Part 5

"Vielä mitä!" kreivi sanoi. "Nuorimies on seitsenvuotias!"

"Hän on elänyt nämä seitsemän vuotta äitinsä seurassa", mr Havisham vastasi, "ja äiti omistaa koko hänen rakkautensa."

Linnassa

Myöhään iltapuolella vaunut, joissa pikku lordi Fauntleroy ja mr Havisham istuivat, vierivät pitkää puistokujaa linnaa kohti.

Kreivi oli määrännyt, että hänen pojanpoikansa tuli saapua hyvissä ajoin syömään päivällistä hänen kanssaan, ja samaten hän oli määrännyt, syistä, jotka hän itse parhaiten tunsi, että pojan pitää tulla yksin siihen huoneeseen, jossa hän oli aikonut ottaa hänet vastaan. Vaunujen vieriessä pitkin kujaa lordi Fauntleroy istui mukavasti nojautuneena komeihin tyynyihin ja katseli innokkaasti ympärilleen. Häntä todellakin kiinnosti kaikki, mitä hän näki. Vaunut ja suuret komeat hevoset välkkyvine valjaineen kiehtoivat hänen mieltään, samaten kookas ajuri ja palvelija, jotka olivat pukeutuneet loistaviin livreihin; mutta etenkin vaakuna vaunun ovessa kiinnitti hänen huomiotaan, ja saadakseen tietää, mitä se merkitsi, hän teki heti tuttavuutta palvelijan kanssa.

Kun vaunut saapuivat puiston isolle portille, hän katseli ikkunasta nähdäkseen paremmin suuret kivileijonat, jotka koristivat porttia. Nuori verevä nainen, joka tuli ulos sievästä muratin peittämästä asunnosta, avasi portin. Kaksi lasta juoksi ulos ovesta ja katseli suurin silmin vaunuissa istuvaa pikku poikaa, joka myös katseli heitä. Heidän äitinsä niiasi ja hymyili ja hänen viittauksestaan lapsetkin koettivat niiata.

"Tunteeko hän minut?" lordi Fauntleroy kysyi. "Kaipa hän luulee tuntevansa minut." Ja hän nosti mustaa samettihattuansa ja hymyili.

"Hyvää päivää!" hän sanoi ystävällisesti.

Nainen näytti hänen mielestään iloiselta, hymyili vieläkin herttaisemmin ja hänen sinisiin silmiinsä tuli ystävällinen ilme.

"Jumala teidän armoanne siunatkoon!" hän sanoi. "Jumala siunatkoon teidän kauniita kasvojanne! Onnea ja menestystä teidän armollenne! Tervetuloa tänne!"

Lordi Fauntleroy heilutti hattuansa ja nyökäytti hänelle päätänsä vaunujen vieriessä ohi.

"Minä pidän tästä naisesta", hän sanoi. "Näyttää siltä kuin hän pitäisi pienistä pojista. Minä tahtoisin mielelläni tulla tänne leikkimään hänen lastensa kanssa. Onkohan hänellä varaa kutsua vieraita?"

Mr Havisham ei pitänyt tarpeellisena sanoa pojalle, että hänen tuskin sallittaisiin leikkiä portinvartijan lasten kanssa. Asianajaja arveli, ettei ollut vielä aika selittää hänelle sitä.

