Part 7

Hän rupesi vilkkaasti elehtien selittämään yksityisseikkoja. Hän näytti kaikki temput, kuinka syötetään, otetaan kiinni ja lyödään todellisessa pelissä, ja antoi dramaattisen selityksen ihmeellisestä heitosta, jonka hän oli nähnyt eräässä loistavassa ottelussa mr Hobbsin seurassa katsellessaan erästä peliä. Ihastuneena kreivi katseli pojan voimakasta, notkeaa, pientä ruumista, reippaita liikkeitä ja vilpitöntä iloa.

Kun vihdoin selitykset ja tiedonannot olivat lopussa ja peli hyvässä alussa, kreivi huomasi olevansa yhtä kiinnostunut kuin poika. Hänen nuori kumppaninsa oli aivan haltioissaan, hän pelasi sydämensä pohjasta. Hänen iloinen naurunsa, kun hänellä oli hyvä onni, hänen ihastuksensa "kotijuoksusta", hänen puolueeton ilonsa sekä omasta että vastustajan onnesta olisi vaikuttanut elähdyttävästi mihin peliin tahansa.

Jos viikko sitten joku olisi sanonut Dorincourtin kreiville, että hän tänä aamuna unohtaisi sekä kihtinsä että pahan tuulensa pelatessaan valkoisilla ja mustilla puunappuloilla kirjavaksi maalatulla laudalla pienen kiharapäisen pojan seurassa, hän olisi närkästynyt. Mutta nyt hän oli aivan muissa maailmoissa, kun ovi avautui ja Thomas ilmoitti vieraan.

Sisään astui mustiin pukeutunut herrasmies, itse seurakunnan kirkkoherra. Hän oli niin hämmästynyt eteensä auenneesta näystä, että otti pari askelta taakse päin ja oli törmätä Thomasiin.

Kunnon mr Mordauntin ikävimpiin velvollisuuksiin kuuluivat käynnit tämän jalosukuisen linnanherran luona. Kreivi yritti tavallisesti tehdä nämä vierailut niin vaikeiksi kuin osasi. Hän inhosi kirkkoja ja hyväntekeväisyyttä ja joutui aivan suunniltaan, jos joku hänen alustalaisistaan kehtasi olla köyhä, sairas tai hätääkärsivä. Kun kihti oli pahimmillaan, hän saattoi kursailematta ilmoittaa, ettei hän tahtonut pahoittaa mieltään toisen surkeilla tarinoilla. Jos tauti taas oli helpompi, hän oli leppoisammalla päällä ja saattoi jopa antaa rahaakin, tosin vasta kiusattuaan kirkkoherran näännyksiin, ja soimattuaan seurakuntalaisia kiivain sanoin avuttomuudesta ja yksinkertaisuudesta. Mutta mielentilasta riippumatta hän ei ollut koskaan säästellyt pisteliäitä puheitansa, ja siksi kunnianarvoisa mr Mordaunt usein tuumi, olisiko kovin sopimatonta ja epäkristillistä heittää häntä jollakin mahdollisimman raskaalla ja kovalla esineellä. Kaikkina niinä vuosina, jolloin mr Mordaunt oli hoitanut Dorincourtin seurakuntaa, kirkkoherra ei muistanut kreivin kertaakaan omasta vapaasta tahdostaan olleen kenellekään ystävällinen tai millään tavalla osoittaneen, että hän joskus ajattelisi muitakin kuin itseään.

Tänään hän oli tullut puhumaan kreivin kanssa hyvin tärkeästä asiasta, ja kävellessään pitkin kujaa hän oli kahdesta syystä pelännyt tätä käyntiä tavallista enemmän. Ensiksikin hän tiesi, että luuvalo oli useana päivänä vaivannut kreiviä ja että hän oli ollut niin pahalla tuulella, että huhut siitä olivat levinneet kylään asti. Eräs nuori palvelustyttö oli kertonut siitä sisarelleen, jolla oli pieni kauppa ja joka möi vähissä erin parsinneuloja, puuvillakangasta, piparminttua ja -- juoruja hankkiakseen itselleen kunniallisen toimeentulon. Mitäpä ei mrs Dibble olisi tiennyt linnasta ja sen asukkaista, vuokramiehistä ja heidän perheistään tai kylästä ja sen väestöstä! Tietysti hän tiesi mitä linnassa tapahtui, koska hänen sisarensa Jane Shorts oli yksi sisäköistä ja Thomasin läheinen ystävä.

