Part 12

Tänään minulla on julma kiire, sillä minulla on jotain niin merkillistä kerrottavaa ja minä tiedän että te hämmästytte suuresti kun saatte sen kuulla rakas ystäväni. Se on ollut vaan suuri erehdys ja minä en ole lordi eikä minusta kreiviä tule täällä on eräs nainen joka oli naimisissa minun setäni beviksen kanssa joka on kuollut ja hänellä on pieni poika ja hän on lordi Fauntleroy sillä eglannissa on tapana että kreivijen vanhimman pojan pieni poika on kreivi jos kaikki muut ovat kuolleet minä tarkoitan jos hänen isänsä ja isoisänsä ovat kuolleet mutta minun isoisäni ei ole kuollut vaan bevis setä on kuollut ja niin hänen poikansa on lordi fauntleroy ja minä en ole sillä minun isäni oli nuorin poika ja minun nimeni on Cedrik Errol niin kuin se oli New Yorkissa ja toinen poika saa kaikki tavarat ensiksi minä luulin että minun pitäisi antaa hänelle ponini ja vaunut vaan isoisä sanoi ettei minun tarvitse isoisä on hyvin suruissaan ja minä luulen ettei hän pidä siitä naisesta vaan ehkä hän luulee että lemmikki ja minä olemme pahoillamme koska minusta ei tule kreiviä ja nyt minä mielemmin tulisin kreiviksi kuin mitä ensiksi luulin sillä tämä on kaunis linna ja minä pidän kaikista niin paljon ja kun on rikas niin voi tehdä niin paljon nyt minä en ole rikas koska isäni joka oli nuorin poika ei ollut rikas mutta minä opin tekemään työtä jotta voisin pitää huolta lemmikistä minä olen tiedustellut Wilkinsiltä miltä tuntuu olla tallirenkinä ehkä minusta voisi tulla tallirenki tai ajuri. Rouva toi pienen poikansa linnaan ja isoisä ja mr Havisham juttelivat hänen kanssansa luullakseni hän oli pahoilla mielin hän puhui niin kovalla äänellä ja isoisä oli myöskin vihainen en ole ennen nähnyt häntä niin vihaisena toivon etteivät kaikki tule vihaisiksi minä tahdon heti kertoa teille ja Dickille kaikki sillä se huvittaa teitä ei nyt muuta tällä kertaa terveisiä vanhalta ystävältänne

CEDRIK ERROLILTA (ei lordi Fauntleroylta).'

Mr Hobbs vaipui tuolilleen, kirje putosi hänen polvellensa, veitsi ja kuori liukuivat maahan.

"No!" hän huudahti, "kirppu minua puree!"

Hän oli niin hämmästynyt, että tuli muuttaneeksi huudahdustaan. Hän oli aina tavannut sanoa: "kirppu minua purkoon", mutta tällä kertaa hän sanoi: "kirppu minua puree". Ehkä kirppu häntä purikin. Mene tiedä!

"No", Dick sanoi, "nyt se juttu on selvä, vai mitä?"

"Selvä!" mr Hobbs sanoi. "Minun mielipiteeni on se, että englantilaiset aatelismiehet ovat keksineet tämän jutun riistääkseen häneltä oikeudet, koska hän on amerikkalainen. He ovat kantaneet kaunaa meitä kohtaan aina vallankumouksesta asti ja nyt he kostavat hänelle. Sanoinhan teille, ettei hän ole siellä turvassa, ja katsokaas mitä nyt on tapahtunut! Niin, hallitus on kai päättänyt riistää häneltä hänen lailliset oikeutensa."

Hän oli hyvin kiihtynyt. Ensiksi hän ei voinut lainkaan mukautua nuoren ystävänsä oloissa tapahtuneeseen muutokseen, mutta vähitellen hän sopeutui siihen, ja saatuaan Cedrikin kirjeen hän tunsi salaista ylpeyttä nuoren ystävänsä asemasta. Hän ei ajatellut hyvää kreiveistä, mutta hän tiesi, että Amerikassakin osattiin antaa arvoa rahalle, ja jos valta ja mahti katoaisi nimen keralla, niin varmasti menetys tuntuisi kovalta.

