Part 2

"Minun on niin vaikea muistaa sitä ja siksi kirjoitin sen tähän", hän sanoi. Ja sitten hän luki hitaasti: "John Arthur Molyneux Errol, Dorincourtin kreivi. Tämä on hänen nimensä ja hän asuu linnassa -- luullakseni kahdessa tai kolmessakin linnassa. Ja minun isäni oli hänen nuorin poikansa. Ei minusta olisi tullut kreiviä, jollei isä olisi kuollut, eikä isästäkään, jolleivät hänen molemmat veljensä olisi kuolleet. Mutta he kuolivat kaikki eikä elossa ole muita miespuolisia jälkeläisiä kuin minä, ja minusta tulee kreivi. Ja isoisä on lähtenyt noutamaan minua Englantiin."

Mr Hobbsin tuli yhä kuumempi. Hän pyyhki otsaansa sekä paljasta päälakeansa ja hengähti syvään. Vähitellen hän huomasi, että jotakin merkillistä oli tapahtunut. Mutta katsellessaan puulaatikolla istuvaa poikaa, joka näytti viattomalta ja vakavalta, hän huomasi, ettei tämä ollut lainkaan muuttunut, vaan oli aivan samanlainen kuin ennenkin. Hän oli sama herttainen ja rohkea poika, musta takki yllä ja punainen kaulaliina kaulassa. Mr Hobbs joutui aivan suunniltaan kuunnellessaan pitkää sukuluetteloa. Häntä hämmensi vielä sekin seikka, että Cedrik puhui tästä kaikesta aivan luonnollisena ja yksinkertaisena asiana huomaamatta itse, miten ihmeellistä se oli.

"Mikä sinun nimesi taas olikaan?" mr Hobbs kysyi.

"Se on Cedrik Errol, lordi Fauntleroy", Cedrik vastasi. "Siksi mr Havisham minua sanoi. Kun tulin huoneeseen, hän sanoi: 'Tämä siis on pikku lordi Fauntleroy!'"

"Hyvä", mr Hobbs sanoi, "kirppu minua purkoon!"

Tätä huudahdusta hän käytti aina kun oli hyvin hämmästynyt tai liikuttunut. Tällaisena tyrmistyksen hetkenä hänen oli mahdotonta löytää mitään muuta sanottavaa.

Cedrikin mielestä se oli hyvin sopiva ja asianmukainen ilmaus. Hänen kunnioituksensa mr Hobbsia kohtaan oli niin suuri, että hän hyväksyi kaikki tämän mielenilmaukset ja suorastaan ihaili niitä. Hän tunsi liian vähän maailmaa voidakseen huomata, ettei mr Hobbs aina käyttäytynyt kovin hienosti. Tietysti hän huomasi, ettei kauppias ollut äidin kaltainen, mutta olihan äiti nainen, ja hän tiesi naisista sen, että he olivat hyvin erilaisia kuin miehet.

Hän katsahti huolestuneena mr Hobbsiin.

"Onko Englanti kaukana täältä?" hän kysyi.

"Se on Atlantin valtameren toisella puolen", mr Hobbs vastasi.

"Se siinä pahinta onkin", Cedrik sanoi. "Minä en ehkä tapaa teitä pitkään aikaan, ja tällaista mahdollisuutta en mielelläni ajattele, mr Hobbs."

"Parhaiden ystävien täytyy usein erota", mr Hobbs sanoi.

"Niin", Cedrik sanoi, "me olemme niin kauan olleet ystäviä, vai kuinka?"

"Aina sinun syntymästäsi saakka", mr Hobbs vastasi. "Sinä olit kuuden viikon ikäinen, kun sinut ensi kerran tuotiin kadulle."

"Niin", Cedrik huokasi, "silloin en tosiaan ajatellut, että minusta tulee kreivi".

"Etkö luule", mr Hobbs sanoi, "että voisit välttää sen?"

