Part 11

Epäselvästi hän vain muisti, että herrat jälleen olivat nauraneet ja että hän oli ihmeissään siitä, miksi he nauroivat.

Viimeinen vieras oli tuskin lähtenyt huoneesta, kun mr Havisham nousi paikaltaan uunin luota, astui lähemmäksi sohvaa ja jäi siihen seisomaan tarkastellen nukkuvaa poikaa. Pikku lordi Fauntleroy lepäsi mukavassa asennossa. Toinen jalka oli heitettynä toisen yli ja riippui alas sohvan reunalta; toinen käsi oli pään alla. Hänen rauhallisilla kasvoillaan oli terve puna; hänen pitkät vaaleat kiharansa valuivat keltaiselle silkkityynylle. Kokonaisuus muodosti kuvan, jota maksoi vaivan katsella.

Kun mr Havisham katseli sitä, hän siveli kädellään sileäksi ajettua leukaansa ja näytti hyvin levottomalta.

"No, Havisham", sanoi kreivi karhealla äänellään hänen takanaan. "Mitä tämä merkitsee? Varmaan on jotakin tapahtunut. Ja mikä se merkillinen tapahtuma on, jos saan kysyä?"

Mr Havisham kääntyi sohvasta pois yhä sivellen leukaansa.

"Huonoja uutisia", hän vastasi, "surullisia uutisia, kreivi -- mitä pahimpia tietoja. Ikävä, että minun täytyy ne ilmoittaa."

Kreivistä oli tuntunut pahalta joka kerran, kun hän illan kuluessa oli katsahtanut mr Havishamiin, ja ollessaan levoton hän oli aina myös vihoissaan.

"Miksi te katselette poikaa noin!" hän huudahti äreästi. "Te olette kaiken iltaa katsonut häntä. Kuulkaa mr Havisham, miksi te katselette poikaa ja tähystelette häntä kuin mikäkin pahanilman lintu? Mitä teidän uutisillanne on tekemistä lordi Fauntleroyn kanssa?"

"Kreivi hyvä", mr Havisham sanoi, "en tahdo haaskata sanoja. Juuri lordi Fauntleroyta uutiseni koskevat. Ja jos meidän on uskottava niitä -- niin tässä meidän edessämme ei lepää lordi Fauntleroy, vaan ainoastaan kapteeni Errolin poika. Todellinen lordi Fauntleroy on teidän poikanne Bevisin poika ja oleskelee tällä hetkellä eräässä ravintolassa Lontoossa."

Kreivi tarttui molemmin käsin tuolin käsinojaan niin lujasti, että käsien suonet äkkiä paisuivat. Samaten hänen otsasuonensa kohosivat ja hänen ankarat, vanhat kasvonsa kävivät tuhkanharmaiksi.

"Mitä te tarkoitatte?" hän huudahti. "Te olette mieletön! Kuka sellaista on valehdellut?"

"Jos se on valhe", mr Havisham vastasi, "niin se on tuskastuttavasti totuuden kaltainen. Eräs nainen tuli tänä aamuna asuntooni. Hän sanoi, että teidän poikanne Bevis meni naimisiin hänen kanssaan Lontoossa kuusi vuotta sitten. Hän näytti minulle vihkitodistuksen. Vuoden naimisissa oltuaan he joutuivat riitaan ja Bevis maksoi hänelle, jotta sai hänet pois luotaan. Hänellä on viiden vuoden ikäinen poika. Hän itse on amerikkalainen, alhaisesta säädystä -- oppimaton ihminen -- ja vasta äskettäin hän on älynnyt, mitä oikeuksia hänen pojallaan on. Hän kysyi eräältä lakimieheltä neuvoa ja sai siten tietää, että hänen poikansa todella on lordi Fauntleroy ja Dorincourtin kreivikunnan perillinen, ja nyt hän tietysti tahtoo, että hänen vaatimuksensa otetaan huomioon."