"He koettavat ryöstää hänet!" hän sanoi. "Niin he juuri tekevät, mutta ihmisten, joilla on rahaa, pitäisi puolustaa häntä."

Dick viipyi hänen luonaan myöhään iltaan asti jutellakseen asiasta, ja kun nuorukainen lähti, mr Hobbs saattoi häntä kadunkulmaan; ja palatessaan hän pysähtyi hetkeksi aution asunnon eteen tarkastellakseen ilmoitusta "Vuokrattavana" ja polttaen levottomana piippuaan.

Kilpakumppanit

Pari päivää linnan päivälliskutsujen jälkeen melkein jokainen englantilainen, joka vähänkin luki sanomalehtiä, tunsi Dorincourtin romanttiset tapahtumat. Ne olivat kovin jännittäviä, kun ne kerrottiin kaikkine yksityiskohtineen. Ensiksikin pieni amerikkalainen poika, joka tuotiin Englantiin, jotta hänestä tulisi lordi Fauntleroy ja joka oli niin soma ja sievä, että hän oli valloittanut ihmisten sydämet. Sitten vanha kreivi, hänen isoisänsä, joka ylpeili perillisestään, ja kaunis nuori äiti, jonka naimista kapteeni Errolin kanssa kreivi ei voinut antaa anteeksi, sekä vihdoin Bevisin, lordi Fauntleroy-vainajan kummallinen avioliitto ja tuntematon vieras nainen, joka nyt äkkiä ilmestyi poikansa kanssa sanoen, että tämä oli oikea lordi Fauntleroy ja että hänen pitäisi saada oikeutensa. Kaikista näistä asioista puhuttiin ja kirjoitettiin ja ne saivat aikaan tavattoman kohun. Ja sitten huhu kertoi, ettei Dorincourtin kreivi ollut tyytyväinen asioiden käänteeseen ja mahdollisesti aikoi oikeuden avulla tehdä tyhjäksi vaatimukset, jolloin asia siis päättyisi kummalliseen oikeudenkäyntiin.

Siinä kreivikunnassa, jossa Erleboro sijaitsee, ei sellaista hälinää ollut milloinkaan nähty. Toripäivinä ihmiset seisoivat ryhmissä keskustellen ja ihmetellen. Vuokramiesten vaimot kutsuivat toisiaan teelle, jotta saisivat kertoa, mitä kukin oli kuullut ja ajatteli tai mitä arveli toisten ajattelevan. He kertoivat ihmeellisiä juttuja kreivin raivosta ja hänen päätöksestään olla tunnustamatta uutta lordi Fauntleroyta ja hänen vihastaan kilpailijan äitiä kohtaan. Mutta tietysti mrs Dibble tunsi asian parhaiten ja häneltä tiedusteltiin asioita entistä enemmän.

"Pahalta näyttää", hän sanoi. "Ja jos minun mielipidettäni kysytään, niin luulen, että tämä kaikki tulee rangaistukseksi hänelle, koska hän saattoi kohdella niin pahasti tuota suloista, nuorta olentoa ja erotti hänet lapsestaan -- ja kreivi on niin ihastunut lapseen ja ylpeä hänestä, että on vähällä menettää järkensä sen johdosta, mitä on tapahtunut. Ja mikä vielä pahempaa, tämä uusi ihminen ei ole hieno nainen niin kuin pikku lordin äiti. Hän on hävytön, mustasilmäinen olento, ja mr Thomas sanoo, ettei kukaan kunniallinen livreepukuinen herra alistuisi hänen käskettäväkseen. Jos hän tulee taloon, niin Thomas lähtee sieltä. Kun Jane ensiksi kertoi minulle uutisen, olisitte voineet lyödä minut maahan vaikka höyhenellä."