"Ja millä tavoin kreivi käyttäytyy!" mrs Dibble sanoi tiskin takaa, "ja kuinka hän puhuttelee ihmisiä! Mrs Thomas on sanonut Janelle itselleen, ettei kenenkään livreepukuisen luonto voi sitä kestää -- pari päivää sitten hän oli viskannut lautasellisen keittoa mr Thomasin päälle, ja jollei siellä olisi siksi paljon muuta miellyttävää kuten hyvää seuraa alakerrassa, hän olisi jo tunnin kuluttua sanonut itsensä palveluksesta irti."

Kirkkoherra oli kuullut kaiken tämän, sillä kreivi oli mieluisa puheenaihe mökeissä ja vuokrataloissa ja hänen ilkeä käytöksensä antoi monelle kunnon eukolle juoruamisen aiheen.

Mutta toinen syy oli pahempi, sillä se oli uudenlaatuinen ja siitä oli kerrottu hyvin innokkaasti.

Kukapa ei olisi kuullut vanhan aatelismiehen vihasta, kun hänen kaunis poikansa, kapteeni, oli nainut amerikkalaisen naisen? Kukapa ei tiennyt, kuinka julmasti hän oli kohdellut kapteenia ja kuinka kookas, iloinen, hymyilevä nuori mies, ainoa perheen jäsen, jota oli rakastettu, kuoli vieraassa maassa köyhänä ja hyljättynä? Kukapa ei tiennyt kuinka kovasti kreivi oli vihannut poikansa nuorta vaimoraukkaa ja kuinka hän oli vihannut hänen lastaan, jota hän ei tahtonut nähdä -- ennen kuin molemmat hänen poikansa kuolivat ja jättivät hänet ilman perillistä? Ja sitten, kaikkihan tiesivät, että hän ilman vähintäkään mieltymystä tai iloa odotti pojanpoikansa tuloa ja että hän oli varma siitä, että poika oli sivistymätön, röyhkeä amerikkalainen nulikka, joka luultavasti tuottaisi enemmän häpeää kuin kunniaa hänen jalolle nimelleen?

Ylpeä, äreä vanhus luuli voineensa pitää ajatuksensa salassa. Hän ei ajatellutkaan, että kukaan uskaltaisi ruveta arvailemaan, vielä vähemmän puhumaan siitä, mitä hän tunsi ja pelkäsi. Mutta hänen palvelijansa pitivät häntä silmällä, tarkkasivat hänen kasvojaan, huonoa tuultaan ja synkkämielisyyskohtauksiaan ja keskustelivat niistä palvelusväen hallissa. Vaikka hän luuli elävänsä aivan erillään muista, kertoi Thomas Janelle, kokille, juomanlaskijalle, sisäköille ja muulle palvelusväelle olevansa varma siitä, että "vanhus oli tavallista pahemmalla tuulella ajatellessaan kapteenin poikaa, joka mitättömyytensä vuoksi ei voi tuottaa paljon iloa perheelle". "Mutta se on oikein hänelle", Thomas lisäsi, "sillä se on hänen oma vikansa. Mitä hän voi vaatia lapselta, jota on kasvatettu köyhissä oloissa kaukana Amerikassa?"

Kun kunnianarvoisa mr Mordaunt käveli suurten puiden varjossa, hän muisti, että tämä poika oli saapunut linnaan juuri edellisenä iltana ja että yhdeksässä tapauksessa kymmenestä oli pelättävissä pahinta mitä voi ajatella. Oli siis vielä monta vertaa suurempi mahdollisuus, että jos poikaraukka ei ole hänelle mieleen, kreivi nytkin on vimmoissaan ja valmis purkamaan kaiken raivonsa ensimmäiseen tapaamaansa henkilöön, ja tämä henkilö luultavasti olisi hänen kunnianarvoisuutensa, kirkkoherra itse.