Kiharapää keltaisella silkkityynyllä liikahti. Syvä uninen huokaus pääsi avonaisilta huulilta ja pikku poika kääntyi unissaan, mutta levottomuudesta tai epämukavuudesta se ei tapahtunut. Ei näyttänyt lainkaan siltä kuin hänen untansa olisi häirinnyt se tosiasia, että häntä pidettiin pienenä anastajana tai ettei hän ollutkaan lordi Fauntleroy eikä koskaan tulisikaan Dorincourtin kreiviksi. Hän käänsi vain punoittavia kasvojaan ikäänkuin antaen vanhukselle, joka vakavana niihin tuijotti, tilaisuuden paremmin nähdä ne.

Kauniit, ankarat, vanhat kasvot olivat kalman kalpeat. Katkera hymy kuvastui niistä.

"Minä en uskoisi sanaakaan tästä", hän sanoi "jollei koko asia olisi niin halpamainen ja hävytön, että se on aivan mahdollinen poikani Bevisin nimen yhteydessä. Se on aivan Bevisin tapaista. Hänestä meillä oli aina häpeää. Heikko, epäluotettava, rietas konna halpamaisine haluineen hän oli -- minun poikani ja perilliseni, Bevis, lordi Fauntleroy. Sanoittehan, että nainen on oppimaton, raaka ihminen?"

"Minun täytyy tunnustaa, että hän tuskin osasi kirjoittaa omaa nimeään", asianajaja vastasi. "Hän on täydellisesti sivistymätön ja ilmeisesti voitonhimoinen. Ei hän muusta välitäkään kuin rahasta. Hänen karkeat piirteensä ovat tavallaan kauniit, mutta --"

Asianajaja keskeytti puheensa inhoa ilmaisevalla liikkeellä.

Kreivin otsasuonet paisuivat tulipunaisiksi ja kylmät hikipisarat juoksivat pitkin kasvoja. Hän hymyili yhä katkerammin.

"Ja minä", hän sanoi, "minä en tahtonut tietää tuosta toisesta naisesta, tämän lapsen äidistä." Hän osoitti sohvalla uinailevaa olentoa: "Minä en tahtonut tunnustaa häntä. Ja kuitenkin hän osasi kirjoittaa oman nimensä. Luulenpa, että nyt saan maksaa siitä."

Äkkiä hän nousi ylös ja rupesi kävelemään edestakaisin huoneessa. Ankaria, kauheita sanoja pääsi hänen huuliltaan. Viha, raivo ja katkera pettymys vapisuttivat häntä niinkuin myrsky ravistaa puuta. Hänen raivonsa oli kauhea, ja kuitenkin mr Havisham huomasi, ettei hän vihan vimmoissaan näyttänyt unohtavan pientä, keltaisella silkkityynyllä nukkuvaa olentoa, eikä hän kertaakaan puhunut niin kovalla äänellä, että poika olisi voinut herätä.

"Minun olisi pitänyt se aavistaa", hän sanoi. "Jo ensi hetkestä asti minulla oli häpeää heistä! Minä vihasin heitä kumpaakin ja he vihasivat minua! Bevis oli heistä pahempi. Kuitenkaan en tahdo uskoa sitä! Tahdon taistella sitä vastaan viimeiseen saakka. Mutta se on Bevisin tapaista -- hänen tapaistaan!"

Sitten hän raivosi jälleen ja kyseli naisesta ja hänen todisteistaan, käveli edestakaisin vuoroin vaaleten ja käyden punaiseksi ja koettaen hillitä raivoaan.

Kun hän vihdoin oli saanut tietää kaiken, mitä oli kerrottavaa, yksin pahimmankin, niin mr Havisham katsoi levottomana häneen. Hän näytti masentuneelta, hämmentyneeltä ja muuttuneelta. Hänen raivonsa oli aina vaikuttanut häneen pahasti, mutta tämä oli entistä pahempi tapaus, sillä siinä oli jotain muutakin kuin raivoa.

