Part 4

Ja hetken kuluttua he olivat laivassa keskellä pahinta kiirettä ja hälinää. Vaunuja tuli tuoden matkustajia, matkustajat olivat huolissaan tavaroistaan, jotka eivät vielä olleet saapuneet ja luultavasti myöhästyisivät; suuria matka-arkkuja ja laatikoita viskeltiin rattaille ja kuljetettiin ympäriinsä. Merimiehet kierittelivät köysikääröjä auki juosten edestakaisin, upseerit jakelivat käskyjä; naisia, miehiä, lapsia ja lastenhoitajia tuli laivaan -- muutamat nauroivat ja näyttivät iloisilta, toiset olivat hiljaisia ja surullisia, jotkut itkivät ja pyyhkivät silmiänsä nenäliinoillaan.

Kaikkialla Cedrik näki sellaista, mikä herätti hänen mielenkiintoaan, hän tarkasteli isoja köysikasoja, kokoon käärittyjä purjeita, korkeita mastoja, jotka näyttivät koskettavan sinertävää taivaankantta; hän mietti, kuinka hän parhaiten voisi ruveta keskustelemaan merimiesten kanssa ja kuulla jotakin aiheesta merirosvot.

Viime hetkessä, nojautuessaan yläkannen kaiteeseen seurataksensa viimeisiä valmisteluja ja kuunnellakseen merimiesten ja telakkamiesten huutoja, hän huomasi lähimmässä ihmisjoukossa syntyvän hämmennystä. Joku yritti kiireesti tunkeutua joukon läpi ja suuntasi kulkunsa häntä kohden. Se oli poika, jolla oli jotakin punaista kädessään. Se oli Dick. Hengästyneenä hän tuli Cedrikin luo.

"Tulin katsomaan kun sä lähdet. Liike luistaa mahtavasti! Tän mä ostin eilen tienaamillani rahoilla. Pidä sitä sitten kun tulet aavalle. Paperi putos sen päältä kun mä tulin ton joukon läpi. Ne ei tahtoneet päästää mua. Tää on kaulaliina."

Kaiken tämän hän sanoi yhdessä hengenvedossa. Kello kilahti ja hän oli poissa ennen kuin Cedrik ehti sanoa sanaakaan.

"Hyvästi!" hän huusi. "Käytä sitä kun joudut aavalle." Ja hän syöksyi pois.

Parin sekunnin kuluttua Cedrik näki hänen tunkeutuvan alakannella olevan väkijoukon läpi ja hyppäävän maalle samassa kun laskusilta nostettiin pois. Hän seisoi laiturilla ja heilutti hattuaan. Cedrik piti kaulaliinaa kädessään. Se oli loistavan punaista silkkiä, johon oli kudottu purppuraisia hevosenkenkiä ja hevosenpäitä.

Kaikkialla vallitsi melu ja hälinä. Kansa huusi laiturilta ystävilleen ja laivasta ihmiset huusivat takaisin.

"Hyvästi! Hyvästi! Hyvästi, vanha ystävä!" Tuntui siltä kuin jokainen olisi sanonut: "Älä unohda meitä! Kirjoita saavuttuasi Liverpooliin. Hyvästi! Hyvästi!"

Pikku lordi Fauntleroy kumartui eteenpäin ja heilutti punaista liinaansa.

"Hyvästi, Dick!" hän huusi sydämensä pohjasta. "Kiitos! Hyvästi, Dick!"

Suuri laiva lähti liikkeelle, ja ihmiset huusivat jälleen. Cedrikin äiti veti harson silmilleen. Rannalla oli kauhea hälinä, mutta Dick ei nähnyt muuta kuin loistavat lapsenkasvot ja vaaleat hiukset, joita aurinko kultasi säteillään ja tuuli heilutteli, eikä hän kuullut muuta kuin sydämeen käyvän lapsenäänen huutavan: "Hyvästi, Dick!" Ja lordi poistui hitaasti syntymäseudultaan esi-isiensä tuntemattomaan maahan.