"Pelkäänpä, ettei se käy päinsä", Cedrik vastasi. "Äiti sanoo, että isäkin olisi toivonut sitä. Mutta jos minusta tulee kreivi, niin minä voin ainakin tehdä yhden asian: voin koettaa tulla hyväksi kreiviksi. En tahdo tulla itsevaltiaaksi. Ja jos vielä kerran uhkaisi sota Amerikkaa vastaan, niin minä yrittäisin estää sen."

He keskustelivat kauan ja vakavasti. Kun mr Hobbs oli tyyntynyt ensi hämmennyksestään, hän ei enää ollut niin levoton kuin olisi luullut. Hän koetti mukautua asiain menoon ja ennen keskustelun loppua hän kysyi yhtä ja toista. Koska Cedrik osasi vastata ainoastaan harvoihin kysymyksiin, hän itse koetti vastata niihin ruveten laajasti esittämään kreivien, markiisien ja lordien asioita ja selittäen niitä tavalla, joka varmaan olisi hämmästyttänyt mr Havishamia, jos tämä arvoisa herra olisi ollut kuulemassa.

Mutta muutenkin oli paljon asioita, jotka saivat mr Havishamin hämmästymään. Hän oli aina elänyt Englannissa eikä ollut tottunut Amerikan kansaan eikä sen tapoihin. Lähes neljäkymmentä vuotta hän oli toimensa johdosta ollut tekemisissä kreivi Dorincourtin perheen kanssa ja hän tunsi kaikki heidän laajat tiluksensa, omaisuutensa ja mahtavuutensa. Kylmällä, käytännöllisellä tavallaan hän tunsi mieltymystä poikaa kohtaan, josta kerran oli tuleva kaiken tämän valtias ja omistaja -- tulevaa Dorincourtin kreiviä kohtaan. Hän tiesi kuinka vanhan kreivin toiveet vanhempien poikien suhteen olivat pettäneet ja kuinka hän oli joutunut vihan vimmoihin saadessaan kuulla kapteeni Cedrikin avioliitosta amerikkalaisen naisen kanssa, ja hän tiesi vanhuksen yhä edelleen vihaavan pientä kaunista leskeä, josta puhuessaan hän käytti katkeria ja julmia sanoja. Itsepintaisesti hän väitti, että tämä oli viekas amerikkalainen tyttö, joka oli kietonut hänen poikansa pauloihinsa siksi, että tämä oli kreivin poika. Vanha lakimies oli puoleksi uskonut, että asianlaita olikin niin. Hän oli joutunut näkemään paljon itsekkäitä ja voitonhimoisia ihmisiä, eikä hän ajatellut mitään hyvää amerikkalaisista. Kun hän ajoi kapealle kadulle ja hänen vaununsa pysähtyivät pienen, matalan talon eteen, se teki häneen ikävän vaikutuksen. Tuntui hirvittävältä ajatella, että Dorincourtin linnan, Wyndhamin ja Chorlworthin tuleva omistaja oli syntynyt ja kasvanut tässä mitättömässä talossa tällaisen kadun varrella, jonka kulmassa oli jonkinlainen vihanneskauppiaan puoti. Hän mietti, millainen lapsi mahtoikaan olla ja minkälainen äiti hänellä olisi. Häntä oikein värisytti ajatus, että hänen täytyy tavata heidät. Hän tavallansa ylpeili, hienosta perheestä, jonka lakiasioita hän oli niin kauan hoitanut, ja häntä suututti ajatus, että hänen ehkä täytyy joutua tekemisiin sivistymättömän, rahanhimoisen naisen kanssa, joka ei kunnioittanut kuolleen miehensä kotimaata eikä kuuluisaa nimeä. Tämä nimi oli sekä vanha että maineikas, ja mr Havisham itsekin kunnioitti sitä suuresti, vaikka hän olikin kylmä käytännöllinen asianajaja.