Vihdoin hän hiljakseen lähestyi sohvaa ja seisahtui aivan sen viereen.

"Jos joku olisi sanonut minulle, että minä voin kiintyä lapseen", hän sanoi matalalla ja värähtelevällä äänellä, "en olisi uskonut sitä. Olen aina inhonnut lapsia -- omiani enemmän kuin muita. Ainoastaan tähän yhteen olen kiintynyt ja hän on kiintynyt minuun." Hän hymyili katkerasti. "Minusta ei yleisesti pidetä, mutta hän rakastaa minua. Hän ei milloinkaan ole pelännyt minua -- aina hän on vain luottanut minuun. Hän olisi täyttänyt paikkani paremmin kuin minä itse. Sen kyllä tiedän. Hänestä olisi tullut kunniaa nimellemme."

Kreivi kumartui alas ja tarkasteli hetken aikaa onnellisia, uinuvia kasvoja. Hänen tuuheat kulmakarvansa olivat ankarasti pystyssä, eikä hän kuitenkaan näyttänyt ankaralta. Hän ojensi kätensä ja pyyhkäisi vaaleat kutrit otsalta, kääntyi sitten pois ja soitti kelloa.

Kun pisin palvelijoista tuli sisään, hän viittasi sohvaan ja sanoi hiukan muuttuneella äänellä: "Kantakaa lordi Fauntleroy omaan huoneeseensa."

Levottomuutta Amerikassa

Kun mr Hobbsin nuori ystävä oli jättänyt hänet lähteäkseen Dorincourtin linnaan ja tullakseen lordi Fauntleroyksi, sekatavarakauppias tajusi, että valtameri erotti hänet entisestä kumppanista. Heillä oli ollut monta hauskaa hetkeä yhdessä, ja siksi hänestä tuntui hyvin yksinäiseltä. Asia oli nimittäin niin, ettei mr Hobbs ollut kovin teräväpäinen. -- Hän oli pikemminkin hidas ja pitkäveteinen eikä hänellä ollut paljon tuttavia. Hän ei ollut tarpeeksi nokkela keksimään itselleen huvituksia, eikä hän tosiaankaan tiennyt muista huvituksista kuin sanomalehtien lukemisesta ja laskujen laskemisesta. Hänen ei ollut aivan helppo suoriutua laskuistaan ja välistä hän tarvitsi paljon aikaa ennen kuin sai ne kuntoon. Entisinä aikoina pikku lordi Fauntleroy, joka oli oppinut näppärästi laskemaan sormiensa sekä taulun ja rihvelin avulla, oli joskus koettanut auttaa häntä. Sitä paitsi hän oli ollut tarkkaavainen kuuntelija ja oli hyvin kiinnostuneena seurannut sanomalehtiä. Usein he olivat pitkään keskustelleet vallankumouksesta, englantilaisista, vaaleista ja tasavallan kaartista, joten ei ollut lainkaan ihmeellistä, että hänen lähdettyään tuntui sekatavarakaupassa tyhjältä. Ensin mr Hobbsista tuntui kuin Cedrik ei olisi kaukana poissa, vaan palaisi pian. Jonakin päivänä, kun hän katsahtaisi ylös sanomalehdestään, hän näkisi pojan seisovan ovella valkoisessa puvussaan, punaisissa sukissaan, olkihattu niskassa ja kuulisi hänen sanovan herttaisella äänellään: "Päivää, mr Hobbs! Kuuma päivä, eikö olekin?" Mutta kun päivät menivät menojaan, eikä mitään kuulunut, mr Hobbs tuli hyvin surulliseksi ja tuskastuneeksi. Sanomalehdetkään eivät huvittaneet häntä yhtä paljon kuin ennen. Luettuansa hän toisinaan laski lehden polvelleen sekä istui ja tuijotti pitkän aikaa korkeaan tuoliin. Tuolin jaloissa oli merkkejä, jotka tekivät hänet alakuloiseksi ja surulliseksi. Tulevan Dorincourtin kreivin korot olivat jättäneet ne merkit, kun hän jutellessaan oli potkinut. Katseltuaan näitä merkkejä mr Hobbs otti esiin kultakellonsa, avasi sen ja katsoi kirjoitusta: "Mr Hobbsille hänen vanhimmalta ystävältään lordi Fauntleroylta. Katso ajannäyttäjääsi, muista vanhaa ystävääsi." Hetken aikaa sitä katseltuaan hän napautti sen kiinni ja huokasi, nousi sitten ylös ja asettui ovensuuhun seisomaan -- perunatynnyrien ja omenanelikkojen väliin -- ja katseli kadulle. Illalla, kun kauppa oli suljettu, hän sytytti piippunsa ja käveli hiljalleen pitkin katuviertä, kunnes saapui talolle, jossa Cedrik oli asunut; nyt siinä oli ilmoitus: "Vuokrattavana." Siihen hän pysähtyi, katsahti ylös pudistaen päätään, veti pari pitkää sauhua piipustaan ja kääntyi hetken kuluttua synkkänä takaisin.