Englannissa

Vasta matkalla Cedrik sai tietää, ettei hän tulisi asumaan yhdessä äitinsä kanssa. Hänen surunsa siitä oli niin valtava, että mr Havisham huomasi kreivin menetelleen viisaasti salliessaan äidin asua niin lähellä poikaansa, että heillä olisi usein tilaisuus tavata toisensa; selvästi saattoi huomata, ettei Cedrik olisi voinut kestää täydellistä eroa. Mutta äiti hoivasi poikaansa niin hellästi ja sydämellisesti ja selitti hänelle aikovansa kyllä olla lähellä häntä, ja hetken kuluttua poika jätti murheensa, koska todellisesta erosta ei ollut puhetta.

"Minun taloni ei ole kaukana linnasta, Ceddi", hän selitti joka kerta, kun asia tuli puheeksi, "ainoastaan vähän matkan päässä, ja sinä voit joka päivä pujahtaa sisään ja silloin sinulla aina on niin paljon kerrottavaa! Kuinka onnellisia me sitten olemme yhdessä! Paikka on hyvin kaunis. Isäsi kertoi minulle siitä usein. Hän rakasti sitä paljon ja sinäkin pidät siitä varmaan kovasti."

"Minä pitäisin siitä enemmän, jos sinäkin olisit siellä", pikku lordi sanoi syvästi huoaten.

Hän ei saattanut olla ihmettelemättä tätä kummallista järjestelyä, joka vei hänen lemmikkinsä asumaan toiseen taloon kuin hän. Äiti piti näet parempana olla kertomatta hänelle asian todellista syytä.

"Mieluummin tahtoisin, ettei sitä kerrottaisi hänelle", hän sanoi mr Havishamille. "Ei hän sitä oikein ymmärtäisi, olisi vain ihmeissään ja loukkaantunut. Olen varma siitä, että hänen on paljon helpompi kiintyä kreiviin, jollei hän tiedä, kuinka katkerasti hän minua vihaa. Hän ei ole koskaan kokenut kovuutta eikä epäystävällisyyttä, ja hänelle olisi kova isku jos hän saisi tietää, että joku minua vihaa. Hän on niin herkkätunteinen ja rakastaa minua sanomattoman paljon. Siksi on parasta, ettei hän saa tietää sitä ennen kuin joskus paljon vanhempana, ja se on myös kreiville parasta. Se vieroittaisi heidät toisistansa, vaikka Ceddi vielä onkin lapsi."

Siten Cedrik sai tietää ainoastaan, että asia riippuu jostakin salaperäisestä syystä, jota ymmärtääkseen hän ei vielä ollut tarpeeksi vanha ja että vartuttuaan suuremmaksi hän saisi tietää sen. Hän oli aivan ymmällä; kuitenkaan hän ei juuri välittänyt itse syystä. Kun hän oli monesti keskustellut äitinsä kanssa, ja äiti lohdutti häntä ja kuvaili hänelle asian valoisat puolet, alkoivat synkät puolet vähitellen hälvetä. Joskus kuitenkin mr Havisham huomasi pojan istuvan omituisessa aikuisen asennossa ja tuijottavan merta vakavin kasvoin, ja aika ajoin hänen huuliltaan pääsi huokaus, joka oli kaikkea muuta kuin lapsellinen.

"Minä en pidä siitä", hän sanoi kerran vakavasti, keskustellessaan asianajajan kanssa. "Te ette tiedä, kuinka se surettaa minua, mutta onhan maailmassa niin paljon suruja, ja Mary sanoo, että täytyy oppia kantamaan surunsa nurkumatta. Samaa on mr Hobbskin sanonut. Ja lemmikkini tahtoo, että asuisin mielelläni isoisäni kanssa, koska kaikki hänen omat lapsensa ovat kuolleet, ja se mahtaa olla hyvin surkeata. Käy niin sääliksi miestä, jolta kaikki lapset ovat kuolleet -- ja yksi heistä kuoli niin äkkiä."