Tosiaankin hämmästys vallitsi kaikkialla: linnassa, kirjastohuoneessa, jossa kreivi ja mr Havisham istuivat ja keskustelivat; palvelijoiden hallissa, jossa mr Thomas, pöydänkattaja ja kaikki mies- sekä naispalvelijat juttelivat ja päivittelivät kaiken aikaa; samoin tallissa, jossa Wilkins käveli ja teki tehtävänsä alakuloisella mielellä, hoiti ruskeata ponia huolellisemmin kuin koskaan ennen ja sanoi surumielin ajurille, ettei hän milloinkaan ollut opettanut ratsastamaan ketään niin luontevaa ja rohkeata nuorta herraa kuin tuo pikku poika. Hänen jäljessään ratsasti oikein mielikseen.

Mutta keskellä tätä hämmennystä oli kuitenkin eräs, joka pysyi aivan tyynenä ja levollisena. Se oli pikku lordi Fauntleroy, josta väitettiin ettei hän ollutkaan lordi Fauntleroy. Kun asia kerrottiin hänelle, hän oli totta puhuen tullut hiukan tuskaiseksi ja levottomaksi, mutta tämä tunne ei perustunut pettyneisiin toiveisiin.

Kun kreivi kertoi hänelle, mitä oli tapahtunet, hän istui tuolilla kädet polvien ympärillä niinkuin hänen usein oli tapana, kun hän kuunteli jotakin kiinnostavaa, ja kun asia oli kerrottu loppuun, hän näytti aivan levolliselta.

"Minusta tämä tuntuu niin kummalliselta" hän sanoi, "niin peräti kummalliselta!"

Kreivi katsoi äänettömänä poikaan. Hänestäkin tuntui kummalliselta -- kummallisemmalta kuin koskaan ennen eläessään. Ja vieläkin kummallisemmalta hänestä tuntui, kun hän huomasi levottoman ilmeen pienissä kasvoissa, jotka tavallisesti olivat niin onnelliset.

"Ottavatko he lemmikiltäni pois talon -- ja hänen vaununsa?" Cedrik kysyi epävarmalla, levottomalla äänellä.

"Eivät ota!" kreivi sanoi varmasti -- ja kovalla äänellä. "He eivät voi ottaa häneltä mitään."

"Oi!" Cedrik sanoi silminnähtävästi levollisempana. "Eivätkö he tosiaankaan voi?"

Kun hän katsahti isoisäänsä, oli hänen suurissa, lempeissä silmissään surullinen ilme.

"Tuo toinen poika", hän sanoi vavisten, "tulee kai -- sinun omaksi pojaksesi -- niinkuin minä olin -- vai kuinka?"

"Ei!" kreivi vastasi -- ja hän sanoi sen niin ankarasti ja kovasti, että Cedrik säpsähti.

"Eikö", hän huudahti ihmetellen. "Eikö hänestä tule? Minä luulin..."

Hän nousi äkkiä tuoliltaan.

"Saanko minä olla sinun poikasi, vaikka minusta ei tulisikaan kreiviä?" hän sanoi. "Saanko olla sinun poikasi aivan kuin ennenkin?" Ja hänen ruusuiset, pienet kasvonsa hehkuivat innosta.

Kuinka vanha kreivi tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän ollakseen varma! Kuinka hänen suuret, tuuheat kulmakarvansa vetäytyivät yhteen ja kuinka kummallisesti hänen syvät silmänsä loistivat niiden alta!

"Minun poikani!" hän sanoi -- ja uskokaa minua, hänen äänensä sointui niin merkillisesti, se värähteli ja tuntui hiukan sortuneelta ja karhealta, ei lainkaan siltä kuin olisi luullut kreivin äänen tuntuvan, vaikka hän puhui entistä varmemmin ja vakavammin, "niin, sinä olet minun poikani niin kauan kuin elän; ja totta tosiaan, välistä tuntuu kuin sinä olisit minun ainoa poikani."

