Part 13
"Niin kyllä", Dick sanoi. "Minä tahtoisin auttaa häntä. Voi juutas, kuinka mä siitä pojasta tykkään!"
Seuraavana aamuna Dick sai erään asiakkaan hämmästymään kovasti. Hän oli nuori lakimies, joka juuri oli aloittanut asianajotoimintansa. Hän oli niin köyhä kuin nuori lakimies vain voi olla, mutta samalla etevä, tarmokas nuori mies, teräväjärkinen ja hyvänluonteinen. Hänellä oli ikävännäköinen konttorihuone lähellä Dickin työpaikkaa, ja joka aamu Dick kiillotti hänen jalkineensa, eivätkä ne toisinaan olleet aivan vettä pitävät, mutta aina hänellä oli ystävällinen sana tai kokkapuhe Dickin varalle.
Tuona merkillisenä aamuna, kun hän laski jalkansa telineelle, hänellä oli kädessään kuvallinen lehti -- yritteliäs lehti, jossa oli merkillisten ihmisten ja asioitten kuvia. Hän oli juuri silmäillyt sen läpi ja kun toinenkin kenkä oli kiillotettu, hän ojensi lehden pojalle.
"Tästä saat sanomalehden, Dick", hän sanoi, "voit lukea sitä, kun pistäydyt aamiaiselle. Siinä on kuva eräästä englantilaisesta linnasta ja erään englantilaisen kreivin miniästä. Kaunis, nuori nainen -- ihanat hiukset -- vaikka hän näkyy saaneen kauhean melun aikaan. Sinun pitää tutustua aatelisiin ja ylhäisiin, Dick. Aloita ensin korkeasukuisella Dorincourtin kreivillä ja lady Fauntleroylla. No! Mikäs nyt on hätänä?"
Kuvat, joista hän puhui, olivat etusivulla, ja Dick tuijotti silmät ja suu selällään ja hänen kulmikkaat kasvonsa olivat aivan kalpeat mielenliikutuksesta.
"Tahdotko maksun, Dick?" nuori mies sanoi. "Oletko saanut halvauksen?"
Dick näytti todellakin siltä kuin jotakin kauheata olisi tapahtunut. Hän osoitti kuvaa, jonka alla sanottiin:
"Kilpailijan äiti (lady Fauntleroy)."
Se oli kauniin naisen kuva, hänellä oli suuret silmät ja runsaat, paksut hiukset, jotka oli kierretty palmikoksi hänen päänsä ympäri.
"Hän!" Dick sanoi. "Hyvänen aika, minä tunnen hänet paremmin kuin teidät!" Nuori mies rupesi nauramaan.
"Missä sinä hänet olet tavannut, Dick?" hän sanoi. "Newportissako? Tai kun viimeksi pistäydyit Pariisissa?"
Dick ei huomannut suuttua. Hän rupesi kokoamaan harjojaan ja tavaroitaan yhteen ikäänkuin hänellä olisi ollut tehtävänä jotakin, mikä lopetti hänen nykyisen toimintansa.
"Mitä vielä", hän sanoi. "Minä tunnen hänet! Ja minä lopetan työni tältä päivältä."
Vajaan viiden minuutin kuluttua hän oli matkalla kohti mr Hohbsin kulmapuotia. Mr Hobbsin oli vaikea uskoa silmiään, kun hän katsahti myyntipöydän yli ja näki Dickin rientävän sisään lehti kädessään. Poika oli juoksusta hengästynyt, tosiaankin niin hengästynyt, että tuskin saattoi puhua heittäessään lehden myyntipöydälle.
"Hei!" mr Hobbs huudahti. "Mikä on hätänä?"
"Katsokaa!" Dick läähätti. "Katsokaa tätä naisen kuvaa. Juuri tuo, jota te katselette! H ä n ei ole mikään aatelisnainen", hän sanoi yhä kiihtyneempänä. "Hän ei ole mikään lordin vaimo. Saatte syödä minut suuhunne, jollei tuo ole Minna -- Minna! Minä tuntisin hänet vaikka missä, ja samaten Benkin. Kysykää vain häneltä."