Asia, joka erityisesti huvitti ihmisiä, kun he tekivät tuttavuutta pikku lordin kanssa, oli hänen silmiinsä ilmestyvä viisas katse, kun hän rupesi juttelemaan; tämä sekä samalla hänen pikkuvanhat huomautuksensa ja viattomat, pyöreät kasvonsa tekivät hänet vastustamattoman viehättäväksi. Hän oli niin sievä, kukoistava, kiharapäinen poika, istuessaan palleroiset kädet kiedottuina polvien ympärille ja vakavasti jutellessaan hän herätti suurta ihastusta. Vähitellen mr Havishamkin alkoi viihtyä erityisen hyvin hänen seurassaan.

"Sinun täytyy yrittää pitää kreivistä", hän sanoi.

"Niin", pikku lordi vastasi, "hän on minun sukulaiseni, ja tietysti täytyy pitää sukulaisistaan. Sitä paitsi hän on ollut niin hyvä minulle. Jos joku tekee niin paljon hyvää jollekin ja antaa hänelle mitä ikinä hän vain toivoo, niin tietysti saajan täytyy pitää hänestä, vaikkei hän olisikaan sukulainen; mutta kun hän sen lisäksi vielä on sukulainen, niin häntä täytyy rakastaa aivan äärettömästi."

"Luuletko", mr Havisham kysäisi, "että hän pitää sinusta?"

"Luulen", Cedrik sanoi, "kyllä minä luulen, olenhan minä myös hänen sukulaisensa ja sitä paitsi hänen poikansa pieni poika, ja sitten -- hänen täytyy pitää minusta, sillä muuten hän ei olisi lähettänyt teitä noutamaan minua."

"Niin", toinen huomautti, "siinähän se juuri onkin."

"Niin", Cedrik sanoi, "sepä se. Eikö asia ole teidänkin mielestänne näin? Täytyyhän rakastaa pojanpoikaansa."

Matkustajat, jotka olivat juuri toipuneet meritaudista tulivat kannelle virkistymään. He saivat heti kuulla pikku lordi Fauntleroyn romanttisen tarinan, ja jokainen seurasi mielellään pikku poikaa, joka juoksi pitkin laivaa jutellen merimiesten kanssa tai kulki äitinsä tai kookkaan vanhan lakimiehen kanssa. Kaikki rakastivat häntä ja kaikkialla hän sai ystäviä. Hän olikin aina valmis solmimaan ystävyyssuhteita. Kun miesmatkustajat kävelivät edestakaisin kannella ja hän sai kulkea heidän seurassansa, hän otti pitkiä, miehekkäitä askelia ja vastaili iloisesti heidän pilailuunsa. Kun naiset juttelivat hänen kanssansa, kuului joukosta aina naurua. Leikkiessään lasten kanssa hän aina keksi kujeita. Merimiesten joukossa hänellä oli vilpittömiä ystäviä, hän sai kuulla ihmeellisiä kertomuksia merirosvoista ja haaksirikoista sekä asumattomista saarista. Hän oppi jatkamaan köysiä ja veistämään leikkilaivoja sekä hämmästyttävän nopeasti puhumaan merimieskieltä. Välistä hänen puheensa oli aivan merimiesten tapaista ja kerran hän sai aikaan yleistä naurua matkustajajoukossa, joka istui kannella huopiin ja päällystakkeihin kääriytyneenä, sanoessaan äärettömän viattomalla ja suloisella äänellä:

"Myrsky ja mylväys, että osasikin olla kylmä!"

Hän oli aivan ihmeissään, kun toiset nauroivat. Hän oli kuullut tämän lauseen eräältä Jerry-nimiseltä merimieheltä, joka kertoi hänelle juttuja, joissa tämä sanonta usein esiintyi. Sen mukaan mitä Jerry omista seikkailuistansa kertoi, hän oli tehnyt kaksi tai kolme tuhatta matkaa ja säännöllisesti joutunut haaksirikkoon ja joka kerta joutunut saareen, jossa kuhisi ihmissyöjiä. Hänen kauhistuttavista kertomuksistaan päättäen hänet oli monesti osittain paistettu ja syöty sekä viisitoista tai kaksikymmentä kertaa skalpeerattu.