Kun Mary saattoi hänet pieneen saliin, hän tarkasteli sitä arvostelevasti. Se oli yksinkertaisesti sisustettu, mutta näytti kodikkaalta. Siellä ei ollut halpoja, mauttomia koristeita eikä arvottomia koreita tauluja; ne harvat seinäkoristeet, joita siellä oli, olivat aistikkaita, ja huonetta somistamassa oli useita naisen käden valmistamia sieviä esineitä.

"Eihän tämä näytä niinkään pahalta", hän ajatteli itsekseen, "ilmeisesti kapteeni on itse suunnitellut sisustuksen". Mutta mrs Errolin astuessa huoneeseen hän rupesi tuumimaan, että tälläkin varmaan oli ollut asiassa osansa. Jollei asianajaja olisi ollut niin vanha, jäykkä herra, hän varmaan olisi hämmästynyt nähdessään mrs Errolin. Tämä näytti yksinkertaisessa, mustassa puvussaan, joka peitti hänen solakan vartalonsa, pikemmin nuorelta tytöltä kuin seitsenvuotiaan pojan äidiltä. Hänellä oli kauniit surumieliset kasvot, ja hänen suuret tummat silmänsä ilmaisivat hellyyttä ja viattomuutta -- surumielinen katse ei ollut poistunut hänen kasvoiltaan hänen miehensä kuoleman jälkeen. Cedrik oli tottunut siihen, se katosi ainoastaan silloin kuin Cedrik leikki tai jutteli hänen kanssaan sanoen jotakin pikkuvanhaa tai toistaen pitkän sanan, joka oli peräisin sanomalehdistä tai keskusteluista mr Hobbsin kanssa. Hän käytti mielellään pitkiä sanoja ja oli niin mielissään, kun äiti nauroi niitä, vaikkei hän käsittänyt, mitä naurettavaa niissä oli; hänen mielestään ne olivat perin vakavia. -- Kokeneena asianajajana mr Havisham oli saavuttanut varman ihmisluonteiden tuntemuksen, ja heti nähdessään Cedrikin äidin hän huomasi vanhan kreivin suuresti erehtyneen luullessaan tätä alhaiseksi ja rahanhimoiseksi naiseksi. Mr Havisham ei ollut naimisissa, hän ei ollut edes milloinkaan rakastanut, mutta hän huomasi heti, että tämä kaunis, nuori, suloääninen ja surusilmäinen olento oli mennyt syvästä rakkaudesta naimisiin kapteeni Errolin kanssa toivomatta erityistä etua siitä, että kapteeni oli kreivin poika. Asianajaja huomasi tulevansa hyvin toimeen hänen kanssansa ja rupesi aavistamaan, ettei pikku lordi Fauntleroysta lopulta varmaankaan koituisi häpeää hienolle suvulle. Kapteeni oli ollut kaunis poika ja nuori äitikin oli hyvin sievä, ja siksipä ei ollut mahdotonta, että pojastakin tulisi aikoinaan komea nähtävyys.

Kun hän kertoi mrs Errolille, mitä oli tapahtunut, tämä kävi kalpeaksi.

"Voi!" hän sanoi, "täytyykö minun luopua pojastani? Me pidämme niin paljon toisistamme! Hän on ainoa iloni! Eihän minulla ole mitään muuta. Olen koettanut olla hänelle hyvä äiti." Hänen suloinen äänensä vapisi ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. "Te ette tiedä kuinka rakas hän on minulle!"

Asianajaja rykäisi ja sanoi sitten:

"Minun täytyy tunnustaa teille, että Dorincourtin kreivi ei ole -- ei ole erikoisen kiintynyt teihin. Hän on vanha mies ja hänen ennakkoluulonsa ovat sangen jyrkät. Hän on aina erityisesti vihannut Amerikkaa ja amerikkalaisia ja oli vimmoissansa poikansa avioliiton johdosta. Olen pahoillani, että minun täytyy kertoa teille näin ikäviä asioita, mutta kreivi on lujasti päättänyt, ettei hän tahdo nähdä teitä. Hän haluaa, että lordi Fauntleroy asuu hänen kanssaan ja saa kasvatuksensa hänen valvonnassaan. Kreivi asuu Dorincourtin linnassa ja viettää suurimman osan aikaansa siellä. Häntä vaivaa luuvalo, eikä hän pidä Lontoosta. Siten lordi Fauntleroy tulisi pääasiallisesti asumaan Dorincourtissa. Kreivi tarjoaa teille asuinpaikaksi Court Lodgen, joka sijaitsee kauniilla paikalla eikä ole kovin kaukana linnasta. Hän tarjoaa teille myös hyvät tulot. Lordi Fauntleroy saa käydä teitä tervehtimässä, kuitenkin sillä ehdolla, että te ette tule hänen luoksensa tai astu puiston sisäpuolelle. Siten teitä ei kokonaan eristetä pojastanne, ja minä vakuutan teille, hyvä rouva, etteivät ehdot ole niin ankarat kuin ne olisivat voineet olla. Olen vakuuttunut siitä, että tekin huomaatte, kuinka suuri etu lordi Fauntleroylle koituu tästä kaikesta sekä hyvästä kasvatuksesta."

Hän pelkäsi mrs Errolin rupeavan naisten tapaan itkemään. Naisten itku kiusasi ja suututti häntä.

Mutta mrs Errol ei itkenyt. Hän meni ikkunan luo, käänsi kasvonsa hetkeksi poispäin, ja mr Havisham huomasi, että hän koetti hillitä itseänsä. "Kapteeni Errol oli hyvin kiintynyt Dorincourtiin", hän sanoi vihdoin. "Kapteeni suri aina sitä, että hänet oli erotettu omaisistansa. Hän oli ylpeä kodistaan ja nimestään. Minä tiedän hänen toivoneen, että hänen poikansa pääsisi tutustumaan noihin kauniisiin, vanhoihin paikkoihin ja saisi tulevan asemansa mukaisen kasvatuksen."

Sitten mrs Errol tuli takaisin pöydän luo ja katsoi lempeästi mr Havishamiin.

"Minun mieheni olisi toivonut sitä", hän sanoi, "ja varmaan se tulee pienen poikani parhaaksi. Toivon, ettei kreivi ole niin julma, että hän koettaisi vieroittaa poikaa minusta, ja olen varma siitä, että vaikka hän yrittäisikin, niin minun pikku poikani on siksi isänsä luontoinen, ettei se voi häntä vahingoittaa. Hän on uskollinen ja lämmin luonteeltansa ja helläsydäminen. Hän rakastaisi minua, vaikka hän ei minua näkisikään, ja niin kauan kuin me saamme tavata toisemme, minulla ei ole syytä valittaa."

"Ei hän ajattele itseään laisinkaan", asianajaja totesi, "eikä aseta minkäänlaisia ehtoja omasta puolestaan".

"Hyvä rouva", hän sanoi ääneen, "minä kunnioitan teitä sen johdosta, että pidätte niin hellää huolta pojastanne. Aikuiseksi vartuttuaan hän on oleva teille kiitollinen. Olkaa huoleti, lordi Fauntleroysta pidetään hyvää huolta ja koetetaan kaikin voimin edistää hänen onneansa. Dorincourtin kreivi on valvova hänen hyvinvointiansa yhtä huolellisesti kuin te itse."

"Toivon", vastasi hellä äiti sortuneella äänellä, "että isoisä rakastaisi Ceddiä. Pojalla on hellä sydän ja hän on aina saanut osakseen rakkautta ja hellyyttä."

Mr Havisham rykäisi uudelleen. Hänen oli vaikea uskoa, että luuvalon runtelema, kiukkuinen vanha kreivi voisi rakastaa ketään. Mutta hän tiesi, että tämä yrittäisi omalla äreällä tavallaan olla ystävällinen pojalle, josta kerran tulisi hänen seuraajansa. Ja hän tiesi myös, että jos Ceddi osoittaisi tuottavansa kunniaa hänen nimelleen, isoisä olisi ylpeä hänestä.