Mr Hobbs vaipui tuolilleen.
"Tiesinhän, että se oli keksitty juttu", hän sanoi. "Kyllä minä sen tiesin; ja he ovat tehneet sen siksi, että hän on amerikkalainen!"
"Ohhoh!" Dick huudahti harmistuneena. "Hän on sen tehnyt, juuri hän. Se on aivan hänen tapaistaan, tiedättekö mitä mieleeni johtui, kun näin kuvan. Eräässä lehdessähän sanottiin, että hänen pojallaan on arpi leuassa. Laskekaa ne yhteen -- hänet ja arpi! No, hänen poikansa ei ole enempää lordi kuin minäkään! Hän on Benin poika -- pikku raukka, jota Minna heitti lautasella tarkoittaessaan minua."
Professori Dick Tipton oli aina ollut terävä poika ja ansaitessaan elatuksensa suuren kaupungin kaduilla hän oli tullut yhä terävämmäksi. Hän oli oppinut pitämään silmänsä auki ja käyttämään järkeänsä, ja täytyy tunnustaa, että tämän hetken maltittomuus ja kiihko suorastaan huvitti häntä. Jos pikku lordi Fauntleroy olisi voinut tirkistää sinä aamuna kauppaan, niin asia olisi varmaan häntäkin huvittanut, vaikka kaikki hankkeet ja neuvottelut kohdistuivatkin toisen pojan kohtalon ratkaisemiseen eikä hänen.
Mr Hobbsin mieli oli vallan masennuksissa vastuusta, ja Dick oli innoissaan ja täynnä toiminnanhalua. Hän kirjoitti kirjeen Benille, leikkasi kuvan irti ja liitti sen kirjeeseen, ja mr Hobbs kirjoitti Cedrikille sekä kreiville. He olivat täydessä kirjoituspuuhassa, kun Dick sai uuden päähänpiston.
"Kuulkaapas", hän sanoi, "herra, joka antoi minulle tämän lehden, on lakimies. Kysytäänpäs häneltä, mitä meidän tulee tehdä. Lakimiehet ovat selvillä kaikesta."
Mr Hobbs oli hyvin tyytyväinen tähän ehdotukseen ja Dickin nokkeluuteen.
Mr Hobbs jätti puotinsa apulaisen huostaan, pukeutui päällystakkiinsa ja lähti Dickin seurassa kaupungille mr Harrisonin konttoriin, jossa he nuoren miehen suureksi hämmästykseksi esittivät romanttisen juttunsa.
Jollei hän olisi ollut toimelias nuori lakimies ja jollei hänellä olisi ollut paljon liikaa aikaa, hän ei olisi niin kiinnostunut heidän kertomukseensa, sillä se tuntui tosiaankin hyvin oudolta ja kummalliselta, mutta hän halusi työtä ja sattumalta hän tunsi Dickin, jonka onnistui esittää asiansa terävällä ja selvällä tavalla.
"Niin", mr Hobbs sanoi, "sanokaa minkä arvoinen teidän aikanne on ja ajatelkaa tätä asiaa, niin minä palkitsen teidän vaivanne -- Silas Hobbs, Blank Streetin kulmassa, myyn vihanneksia ja mausteita ja sekatavaraa."
"Hyvä", mr Harrison sanoi, "se olisi erinomainen asia, jos se onnistuisi, ja se olisi tosiaankin minulle yhtä hyvä asia kuin lordi Fauntleroylle, eikä tiedusteleminen haittaa missään tapauksessa. Näyttää siltä kuin lapsi olisi epäilyttävä. Nainen on puhunut ristiin ilmoittaessaan pojan iän, ja se on herättänyt epäilystä. Ensiksi täytyy kirjoittaa Dickin veljelle ja Dorincourtin perheen asianajajalle."