Cedrik punastui hiuksia myöten -- ilosta ja helpotuksesta, pisti molemmat kätensä syvälle taskuihin ja katsahti suoraan jalon sukulaisensa silmiin.

"Niinkö?" hän sanoi. "No sitten minä en välitä koko kreiviydestä. Mitä minä siitä piittaan, olenko kreivi vai en! Minä luulin -- katsopas minä luulin, että siitä, joka tulee kreiviksi, tulee myös sinun poikasi, enkä minä siis enää olisikaan sinun poikasi. Tämä saattoi minut niin kummalliseen mielentilaan."

Kreivi laski kätensä hänen olkapäilleen ja veti hänet lähemmäksi itseään.

"He eivät saa ottaa sinulta mitään, minkä minä voin sinulle pidättää", hän sanoi hengähtäen syvään. "En minä vielä usko heidän voivan ottaa sinulta mitään. Sinä olet kuin luotu tähän asemaan ja -- sinä täytät sen vielä. Mutta tulkoon mitä tahansa, sinä saat kaiken, mitä minä voin sinulle antaa -- kaiken!"

Hän ei lainkaan tuntunut puhuvan lapselle, sillä hänen kasvoistaan ja äänestään kuvastui erityinen varmuus, tuntui melkein kuin hän olisi tehnyt lupauksen itselleen -- ja ehkä niin olikin.

Hän ei ollut ennen tiennyt, kuinka syvälle hänen rakkautensa poikaan oli juurtunut ja kuinka hän ylpeili hänestä. Pojan reippaus, hyvät ominaisuudet ja kauneus ilmenivät nyt entistä selvemmin. Kreivin itsepäisen luonteen oli melkein mahdoton luopua siitä, mitä hän sydämessään oli päättänyt. Ja hän oli päättänyt, ettei hän väistyisi ilman ankaraa taistelua.

Pari päivää sen jälkeen kun nainen, joka väitti olevansa lady Fauntleroy, oli käynyt mr Havishamin luona, hän saapui lapsineen linnaan. Mutta hänet ajettiin pois. Kreivi ei tahtonut nähdä häntä, sen sanoi palvelija ovella; hänen asianajajansa sai hoitaa hänen juttunsa. Thomas saattoi sanan perille, ja myöhemmin hän palvelijain hallissa ilmaisi suoraan ajatuksensa naisesta. Hän sanoi, että hän oli ylhäisissä perheissä käyttänyt livreetä tarpeeksi kauan osatakseen tuntea hienon naisen, kun sellaisen näki. Jos tämä oli hieno nainen, niin se oli ihme!

"Mutta tuo nainen, joka asuu Court Lodgessa", Thomas lisäsi hienolla tyylillään, "olipa hän amerikkalainen tai ei, on arvokas ihminen, sen voi jokainen huomata puolellakin silmällä. Tämän minä sanoin Henrylle, kun ensi kertaa kävimme siellä."

Nainen lähti pois. Hänen kauniit, arkiset kasvonsa näyttivät puoliksi pelästyneiltä, puoliksi hurjistuneilta. Havisham oli huomannut kohdatessaan hänet, että vaikka hänellä oli kiihkeä luonne ja epähieno, julkea käytös, hän ei ollut niin viekas ja rohkea kuin antoi ymmärtää. Toisinaan tuntui siltä, että kreivin asenne oli tykkänään masentanut hänet. Tuntui siltä, ettei hän ollut odottanut kohtaavansa tällaista vastarintaa.

"Hän on luultavasti", sanoi asianajaja mrs Errolille, "lähtenyt kansan alimmasta luokasta. Hän on kaikessa aivan sivistymätön ja tietämätön ja tottumaton kohtelemaan meidän kaltaisiamme vertaisinaan. Hän ei tiedä mitä tehdä. Käynti linnassa masensi hänet kokonaan. Kreivi ei ottanut häntä vastaan, mutta minä neuvoin kreiviä tulemaan kanssani Dorincourt Armsiin, jossa hän asuu. Kun rouva näki kreivin astuvan huoneeseen, hän kalpeni, joutui sitten vihan vimmoihin ja esitti samassa hengenvedossa uhkauksia ja vaatimuksia."