Ei ole vaikea kuvitella hänen hämmästystään, kun Thomas avasi kirjastohuoneen oven ja hänen korviinsa kuului lapsen iloinen nauru.

"Kaksi kappaletta on ulkona", huudahti innokas, kirkas ääni. "Näethän, että kaksi on ulkona!"

Ja siinä oli kreivin tuoli ja jakkara, jolla hänen jalkansa lepäsi, lisäksi pieni pöytä ja peli, ja aivan hänen vieressänsä nojautuneena hänen käsivarteensa ja terveeseen jalkaansa oli pieni poika, jonka kasvot loistivat ja silmät säteilivät ihastuksesta.

"Kaksi on ulkona!" huusi pikku vieras. "Tällä kertaa sinulla ei ollut onnea, vai kuinka?" -- Ja sitten he molemmat huomasivat, että joku oli astunut sisään.

Kreivi katseli ympärilleen rypistäen tuuheita kulmakarvojaan, niinkuin hänellä oli tapana tehdä, ja kun hän näki kuka tulija oli, niin mr Mordauntia hämmästytti vielä enemmän se seikka, että kreivi näytti tavallista ystävällisemmältä. Todellakin kirkkoherra näytti hetkeksi melkein unohtaneen, kuinka vastenmielinen kreivi oli ja kuinka iljettäväksi hän osasi itsensä tehdä, kun vain tahtoi.

"Vai niin!" kreivi sanoi karhealla äänellään samalla kun hän jokseenkin armollisesti ojensi kätensä. "Hyvää huomenta, Mordaunt. Minulla on tässä uutta tehtävää."

Hän laski kätensä Cedrikin olkapäälle -- ehkäpä hän sydämensä syvyydessä tunsi tyydytettyä ylpeyttä siitä, että saattoi esitellä tällaisen perillisen. Työntäessään poikaa vähän eteenpäin hänen silmissään näkyi iloinen ilme.

"Tämä on uusi lordi Fauntleroy", hän sanoi. "Fauntleroy, tämä on mr Mordaunt, seurakunnan kirkkoherra."

Fauntleroy katsahti papillisessa puvussa olevaan herrasmieheen ja ojensi hänelle kätensä.

"Olen iloinen siitä, että saan tutustua teihin", hän sanoi, muistellen niitä sanoja, joita oli kuullut mr Hobbsin pari kertaa käyttäneen, kun hän tervehti juhlallisesti erästä uutta ostajaa. Cedrik oli vakuuttunut siitä, että papille tulisi olla tavallista kohteliaampi.

Mr Mordaunt piti pientä kättä hetken aikaa omassaan ja katsellessaan lapsen kasvoja hän vaistomaisesti hymyili. Jo tänä hetkenä hän ihastui pieneen poikaan -- niinkuin ihmiset yleensä hänestä heti pitivät. Ei pojan kauneus eikä sulous häntä eniten ihastuttanut; pojan yksinkertainen luonnollinen herttaisuus antoi hänen pienimmällekin sanalleen miellyttävän ja vilpittömän soinnun. Kun kirkkoherra katseli Cedrikiä, hän unohti että kreivikin oli läsnä. Ei mikään maailmassa ole niin valloittava kuin ystävällinen sydän, ja näytti siltä että tämä hyvä sydän, vaikka se olikin vain lapsen sydän, oli puhdistanut ilman ja levittänyt valoa tähän isoon synkkään huoneeseen.

"Olen hyvilläni että saan tutustua teihin, lordi Fauntleroy", kirkkoherra sanoi. "Te matkustitte pitkän matkan tullaksenne meidän luoksemme. Monet iloitsevat siitä, että te pääsitte hyvin perille."