Ja ennen auringonlaskua oli kaksi kirjettä kirjoitettu ja lähetetty eri suunnille -- toinen meni New Yorkin satamasta laivassa Englantiin ja toinen junassa, joka kuljetti kirjeitä ja matkustajia Kaliforniaan. Ja edellisessä oli osoite mr Havishamille, jälkimmäisessä Benjamin Tiptonille.
Ja kun liike illalla oli suljettu, mr Hobbs ja Dick istuivat takahuoneessa ja juttelivat puoliyöhön saakka.
Selvitys
On hämmästyttävää, kuinka lyhyessä ajassa ihmeellisiä asioita voi tapahtua. Tarvittiin ainoastaan muutamia minuutteja, jotta tuon pienen, punaisia sääriään korkealla tuolilla mr Hobbsin kaupassa heiluttaneen pojan kohtalo muuttui, ja pienestä pojasta, joka vietti hiljaista elämää rauhallisen kadun varrella, tuli englantilainen aatelismies, kreivikunnan ja äärettömien rikkauksien perillinen. Kului vain muutamia hetkiä, niin hänet muutettiin englantilaisesta aatelismiehestä köyhäksi anastajaksi, ilman vähintäkään oikeutta niihin etuihin, joita hän oli saanut nauttia. Ja kuinka ihmeelliseltä tuntuukin, ei kulunut niinkään pitkää aikaa kuin olisi luullut, asianhaarojen muuttumiseen ja kaiken sen takaisin saamiseen, minkä hän oli ollut vähällä menettää.
Siihen tarvittiin varsin vähän aikaa, sillä nainen, joka sanoi itseään lady Fauntleroyksi, ei ollut likimainkaan yhtä ovela kuin ilkeä. Ja kun mr Havisham ahdisti häntä ankarasti hänen avioliittoaan ja poikaansa koskevilla kysymyksillä, niin hän oli pari kertaa puhunut ristiin, minkä johdosta heräsi epäilyksiä. Sitten hän kadotti kokonaan mielenmalttinsa ja kiihkossaan ja tuskassaan hän sotkeutui yhä pahemmin. Kaikki hänen erehdyksensä koskivat lasta. Ei näyttänyt epäilyttävältä, että hän oli ollut naimisissa Bevisin, lordi Fauntleroyn kanssa ja riidellyt hänen kanssaan sekä että hänelle oli maksettu, jotta hän pysyisi poissa Bevisin luota, mutta mr Havisham huomasi vääräksi ilmoituksen, että poika muka oli syntynyt jossakin osassa Lontoota, ja keskellä tämän havainnon aiheuttamaa hämmästystä saapuivat New Yorkista nuoren lakimiehen sekä mr Hobbsin kirjeet.
Millaisen illan mr Havisham ja kreivi viettivät istuessaan kirjastohuoneessa kirjeitten saavuttua ja keskustellessaan aikeistaan!
"Tavattuani hänet kolme kertaa", mr Havisham sanoi, "rupesin epäilemään häntä suuresti. Minusta lapsi tuntui vanhemmalta kuin hän sanoi, ja hän erehtyi puhuessaan hänen syntymäpäivästään ja koetti sitten parannella asiaa. Se selitys, jonka nämä kirjeet antavat, pitää yhtä minun epäilysteni kanssa. Parasta, mitä voimme tehdä, on heti sähkösanomalla kutsua tänne molemmat Tiptonit, tietysti kertomatta mitään naiselle, ja äkkiä saattaa heidät yhteen, kun nainen ei aavista mitään. Huono vehkeilijä hän on. Minä puolestani luulen, että hän säikähdyksestä kadottaa mielenmalttinsa ja antaa itsensä heti ilmi."
Ja niin tosiaankin kävi. Hänelle ei kerrottu mitään ja mr Havisham esti häntä epäilemästä mitään jatkamalla kuulustelua ja vakuuttamalla tutkivansa hänen antamiaan tietoja. Nainen tulikin niin varmaksi asiastansa, että hänen rohkeutensa suuresti lisääntyi, ja hän tuli niin röyhkeäksi kuin suinkin saattoi ajatella.