"Olen varma siitä, että lordi Fauntleroy saa hyvät oltavat", hän vastasi. "Juuri siksi, että poika voisi olla onnellinen, kreivi haluaa teidätkin läheisyyteen. Näin voitte tavata poikaanne säännöllisesti."

Hienotunteisuudesta hän jätti käyttämättä kreivin omia sanoja, joita ei tosiaankaan voinut pitää kohteliaina eikä kauniina. Mr Havisham piti parempana ilmaista jalon herransa tarjoukset hienommin ja valituimmin sanoin.

Vielä kerran hän hiukan säpsähti, kun mrs Errol pyysi Marya hakemaan Ceddin ja kun Mary kertoi, missä poika oli.

"Kyllä minä hänet löydän, rouva", Mary sanoi, "sillä hän istuskelee tähän aikaan mr Hobbsin korkealla tuolilla ja puhuu politiikkaa siellä suovan, kynttilöiden ja perunoiden keskellä niin näppäränä ja suloisena että oikein!"

"Mr Hobbs on tuntenut Ceddin aivan pienestä pitäen", mrs Errol selitti lakimiehelle. "Hän on kiltti Cedrikille, ja he ovat hyviä ystäviä."

Mr Havishamin epäilykset heräsivät jälleen, kun hän muisti vaikutelman, jonka hän oli saanut ajaessaan kaupan ohi: tynnyreittäin perunoita ja omenoita ja kaikenkaltaista sälyä. Englannissa eivät herrasväen lapset milloinkaan seurustelleet sekatavarakauppiaiden kanssa, ja siksi tämä ystävyyssuhde tuntui hänestä melko arveluttavalta. Olisi hyvin harmillista, jos lapsella olisi huonoja tapoja ja jos hän haluaisi seurustella alhaison kanssa. Vanhan kreivin katkerimpia nöyryytyksiä oli ollut se, että hänen molemmat poikansa olivat etsineet alhaista seuraa. Saattaisiko olla mahdollista, että poika olisi perinyt heidän huonot ominaisuutensa isän avujen asemesta?

Kun hän keskusteli mrs Errolin kanssa, tämä ajatus liikkui levottomasti hänen mielessään, kunnes lapsi tuli huoneeseen. Kun ovi avautui, hän itse asiassa vitkasteli hetken ennen kuin uskalsi katsoa Cedrikiä. Monet mr Havishamin tuttavat olisivat varmaan suuresti kummaksuneet hänen mielenliikkeitään, jos olisivat aavistaneet, mitä hän ajatteli katsellessaan poikaa, joka juoksi äitinsä syliin. Hän huomasi kiihtyvänsä oudosti. Ensi silmänräpäyksessä hän havaitsi, että Cedrik oli hienoin ja komein poika, jonka hän oli milloinkaan nähnyt. Pojan kauneus oli jotain tavatonta. Hänen vartalonsa oli voimakas ja notkea ja hänen kasvonsa miehekkäät, hän piti päänsä pystyssä ja esiintyi hyvin ryhdikkäästi. Hämmästyttävällä tavalla hän muistutti isäänsä: hänellä oli isänsä kullanhohtoiset hiukset ja äitinsä tummat silmät, mutta niiden ilme ei ollut surullinen eikä arka. Ne olivat viattomat ja luottavaiset, ja näytti siltä ettei hän koskaan pelännyt tai epäillyt mitään.

"En tosiaankaan ole ennen nähnyt komeampaa miehenalkua", mr Havisham ajatteli. Mutta ääneen hän sanoi ainoastaan: "Vai niin, tässä siis on pikku lordi Fauntleroy."