"Siksipä hän on kaljupäinen", lordi Fauntleroy selitteli äidillensä. "Kun päänahka nyljetään muutamia kertoja, niin tukka ei enää kasva. Jerryn tukka ei ruvennut enää kasvamaan sen kerran jälkeen, jolloin Parromachaweekinsin kuningas nylki hänen päänahkansa veitsellä, joka oli tehty Wopslemumpkien päällikön pääkallosta. Hän sanoi, että se oli surullisin hetki hänen elämässänsä. Kuninkaan teroittaessa veistään Jerryä pelotti niin kauheasti, että hänen hiuksensa nousivat pystyyn eivätkä ne enää painuneet alas, vaan kuninkaan täytyi ottaa päänahka semmoisena kuin se oli, vaikka se näyttikin hiusharjalta. En ole koskaan kuullut mitään Jerryn elämänkerran tapaista! Kertoisin siitä niin mielelläni mr Hobbsille."

Joskus kun sää oli hyvin huono ja matkustajien täytyi pysyä kannen alla salongissa, jotkut Cedrikin vanhemmista ystävistä kehoittivat häntä kertomaan Jerryn vaiheista, ja hän jutteli heille niistä vilkkaasti ja innostuneena. Varmaankaan ei Atlantin laivoissa ollut milloinkaan ollut ketään niin rakastettua matkustajaa kuin pikku lordi Fauntleroy. Lapsenomaisella ja hyväntahtoisella tavallaan hän oli aina valmis parhaan taitonsa mukaan pitämään hauskuutta yllä, ja hänen suloisuutensa johtui nimenomaan siitä, että hän oli aivan tietämätön omasta merkityksestään.

"Jerryn kertomukset huvittavat heitä kovasti", hän sanoi äidillensä. "Minusta ne tuntuisivat uskomattomilta, jolleivät ne olisi kohdanneet Jerryä itseään, mutta kun ne ovat tapahtuneet Jerrylle itselleen -- niin, kummallisia ne ovat; ehkäpä hän kuitenkin joskus unohtaa jotakin pois tai erehtyy hiukan, kun hänet on niin monta kertaa skalpeerattu. Muisti heikkenee kovasti, kun joutuu niin usein skalpeeratuksi."

Vasta yhdentoista päivän kuluttua siitä kun Cedrik sanoi jäähyväiset Dick-ystävälleen, hän saapui Liverpooliin, ja kahdennentoista päivän iltana pysähtyivät vaunut, joissa Cedrik, hänen äitinsä ja mr Havisham ajoivat asemalta, Court Lodgen portille. Pimeässä he eivät voineet nähdä paljon talosta. Cedrik näki ainoastaan, että porttia varjostivat suuret puut, ja ajettuaan vähän matkaa eteenpäin hän näki avonaisen oven, josta tulvi kirkasta valoa.

Mary oli seurannut heitä jäädäkseen emäntänsä luo, ja hän oli saapunut taloon aikaisemmin. Hypätessään alas vaunuista Cedrik näki parin palvelijan seisovan suuressa valoisassa eteisessä ja Maryn ovensuussa.

Pikku lordi juoksi hänen luoksensa ilosta huutaen.

"Joko sinä olet täällä, Mary?" hän sanoi. "Lemmikkini, Mary on täällä", ja hän suuteli palvelijan karheata punaista poskea.

"Olen niin iloissani siitä, että te olette täällä", mrs Errol sanoi hänelle hiljaisella äänellä. "Tekee oikein hyvää nähdä teidät. Oikein tuntuu kodikkaammalta, kun te olette täällä." Hän ojensi pienen kätensä, jota Mary puristi rohkaisevasti. Mary tiesi, kuinka oudolta kaikki tuntui nuoren äidin mielestä, joka oli luopunut omasta maastaan ja jonka piti luopua omasta lapsestaankin.