Mutta eräänä aamuna hänen istuessaan Dorincourt Armsin ravintolassa ja itsekseen rakennellessaan tuulentupia hänelle ilmoitettiin mr Havishamin tulo. Tämä astui sisään seurassaan kolme henkilöä -- poika, jolla oli hyvin kulmikkaat kasvot, kookas nuori mies ja Dorincourtin kreivi.
Nainen hypähti pystyyn ja päästi kauhunhuudahduksen. Se pääsi häneltä ennen kuin hän ehti hillitä itseään. Hän oli luullut tulijoiden olevan tuhansien peninkulmien päässä, mikäli hän heitä ylipäänsä oli ajatellutkaan moniin vuosiin. Hän ei ollut odottanut näkevänsä heitä uudelleen. Täytyy tunnustaa, että Dick hiukan irvisteli nähdessään hänet.
"Hei Minna!" hän sanoi.
Kookas nuori mies -- joka oli Ben -- seisoi hetken ääneti tarkastellen häntä.
"Tunnetteko hänet!" mr Havisham kysyi katsoen toisesta toiseen.
"Tunnen", sanoi Ben. "Minä tunnen hänet ja hän minut." Ben kääntyi selin naiseen ja katsahti ulos ikkunasta ikäänkuin tuo näkeminen olisi häntä inhoittanut. Sitten nainen ilmisaatuna ja yllätettynä kadotti kaiken mielenmalttinsa ja joutui vihanvimmoihin, jollaisessa tilassa Ben ja Dick olivat usein nähneet hänet. Dick irvisteli yhä enemmän nähdessään hänet sellaisena ja kuullessaan soimauksia ja kauheita uhkauksia, joita heille kaikille sateli, mutta Ben ei kääntynyt katsomaan häntä.
"Minä voin todistaa häntä vastaan minkä maan oikeuden edessä tahansa", Ben sanoi mr Havishamille, "ja voin hankkia tusinan muita todistajia lisäksi. Hänen isänsä on kunnioitettava mies, vaikka hän on alhaista säätyä. Hänen äitinsä oli aivan hänen kaltaisensa. Äiti on kuollut, mutta isä elää ja on niin kunniallinen, että häpeää tyttärensä tähden. Isä voi sanoa kuka hän on ja onko hän minun kanssani naimisissa vai eikö."
Sitten Ben puristi kätensä nyrkkiin ja kääntyi naisen puoleen.
"Missä on lapsi?" hän kysyi. "Lapsi tulee minun luokseni! Hän on saanut tarpeekseen sinusta niinkuin minäkin."
Ja juuri kun hän oli tämän sanonut, viereisen makuuhuoneen ovi avautui hiukan ja poika, luultavasti kiihkeän keskustelun houkuttelemana, kurkisti sisään. Poika ei ollut kaunis, mutta kuitenkin jollakin tavoin sievä, ja jokainen saattoi huomata, että hän oli aivan isänsä Benin näköinen, ja leuassa hänellä oli kolmikulmainen arpi.
Ben meni pojan luokse ja tarttui hänen käteensä, ja silloin Benin käsi hiukan vapisi.
"Niin", hän sanoi, "minäkin voin hänestä todistaa. Tom", hän sanoi pienelle pojalle, "minä olen sinun isäsi, olen tullut hakemaan sinua. Missä on hattusi?"
Poika osoitti tuolia, jolla se oli. Hän näytti todella haluavan päästä pois. Hän oli niin tottunut omituisiin tapahtumiin, ettei häntä kummastuttanut, kun vieras sanoi olevansa hänen isänsä. Pari kuukautta sitten tämä nainen oli tullut sille paikalle, jossa poika oli viettänyt koko lapsuutensa ajan, ja sanonut olevansa hänen äitinsä. Sinä aikana poika ei ollut oppinut pitämään hänestä, joten hän oli valmis muutokseen. Ben otti hatun ja astui ovelle.
"Jos te tarvitsette minua uudelleen", hän sanoi mr Havishamille, "niin tiedätte, mistä minut tavoittaa."