Vaunut vierivät eteenpäin suurten, kauniiden puitten lävitse, jotka kasvoivat molemmin puolin tietä ja joiden oksat muodostivat tiheän lehväkatoksen sen ylle. Cedrik ei ollut koskaan nähnyt sellaisia puita, ne olivat niin korkeita ja komeita ja niiden oksat kasvoivat aina alas asti pitkin mahtavaa runkoa. Hän ei vielä silloin tiennyt, että Dorincourtin linna oli Englannin kauneimpia, että sen puisto oli valtavan suuri ja komea ja sen puut ja käytävät verrattomat. Mutta sen hän näki, että kaikki oli hyvin kaunista. Hän piti näistä suurista tuuheista puista, joitten lehviä ilta-auringon viimeiset säteet kultasivat. Hän nautti juhlallisesta hiljaisuudesta, joka kaikkialla vallitsi. Hän iloitsi kaikesta ihanuudesta, joka siinsi puiden riippuvien oksien välistä -- laajasta puistosta, jonka puut paikoin seisoivat yksitellen, paikoin muodostivat ryhmiä. Silloin tällöin he kulkivat sellaisten paikkojen ohitse, joissa kasvoi joukoittain korkeita sananjalkoja, ja toisin paikoin maa oli taivaansininen sinikelloista, joita vieno tuuli tuuditteli. Useat kerrat hän hypähti pystyyn ilosta nauraen, kun kaniini puikahti esiin pensaan alta ja laukkasi pois niin että lyhyt valkoinen häntä vain vilahti ohi. Äkkiä hän näki peltopyyparven kohoavan siivilleen ja lentävän pois, ja silloin hän huusi ilosta ja taputti käsiänsä.

"Eikö tämä olekin kaunis paikka?" hän sanoi mr Havishamille. "En ole ennen nähnyt näin kaunista paikkaa. Se on vielä kauniimpi kuin Central Park New Yorkissa."

Mutta häntä hämmästytti pitkä aika, jonka he matkaansa tarvitsivat.

"Kuinka pitkä matka portilta on linnan pääovelle?" hän kysyi vihdoin.

"Kolme, neljä mailia", asianajaja selitti.

Joka hetki Cedrik näki jotakin uutta ihmeteltävää ja ihasteltavaa. Hänen ilonsa oli ylimmillään, kun hän huomasi muutamia metsäkauriita, joista toiset lepäsivät ruohikossa, toiset seisoivat säikähtyneen näköisinä, kauniit sarvekkaat päät kujalle päin käännettyinä vaunujen ratinaa säikkyen.

"Onko täällä ollut sirkus?" hän huudahti, "vai elävätkö ne aina täällä? Kenen ne ovat?"

"Ne asuvat täällä", mr Havisham kertoi, "ja ne ovat kreivin, sinun isoisäsi."

Vähän tämän jälkeen linna tuli näkyviin. Se kohosi heidän eteensä mahtavana, kauniina ja harmaantuneena. Auringon viimeiset säteet leikkivät sen ikkunaruuduissa. Siinä oli sekä suuria että pieniä torneja, ja muureja peitti muratti. Muurin vierustat oli pengerretty, kaikkialla oli nurmikenttiä ja kukkaistutuksia.

"Tämä on ihanin paikka, minkä koskaan olen nähnyt!" Cedrik sanoi, ja hänen pyöreät kasvonsa loistivat ilosta. "Se on aivan niin kuin kuninkaan linna. Olen kerran nähnyt sellaisen eräässä satukirjassa."

Hän näki linnan suuren portin olevan selkosen selällään ja palvelijoitten seisovan kahdessa rivissä katseet kohdistettuina häneen. Hän ihmetteli, miksi he siinä seisoivat, ja heidän livreensä herättivät hänessä suurta ihastusta. Hän ei tiennyt, että he seisoivat siinä osoittaakseen kunniaa pikku pojalle, joka kerran omistaisi kaiken tämän loiston -- kauniin linnan, joka oli kuninkaan palatsin vertainen, komean puiston, suuret vanhat puut, notkelmat, joissa kasvoi sananjalkoja ja sinikelloja ja jotka olivat jänisten ja kaniinien leikkitantereina, ja täplikkäät suurisilmäiset metsäkauriit, jotka lepäsivät korkeassa ruohikossa. Vain pari viikkoa sitten hän oli istunut mr Hobbsin kanssa perunoiden ja persikoiden keskellä, pienet jalat riippuen korkealta tuolilta, ja hänen oli vaikea käsittää, että hänellä oli mitään tekemistä kaiken tämän loiston kanssa. Palvelijoiden etunenässä seisoi vanhanpuoleinen nainen sileässä mustassa silkkipuvussa; hänen hiuksensa olivat harmaat ja päässä hänellä oli myssy. Kun Cedrik tuli eteiseen, nainen seisoi lähempänä kuin muut ja hänen katseestaan saattoi huomata, että hän aikoi puhutella Cedrikiä. Mr Havisham, joka talutti poikaa kädestä, pysähtyi hetkeksi.