Kreivi oli astunut ylpeänä huoneeseen, seisoi naisen edessä kunnioitusta herättävän kookkaana aatelismiehenä ja tarkasteli häntä tuuheitten kulmakarvojensa alta sanaakaan sanomatta. Hän ainoastaan katseli naista kiireestä kantapäähän ikään kuin jotakin epämiellyttävää, merkillistä olentoa. Sanaakaan sanomatta hän antoi naisen puhua ja uhkailla kunnes tämä väsyi, ja sitten hän sanoi:

"Te sanotte olevanne vanhimman poikani vaimo. Jos se on totta emmekä voi tehdä tyhjäksi teidän vaatimuksianne, niin laki on teidän puolellanne. Siinä tapauksessa poikanne on lordi Fauntleroy. Mutta olkaa varma siitä, että asia tulee perinpohjaisesti tutkittavaksi. Jos teidän vaatimuksenne ovat oikeutetut, niin teistä pidetään huolta. Mutta niin kauan kuin minä elän, en halua nähdä teitä enkä teidän lastanne. Kuolemani jälkeen tila tulee kaikeksi onnettomuudeksi saamaan teistä tarpeekseen. Te olette juuri sellainen henkilö, jommoisen poikani Bevisin saattoi odottaa valitsevan."

Sitten hän käänsi selkänsä hänelle ja lähti huoneesta yhtä ylpeänä kuin oli sinne astunutkin.

Pari päivää sen jälkeen ilmoitettiin mrs Errolille, joka kirjoitti pienessä työhuoneessaan, että eräs vieras oli saapunut. Tyttö, joka toi sanan, näytti hämmästyneeltä, silmät olivat pyöreinä kummastuksesta, ja koska hän oli nuori ja tottumaton, hän katseli emäntäänsä levottoman osaaottavasti.

"Se on kreivi itse!" hän sanoi vavisten pelosta.

Kun mrs Errol astui vierashuoneeseen, niin tiikerintaljalla seisoi pitkä, juhlallisen näköinen vanha mies.

"Arvatenkin mrs Errol?" hän sanoi.

"Mrs Errol", puhuteltu vastasi.

"Minä olen Dorincourtin kreivi."

Kreivi oli hetken vaistomaisesti ääneti ja katsoi mrs Errolin kohotettuihin silmiin. Ne olivat aivan samanlaiset kuin ne suuret, herttaiset lapsen silmät, jotka joka päivä viime kuukausien kuluessa olivat katsoneet häneen itseensä, ja tämä teki häneen omituisen vaikutuksen.

"Poika on hyvin teidän näköisenne", hän sanoi äkkiä.

"Niin on usein sanottu, herra kreivi", mrs Errol vastasi, "mutta olen iloinen siitä, että hän on isänsäkin kaltainen."

Niinkuin lady Lorridaile oli sanonut, hänen äänensä oli suloinen ja hänen käytöksensä yksinkertainen ja vakava. Kreivin äkillinen tulo ei näyttänyt häntä lainkaan hämmästyttävän.

"Niin", kreivi sanoi, "hän on myös poikani kaltainen." Hän kohotti kättänsä ja kiersi kiihkeästi valkoisia viiksiään. "Tiedättekö", hän sanoi, "miksi olen tullut tänne?"

"Olen tavannut mr Havishamin", alkoi mrs Errol puhua, "ja hän kertoi minulle niistä vaatimuksista, joita on..."

"Minä olen tullut sanomaan teille", kreivi sanoi, "että niitä on tarkasti tutkittava ja ne on osoitettava vääriksi, jos se vain on mahdollista. Olen tullut sanomaan teille, että poikaa on puolustettava lain voimalla. Hänen oikeuksiaan..."

Hellä ääni keskeytti hänet.