Hän astui ulos huoneesta taluttaen lasta, lainkaan katsomatta naiseen, joka oli yhä raivoissaan ja jota kreivi tarkasteli levollisesti silmälasiensa läpi juuri asetettuaan ne aateliselle kotkannenälleen.
"Jo riittää, nuori rouva", mr Havisham sanoi. "Ei tämä käy laatuun. Jollette halua joutua lukkojen taakse, teidän täytyy rauhoittua."
Hänen äänessään oli jotakin niin liikemiesmäistä, että nainen luultavasti huomasi parhaaksi väistyä tieltä, ja katsahtaen tuimasti asianajajaan hän kiiruhti viereiseen huoneeseen ja lukitsi oven.
"Ei meillä enää ole harmia hänestä", mr Havisham sanoi.
Ja hän oli oikeassa, sillä jo samana iltana nainen lähti Dorincourt Armsista junalla Lontooseen eikä häntä sen koommin enää nähty.
* * * * *
Kun kreivi tämän kohtauksen jälkeen lähti huoneesta, hän meni suoraan vaunujensa luo.
"Court Lodgeen", hän sanoi Thomasille.
"Court Lodgeen", Thomas sanoi ajurille noustessaan kuskipukille, "ja uskokaa minua, asia on saanut arvaamattoman käänteen."
Kun vaunut pysähtyivät Court Lodgen edustalle, oli Cedrik äiteineen vierashuoneessa.
Kreivi astui sisään ilmoittautumatta. Hän näytti paljon pitemmältä ja monta vuotta nuoremmalta. Hänen syvät silmänsä loistivat.
"Missä on lordi Fauntleroy?" hän kysyi.
Mrs Errol tuli lähemmäksi ja hänen poskiinsa nousi puna.
"Onko hän lordi Fauntleroy?" hän kysyi. "Onko hän todellakin?"
Kreivi tarttui hänen käteensä sanoen:
"On, hän se on."
Sitten hän laski toisen kätensä Cedrikin olkapäälle.
"Fauntleroy", hän sanoi suoraan, arvokkaaseen tapaansa, "kysy äidiltäsi, milloin hän tahtoo tulla luoksemme linnaan."
Fauntleroy kietoi käsivartensa äidin kaulaan.
"Asumaan meidän kanssamme!" poika huudahti. "Asumaan ainiaaksi meidän kanssamme!"
Kreivi katsoi mrs Erroliin ja mrs Errol kreiviin. Kreivi näytti aivan totiselta. Hän oli päättänyt järjestää tämän asian niin pian kuin mahdollista. Hän oli nyt huomannut parhaaksi olla ystävällisessä suhteessa perillisensä äitiin.
"Oletteko aivan varma, että toivotte minun tulevan?" mrs Errol sanoi suloisesti hymyillen.
"Aivan varma", kreivi sanoi jyrkästi. "Me olemme aina kaivanneet teitä, vaikka emme ole sitä huomanneet. Me toivomme, että olette halukas tulemaan."
Kahdeksas syntymäpäivä
Ben lähti poikansa kanssa takaisin maatilalleen Kaliforniaan hyvin onnellisena. Juuri ennen hänen lähtöään mr Havisham kävi hänen luonaan ja sanoi, että Dorincourtin kreivi tahtoi tehdä jotakin sen pojan hyväksi, josta oli vähällä tulla lordi Fauntleroy. Hän päätti ostaa Amerikasta itsellensä tilan ja nimittää Benin sen hoitajaksi hyvin edullisin ehdoin, jotka turvaisivat myös pojan tulevaisuuden. Lähtiessään Ben oli siis tuleva tilanhoitaja. Tila oli nyt jo melkein hänen omansa, ja aikaa myöten se oli todella tuleva hänen omakseen. Tom kasvoi siellä kelpo nuorukaiseksi ja oli erityisen kiintynyt isäänsä. He olivat niin onnellisia ja menestyivät niin hyvin, että Benin oli tapana sanoa Tomin korvaavan hänelle kaikki surut, joita hänellä elämässään oli ollut.