"Se oli todellakin pitkä matka", Fauntleroy vastasi, "mutta lemmikki, minun äitini, oli kanssani, joten en ollut yksin. Tietysti ei äidin seurassa koskaan ole yksinäistä. Ja laiva oli niin kaunis."

"Käykää istumaan, Mordaunt", kreivi sanoi. Mr Mordaunt istui. Hän katsoi väliin Fauntleroyta ja sitten taas kreiviä.

"On syytä onnitella teidän armoanne", hän sanoi lämpimästi. Mutta kreivin ei näyttänyt tekevän mieli keskustella sen enempää tästä aiheesta.

"Hän on isänsä kaltainen", kreivi sanoi tuimasti. "Toivokaamme, että hän käyttäytyy kunniallisemmin." Ja sitten hän lisäsi: "No, mitä tänään kuuluu, Mordaunt? Kuka on nyt avun tarpeessa?"

Tämä ei kuulostanut niin pahalta kuin mr Mordaunt oli odottanut, mutta kuitenkin hän epäröi hetken ennen kuin aloitti.

"Higgins on puutteessa", hän sanoi "Higgins, joka asuu Edge Farmissa. Hänellä on ollut paljon vaikeuksia. Viime syksynä hän oli itse sairaana ja lapsissa oli tulirokko. En voi sanoa häntä hyväksi vuokramieheksi, mutta hänellä on ollut huono onni ja hän on tietysti monessa suhteessa joutunut ahdinkoon. Nyt häntä rasittaa eniten vuokra. Newick on sanonut hänelle, että jollei hän maksa, hänen täytyy jättää paikkansa; ja sehän olisi hänelle kova isku. Hänen vaimonsa on sairaana ja eilen hän pyysi, että puhuisin teidän kanssanne ja pyytäisin teitä odottamaan. Hän arvelee, että jos te vain annatte hänelle aikaa, hän kyllä selviytyy."

"Niin he kaikki ajattelevat", kreivi sanoi synkän näköisenä.

Fauntleroy meni lähemmäksi. Hän oli koko ajan seisonut isoisän ja vieraan välissä tarkasti kuunnellen. Hän oli äkkiä kiinnostunut Higginsistä. Hän ihmetteli, kuinkahan monta lasta vuokramiehellä oli ja oliko tulirokko heitä pahasti vahingoittanut. Hänen silmänsä olivat selkosen selällään ja osaaottavasti kiintyneet mr Mordauntiin toisten jatkaessa keskustelua.

"Higgins on hyväntahtoinen mies", kirkkoherra sanoi koettaen vahvistaa puhettansa.

"Hän on huononlainen vuokramies", kreivi vastasi, "ja asiat aina retuperällä, on Newick sanonut."

"Hänellä on nyt vaikeat ajat", kirkkoherra sanoi. "Hän rakastaa vaimoaan ja lapsiaan, ja jos talo otetaan häneltä pois, he suorastaan kuolevat nälkään. Mies ei voi hankkia heille ravitsevaa ruokaa, jota he nyt tarvitsevat. Kaksi lapsista on hyvin heikkoina tulirokon jälkeen, ja lääkäri on määrännyt heille viiniä ja herkkuja, joita Higgins ei voi hankkia."

Nyt Fauntleroy tuli vieläkin lähemmäksi.

"Samoin oli Mikaelinkin laita", poika sanoi.

Kreivi hämmästyi hiukan. "Minä unohdin sinut tykkänään!" hän sanoi. "Unohdin, että huoneessa oli pieni ihmisystävä. Kuka on Mikael?" Vanhuksen syvät silmät loistivat jälleen mieltymyksestä.

"Hän on Bridgetin mies, joka sairasti kuumetautia", Fauntleroy vastasi. "Hän ei voinut maksaa vuokraansa eikä ostaa viiniänsä ja muuta sellaista. Ja sinä annoit minulle rahaa, jotta saatoin auttaa häntä."

Kreivi rypisti kulmiaan, mutta ei vihasta. Hän katsahti mr Mordauntiin.