Niin kului pari kolme viikkoa, eikä hänelle muuta juolahtanut mieleen. Koska hän oli hidas ja miettiväinen, hän tarvitsi paljon aikaa keksiäkseen uuden ajatuksen. Yleensä hän ei pitänyt uusista ajatuksista, vaan piti vanhoja parempina. Kun tilanne ei kuitenkaan parin kolmen viikon kuluessa parantunut, vaan päinvastoin paheni, hänessä heräsi vähitellen ja varovasti uusi tuuma. Hän aikoi lähteä tervehtimään Dickiä. Hän poltti monta piipullista ennen kuin teki päätöksensä, mutta vihdoin kuitenkin niin kävi. Hän päätti lähteä tervehtimään Dickiä. Hän tunsi Dickin elämänvaiheet. Cedrik oli hänelle ne kertonut, ja hänen tuumansa oli se, että hän saisi lohdutusta jutellessaan Dickin kanssa.

Eräänä päivänä, kun Dick oli juuri puhdistamassa erään kävelijän saappaita, pysähtyi lyhyt, vankka, synkännäköinen ja kaljupäinen mies katuvierelle ja tarkasteli parin kolmen minuutin ajan kengänkiillottajan kilpeä, jossa oli:

"PROFESSORI DICK TIPTON VOITTAMATON".

Hän tuijotti siihen niin kauan, että Dickin huomio kiintyi häneen, ja lopetettuaan urakkansa Dick sanoi:

"Tarvitsetteko kenkien kiilloittamista, herra?"

Lyhyenläntä mies eteni varovasti ja pani jalkansa telineelle.

"Tarvitsen", hän sanoi.

Kun Dick rupesi työhön, niin mies katsahti Dickistä kilpeen ja kilvestä Dickiin.

"Mistä olette tuon saanut?" hän kysyi.

"Eräältä ystävältäni", Dick sanoi, "pieneltä pojalta. Hän antoi minulle kaikki nämä kamppeet. Hän oli paras pieni poika mitä mä koskaan olen nähnyt. Nyt hän on Englannissa. Hän lähti sinne ja rupesi lordiksi."

"Lordi -- lordi --", kysyi mr Hobbs hitaasti tuumien, "lordi Fauntleroy -- josta tulee Dorincourtin kreivi!"

Dick oli pudottaa harjansa.

"Tuli ja leimaus!" hän huudahti. "Tunnetteko hänet?"

"Olen tuntenut hänet", mr Hobbs vastasi pyyhkäisten otsaansa, "aina hänen syntymästään saakka. Me olimme oikein vanhoja tuttuja -- niin me tosiaankin olimme."