Mutta Dick ja mr Hobbs, jotka vartavasten olivat tulleet pitämään huolta siitä, että kaikki taas tulisi entiselleen, eivät palanneet niinkään pian. Oli näet päätetty, että kreivi pitäisi huolta Dickistä ja hankkisi hänelle hyvän kasvatuksen, ja mr Hobbs, joka oli jättänyt puotinsa luotettavan apulaisen huostaan, arveli voivansa jäädä niihin juhlallisuuksiin, joita aiottiin viettää lordi Fauntleroyn kahdeksantena syntymäpäivänä. Niihin oli kutsuttu kaikki alustalaiset, ja puistossa aiottiin tanssia ja leikkiä ja illalla pitää ilotulitus.
"Aivan kuin heinäkuun neljäntenä", lordi Fauntleroy sanoi. "Sääli, ettei syntymäpäiväni ole neljäntenä, sillä silloin olisimme voineet viettää kumpaakin päivää yhdessä."
Ensin alussa kreivi ja mr Hobbs eivät olleet keskenään niin tuttavallisissa väleissä kuin olisi voinut toivoa. Kreivillä ei liene ollut monta tuttavaa sekatavarakauppiaiden joukossa, eikä mr Hobbs taas ollut läheisessä ystävyyssuhteessa kehenkään kreiviin, ja siksipä ei keskustelu juuri sujunut, kun he joskus tapasivat toisensa. On myös tunnustettava, että mr Hobbs tuli aivan ymmälleen siitä ihanuudesta, jota Fauntleroy piti velvollisuutenaan heille näyttää.
Ensiksi portit, kivijalopeurat ja kuja herättivät mr Hobbsissa hämmästystä, ja kun hän näki linnan, kukkatarhat, kasvihuoneet, terassit, riikinkukot, vankitornin, asevarustukset, komean porraskäytävän, tallit ja livreepukuiset palvelijat, hän oli vallan ällistynyt. Mutta taulugalleria oli paras kaikista.
"Onko se jonkinlainen museo?" mr Hobbs sanoi Fauntleroylle, kun tämä ohjasi hänet suureen kauniiseen huoneeseen.
"Ei-ei", Fauntleroy sanoi hiukan epäilevästi. "En minä luule, että se on museo. Isoisä sanoo, että ne ovat minun esi-isiäni."
"Kaikki nämäkö?" mr Hobbs huudahti.
Ja hän vaipui tuolille ja katseli ympärilleen. Lordi Fauntleroy koetti parhaan taitonsa mukaan selittää, mutta huomasi tarpeelliseksi kutsua avuksi mrs Mellonin, joka tunsi joka kuvan, tiesi kenen maalaamia ne olivat ja osasi kertoa romanttisia juttuja lordeista ja ladyista, joita kuvat esittivät. Kun mr Hobbs vihdoin pääsi asiasta perille ja oli kuunnellut näitä juttuja, hän oli hyvin ihastunut ja mieltyi taulugalleriaan enemmän kuin mihinkään muuhun. Usein hän lähti kylästä, Dorincourt Armsista, jossa hän asui, ja vietti puolisen tuntia kävellen galleriassa, katsellen noita kankaalle ikuistettuja naisia ja herroja, jotka myös tuijottivat häneen, ja pudisteli päätään melkein koko ajan.
"Ja kaikki he olivat kreivejä!" hän sanoi, "tai melkein kaikki! Ja hänestäkin tulee kreivi ja hän saa omakseen kaiken tämän!"