"En tosiaankaan tiedä, millainen tilanomistaja hänestä tulee", kreivi sanoi. "Minä sanoin mr Havishamille, että pojan tuli saada mitä tahtoi -- ja näyttää siltä että hän tahtoi vain antaa rahaa kerjäläisille."

"He eivät ole kerjäläisiä", Fauntleroy sanoi innokkaasti. "Mikael on mainio muurari! He tekevät kaikki työtä."

"Niin", kreivi sanoi, "he eivät ole kerjäläisiä, vaan mainioita muurareita, kengänkiilloittajia ja omenamummoja."

Hän loi katseensa poikaan ja vaikeni hetkeksi. Hänessä oli näet herännyt uusi ajatus, ja vaikka se ei ehkä lähtenyt jaloimmista vaikuttimista, se ei kuitenkaan ollut paha ajatus. "Tulehan tänne", hän sanoi vihdoin.

Fauntleroy tuli niin lähelle kuin mahdollista, kuitenkaan loukkaamatta kipeää jalkaa.

"Mitä sinä tekisit tässä tapauksessa?" kreivi kysyi.

Tällä hetkellä mr Mordaunt joutui merkillisen liikutuksen valtaan. Koska hän oli ymmärtäväinen mies, viettänyt niin monta vuotta Dorincourtin tilalla, oppinut tuntemaan alustalaiset, sekä rikkaat että köyhät kylän asukkaat, kunnialliset ja ahkerat samoin kuin kelvottomat ja laiskat, niin hän huomasi, mikä valta sekä hyvään että pahaan oli tulevaisuudessa oleva tuolla pienellä pojalla, joka seisoi siinä tummat silmät selkosen selällään ja kädet syvällä taskuissa. Hän tuli myös ajatelleeksi, että poika ylpeän ja itserakkaan vanhuksen oikun johdosta voi nyt jo saada paljon valtaa, ja jollei hän luonteeltaan olisi viaton ja jalomielinen, niin tällaisen vallan saaminen olisi pahinta mitä voisi tapahtua, ei ainoastaan muille, vaan hänelle itselleenkin.

"Ja mitä sinä tekisit tällaisessa tapauksessa?" kreivi kysyi.

Fauntleroy tuli lähemmäksi ja laski toisen kätensä hänen polvellensa, katsellen häntä luottavasti kuin parasta toveriaan.

"Jos minä olisin rikas", hän sanoi, "enkä vain näin pieni poika, minä sallisin hänen pysyä paikoillansa ja antaisin hänen lapsillensa mitä he tarvitsevat; mutta minähän olen vain pieni poika." Hetken perästä hän sanoi loistavin kasvoin: "Mutta sinähän voit tehdä kaiken, eikö niin?"

"Hm", kreivi sanoi katsoen häneen. "Luuletko niin?" Mutta hän ei näyttänyt olevan pahoillaan.

"Minä tarkoitan, että voit antaa kaikille mitä tahansa", Fauntleroy sanoi. "Kuka on Newick?"

"Hän on minun pehtorini", kreivi vastasi, "ja muutamat alustalaisistani eivät hänestä sanottavasti pidä."

"Kirjoitatko hänelle nyt kirjeen?" Fauntleroy kysyi. "Tuonko sinulle kynän ja mustetta? Voinhan ottaa pois pelin."

Hänen mieleensä ei lainkaan johtunut, että Newick voi saada tehdä mielensä mukaan.

Kreivi oli hetken ääneti yhä katsoen häneen. "Osaatko kirjoittaa?" hän kysyi.

"Osaan", Cedrik vastasi, "mutta en kovin hyvin."

"Vie tavarat pois pöydältä", kreivi käski, "ja tuo kirjoituspöydältäni mustetta ja kynä sekä arkki paperia."

Mr Mordauntin innostus kasvoi. Fauntleroy noudatti käskyjä näppärästi. Hetken kuluttua paperiarkki, iso mustepullo ja kynä olivat esillä.

"Kas tässä!" hän sanoi iloisesti, "nyt voit kirjoittaa."

"Sinä saat kirjoittaa", kreivi sanoi.