Hän oli oikein liikuttunut puhuessaan siitä. Hän veti komean kultakellon taskustansa, avasi sen ja näytti kuoren sisäpuolta Dickille.

"Katso ajannäyttäjääsi, muista vanhaa ystävääsi", hän luki. "Tämä oli hänen jäähyväislahjansa minulle. 'Minä en tahdo, että unohdatte minut' -- ne olivat hänen sanansa -- ja minä olisin muistanut häntä", hän jatkoi pudistaen päätään, "vaikka hän ei olisi antanut minulle mitään ja vaikka en enää saisi nähdä hiuskarvaakaan hänestä. Hän oli sellainen kumppani, jota jokainen mies muistaisi."

"Hän oli sievin pieni poika minkä koskaan olen nähnyt", Dick sanoi. "Ja niin rohkea -- en ole ikinä nähnyt rohkeampaa pientä poikaa. Tosiaankin hyvä poika -- ja melkein olimme ystävät -- jo alusta alkaen me olimme kuin kavereita, tuo pieni poika ja minä. Kerran minä sieppasin hänen pienen pallonsa vaunujen alta eikä hän unohtanut sitä koskaan. Ja silloin tällöin hän tuli tänne äitinsä tai hoitajansa kanssa ja huusi mulle: 'Hei Dick!' niin ystävällisesti kuin olisi ollut kuuden jalan pituinen sensijaan, että hän tuskin ulottui heinäsirkan polveen asti ja oli puettu kolttuun. Hän oli pieni iloinen veitikka, ja kun olin huonolla päällä, oli oikein hauska puhella hänen kanssaan."

"Niinpä niin", mr Hobbs sanoi. "Oikein käy sääliksi, että hänestä piti tulla kreivi. Hänestä olisi tullut oivallinen sekatavarakauppias, niin, tosiaankin oivallinen!" Ja hän pudisti päätänsä entistä surullisempana.

He huomasivat, että heillä oli niin paljon sanottavaa toisilleen, ettei ollut mahdollista sanoa kaikkea yhdellä istumalla, ja niin he päättivät, että Dick tulisi seuraavana iltana kauppaan pitämään mr Hobbsille seuraa. Se tuuma oli Dickin mieleen. Kaiken ikänsä hän oli ollut katujen kuljeskelija, mutta aina salaisesti toivonut kunnioitettavampaa elämäntapaa. Siitä asti kun hänellä oli ollut itsenäinen toimi, hän oli ansainnut niin paljon rahaa, että saattoi nukkua katon alla sen sijaan että hänen ennen oli täytynyt olla ulkona kadulla. Hän olisi ruvennut toivomaan, että hän aikaa voittaen pääsisi vielä parempiin tuloksiin. Hänelle oli oikein tärkeä tapaus se, että hänet oli kutsuttu varakkaan, kunnioitettavan miehen luo, jolla oli myymälä kadun kulmassa sekä hevonen ja vaunut.

"Tiedättekö te mitään kreiveistä ja linnoista?" mr Hobbs kysyi. "Tahtoisin mielelläni tietää enemmän tuosta herrasväestä."

"Heistä on kertomus 'Penny Story Gazettessa'", Dick sanoi. "Sen nimi on 'Aatelismiehen rikos eli kreivitär Mayn kosto'. Se on koko lysti juttu. Eräs pojista lainasi mulle lehden luettavaksi."

"Ottakaa se mukaanne kun tulette", mr Hobbs sanoi, "niin minä maksan sen. Tuokaa kaikki kirjat mitä löydätte, joissa puhutaan kreiveistä, ja jollei niissä puhuta kreiveistä, niin markiisitkin kelpaavat, tai herttuat -- vaikkei hän koskaan puhunut herttuoista eikä markiiseista. Me moitimme joskus aatelismiehiä, mutta en milloinkaan ole nähnyt heitä. Luulen, ettei heitä ole täällä päin."

