Hän ei ollut koskaan ennen ollut ponin selässä ja oli nyt loistavalla tuulella. Wilkins, tallirenki, talutti eläintä suitsista edestakaisin kirjastohuoneen ikkunan alla.

"Kylläpä hän on rohkea", Wilkins sanoi hyvillänsä myöhemmin tallissa. "Häntä ei ollut vaikea saada ponin selkään. Eikä vanha ratsumies olisi voinut istua satulassa suorempana kuin hän. Näin poika sanoi: 'Wilkins, istunko minä suorana? Sirkuksessa ratsastajat istuvat suorina', hän sanoi. Ja minä sanoin: 'Niin suorana kuin hiilihanko, lordi' -- ja pikku mies nauroi ja näytti niin iloiselta ja sanoi: 'Sepä hyvä, sanottehan minulle, Wilkins, jollen istu suorana.'"

Mutta hän ei tyytynyt suorana istumiseen eikä edestakaisin taluttamiseen. Hetken perästä Fauntleroy sanoi isoisälle, joka katseli häntä:

"Enkö saa ratsastaa yksinäni ja ajaa vähän nopeammin? Sillä pojalla, jonka näin Fifth Avenuella, oli tapana ajaa ravia ja nelistää!"

"Luuletko osaavasi ajaa ravia ja nelistää?" kreivi sanoi.

"Tahtoisin koettaa", Fauntleroy vastasi.

Kreivi antoi merkin Wilkinsille, joka toi oman hevosensa, nousi sen selkään ja tarttui Fauntleroyn ponin suitsiin.

"No", kreivi sanoi, "anna hänen ajaa ravia."

Seuraavat minuutit panivat pienen ratsastajan kovalle koetukselle. Hän huomasi, että ravi oli paljon vaikeampaa kuin käynti, ja mitä kovemmin poni ravasi, sitä vaikeammaksi se kävi ratsastajalle.

"Hy-hy-hy-hytkyttää niin ko-kovasti", hän sanoi Wilkinsille. "E-eikö t-e-eitä hy-hy-hytkytä?"

"Ei, lordi", Wilkins vastasi. "Te totutte siihen aikaa myöten. Kohottakaa itseänne jalustimissa."

"O-olen ko-koko ajan ko-kohottanut i-itseäni", Fauntleroy sanoi.

Yhtä mittaa hän poukahti ilmaan ja putosi takaisin hyvin epämukavasti kokien nytkäyksiä ja töytäyksiä. Hän oli aivan hengästynyt ja hänen kasvonsa olivat punaiset, mutta hän piti itseään kaikin voimin pystyssä ja istui mahdollisimman suorana. Tämän kreivi saattoi nähdä ikkunastaan. Kun ratsastajat tulivat kuulomatkan päähän oltuaan hetken puiden peitossa, huomattiin Fauntleroyn hatun pudonneen, hänen poskensa olivat ruusun punaiset ja hänen huulensa tiukasti suljetut, mutta yhä hän miehuullisesti antoi mennä ravia.

"Pysähdy hetkeksi!" isoisä sanoi. "Missä on hattusi?"

Wilkins tavoitteli hattuansa. "Se putosi, herra kreivi", hän sanoi iloisesti. "Jos sallitte, menen hakemaan sen."

"Hän ei taida olla arka?" kreivi kysyi kuivasti.

"Hänkö arka!" Wilkins huudahti. "Hän ei varmasti edes tiedä, mitä arkuus on. Olen ennenkin opettanut nuoria herroja ratsastamaan enkä ole nähnyt kenenkään istuvan varmemmin satulassa."

"Oletko väsynyt?" kreivi kysyi Fauntleroylta. "Tahdotko tulla alas?"

"Hytkyttää enemmän kuin luulisi", tunnusti nuori lordi suoraan. "Ja vähän väsyttävääkin se on, mutta en sentään viitsisi tulla alas. Minun täytyy tottua siihen. Kun olen ehtinyt hiukan hengittää, menen hakemaan hattuni."

Jos maailman viisain ihminen olisi koettanut opettaa Fauntleroylle, kuinka hän parhaiten voi olla vanhukselle mieliksi, ei olisi voitu keksiä mitään, mikä olisi vaikuttanut paremmin. Kun poni ravasi jälleen kujalle päin, peittyivät vanhat ankarat kasvot hienolla punalla ja tuuheitten kulmakarvojen alta loistivat silmät mielihyvästä, jota kreivi ei luullut koskaan enää saavansa tuntea. Hän istui ja odotti innoissaan, kunnes kavioiden kapse jälleen alkoi kuulua. Kun he hetken perästä palasivat, he ratsastivat entistä rivakammin. Fauntleroyn hattu oli yhä poissa päästä, Wilkins piti sitä kädessään. Pojan posket olivat vieläkin punaisemmat ja hänen hiuksensa liehuivat, mutta kuitenkin hän tuli ajaen reippaasti neliä.

"Katsos!" hän läähätti, kun he tulivat lähemmäksi. "Minä ajoin n-neliä. En minä osaa ajaa neliä yhtä hyvin kuin se poika, joka ajoi Fifth Avenuella, mutta kävi se sentään!"

Tämän jälkeen Cedrikistä, Wilkinsistä ja ponista tuli hyvät ystävät. Tuskin kului päivääkään, jolloin heitä ei olisi nähty iloisesti ajamassa neliä valtatiellä tai vihreillä poluilla. Mökkien lapset juoksivat oville katsomaan sievää ruskeata ponia ja kaunista pientä olentoa, joka istui niin suorana satulassa, ja silloin nuoren lordin oli tapana heiluttaa hattuansa heille ja yksinkertaisesti huutaa: "Hei! Hyvää huomenta." Joskus hän pysähtyi ja puhutteli lapsia, ja kerran Wilkins kertoi linnassa, kuinka Fauntleroy oli välttämättä tahtonut astua alas kyläkoulun luona antaakseen erään ramman ja väsyneen pojan ratsastaa kotiin hänen ponillaan.