Pikku lordi Fauntleroyn syntymäpäivä oli oikea juhlapäivä, ja kuinka iloinen hän itse silloin olikaan! Puisto oli niin kauniiksi koristettu ja ahdinkoon asti täynnä juhlapukuisia ihmisiä, ja liput liehuivat teltoissa ja linnantorneissa! Pois ei jäänyt kukaan, joka vain kynnelle kykeni, sillä jokainen iloitsi siitä, että pikku lordi Fauntleroy yhä edelleen oli lordi Fauntleroy ja että hänestä kerran oli tuleva kaiken tämän omistaja. Jokainen tahtoi nähdä hänet ja hänen kauniin, herttaisen äitinsä, joka oli saanut niin paljon ystäviä. Ja varmasti jokainen nyt piti enemmän kreivistäkin, koska pikku poika rakasti häntä ja luotti häneen ja koska hän nyt oli ystävällisessä suhteessa perillisensä äitiin ja kohteli häntä kunnioittavasti. Sanottiin, että kreivi oli mieltynytkin häneen ja että kreivi nuoren lordin ja hänen äitinsä seurassa vähitellen muuttui hyvänluonteiseksi vanhukseksi, mistä seurasi, että kaikki tulivat onnellisemmiksi ja saivat paremmat olot.
Kuinka suuria ihmisjoukkoja olikaan kokoontunut puiden alle, telttoihin ja ruohokentille! Vuokramiehiä ja heidän vaimojaan sunnuntaipuvut, hatut ja huivit yllä, tyttöjä ihailijoineen, iloisia, leikkiviä lapsia sekä vanhoja punavaippaisia vaimoja, jotka juttelivat keskenään. Linnassa oli naisia ja herroja, jotka olivat tulleet katsomaan juhlaa ja toivottamaan onnea kreiville sekä tapaamaan mrs Errolia. Lady Lorridaile ja sir Harry olivat siellä, sir Thomas Asshe tyttärineen ja tietysti myös mr Havisham; sitä paitsi ihana miss Vivian Herbert pukeutuneena mitä hienoimpaan valkoiseen pukuun, kädessä pitsinen päivänvarjo ja ympärillään joukko ihailijoita -- vaikka hän silminnähtävästi suosi Fauntleroyta enemmän kuin kaikkia muita yhteensä. Ja kun Fauntleroy näki hänet ja juoksi hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, niin hänkin kietoi käsivartensa pojan kaulaan ja suuteli häntä niin hellästi kuin tämä olisi ollut hänen oma pikkuveljensä ja sanoi:
"Rakas pikku lordi Fauntleroy! Rakas pikku poika! Voi kuinka olen iloinen! Niin tavattoman iloinen!"
Jälkeenpäin he kävelivät yhdessä niityllä ja katselivat kaikkea. Fauntleroy vei hänet mr Hobbsin ja Dickin luokse ja sanoi hänelle: "Tämä on minun vanha ystäväni mr Hobbs, miss Herbert, ja tämä on minun toinen vanha ystäväni Dick, ja minä olen kertonut heille, kuinka kaunis te olette, ja sanonut, että he saavat nähdä teidät, jos te tulette minun syntymäpäivilleni." Miss Herbert ojensi heille kummallekin kätensä ja jutteli hauskaan tapaansa heidän kanssaan, tiedustellen Amerikan oloja, heidän matkaansa ja heidän oloansa Englannissa. Sillä aikaa Fauntleroy seisoi vieressä katsellen häntä ihastunein silmin ja hänen poskensa punoittivat ilosta hänen huomatessaan, että mr Hobbs ja Dick olivat neitiin ihastuneet.
"Niin", Dick sanoi juhlallisesti myöhemmin, "hän on suloisin tyttö, mitä koskaan olen nähnyt! Hän on -- niin, hän on tosiaankin suloinen, se on varma!"
Jokainen katseli häntä hänen kulkiessaan ohi ja samaten pikku lordi Fauntleroyta. Ja päivä paistoi, liput liehuivat, leikittiin ja tanssittiin, ja kun ilot olivat lopussa ja hauska iltapäivä kulunut loppuun, pikku lordi säteili onnesta.
Koko maailma näytti hänestä niin ihanalta.