"Tiffanyn luona niitä kai on jos jossakin", Dick sanoi, "mutta en tiedä osaisinko erottaa heidät jos näkisinkin."

Mr Hobbs ei viitsinyt tunnustaa, ettei hänkään tavatessaan olisi voinut heitä erottaa toisista. Hän pudisti vain miettivästi päätään.

"Luulen, ettei heitä täällä juuri tarvita", hän sanoi, ja siihenhän se juttu päättyi.

Siten alkoi heidän luja ystävyytensä. Kun Dick tuli puotiin, mr Hobbs otti hänet vieraanvaraisesti vastaan. Hän asetti hänelle tuolin lähelle ovea omenanelikon viereen, ja kun nuori vieras oli käynyt istumaan, hän osoitti nelikkoa sillä kädellä, jossa hänellä oli piippu, sanoen:

"Tehkää hyvin ja ottakaa."

Sitten hän katseli sanomalehteä ja he lukivat yhdessä ja keskustelivat Englannin aatelistosta; mr Hobbs poltti ahkerasti piippuaan ja pudisti usein päätään. Varsinkin hän pudisti sitä silloin, kun hän osoitti korkean tuolin jaloissa olevia merkkejä.

"Nuo hän on potkinut", hän sanoi painokkaasti, "ne ovat hänen potkimiansa. Aika ajoin minä istun ja katselen niitä. Onni on niin vaihteleva tässä maailmassa. Tässä hänen oli tapana istua ja syödä leivoksia laatikosta ja omenoita tynnyreistä ja heitellä siemenet kadulle; ja nyt hän on lordi ja istuu linnassa. Nämä ovat lordin potkimia ja kerran ne vielä tulevat kreivin potkimiksi. Joskus minä sanon itsekseni: 'no hyvä, kirppu minua purkoon!'"

Hänellä näytti olevan paljon huvia omista mietteistään ja Dickin käynneistä. Ennen kuin Dick lähti kotiin, he söivät illallista pienessä takahuoneessa. Heillä oli leivoksia, juustoa ja sardiineja sekä muita säilykkeitä, joita kaupassa myytiin, ja mr Hobbs avasi juhlallisesti kaksi pulloa inkivääriolutta, kaatoi kumpaisellekin lasin ja esitti maljan.

"Hänen maljansa!" hän sanoi kohottaen lasiaan, "ja läksyttäköön hän heitä -- kaikkia kreivejä, markiiseja, herttuoita ja koko joukkoa!"

Tämän illan jälkeen he tapasivat toisensa usein, ja mr Hobbs oli paljoa tyytyväisempi ja vähemmän huolestunut. He lukivat "Penny Story Gazettea" ja paljon muutakin hauskaa ja tutustuivat siten aateliston ja ylhäisön tapoihin. Se olisi suuresti hämmästyttänyt tätä halveksittua luokkaa, jos se olisi kuullut siitä. Eräänä päivänä mr Hobbs teki pyhiinvaellusretken kaupungille erääseen kirjakauppaan aikoen lisätä kirjastoaan. Hän lähestyi kauppiasta ja kumartui pöydän yli puhutellakseen häntä.

"Minä haluaisin", hän sanoi, "kirjan, jossa puhutaan kreiveistä."

"Mitä haluatte!" kirjakauppias huudahti.

"Kirjan, jossa puhutaan kreiveistä", toisti sekatavarakauppias.

"Pelkäänpä", kauppias sanoi veitikkamaisesti, "ettei meillä ole sitä, mitä haluatte."

"Eikö ole?" mr Hobbs sanoi levottomana. "No sitten markiiseista -- tai herttuoista."

"En ole kuullut sellaisesta kirjasta", kauppias vastasi.

Mr Hobbs oli hyvin alakuloinen. Hän loi katseensa maahan -- ja sitten taas ylös.