"Tämä on lordi Fauntleroy, mrs Mellon", hän sanoi. "Lordi Fauntleroy, tässä on taloudenhoitaja, mrs Mellon."

Cedrik ojensi hänelle kätensä ilosta loistaen.

"Tekö lähetitte kissan?" hän sanoi. "Olen hyvin kiitollinen siitä, hyvä rouva."

Mrs Mellonin kauniit, vanhat kasvot näyttivät yhtä tyytyväisiltä kuin portinvartijan vaimon.

"Minä tuntisin lordin missä tahansa", hän sanoi mr Havishamille. "Hänellä on kapteenin ulkomuoto ja käytöstapa. Tämä on suuri päivä, herra."

Cedrik ihmetteli, miksi se oli suuri. Hän katsoi uteliaasti mrs Melloniin. Hänestä näytti kuin tämän silmät olisivat kyyneltyneet, eikä hän kuitenkaan näyttänyt onnettomalta, vaan hymyili.

"Kissalla on täällä kaksi kaunista poikasta", mrs Mellon sanoi, "minä lähetän ne lordin huoneeseen".

Mr Havisham sanoi hänelle pari sanaa matalalla äänellä.

"Kirjastossa, herra", mrs Mellon vastasi. "Lordi otetaan siellä yksin vastaan."

Pari minuuttia myöhemmin kookas palvelija, joka ohjasi Cedrikin kirjastohuoneen ovelle, avasi sen ilmoittaen juhlallisella äänellä: "Lordi Fauntleroy, herra kreivi." Vaikka hän olikin vain palvelija, hän kuitenkin tunsi, että tämä hetki oli juhlallinen. Perillinen tuli omaan maahansa ja kotiinsa ja vietiin vanhan kreivin luo, jonka arvonimen hän kerran oli perivä.

Cedrik astui kynnyksen yli. Suuri, komea huone oli sisustettu tyylihuonekaluin ja kirjahyllyin. Kalusto oli niin tumma, oviverhot niin raskaat, hiotuilla ruuduilla varustetut ikkunat niin syvällä ja seinät niin kaukana toisistaan, että auringon mentyä mailleen huone teki synkän vaikutuksen. Ensin Cedrik luuli, ettei huoneessa ollut ketään, mutta sitten hän huomasi, että avonaisen uunin ääressä oli iso lepotuoli ja siinä istui joku -- joku, joka ei ensin ollut häntä huomaavinaan.

Mutta yhdellä taholla ainakin hänen tulonsa oli huomattu. Lattialla nojatuolin vieressä makasi iso ruskeankeltainen verikoira, jonka ruumis ja jäsenet olivat kuin leijonan. Tämä iso eläin nousi juhlallisesti ja hitaasti ylös ja astui raskain askelin kohti pikku poikaa.

Tuolilla istuva käski: "Dougal, tule pois!" Mutta lordi Fauntleroyn sydämessä ei ollut pelkoa eikä epäystävällisyyttä -- koko ikänsä hän oli ollut rohkea pikku poika. Hän tarttui kädellään ison koiran kaulanauhaan maailman luonnollisimmalla tavalla, ja he astuivat yhdessä esiin, Dougal mennessään poikaa nuuskien.