"Minäkö!" Fauntleroy huudahti ja puna levisi hänen kasvoillensa. "Kelpaako minun kirjoitukseni? Minä en aina osaa kirjoittaa aivan oikein, jollei minulla ole sanakirjaa tai jotakuta, joka minua neuvoo."

"Kyllä se kelpaa", kreivi vastasi. "Higgins ei kiinnitä huomiota oikeinkirjoitukseen. Minä en pidä ihmisistä niin paljon kuin sinä. Kasta kynäsi musteeseen."

Fauntleroy tarttui kynään ja työnsi sen mustepulloon, sitten hän asettui kirjoittamaan nojautuen pöytään.

"No", hän kysyi, "mitä minun pitää sanoa?"

"Voit sanoa: 'Higgins on toistaiseksi jätettävä rauhaan', ja panet allekirjoitukseksi 'Fauntleroy'", kreivi sanoi.

Fauntleroy kastoi uudelleen kynänsä ja nojautuen käsivarteensa hän rupesi kirjoittamaan. Se oli vaikea, pitkällinen työ, mutta koko hänen sielunsa oli kiintynyt siihen. Hetken perästä kuitenkin kirje oli valmis ja hän ojensi sen isoisälle hymyillen, joskin hiukan levottomana.

"Luuletko sen kelpaavan?" hän kysyi. Kreivi katseli sitä, ja hänen suupielensä vavahtelivat.

"Kyllä kelpaa", hän vastasi "Higgins on täysin tyytyväinen." Ja hän ojensi paperin mr Mordauntille. Mr Mordaunt näki seuraavan kirjoituksen: --

'Rakas mr Newik olka hyvä jätäkä mr higins toistaseks rauhan nin olen kitolinen

kunnioituksella Fauntleroy.'

"Mr Hobbs lopetti aina näin kirjeensä", Fauntleroy sanoi, "ja minä arvelin parhaaksi sanoa 'olkaa hyvä'. Onko 'toistaiseksi' oikein kirjoitettu?"

"Ei se aivan oikein ole", kreivi vastasi.

"Sitä minä pelkäsinkin", Fauntleroy sanoi. "Minun olisi pitänyt kysyä. Se on aina varminta. Kirjoitan sen uudestaan."

Ja hän kirjoitti sen uudestaan aivan kunnioitusta herättävällä tavalla ja kysyi varovaisuuden vuoksi kreiviltä sanojen oikeinkirjoitusta.

Kun mr Mordaunt lähti pois, hän otti kirjeen mukaansa, ja jotakin muutakin hän vei mukanaan nimittäin ilon tunteen ja enemmän toivoa kuin hänellä koskaan oli ollut palatessaan tietä pitkin käynneiltään Dorincourtin linnasta.

Kun hän oli mennyt, niin Fauntleroy, joka oli saattanut hänet ovelle, tuli takaisin isoisän luo.

"Saanko nyt mennä lemmikin luo?" hän sanoi. "Luulen että hän odottaa."

Kreivi oli hetken ääneti.

"Tallissa on jotakin, mikä sinun pitää ensin nähdä", hän sanoi. "Soita kelloa."

"Niinkuin tahdot", Fauntleroy sanoi hieman punastuen, "olen hyvin kiitollinen; mieluummin katsoisin sitä kuitenkin vasta huomenna. Hän odottaa minua koko ajan."

"Olkoon menneeksi", kreivi vastasi. "Käsketään vain valjastaa." Sitten hän lisäsi kuivasti:

"Se on poni."

Fauntleroy veti syvälle henkeään.

"Poni!" hän huudahti. "Kenen poni se on?"

"Sinun", kreivi vastasi.

"Minunko?" pikkupoika huusi. "Minunko -- niin kuin kaikki ne lelut yläkerrassa?"

"Niin kyllä", isoisä sanoi. "Tahdotko nähdä sen? Käskenkö, että tuovat sen tänne ulkopuolelle?"

Fauntleroyn posket tulivat yhä punaisemmiksi.