Mutta olipa eräs toinenkin onnellinen -- vanha mies, joka, vaikka olikin koko elämänsä ajan ollut rikas ja jalosukuinen, ei ollut usein tuntenut niin vilpitöntä iloa. Hän oli epäilemättä entistä onnellisempi, koska hän oli tullut paremmaksi ihmiseksi. Tosin hän ei heti muuttunut niin hyväksi kuin Fauntleroy luuli hänen olevan, mutta hän oli vihdoinkin oppinut rakastamaan ja usein hän oli tuntenut iloa myöntyessään viattoman lapsensydämen toiveisiin -- ja sehän oli hyvä alku. Päivä päivältä hän myös mieltyi yhä enemmän miniäänsä. Totta se oli mitä ihmiset sanoivat, että hän alkoi rakastaa miniäänsä. Hän kuunteli mielellään tämän suloista ääntä ja katseli hänen herttaisia kasvojaan, ja istuessaan nojatuolissa hän katseli ja kuunteli, kun hän puheli pojalleen. Hän kuuli rakkaita, ystävällisiä sanoja, jotka olivat vallan outoja hänelle, ja hän rupesi käsittämään, miksi poika, joka oli elänyt syrjäkadun varrella New Yorkissa ja seurustellut sekatavarakauppiaiden ja kengänkiillottajien kanssa, kuitenkin oli hyvin kasvatettu, miehekäs pieni poika, jonka tähden kenenkään ei tarvinnut hävetä, vaikka kohtalo siirsikin hänet englantilaisen kreivikunnan perillisenä asumaan englantilaiseen linnaan.
Olihan se niin ihmeen yksinkertainen asia -- hän oli kasvanut hellän, ystävällisen valvonnan alaisena ja häntä oli opetettu ajattelemaan ystävällisesti ja myötätuntoisesti kaikista. Se on ehkä pieni asia, mutta se on arvokkainta kaikesta. Ei hän ei tiennyt kreiveistä eikä linnoista, ei hänellä ollut selkoa komeudesta eikä loistosta, mutta hän oli aina rakastettava sen tähden, että hän oli niin luonnollinen ja herttainen. Ja se on suuremman arvoista kuin kuninkaaksi syntyminen.
Kun vanha Dorincourtin kreivi katseli häntä tänä päivänä hänen liikkuessaan puistossa kansan keskellä, puhutellessaan tuttuja, ja kumartaessaan, kun joku häntä tervehti, jutellessaan ystäviensä Dickin ja mr Hobbsin kanssa tai seisoessaan äitinsä ja miss Herbertin vieressä kuunnellen heidän puhettaan, niin vanha aatelismies oli hyvin tyytyväinen häneen. Hänen tyytyväisyytensä oli ylimmillään, kun he menivät suurimpaan telttaan, jonne Dorincourtin tilusten huomattavimmat alustalaiset olivat kokoontuneet juhla-aterialle.
He joivat maljoja, ja juotuaan kreivin terveydeksi suuremmalla innolla kuin koskaan ennen he esittivät pikku lordi Fauntleroyn maljan. Ja jos joku olisi epäillyt, tokko pikku lordi oli kansan suosiossa, niin tänä hetkenä viimeisetkin epäilykset olisivat poistuneet. Mikä äänten hälinä, lasien kilinä ja mitkä ihastuksen huudot! Nämä lämminsydämiset ihmiset rakastivat häntä siinä määrin, että he unohtivat ujoutensa, vaikka läsnä oli naisia ja herroja, jotka olivat tulleet linnasta heitä katsomaan. He pitivät hirveätä melua ja pari helläsydämistä naista katseli ystävällisesti pientä poikaa, joka seisoi äitinsä ja kreivin välissä, ja heidän silmänsä kostuivat, kun he sanoivat toisilleen:
"Jumala siunatkoon häntä, pientä kullanmurua!"
Pikku lordi Fauntleroy oli ihastuksissaan. Hän seisoi hymyillen, kumarsi ja punastui ilosta.
"Pitävätkö he minusta, lemmikki?" hän sanoi äidilleen. "Pitävätkö todellakin, lemmikki? Voi kuinka olen iloinen!"
Ja sitten kreivi laski kätensä lapsen olkapäälle ja sanoi:
"Fauntleroy, kiitä heitä heidän ystävyydestään."