Englantilaiset palvelijat katselivat uteliaina sekä poikaa että hänen äitiänsä. He olivat kuulleet kaikenlaisia huhuja molemmista; he tiesivät kuinka vihoissaan vanha kreivi oli ollut ja miksi mrs Errolin piti asua täällä ja pojan linnassa. He tiesivät hyvin, kuinka suuret rikkaudet pikkupoika kerran saisi periä, ja tunsivat vanhan äreän isoisän, hänen luuvalonsa ja luonteensa.

"Sillä pikku raukalla ei tule olemaan helppoa", he sanoivat toisilleen.

Mutta he eivät tienneet, millainen heidän pikku lordinsa olisi, he eivät tunteneet tulevan Dorincourtin kreivin luonnetta.

Cedrik riisui päällystakkinsa, tottunut kun oli tulemaan toimeen omin avuin, ja rupesi katselemaan ympärilleen. Hän tarkasteli suurta eteistä, tauluja, hirvensarvia ja eriskummallisia kapineita, jotka koristivat eteistä. Hänestä ne näyttivät eriskummallisilta, sillä hän ei ollut ennen nähnyt sellaista yksityisasunnossa.

"Lemmikkini", hän sanoi, "eikö tämä ole kaunis talo? Hauskaa, että sinä saat asua täällä. Tämähän on oikein iso talo."

Talo oli iso talo verrattuna heidän vanhaan New Yorkin kotiinsa, ja se oli kaunis ja hauska. Mary vei heidät toiseen kerrokseen, valoisaan makuuhuoneeseen, jossa takkavalkea leimusi ja iso lumivalkoinen persialainen kissa nukkui mukavasti karvalankamatolla uunin edessä.

"Taloudenhoitaja lähetti sen rouvalle", Mary selitti. "Hän on sitten vasta ystävällinen ja on tehnyt kaikki, mitä vain voi, että rouvalla olisi hyvä täällä. Hän käväisi täällä vasta pari minuuttia sitten, ja hän piti kovasti kapteenista ja murehti kovasti häntä. Hän sanoi kanssa, että tuo iso kissa tuossa varmastikin tekisi huoneen jotensakin niin kuin kodikkaammaksi. Hän tunsi kapteeni Errolin silloin kun kapteeni oli ihan pikkuinen, ja hän oli kuulemma ollut kovasti kaunis pienenä, ja sitten vähän vanhempanakin kapteeni oli kuulemma ollut kauhean kiltti kaikille, suurille ja pienille. Niin, ja sitten minä sanoin hänelle näin, että kapteenin poika on justiinsa niin kuin isänsä, sellainen poika, ettei sen parempaa ole ikinä nähty eikä kuultu."

Hetken kuluttua he menivät alas erääseen suureen, kirkkaasti valaistuun huoneeseen. Huone oli matala ja huonekalut olivat jykevän kauniit, leikkauksin koristellut, tuolit olivat syviä ja niiden selkänojat olivat vankkoja ja korkeita, oudon näköiset hyllyt ja kaapit olivat täynnä erikoisia koristeita. Tulisijan edessä oli iso tiikerintalja ja sen molemmin puolin nojatuolit. Komea valkoinen kissa oli mieltynyt lordi Fauntleroyn silittelyihin ja seurannut häntä alas. Kun poika viskautui matolle, kissa hiipi hänen viereensä rakentelemaan ystävyyttä. Cedrik oli siitä niin mielissään, että hän nojasi päänsä kissaan ja silitteli sitä toisten puheita kuuntelematta.

He keskustelivat hiljaisella äänellä. Mrs Errol oli hiukan kalvakka ja kiihtyneen näköinen.

"Eihän hänen tarvitse lähteä vielä tänään?" hän sanoi. "Saahan hän jäädä yöksi minun luokseni?"

"Kyllä hän saa jäädä", mr Havisham vastasi yhtä hiljaisella äänellä, "ei hänen tänään vielä tarvitse lähteä. Minä menen linnaan heti päivällisen jälkeen ja ilmoitan kreiville tulostanne."