Silloin kreivi nosti katseensa. Cedrik näki edessään kookkaan vanhan miehen, jonka tuuhea tukka ja kulmakarvat olivat harmaantuneet ja jonka kotkannenä pisti esiin syvien, tutkivien silmien välistä. Kreivi taas näki kauniin lapsen mustassa samettipuvussa ja pitsikauluksessa. Pojan sieviä totisia kasvoja ympäröivät vaaleat kiharat, ja silmät katsoivat häntä lapsenomaisen luottavaisesti. Jos linna oli satupalatsin kaltainen, niin pikku lordi näytti pieneltä satuprinssiltä, vaikka ei hänellä itsellään ollut siitä aavistusta, tai kenties pikemmin sadun reippaalta pieneltä keijukaiselta. Ilon ja ylpeyden tunne valtasi vanhan kreivin sydämen, kun hän näki, miten kaunis ja soreakasvuinen hänen pojanpoikansa oli ja kuinka poika pelotta seisoi ja katseli häntä silmiin pidellen isoa koiraa kaulanauhasta. Ankaraa, vanhaa aatelismiestä miellytti se, ettei poika näyttänyt pelkäävän eikä arkailevan koiraa eikä häntä itseäänkään.

Cedrik katsahti häneen niinkuin hän oli katsonut mökin vaimoon ja taloudenhoitajaan ja tuli aivan lähelle häntä.

"Oletko sinä kreivi?" hän sanoi. "Minä olen sinun pojanpoikasi, jonka mr Havisham on tuonut tänne. Olen lordi Fauntleroy."

Hän ojensi kätensä, sillä hän luuli, että se oli kohteliainta myös kreiveihin nähden. "Toivon, että voit hyvin", hän jatkoi herttaisesti. "Olen niin iloinen saadessani tavata sinut."

Kreivi puristi hänen kättänsä kummallinen ilme silmissä. Hän oli niin tyrmistynyt, ettei tiennyt mitä sanoa. Hän tarkasteli hämmästyttävää pikku olentoa tuuheitten kulmakarvojensa alta ja tutki häntä kiireestä kantapäähän.

"Sanoitko olevasi iloinen tavatessasi minut?" hän kysyi.

"Sanoin", lordi Fauntleroy vastasi, "olen hyvin iloinen."

Lähellä Cedrikiä oli tuoli ja hän istuutui siihen; se oli korkeaselkäinen ja syvä tuoli, ja hänen istuessaan siinä hänen jalkansa eivät ulottuneet lattiaan, mutta kuitenkin näytti siltä, että hän istui siinä mukavasti. Hartaasti ja herkeämättä hän tarkasteli kunnianarvoista sukulaistaan.

"Minä olen niin tuuminut, että minkä näköinen sinä mahdat olla", hän huomautti. "Minun oli tapana laivassa maata hytissäni ja ajatella, olisitko isäni näköinen."

"No olenko minä?" kreivi kysyi.

"Niin", Cedrik vastasi, "hänen kuollessaan olin hyvin pieni enkä oikein muista minkä näköinen hän oli, mutta luultavasti et ole saman näköinen."

"Taidat olla siitä pahoillasi", kreivi sanoi.

"En toki!" Cedrik vastasi kohteliaasti. "Tietysti olisi hauskaa, että muut olisivat oman isän näköisiä, mutta tietysti täytyy pitää isoisänsäkin ulkomuodosta, vaikka se ei olisikaan samanlainen kuin isän. Tiedäthän itsekin, että täytyy rakastaa sukulaisiansa."

Kreivi nojautui tuoliinsa ja katseli eteensä. Hänestä ei voinut sanoa, että hän oli pitänyt velvollisuutenaan rakastaa omaisiaan. Hän oli käyttänyt suurimman osan vapaata aikaansa ankariin riitoihin sukulaistensa kanssa, ajaakseen heidät ulos talostaan ja loukatakseen heitä; siksi he kaikki vihasivat häntä sydämensä pohjasta.

"Jokaisen pojan täytyy pitää isoisästänsä", lordi Fauntleroy jatkoi, "varsinkin jos isoisä on ollut niin ystävällinen häntä kohtaan niinkuin sinä."

Vanhan aatelismiehen silmät loistivat jälleen merkillisesti.

"Vai niin", hän sanoi, "olenko minä ollut sinulle ystävällinen?"