Mitä enemmän hän pikku lordi Fauntleroyta katseli, sitä enemmän tämä herätti hänen ihmettelyänsä. Hän ei ollut milloinkaan ollut tekemisissä lasten kanssa, vaikka oli nähnyt Englannissa paljon somia punaposkisia tyttöjä ja poikia, joita heidän hoitajansa ja kotiopettajansa tarkasti pitivät silmällä. Joskus he olivat ujoja, joskus taas vallattomia ja rajuja, eivätkä sen tähden miellyttäneet vanhaa juroa lakimiestä. Varmaankin hänen henkilökohtainen mielenkiintonsa lordi Fauntleroyta kohtaan sai hänet paremmin huomaamaan Ceddin kuin muut lapset. Oli miten tahansa, varma on, että hän tutki poikaa hyvin tarkasti.

Cedrik ei tiennyt olevansa tarkkailun kohteena ja käyttäytyi kuten aina ennenkin. Ystävällisesti hän puristi mr Havishamin kättä kun heidät esiteltiin toisilleen ja vastasi kaikkiin tämän kysymyksiin levollisesti ja ujostelematta aivan kuin olisi jutellut mr Hobbsin kanssa. Ei hän ollut ujo eikä röyhkeä, ja mr Havisham huomasi jutellessaan hänen äitinsä kanssa, että poika seurasi keskustelua kiinnostuneena kuin aikaihminen ikään.

"Hän näyttää olevan hyvin kehittynyt pieni poika", mr Havisham sanoi äidille.

"Tavallansa kylläkin", äiti vastasi. "Hänen on ollut hyvin helppo oppia ja hän on elänyt enimmäkseen aikuisten seurassa. Hänellä on tapana käyttää monitavuisia, pitkiä sanoja ja sanontoja, joita hän on lukenut kirjoista tai kuullut muiden käyttävän, mutta sen ohessa myös lapselliset leikit huvittavat häntä. Luullakseni hän on hyvin kehittynyt, mutta samalla kovin lapsellinen."

Kun mr Havisham tapasi hänet seuraavan kerran, hän huomasi tämän aivan todeksi. Vaunujensa vieriessä kulman ohi hän näki joukon pieniä poikia, jotka näyttivät olevan kovin innostuneita jostakin. Kahden heistä piti juuri ruveta juoksemaan kilpaa, ja se heistä, joka huusi ja melusi eniten, oli nuori lordi. Hän seisoi toisen pojan vieressä punaiseen sukkaan verhottu sääri lähtöön taivutettuna.

"Paikoilla!" kuului komento. "Valmiina! Nyt!"

Mr Havisham nojautui ulos vaunun ikkunasta erittäin uteliaana ja kiinnostuneena. Hän ei tosiaankaan muistanut koskaan ennen nähneensä moista. Pikkulordin pienet lordilliset punasääret pieksivät lyhyiden housujen leveitä lahkeita ja riensivät pitkin rataa hänen syöksyessään eteenpäin kuultuaan komentosanat. Hän tempoi pienillä käsillään ja kiri pää kenossa ja tukka suorana.

"Eläköön Ced Errol!" pojat huusivat hyppien ja pyörien innostuneina. "Eläköön Billy Williams! Eläköön Ceddi! Eläköön Billy! Eläköön! 'Köön! Köön!"

"Luulenpa todellakin, että hän voittaa", mr Havisham sanoi. Punaiset sääret nousivat ja laskivat, pojat huusivat, Billy Williams ponnisti voimiaan ja hänen kunnioitettavan vankat ruskeat säärensä seurasivat Ceddin punaisten säärten kintereillä -- kaikki tämä saattoi mr Havishaminkin intoihinsa. "Tosiaankin en voi mitään sille, että toivon hänen pääsevän voitolle!" hän sanoi rykäisten hiukan hämillisesti.

Juuri sillä hetkellä innoissaan riemuitsevat pojat päästivät hurjan huudon. Tuleva Dorincourtin kreivi oli raivoisalla riuhtaisulla saavuttanut lyhtypylvään radan päässä ja kosketti sitä tasan kaksi sekuntia ennen kuin Billy Williams läähättäen pääsi perille.

"Kolme eläköön-huutoa Ceddi Errolille!" pojat huusivat. "Eläköön Ceddi Errol!"