Mrs Errol katsahti Cedrikiin. Poika makasi miellyttävässä, huolettomassa asennossa mustankeltaisella taljalla. Takkatuli valaisi hänen sieviä, rusottavia kasvojansa, ja hänen pörröiset kiharansa valuivat matolle. Kissa kehräsi unisena ja tyytyväisenä, se oli mielissään, kun ystävällinen pieni käsi hellästi silitteli sen turkkia.

Mrs Errol hymyili surumielisesti.

"Kreivi ei tiedä, mitä hän minulta ottaa", hän sanoi surullisena. Sitten hän katsahti asianajajaan. "Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että mieluummin olisin vastaanottamatta rahoja."

"Rahojako!" mr Havisham huudahti. "Ette suinkaan tarkoita sitä eläkettä, jonka hän teille on tarjonnut?"

"Sitä juuri", hän vastasi suoraan. "Mieluummin olisin ilman sitä. Talo minun täytyy ottaa vastaan ja olen siitä hänelle kiitollinen, sillä siten voin olla lapseni läheisyydessä. Mutta minulla on hiukan omaa rahaa -- riittävästi yksinkertaiseen elämään, ja siksi en tahtoisi ottaa vastaan eläkettä. Koska hän vihaa minua, minusta tuntuu kuin olisin myynyt Cedrikin hänelle. Minä luovun hänestä vain koska rakastan häntä niin paljon, että pystyn unohtamaan itseni hänen tähtensä ja koska hänen isänsä toivoi näin käyvän."

Mr Havisham siveli leukaansa.

"Tämä on hyvin erikoista", hän sanoi. "Kreivi suuttuu hirveästi. Hän ei voi käsittää sitä."

"Toivon hänen käsittävän tarkemmin mietittyään", mrs Errol sanoi. "Minä en todellakaan tarvitse rahaa ja miksi ottaisin vastaan ylellisyyttä mieheltä, joka vihaa minua siinä määrin, että ottaa minulta pois lapseni -- oman pojanpoikansa?"

Mr Havisham vaipui hetkeksi mietteisiinsä.

"Minä toimitan teidän pyyntönne perille", hän sanoi vihdoin.

Päivällinen oli valmis ja he istuivat syömään. Kissa pääsi tuolille Cedrikin viereen, ja se kehräsi lakkaamatta aterian ajan.

Kun mr Havisham myöhemmin illalla ilmoittautui linnassa, kreivi otti hänet heti vastaan. Kreivi istui mukavassa lepotuolissa takkavalkean ääressä ja hänen jalkansa lepäsivät jakkaralla. Hän loi tuuheitten kulmakarvojensa alta terävän katseen lakimieheensä, mutta mr Havisham huomasi, että salainen levottomuus vaivasi häntä, vaikka hän yrittikin näyttää rauhalliselta.

"No, mr Havisham", hän sanoi. "Te olette palannut matkalta. Mitä uutisia teillä on?"

"Lordi Fauntleroy on äitinsä kanssa Court Lodgessa", vastasi mr Havisham. "Matka ei rasittanut heitä paljoa, ja he ovat erinomaisessa kunnossa."

Kreivi ärähti kärsimättömästi ja liikautti levottomasti kättänsä.

"Hauska kuulla", hän sanoi karkeasti. "Tähän asti siis kaikki on hyvin. Painakaa puuta, olkaa hyvä. Ottakaa ensin lasi viiniä ja levähtäkää sitten. Mitä muuta kuuluu?"

"Lordi jäi täksi yöksi äitinsä luo. Huomenna tuon hänet linnaan."

Kreivi nojasi kyynärpäänsä tuolin kädennojaan, nosti kätensä ja varjosti sillä silmiään.

"No, jatkakaa", hän sanoi. "Niinkuin tiedätte pyysin, ettette kirjoittaisi minulle mitään itse asiasta, enkä minä siis tiedä mitään. Millainen poika on? Äidistä minä en välitä, mutta poika, millainen hän on?"