"Pojan ei tarvitse saada mitään, mikä oikeudenmukaisesti ei kuulu hänelle, vaikka laki sen hänelle voisikin antaa", mrs Errol sanoi.

"Onnettomuudeksi laki ei sitä voi", kreivi sanoi. "Jos se voisi, se sen tekisikin. Tuo inhottava nainen ja hänen lapsensa..."

"Ehkä hän on yhtä kiintynyt poikaansa kuin minä Cedrikiin, kreivi", mrs Errol sanoi. "Ja jos hän on teidän vanhimman poikanne vaimo, niin hänen poikansa on lordi Fauntleroy, ei minun."

Ei hän pelännyt kreiviä sen enempää kuin Cedrikkään ja hän katseli häntä samoin kuin Cedrikkin olisi katsonut, ja tämä huvitti suuresti tuota vanhaa tyrannia. Ihmiset uskalsivat niin harvoin olla eri mieltä hänen kanssaan, että hän tunsi siinä uutuuden viehätystä.

"Luulenpa", hän sanoi rypistäen hiukan kulmiaan, "teidän tahtovan mieluummin, ettei pojastanne tulisikaan Dorincourtin kreiviä."

Mrs Errolin kauniit nuorekkaat kasvot tulivat punaisiksi.

"On hienoa olla Dorincourtin kreivi, herra kreivi", hän sanoi. "Sen kyllä tiedän, mutta ennen kaikkea tahtoisin, että hän tulisi isänsä kaltaiseksi -- yhtä urhoolliseksi, oikeutta ja totuutta harrastavaksi."

"Sattuvaksi vastakohdaksi isoisälleen, vai mitä?" kreivi sanoi ivallisesti.

"Minulle ei ole suotu onnea tuntea hänen isoisäänsä", mrs Errol vastasi, "mutta minä tiedän pienen poikani mielipiteet..." Hän vaikeni hetkeksi katsahtaen levollisesti kreivin kasvoihin, ja sitten hän lisäsi: "Tiedän, että Cedrik rakastaa teitä."

"Olisiko hän rakastanut minua", kreivi sanoi kuivasti, "jos olisitte sanonut hänelle, miksi minä en ottanut teitä vastaan linnaan?"

"Ei", mrs Errol vastasi, "en luule. Senpä tähden en tahtonut hänen saavan tietää sitä."

"Niin", kreivi sanoi äkkiä, "harva nainen olisi ollut sitä sanomatta."

Hän rupesi kiihkeästi kävelemään edestakaisin huoneessa kiertäen pitkiä viiksiään yhä innokkaammin.

"Niin, hän pitää minusta", kreivi sanoi, "ja minä hänestä. En voi sanoa ennen pitäneeni kenestäkään. Olen kiintynyt häneen. Heti alussa hän oli minulle mieleen. Olen vanha mies ja olin väsynyt elämään. Hän on antanut minulle jotakin, minkä hyväksi voin elää. Hän on minun ylpeyteni. Minua ilahdutti ajatella, että hänestä kerran tulee perheen päämies."

Hän seisahtui mrs Errolin eteen.

"Minä olen onneton", sanoi hän, "onneton!"

Siltä hän näyttikin. Ei hänen ylpeytensäkään voinut estää hänen ääntänsä tuntumasta epävarmalta ja hänen käsiänsä vapisemasta. Hetken aikaa näytti siltä kuin hänen syvissä, ankarissa silmissään olisi ollut kyyneliä. "Ehkä minä tulin teidän luoksenne sen tähden, että olen onneton", hän sanoi tuijottaen mrs Erroliin. "Vihasin teitä, sillä olin teille mustasukkainen. Tämä surkea, onneton asia on muuttanut kaiken. Nähtyäni tuon inhottavan naisen, joka sanoo olevansa poikani Bevisin vaimo, minusta tuntui helpotukselta saada nähdä teidät. Olen ollut itsepäinen vanha hupsu ja luulen, että olen kohdellut teitä pahoin. Te olette poikanne kaltainen ja poika on minun elämässäni kaikki kaikessa. Minä olen onneton ja olen tullut teidän luoksenne ainoastaan sen tähden, että te olette pojan kaltainen, ja hän rakastaa teitä ja minä rakastan poikaa. Kohdelkaa minua pojan tähden niin hyvin kuin voitte."