"Olet kyllä", lordi Fauntleroy vastasi iloisesti, "minä olen sinulle niin kiitollinen Bridgetin puolesta ja omenamummon sekä Dickin puolesta!"

"Bridget!" kreivi huudahti. "Dick! Omenamummo!"

"Niin", Cedrik selitti, "he saivat ne rahat, jotka sinä minulle annoit -- ne rahat, jotka käskit mr Havishamin antaa minulle, jos minä tarvitsisin."

"Niistäkö", kreivi sanoi, "niistäkö sinä puhut? Niistä rahoista, joita saisit käyttää oman mielesi mukaan. Mitä sinä niillä ostit? Tahtoisinpa tosiaankin tietää."

Hän rypisti tuuheita kulmakarvojaan ja katsoi terävästi lapseen. Hän oli hyvin utelias tietämään, miten poika oli toteuttanut mielitekojansa.

"Niin", lordi Fauntleroy sanoi, "ehkä sinä et ole kuullut puhuttavan Dickistä, omenamummosta ja Bridgetistä. Unohdin aivan, että asut niin kaukana heistä. He ovat minun erityisen hyviä ystäviäni. Mikaelilla oli kuumetta..."

"Kuka on Mikael?" kreivi kysyi.

"Mikael on Bridgetin mies ja heillä on paljon suruja. Kun mies on sairas eikä voi tehdä työtä ja hänellä on kaksitoista lasta, niin voit arvata millaista eläminen on. Ja Mikael on aina ollut kelpo mies. Bridget tuli usein meidän luoksemme ja itki. Sinä iltana, jolloin mr Havisham oli meillä, Bridget oli keittiössä ja itki, sillä heillä ei ollut mitään syötävää eivätkä he pystyneet maksamaan vuokraa. Minä menin katsomaan häntä ja mr Havisham lähetti noutamaan minua ja sanoi, että sinä olit antanut hänelle rahaa minua varten. Ja minä juoksin minkä jaksoin keittiöön ja annoin rahat Bridgetille ja kaikki tuli hyväksi ja Bridget tuskin saattoi uskoa silmiänsä. Sen tähden minä olen niin kiitollinen."

"Vai niin", kreivi sanoi syvällä äänellään, "tämä on siis yksi toiveesi, jonka sait tyydytetyksi. Entä muut?"

Dougal oli asettunut ison tuolin viereen, kun Cedrik istahti siihen. Usein se kääntyi ja katseli poikaa ikäänkuin keskustelu olisi kiinnostanut sitä. Dougal oli totinen koira, joka tajusi olevansa aivan liian iso ottamaan elämän kevyesti. Vanha kreivi tunsi koiransa ja seurasi sitä hiljaisen kiinnostuneena. Dougalin tapoihin ei kuulunut ystävystyä kenenkään kanssa päätä pahkaa, ja siksi kreivi hämmästelikin koiran levollisuutta pojan sitä silitellessä. Samassa koira loi lordi Fauntleroyhin arvokkaan katseen ja laski uljaan päänsä pojan sametin verhoamalle polvelle.

Cedrik silitteli yhä pikku kädellänsä uutta ystäväänsä ja sanoi:

"Niin, sitten tulee Dick. Kyllä sinäkin pitäisit Dickistä, hän on niin reilu sälli."

"Mitä tuo merkitsee?" kreivi kysyi.

Lordi Fauntleroy mietti hetken. Hän ei ollut itsekään oikein selvillä siitä, mitä se merkitsi. Hänen mielestään se merkitsi jotakin oikein hyvää, koska Dick käytti sitä mielellään.

"Luulen sen merkitsevän, ettei hän tahdo puijata ketään", hän selitti, "eikä lyödä ketään pienempäänsä ja että hän harjaa ihmisten kengät niin huolellisesti, että ne tulevat hyvin kiiltäviksi. Hän on ammatiltaan kengänkiillottaja."

"Ja onko hän sinun tuttaviasi?" kreivi sanoi.