Mr Havisham maisteli hiukan portviiniä, jota hän oli kaatanut lasiinsa ja piteli kädessänsä.

"On vaikea arvostella seitsenvuotiaan lapsen luonteen laatua", hän sanoi varovasti.

Kreivin ennakkoluulot olivat syvälle juurtuneet. Hän katsahti äkkiä ylös ja huudahti kiivaasti:

"Onko hän tyhmä ja kömpelö nulikka? Se on hänen amerikkalaisen verensä vaikutusta."

"Minun luullakseni se ei ole häntä vahingoittanut, herra kreivi", asianajaja vastasi kuivan miettiväiseen tapaansa. "En minä lapsista paljon ymmärrä, mutta luulen, että hän on melko hieno poika."

Hänen puhetapansa oli aina miettiväinen ja kuivanlainen, mutta tällä kertaa vielä tavallista suuremmassa määrässä. Hän arveli parhaaksi antaa kreivin itsensä vetää johtopäätökset ja tavata pojanpoikansa ilman ennakkotietoja.

"Onko hän terve ja sopusuhtainen?" kreivi kysyi.

"Minusta hän näyttää terveeltä ja reippaalta", asianajaja vastasi.

"Onko hänellä voimakas ruumiinrakenne ja onko hän jonkun näköinenkin?" kreivi kysyi.

Mr Havishamin huulet vetäytyivät hienoon hymyyn. Hänen mieleensä johtui kuva, jonka hän oli Court Lodgesta lähtiessään nähnyt -- lapsen kaunis, solakka vartalo, joka rennosti lepäsi tiikerintaljalla -- vaaleat pörröiset hiukset, jotka valuivat matolle -- ja lapsekkaat punertavat kasvot.

"Jokseenkin sievä poika, luullakseni, niin kuin pojat voivat olla", hän sanoi, "mutta enhän minä semmoista osaa arvostella. Joka tapauksessa tulette huomaamaan, että hän on erilainen kuin englantilaiset lapset."

"En ole sitä epäillytkään", kreivi murisi kihdin vihlaistessa jalkaa. "Amerikkalaiset lapsethan ovat kuin lauma häpeämättömiä kerjäläisnulikoita; sen olen kuullut tarpeeksi usein."

"Hänestä puhuttaessa ei juuri voi olla kysymys häpeämättömyydestä", mr Havisham sanoi. "Tuskin voin selittää, missä erilaisuus on. Hän on elänyt enemmän aikuisten kuin lasten seurassa ja ero on ehkä siinä, että hänessä on sekä lapsellisuutta että varhaista kypsymistä."

"Amerikkalaista hävyttömyyttä!" kreivi vastusti. "Olen kuullut siitä ennenkin. He sanovat sitä varhaiskypsyydeksi ja luonnollisuudeksi. Ilkeitä, häpeämättömiä tapoja, siinä kaikki!"

Mr Havisham maisteli portviiniänsä. Harvoin hän oli samaa mieltä kuin hänen lordiutensa -- eikä koskaan silloin kun armollisen kreivin jaloa jalkaa vaivasi kihti. Sellaisina hetkinä oli parasta antaa hänen sanoa viimeinen sana. Hetken aikaa vallitsi hiljaisuus. Mr Havisham katkaisi sen ensiksi puhumalla.

"Minulla olisi esitettävänä pyyntö mrs Errolilta", hän huomautti.

"Minä en välitä hänen pyynnöistään!" kreivi murisi. "Mitä vähemmän hänestä kuulen, sitä parempi."

"Mutta tämä on tärkeätä", asianajaja selitti. "Hän ei halua ottaa vastaan eläkettä, jonka olette hänelle tarjonnut."

Kreivi säpsähti silminnähtävästi.

"Mitä", hän huusi, "mitä se merkitsee?"

Mr Havisham toisti sanansa.