Hän sanoi kaiken tämän karhealla äänellään ja jyrkästi, mutta samalla hän näytti niin masentuneelta, että mrs Errolin kävi häntä sydämestään sääliksi. Hän nousi ja veti nojatuolin esiin.

"Ettekö tahtoisi istua", hän sanoi hellällä, miellyttävällä tavallaan. "Teillä on ollut niin paljon ikävyyksiä, että olette aivan uupunut ja te tarvitsette kaikki voimanne."

Yhtä oudolta kuin häntä vastustettaessa tuntui kreivistä, kun häntä puhuteltiin ja hellittiin tähän ystävälliseen ja suopeaan tapaan. Hänelle johtui "poika" taas mieleen, ja hän noudatti mrs Errolin kehotusta. Ehkäpä hänen pettymyksensä ja onnettomuutensa oli hänelle hyväksi opiksi. Jollei onnettomuus olisi kohdannut häntä, hän varmaan yhä edelleen olisi vihannut mrs Errolia, mutta nyt hän sai lohdutusta tämän seurasta. Lady Fauntleroyhin verrattuna kuka tahansa olisi tuntunut miellyttävältä, ja Cedrikin äidillä oli suloiset kasvot ja miellyttävä ääni ja hän puhui ja liikkui arvokkaasti. Pian tämä ihmeellinen vaikutus poisti kreivin masennuksen ja hän rupesi puhumaan enemmän.

"Tapahtuipa mitä tahansa", hän sanoi, "kyllä pojasta pidetään huolta. Hänestä pidetään huolta sekä nyt että vastakin."

Ennen lähtöään hän katsahti ympärilleen.

"Pidättekö asunnostanne?" hän kysyi.

"Hyvin paljon", mrs Errol vastasi.

"Tämä on hauska huone", kreivi sanoi. "Saanko tulla toistekin keskustelemaan teidän kanssanne tästä asiasta?"

"Niin usein kuin haluatte, kreivi", mrs Errol vastasi.

Sitten kreivi meni ulos, astui vaunuihinsa ja ajoi pois. Kuskipenkillä Thomas ja Henry olivat melkein mykkiä hämmästyksestä asiain äkillisen käänteen johdosta.