"Hän on minun vanha ystäväni", Cedrik vastasi. "Ei aivan yhtä vanha kuin mr Hobbs, mutta kuitenkin hyvin vanha. Hän antoi minulle lahjan juuri ennen laivan lähtöä."

Poika pisti kätensä taskuunsa, veti sieltä esiin sievästi kokoon käärityn punaisen esineen ja avasi sen ylpeänä. Se oli punainen silkkiliina isoine purppuranvärisine hevosenkenkineen ja -päineen.

"Tämän hän antoi minulle", nuori lordi sanoi. "Minä säilytän sen aina. Sen voi sitoa kaulaansa tai pitää taskussansa. Hän osti sen ensimmäisillä rahoillaan, jotka hän ansaitsi sen jälkeen kun olin lunastanut Jaken osuuden ja antanut hänelle uudet harjat. Se on muistolahja. Mr Hobbsin kelloon minä annoin kaivertaa tällaisen muistorunon: 'Katso ajannäyttäjääsi, muista vanhaa ystävääsi'. Ja kun minä näen tämän liinan, muistan aina Dickiä."

On vaikea kuvailla Dorincourtin jalosukuisen kreivin tunteita. Häntä ei ollut helppo saada hämilleen, sillä hän oli nähnyt paljon maailmaa. Mutta tässä oli jotakin niin täysin uutta, että se saattoi hänet rauhattomaksi ja liikuttuneeksi. Hän ei ollut koskaan välittänyt lapsista, sillä hänen omat huvinsa antoivat hänelle niin paljon puuhaa, ettei hänellä ollut aikaa puuttua heidän elämäänsä. Kun hänen omat poikansa olivat pienet, he eivät kiinnostaneet häntä -- vaikka hänelle joskus johtui mieleen, että Cedrikin isä oli ollut kaunis ja reipas poika. Hän oli ollut niin itsekäs, etteivät uhrautuvat ihmiset kiinnittäneet hänen huomiotansa, eikä hän ollut tiennyt, kuinka hellä, uskollinen ja rakastava pienen lapsen sydän voi olla ja kuinka viattomat ja itsetiedottomat sen yksinkertaiset ja jalomieliset vaikuttimet ovat. Lapsi oli hänestä aina ollut vastenmielinen pieni elukka, itsekäs, ahne ja vallaton, jollei se ollut ankarassa valvonnassa. Molemmat hänen vanhemmat poikansa olivat alituisesti tuottaneet ikävyyksiä ja vaivaa opettajilleen, ja kun hän ei kuullut valituksia nuorimmasta pojastansa, hän luuli, ettei tämä ollut erityisen tärkeä. Kreivin mieleen ei koskaan ollut johtunut, että hän voisi rakastaa pojanpoikaansa; hän oli antanut noutaa pikku Cedrikin vain sen tähden, että hänen ylpeytensä kehoitti häntä siihen. Hän ei tahtonut, että hänen nimensä tulisi häväistyksi, jos se periytyisi sivistymättömälle moukalle, kun poika tulevaisuudessa perisi hänen paikkansa. Hän oli varma siitä, että pojasta tulisi narrimainen olento, jos hän saisi kasvatuksensa Amerikassa. Hänellä ei ollut helliä tunteita poikaa kohtaan; hänen ainoa toivonsa oli, että tämä olisi jotakuinkin kauniskasvuinen ja että hänellä olisi jonkin verran ymmärrystä. Hän oli ollut niin tyytymätön toisiin poikiinsa ja niin vihoissaan kapteeni Errolin avioliitosta, ettei hän hetkeäkään ajatellut siitä lähtevän mitään hyvää. Kun palvelija ilmoitti lordi Fauntleroyn, hän ei tohtinut katsoa poikaa, koska hän pelkäsi, että tämä olisi sellainen kuin hän oli kuvitellut. Sen takia hän oli määrännyt, että pojan oli tultava yksin hänen luoksensa. Hänen ylpeytensä ei sallinut, että joku toinen näkisi hänen mielipahansa, jos hän pettyisi. Siksipä hänen ylpeä sydämensä oli riemastunut, kun poika tuli luontevalla tavallaan häntä kohden, pitäen pelotta kättänsä koiran niskassa. Parhaimmissa toiveissaankaan hän ei ollut luullut, että poika olisi tämän näköinen. Oliko todellakin mahdollista, että tämä oli se poika, jota hän oli pelännyt nähdä -- sen naisen lapsi, jota hän vihasi -- tämä pieni poika, joka näytti niin kauniilta, rohkealta ja suloiselta. Tämä odottamaton hämmästys horjutti kreivin mielenrauhaa.