"Hän sanoo, ettei hän tarvitse sitä, ja koska teidän suhteenne eivät ole lämpimät --"

"Eivät lämpimät!" kreivi huudahti vimmoissaan. "Kyllä minä tiedän etteivät ne juuri lämpimät ole! Minä en siedä ajatellakaan häntä! Rahanhimoinen, kimeä-ääninen amerikkalainen! En tahdo nähdä häntä!"

"Hyvä kreivi", mr Havisham sanoi, "ette juuri voi sanoa häntä rahanhimoiseksi. Hän ei ole pyytänyt mitään eikä tahdo edes ottaa vastaan sitä rahaa, jonka te tarjoatte."

"Sen hän tekee vain herättääkseen huomiota", jalo kreivi tarttui puheeseen. "Hän tahtoo houkutella minut tapaamaan hänet. Hän luulee, että minä ihailisin hänen luonnettaan. Minä en sitä ihaile! Se on vain amerikkalaista riippumattomuutta! Minä en salli hänen elää kerjäläisenä puistoni portilla. Koska hän on pojan äiti, hänen täytyy tietää arvonsa, ja niin hän tuleekin tekemään. Hänen täytyy ottaa rahat vastaan, tahtoipa taikka ei!"

"Hän ei tule käyttämään niitä", mr Havisham sanoi.

"Minua ei liikuta käyttääkö hän niitä vai ei!", kreivi pauhasi. "Ne on lähetettävä hänelle. Hän ei saa kertoa ihmisille, että hänen täytyy elää kerjäläisen tavoin siksi etten tee mitään hänen hyväksensä! Hän koettaa ehkä saada pojan minua vastaan! Luulen, että hän on jo yllyttänyt häntä minua vastaan!"

"Ei", mr Havisham sanoi. "Minulla on esitettävänä vielä toinenkin pyyntö, joka osoittaa, ettei hän ole sitä tehnyt."

"En halua kuulla siitä!" kreivi ähkyi hengästyneenä tuskasta, kiihtymyksestä ja kihdistä.

Mutta mr Havisham esitti pyynnön.

"Hän pyytää, ettei lordi Fauntleroy saisi tietää mitään, mikä voisi saattaa hänet ymmärtämään, että te ennakkoluulon tähden erotatte hänet äidistänsä. Hän rakastaa äitiään, ja mrs Errol on aivan varma siitä, että jos asia hänelle kerrottaisiin kohoaisi muuri teidän välillenne. Hän sanoo, ettei poika voisi käsittää sitä ja että hän rupeaisi pelkäämään teitä tai ainakin hänen rakkautensa teihin vähenisi. Hän on sanonut pojalle, että tämä on liian nuori ymmärtääkseen syytä, mutta saa tietää sen suuremmaksi tultuaan. Hän toivoo, ettei mikään varjo pimentäisi teidän ensimmäistä kohtaamistanne."

Kreivi vaipui takaisin tuoliinsa. Hänen syvällä olevat ankarat silmänsä säkenöivät tuuheitten kulmakarvojen alla.

"Kuulkaahan", hän sanoi yhä huohottaen, "ettehän vain yritä sanoa, ettei äiti ole puhunut mitään?"

"Ei sanaakaan", asianajaja vastasi tyynesti. "Sen voin teille vakuuttaa. Lapsi on siinä luulossa, että te olette äärettömän hellä ja rakastava isoisä. Hänelle ei ole sanottu mitään, mikä saattaisi häntä pienimmässäkään määrin epäilemään teidän täydellisyyttänne. Ja kun minä New Yorkissa seurasin tarkasti teidän ohjeitanne, niin tietysti hän pitää teitä ihmeellisen jalomielisenä."

"Pitääkö hän todellakin?" kreivi kysyi.

"Kunniasanalla", mr Havisham sanoi. "Vaikutus, jonka te teette lordi Fauntleroyhin, on kokonaan omassa vallassanne. Ja suokaa anteeksi rohkeuteni jos sanon, että luulen teidän tekevän viisaimmin, jos ette puhu pilkallisesti hänen äidistään."