Mr Havisham veti päänsä pois vaunujen ikkunasta ja nojautui hymyillen taaksepäin.

"Hyvä, lordi Fauntleroy!" hän sanoi.

Kun vaunut seisahtuivat mrs Errolin talon eteen, tulivat voittaja ja voitettu sinnepäin hurraavan joukon seuraamina. Cedrik käveli Billy Williamsin vieressä ja puhui hänelle. Hänen innostuneet kasvonsa punoittivat, kiharat olivat liimautuneet kuumaan, kosteaan otsaan ja kädet olivat taskussa.

"Kuulehan", hän sanoi tahtoen ilmeisesti lohduttaa huono-onnista kilpailijaansa, "luulen että voitin sen tähden, että sääreni ovat hiukan pitemmät kuin sinun. Siitä kai se johtui, olenhan kolme päivää vanhempi sinua, ja kyllä sekin tuntuu. Olen kokonaista kolme päivää vanhempi."

Tämä katsantokanta ilahdutti Billy Williamsia niin paljon, että hän alkoi taas hymyillä ja hiukan kerskaillakin ikään kuin olisi voittanut kilpailun eikä hävinnyt. Ceddi Errolilla oli erinomainen taito saada ihmiset tyytyväisiksi. Jo ensi voitonriemussaankin hän tuli ajatelleeksi, että tappiolle joutunut kilpailija ei voinut olla yhtä iloinen kuin hän, ja koetti rohkaista toveriaan selittämällä, että toisenlaisten olosuhteiden vallitessa tämä olisi saattanut voittaa.

Sinä aamuna mr Havisham keskusteli pitkään kilpajuoksun voittajan kanssa. Tämä keskustelu sai hänet monta kertaa hymyilemään ja sivelemään leukaansa luisevalla kädellään.

Mrs Errol oli lähtenyt pois salista, ja asianajaja jäi yksin Cedrikin kanssa. Ensiksi mr Havisham pohti, mitä hänellä olisi sanottavaa pikku miehelle. Hän katsoi parhaaksi muutamin sanoin valmistella Cedrikin ja isoisän tapaamista sekä auttaa häntä sopeutumaan edessä olevaan suureen muutokseen. Hän huomasi, ettei Cedrikillä ollut aavistustakaan siitä, mitä hänellä oli edessä Englantiin tultuaan, eikä myöskään millainen hänen kotinsa siellä olisi. Poika ei edes tiennyt, ettei äiti tulisi asumaan yhdessä hänen kanssaan. He olivat päättäneet olla puhumatta siitä, kunnes poika olisi ehtinyt tointua ensimmäisestä hämmästyksestään.

Mr Havisham istui nojatuolissa avoimen ikkunan ääressä, ja toisella puolella istui Cedrik vieläkin suuremmassa tuolissa katsellen mr Havishamia. Hän istui syvällä tuolissa nojaten kiharaista päätään tuolin pehmeään selustaan, jalat ristissä, kädet taskussa, aivan mr Hobbsin tapaan. Niin kauan kuin äiti oli huoneessa, hän oli hyvin tarkasti katsellut mr Havishamia, ja äidin mentyä hän jatkoi tarkasteluaan yhä kunnioittavan mietteliäänä. Mrs Errolin lähdettyä seurasi hetken hiljaisuus, ja Cedrik näytti tutkivan mr Havishamia samaten kuin mr Havisham häntä. Mr Havisham ei tiennyt, mitä vanhanpuoleisen herran sopisi sanoa pienelle pojalle, joka voitti kilpajuoksussa, käytti lyhyitä housuja ja punaisia sukkia ja jonka jalat eivät ulottuneet tuolin reunan yli hänen istuessaan.

Mutta Cedrik päästi hänet pulasta aloittaen heti keskustelun.

"Ajatelkaapas", hän sanoi, "minä en tiedä mikä kreivi on".

"Vai et tiedä?" mr Havisham sanoi.

"En", Ceddi vastasi, "ja minun mielestäni pojan, josta tulee kreivi, pitäisi tietää se. Eikö niin?"