Dick tulee apuun

Niin pian kuin lordi Fauntleroyn juttu ja Dorincourtin kreivin vaikeudet oli esitetty Englannin sanomalehdissä, ne esitettiin tietysti Amerikankin lehdissä. Juttu oli siksi mielenkiintoinen, ettei sitä käynyt ainoastaan ohimennen mainitseminen, ja siksi sitä käsiteltiin perinpohjaisesti. Se esiintyi niin monessa eri muodossa, että olisi ollut huvittavaa ostaa kaikki lehdet ja verrata niitä toisiinsa. Mr Hobbs luki asiasta niin paljon, että hän joutui vallan hämmennyksiin. Eräs lehdistä kuvaili hänen nuorta ystäväänsä Cedrikiä kapalolapseksi -- toinen nuoreksi oxfordilaiseksi mieheksi, joka oli kirjoittanut kreikkalaisia runoja. Kolmas kertoi, että hän oli kihloissa nuoren kaunottaren kanssa, joka oli erään herttuan tytär, ja toisinaan taas, että hän äskettäin oli mennyt naimisiin. Ainoa asia, jota ei kerrottu, oli se, että hän oli pieni poika, noin seitsemän-, kahdeksanvuotias, ja että hänellä oli kauniit sääret ja kihara tukka. Eräässä lehdessä kerrottiin, ettei hän ollut lainkaan sukua Dorincourtin kreiville, vaan ainoastaan pieni veijari, joka oli myyskennellyt sanomalehtiä ja kuljeskellut New Yorkin kaduilla, kunnes hänen äitinsä sai petetyksi perheen asianajajan, joka oli tullut Amerikkaan tiedustelemaan kreivin perillistä. Sitten seurasivat kuvaukset uudesta lordi Fauntleroysta ja hänen äidistään. Välistä äiti oli mustalainen, välistä näyttelijätär, toisinaan taas kaunis espanjatar. Mutta kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että Dorincourtin kreivi oli hänen perivihollisensa eikä tahtonut tunnustaa hänen poikaansa perillisekseen, jos hän saattoi olla sitä tekemättä; ja koska äidin esittämissä papereissa näytti olevan jokin pieni virhe, niin oletettiin, että asiasta sukeutuisi pitkä oikeudenkäynti, paljon huvittavampi kuin mikään oikeudessa ennen ajettu asia. Mr Hobbs luki sanomalehtiä kunnes hänen päänsä oli pyörällä, ja iltaisin Dick ja hän keskustelivat tästä kaikesta. He huomasivat, kuinka tärkeä henkilö Dorincourtin kreivi oli, kuinka valtavat hänen tulonsa olivat, kuinka paljon maata hänellä oli ja kuinka komea ja kaunis oli se linna, jossa hän asui. Ja mitä enemmän he saivat tietää, sitä levottomammiksi he tulivat.

"Tässä täytyy tehdä jotakin", mr Hobbs sanoi. "Sellaiset asiat täytyy kestää -- olipa sitten kreivi tai ei."

Mutta he eivät voineet tehdä muuta kuin kirjoittaa kumpikin Cedrikille kirjeen, joka sisälsi heidän ystävyytensä ja osanottonsa vakuutuksia. He kirjoittivat kirjeensä heti kun olivat kuulleet uutiset. Ja kirjoitettuaan he jättivät kyhäelmänsä toisilleen luettavaksi.

Mr Hobbs luki Dickin kirjeen, joka kuului näin:

Rakas ystävä!

Mä sain sun kirjees ja Mr Hobbs sai kans, ja meist on kenkkua, et sullon huono tuuri, mut meidän mielestä sun tarttis vaan pitää kiini siitä mitä sä oot saanu äläkä anna kenenkään viedä omaas. Semmosia konnia on niin paljon, jotka yrittäs tehdä sulle pahaa jos vaan vois. Mut nyt mä kirjotan sulle ja sanon, etten mä oo unohtanu sitä mitä sä oot tehny mulle, ja josset sä keksi muuta niin tuu takasin tänne ja rupee mulle liikekaveriks. Liike luistaa hyvin, ja mä kyllä katton, ettei kukaan pääse tekemää sulle pahaa. Jos joku isompi kaveri koittas kiusata sua, nii se kyllä joutus tekemisiin Professori Dick Tiptonin kanssa.

Ei sitte muuta tällä kertaa

Dick.

Ja Dick luki Mr Hobbsin kirjeen:

Rakas herra!

Saanut kirjeenne ja tahdon sanoa, että asiat näyttävät pahalta. Luulen että kaikki on tehty harkitsemalla ja että niitä, jotka ovat sen tehneet, pitäisi tarkasti pitää silmällä. Ja minä kirjoitan sanoakseni kaksi asiaa. Minä tahdon tutkia tätä asiaa. Olkaa levollinen, minä puhun jonkun lakimiehen kanssa ja teen kaikki mitä voin. Ja jos pahin tapahtuisikin ja jos kreivejä on liiaksi niin teillä on paikka valmiina kumppanina minun sekatavarakaupassani kun tulette vanhemmaksi ja koti ja ystävä minun luonani.

Teidän uskollinen SILAS HOBBS.'

"Kas niin", mr Hobbs sanoi, "nyt olemme pitäneet hänestä huolta sen varalta ettei hänestä tule kreiviä."