"En ole ikinä osannut edes kuvitella että saisin ponin!" hän sanoi. "En ikinä. Kuinka iloiseksi lemmikki tulee. Sinähän annat minulle ihan kaikkea, eikö niin?"

"Tahdotko nähdä sen?" kreivi kysyi.

Fauntleroy hengitti syvään. "Kyllä tahtoisin nähdä sen", hän sanoi. "Tahtoisin niin mielelläni, että tuskin voin odottaa. Mutta pelkään, ettei enää ole aikaa."

"Täytyykö sinun tavata äitisi tänään iltapäivällä?" kreivi kysyi. "Etkö luule voivasi jättää sitä toistaiseksi?"

"En", Fauntleroy sanoi, "hän on ajatellut minua kaiken aamua, ja minä olen ajatellut häntä!"

"Vai niin", kreivi sanoi. "Vai olet, vai olet. Soita kelloa."

Kun he ajoivat pitkin tietä tuuheiden puitten alitse, kreivi oli enimmäkseen ääneti. Mutta Fauntleroy sitä vastoin ei ollut. Hän jutteli ponistaan. Minkä värinen se oli? Ja kuinka iso? Mikä sen nimi oli? Mitä se mieluimmin söi? Kuinka vanha se oli? Ja kuinka varhain aamulla hän saisi mennä sitä katsomaan?

"Lemmikki tulee niin iloiseksi!" hän jatkoi puhettaan. "Hän on sinulle niin kiitollinen siitä, että olet hyvä minulle! Hän tietää, että aina olen pitänyt poneista, mutta en koskaan luullut saavani sellaista. Fifth Avenuella oli pieni poika, jolla oli poni, ja hän ratsasti joka aamu ulkona, ja me tapasimme kävellä heidän asuntonsa ohitse nähdäksemme hänet."

Poika nojautui taaksepäin tyynyihin ja katseli hetken aikaa ääneti kreiviä ihastuksen vallassa.

"Sinä olet varmaankin paras ihminen koko maailmassa", hän sanoi vihdoin. "Aina sinä teet vain hyvää, eikö niin? -- ja ajattelet vain muita ihmisiä. Lemmikki sanoo, että paras tapa olla hyvä on olla ajattelematta itseään ja muistaa vain muita. Aivan niin sinä teet, eikö totta?"

Kreivi oli siinä määrin hämmästynyt, kun hänet esitettiin noin edullisessa valossa, ettei tiennyt mitä sanoa. Hän tunsi tarvitsevansa miettimisaikaa. Kovin omituiselta tuntui hänestä nähdä lapsen viattomuudessaan muuttavan hänen epäjalot, itsekkäät vaikuttimensa hyviksi ja jaloiksi.

Fauntleroy jatkoi katsellen häntä ihastelevilla silmillään -- suurilla, kirkkailla, viattomilla silmillään:

"Sinä teet niin monta ihmistä onnelliseksi", hän sanoi. "Ensiksi Mikaelin ja Bridgetin ja heidän kaksitoista lastansa, omenamummon, Dickin, mr Hobbsin, mr Higginsin ja mrs Higginsin ja heidän lapsensa sekä mr Mordauntin -- sillä tietysti hänkin oli iloinen -- ja lemmikin ja minut antamalla sekä ponin että kaikkea muutakin. Tiedätkös, minä laskin sormillani ja päässäni, että sinä olet ollut ystävällinen kahdellekymmenelleseitsemälle ihmiselle. Kahdellekymmenelleseitsemälle -- kauhean monelle!"

"Ja kuka heille oli ystävällinen -- minäkö?" kreivi sanoi.

"No tietysti sinä", Fauntleroy vastasi. "Sinä teit heidät kaikki onnellisiksi. Tiedätkös", hän sanoi hiukan epäilevästi, "ihmiset joskus erehtyvät kreivien suhteen, kun he eivät tunne heitä. Niin mr Hobbskin teki. Minä kirjoitan ja kerron hänelle siitä."

"Mitä mr Hobbs arveli kreiveistä?" kysyi kreivi.