"Tietysti", mr Havisham vastasi.

"Olisitteko hyvä ja selittäisitte sen minulle", Ceddi pyysi kunnioittavasti. "Kuka hänet teki kreiviksi?"

"Ensi sijassa kuningas tai kuningatar", mr Havisham sanoi. "Tavallisesti ne, jotka nimitetään kreiveiksi, ovat tehneet kuninkaalleen jonkin palveluksen tai suorittaneet urotyön."

"Niin", Cedrik huudahti, "aivan niin kuin presidentti!"

"Vai niin", mr Havisham sanoi, "siksikö teidän presidenttinne valitaan?"

"Siksi", Ceddi vastasi vilkkaasti. "Kun joku on oikein hyvä ja tietää paljon asioita, hänet valitaan presidentiksi. Sitten on soihtukulkueita ja torvisoittoa ja kaikki pitävät puheita. Toivoin, että minusta tulisi presidentti, mutta en koskaan luullut pääseväni kreiviksi. Enhän edes ole tiennyt, mikä kreivi on", hän lisäsi kiireesti, jottei mr Havisham pitäisi häntä epäkohteliaana, kun hän ei ollut sitä toivonut. "Jos olisin tiennyt heistä, olisin varmaan toivonut pääseväni kreiviksi."

"Ei se sentään ole aivan samaa kuin olla presidentti", mr Havisham sanoi.

"Mitä se sitten on?" Cedrik kysyi, "eikö silloin ole soihtukulkueita?"

Mr Havisham pani jalkansa ristiin ja asetti sormenpäänsä tarkasti vastakkain. Hän arveli, että nyt olisi oikea hetki selityksen antamiseen.

"Kreivi on hyvin tärkeä henkilö", hän aloitti.

"Niin, niin presidenttikin on", Cedrik puuttui puheeseen. "Soihtukulkueet ovat viisi mailia pitkät ja raketteja ammutaan ja torvet soivat! Minä olin kerran mr Hobbsin kanssa katsomassa."

"Kreivi", jatkoi mr Havisham hiukan epävarmasti, "on tavallisesti hyvin vanhaa sukuperää --"

"Mitä se on?" Cedrik kysyi.

"Vanhaa sukua -- hyvin vanhaa."

"Vai niin", Cedrik sanoi työntäen kätensä syvemmälle taskuihinsa. "Siis niin kuin omenamummo, joka myy omenoita puiston vieressä. Hän on hyvin vanhaa sukua. Hän on niin vanha, että ihmettelisitte, kuinka hän pysyy pystyssä. Hän on luullakseni sata vuotta vanha, ja kuitenkin hän istuu sateellakin ulkona. Minun on niin sääli häntä ja toisetkin pojat säälivät häntä. Kerran Billy Williamsilla oli rahaa melkein dollari, ja minä pyysin häntä joka päivä ostamaan mummolta viidellä sentillä omenoita, kunnes dollari olisi käytetty kokonaan siihen. Se olisi kestänyt kaksikymmentä päivää, mutta hän kyllästyi viikon kuluttua omenoihin. Onneksi eräs herra antoi minulle viisikymmentä senttiä ja niillä minä sitten ostin häneltä omenoita. On niin sääli jokaista, joka on niin köyhä ja niin äärettömän vanhaa sukua. Hän sanoi että hänen sääriänsä särkee, ja särky vain yltyy sateesta."

Mr Havisham tunsi melkein joutuneensa tappiolle katsoessaan seurakumppaninsa viattomiin, totisiin kasvoihin. "Pelkään, ettet oikein ymmärtänyt minua", hän selitti. "Puhuessani vanhasta suvusta en tarkoittanut vanhuutta. Tarkoitin, että sellaisen suvun nimi on ollut kauan tunnettu ja että satojen vuosien kuluessa ihmiset, joilla on ollut se nimi, ovat tulleet kuuluisiksi ja mainituiksi maansa historiassa."