Sitten he rupesivat juttelemaan ja hän liikuttui oudosti ja tuli yhä hämmästyneemmäksi. Hän oli näet tottunut siihen, että ihmiset pelkäsivät häntä ja joutuivat hämilleen hänen seurassaan, ja siksi hän oli odottanut, että hänen pojanpoikansakin olisi ujo ja arka. Mutta Cedrik pelkäsi kreiviä yhtä vähän kuin Dougalia. Hän ei ollut röyhkeä, hän oli vain viattomasti ystävällinen, eikä hän tiennyt että oli syytä olla hämillään tai peloissaan. Kreivi huomasi, että pikkupoika piti häntä ystävänään ja kohteli häntä sellaisena vähääkään epäröimättä. Saattoi selvästi huomata, kun poika istui isossa tuolissaan ja jutteli ystävälliseen tapaansa, ettei hänen mieleensä ollut johtunut, että tuo iso ankarannäköinen vanha mies voisi olla muuta kuin ystävällinen hänelle ja nähdä mielellään hänet luonansa. Samaten oli ilmeistä, että hän koetti lapselliseen tapaansa olla isoisälleen mieliksi ja huvittaa häntä. Vaikka kreivi olikin tyly, kovasydäminen ja maailmanmielinen, hän ei voinut olla tuntematta salaista, uutta huvia tästä luottamuksesta. Oikeastaan ei ollut niinkään ikävä tavata jotakuta, joka ei epäillyt eikä paennut häntä tai näyttänyt huomaavan hänen luonteensa rumia puolia, jotakuta joka katsoi häneen kirkkain, luottavaisin silmin -- vaikka se olikin vain pieni poika mustassa samettipuvussaan.

Vanhus nojautui tuoliinsa ja kehoitti nuorta kumppaniaan kertomaan lisää itsestänsä, ja outo ilme silmissään hän katseli pojanpoikaansa. Lordi Fauntleroy vastasi mielellään kaikkiin hänen kysymyksiinsä ja jutteli levollisesti hauskaan tapaansa. Hän kertoi Dickistä ja Jerrystä, omenamummosta ja mr Hobbsista; hän kuvaili tasavallan kaartia sen kaikessa loistossa lippuineen, tulisoihtuineen ja raketteineen. Keskustelun jatkuessa hän tuli maininneeksi heinäkuun neljännen sekä vallankumouksen ja aikoi innostuneena kertoa siitä, kun hänelle äkkiä muistui jotakin mieleen ja hän vaikeni yhtäkkiä.

"Mikä sinun on?" isoisä kysyi. "Miksi et jatka?"

Lordi Fauntleroy liikkui levottomasti tuolissaan. Kreivi huomasi, että poika joutui aivan hämilleen siitä, mitä hänen mieleensä johtui.

"Minä vain ajattelin, että sinä et ehkä pidä siitä", hän vastasi. "Ehkä joku sinun tuttavasi oli siellä. Unohdin, että sinä olet englantilainen."

"Jatka vain", kreivi sanoi. "Ei kukaan omaisistani ollut siellä. Sinä vain unohdat, että itsekin olet englantilainen!"

"Enkä ole", Cedrik kiiruhti sanomaan. "Minä olen amerikkalainen!"

"Sinä olet englantilainen", kreivi sanoi arvokkaasti. "Sinun isäsi oli englantilainen."