"Niin, pahinta oli se", vastasi nuori kumppani, "ettei hän tuntenut heitä ja oli ainoastaan kirjoista lukenut heistä. Hän luuli -- älä vain pane pahaksesi -- että he ovat tyranneja; ja hän sanoi, ettei hän sallisi heidän olla hänen kauppansa lähitienoillakaan. Mutta jos hän olisi tuntenut sinut, varmaan hän olisi ajatellut toisin. Minä kerron hänelle sinusta."

"Mitä sinä sitten kerrot?"

"Minä kerron hänelle", Fauntleroy sanoi loistaen innostuksesta, "että sinä olet paras mies, mistä olen koskaan kuullut puhuttavan. Ja että sinä aina muistat muita ja teet heidät onnellisiksi ja -- ja minä toivon, että suureksi tultuani tulen samanlaiseksi."

"Minun kaltaisekseni!" kreivi toisti katsellen pojan loistaviin kasvoihin. Himmeä puna levisi hänen ryppyisille poskillensa, hän kääntyi kiireesti poispäin ja katseli vaunun ikkunasta suuria pyökkejä, joiden loistavia, punertavia lehtiä aurinko kultasi.

"Aivan sinun kaltaiseksesi", Fauntleroy toisti lisäten ujosti: "Jos vain voin. Ehkä en ole tarpeeksi hyvä, mutta tahtoisin kumminkin koettaa."

Vaunut vierivät eteenpäin komeaa kujaa pitkin, kauniiden tuuheitten puiden alla, vihreässä siimeksessä ja kultaisen auringon valossa. Fauntleroy näki uudelleen kauniit paikat, joissa sananjalat kasvoivat korkeina ja sinikellot keinuivat tuulessa, hän näki metsäkauriiden seisovan syvässä ruohikossa ja kääntävän suuret hämmästyneet silmänsä vaunuihin päin niiden vieriessä ohi; näkipä hän vilahdukselta ruskeita kaniineja, kun ne hyppivät pois. Hän kuuli peltopyiden pyrähtävän lentoon, lintujen kuhertelevan ja laulavan, ja kaikki näytti hänestä kauniimmalta kuin ennen. Hänen sydämensä täyttyi ilosta ja onnesta kaiken tämän ihanuuden keskellä. Mutta vanha kreivi näki ja kuuli kokonaan toista, vaikka hänkin katseli ulos. Hän näki takanaan pitkän elämänsä, josta puuttui jaloja tekoja ja hyviä ajatuksia; hän näki vuosia, joiden kuluessa mies, joka oli ollut nuori ja voimakas, rikas ja mahtava, oli käyttänyt nuoruutensa, voimansa, valtansa ja rikkautensa ainoastaan omaksi huviksensa ja aikaa tappaakseen päivien ja vuosien seuratessa toisiaan; hän näki tämän miehen pitkän ajan kuluttua ja vanhuuden tultua yksinäisenä, ilman todellisia ystäviä mahtavuutensa keskellä; hän näki ihmisiä, jotka vihasivat tai pelkäsivät häntä, ja toisia, jotka liehittelivät ja kumarsivat häntä, mutta ei ketään, joka olisi välittänyt siitä, oliko hän kuollut vai elossa, jos he sen johdosta eivät hyötyneet eivätkä menettäneet mitään. Hän näki edessänsä mahtavat tilukset, jotka olivat hänen omansa, ja hän tiesi mitä Fauntleroy ei tiennyt -- kuinka kauaksi ne ulottuivat, minkä arvoiset ne olivat ja kuinka paljon ihmisiä asui näillä alueilla. Ja hän tiesi -- mitä Fauntleroy ei liioin tiennyt -- ettei yhdessäkään näistä kodeista ollut ihmistä, joka olisi koskaan tahtonut sanoa herraansa hyväksi tai pienen viattoman pojan tapaan tahtonut olla hänen kaltaisensa. Monet kadehtivat hänen rikkauksiansa, hänen jaloa nimeänsä ja valtaa, mutta hänestä itsestään ei kukaan pitänyt.