Hänestä oli hauska sanoa tämä, mutta Cedrikiä se ei huvittanut. Poika ei ollut koskaan ajatellut asiaa tältä kannalta. Hän tunsi punastuvansa korviaan myöten.

"Minä olen syntynyt Amerikassa", hän vastasi. "Kun kerran on syntynyt Amerikassa, niin on amerikkalainen. Suo anteeksi", hän sanoi kohteliaasti ja hienotunteisesti, "että sanon vastaan. Mr Hobbs sanoi minulle, että jos uusi sota syttyisi, minun pitäisi olla -- olla amerikkalainen."

"Olisitko todellakin?" kreivi sanoi.

Hän vihasi Amerikkaa ja amerikkalaisia, mutta häntä huvitti nähdä, kuinka vakava ja innokas isänmaanystävä Cedrik oli. Hän arveli, että näin hyvästä amerikkalaisesta voi mieheksi kasvettuaan tulla hyvä englantilainen.

Heillä ei ollut aikaa keskittyä uudelleen vallankumoukseen -- sitä paitsi lordi Fauntleroy arasteli tätä aihetta -- kun jo ilmoitettiin päivällisen olevan valmis.

Cedrik nousi tuolista ja meni aatelisen sukulaisensa luo. Hän katsahti kreivin sairaaseen jalkaan.

"Saisinko auttaa sinua?" hän sanoi kohteliaasti. "Etkö voisi nojata minuun? Kerran kun mr Hobbs oli loukannut jalkansa perunatynnyriin, hänen oli tapana nojata minuun."

Päivällisestä tiedottanut pitkä palvelija pani alttiiksi sekä arvonsa että asemansa vetämällä suunsa hymyyn. Hän oli ylimyksellinen palvelija, joka oli aina ollut parhaissa jalosukuisissa perheissä, eikä hän koskaan ollut nauranut palvelustehtäviensä aikana näkemänsä tai kuulemansa johdosta. Hän olisi pitänyt itseänsä arvottomana ja yksinkertaisena palvelijana, jos olisi ikinä ollut niin epähieno, että olisi hymyillyt. Mutta tällä kertaa hänen oli vaikea hillitä itseään. Pelastuminen oli täpärä. Tuijottamalla kreivin pään yläpuolella olevaa rumaa muotokuvaa hän sai tukahdutetuksi hilpeytensä.

Kreivi tarkasti nuorta urheata sukulaistansa kiireestä kantapäähän.

"Luuletko pystyväsi siihen?" hän kysyi äreästi.

"Kyllä luulen voivani", Cedrik sanoi. "Minä olen voimakas. Olenhan seitsenvuotias. Voit toisella kädelläsi nojata keppiisi ja toisella minuun. Dick sanoo, että olen seitsenvuotiaaksi hyvin voimakas."

Hän puristi kätensä nyrkkiin ja taivutti käsivarttansa, jotta kreivi voisi nähdä lihakset, jotka Dick oli armollisesti hyväksynyt, ja hänen kasvonsa olivat niin juhlalliset ja vakavat, että palli ja piti tarpeellisena katsella tarkasti rumaa taulua.

"No", kreivi sanoi, "voithan koettaa."

Cedrik ojensi hänelle kepin ja auttoi hänet ylös. Tavallisesti palvelija oli apuna, ja kun kreivillä oli erityisen vaikea luuvalokohtaus, hän kiroili vihoissaan. Kreivi ei ollut tavallisesti erikoisen kohtelias, ja usein kookkaat palvelijat vapisivat koreissa puvuissaan.

Tänä iltana hän ei kiroillut, vaikka hänen jalkansa vaivasi häntä tavallista enemmän. Hän tahtoi tehdä kokeen. Hän nousi hitaasti ja nojasi kädellään pieneen olkapäähän, jota hänelle niin rohkeasti oli tarjottu. Pikku lordi Fauntleroy astui varovasti askeleen eteenpäin ja katsoen kipeää jalkaa.

"Nojaa vain minuun", hän kehoitti. "Yritän kävellä hyvin hitaasti."