"Eikö naiskreiveistäkään?" hän kysyi.

"Pelkäänpä ettei ole", kauppias sanoi hymyillen.

"No", mr Hobbs huudahti, "kirppu minua purkoon!"

Hän oli juuri poistumassa myymälästä, kun kauppias kutsui hänet takaisin ja kysyi kelpaisiko romaani, jossa päähenkilöt ovat aatelisia. Mr Hobbs sanoi sen kelpaavan -- koska hän ei voinut saada sellaista kirjaa, joka käsitteli kreivejä. Niin kauppias myi hänelle mr Harrison Ainsworthin kirjoittaman kirjan nimeltä "Linna Lontoossa", ja mr Hobbs vei sen kotiinsa.

Kun Dick tuli, he rupesivat lukemaan sitä. Se oli hyvin merkillinen ja jännittävä kirja ja sen toiminta tapahtui Englannin kuuluisan kuningattaren Maria Verisen aikana. Ja kun mr Hobbs kuuli kuningatar Marian hirmutöistä ja siitä, kuinka hänen oli tapana katkaista ihmisten päitä, kiduttaa heitä kauheasti tai polttaa heitä elävältä, hän joutui pois suunniltaan. Hän otti piipun suustaan ja tuijotti Dickiin ja vihdoin hänen täytyi pyyhkiä punaisella nenäliinallaan hikeä otsaltaan.

"No, sittenhän poika ei ole turvassa!" hän sanoi. "Hän ei ole turvassa! Jos vaimoväki saa istua valtaistuimella ja tehdä tuommoisia, niin kuka tietää mitä hänelle vaikka juuri tällä hetkellä voi tapahtua? Hän ei tosiaankaan ole turvassa. Kun nainen kerran suuttuu, ei kukaan ole turvassa!"

"Mutta", Dick sanoi, vaikka hänkin näytti levottomalta, "katsokaas, se josta tässä on puhe, ei ole sama, joka nyt hallitsee. Tiedän hänen nimensä olevan Viktoria, ja tämä, josta kirjassa puhutaan, on nimeltään Maria."

"Niinhän se on", mr Hobbs sanoi yhä pyyhkien otsaansa, "niinpä niin. Eiväthän sanomalehdet kerro mitään kidutuspenkeistä, peukaloruuveista eikä polttorovioista -- mutta kuitenkaan ei voi olla oikein levollinen hänestä noiden kummallisten ihmisten joukossa. Olen kuullut, etteivät he vietä edes heinäkuun neljättä!"

Hän oli monta päivää kovin alakuloinen ja vasta saatuaan Fauntleroyn kirjeen ja luettuaan sen useaan kertaan sekä itsekseen että Dickille ja samoin Dickin samaan aikaan saaman kirjeen, hän rauhoittui jälleen.

Molemmat iloitsivat suuresti kirjeistänsä. Yhä uudelleen he lukivat niitä, juttelivat niiden johdosta ja iloitsivat joka ainoasta sanasta. He kuluttivat päiväkausia laatiessaan vastauksia ja lukivat niitä yhtä moneen kertaan kuin saamiaan kirjeitä.

Dickillä oli täysi työ kirjoittaessaan omaansa. Hänen luku- ja kirjoitustaitonsa oli peräisin iltakoulusta, jossa hän oli käynyt muutaman kuukauden ajan asuessaan vanhemman veljensä luona. Mutta koska hän oli teräväpäinen poika, hän käytti hyväkseen tätä lyhyttä oppiaikaa ja sen jälkeen hän oli oppinut sanomalehdistä kirjoittamaan sanoja oikein ja harjoitteli kirjoitusta tuhrimalla katukivitystä, muureja ja aitoja liidunpalasella. Hän kertoi mr Hobbsille koko elämäkertansa ja puhui hänelle vanhemmasta veljestään, siitä kuinka hyvä tämä oli ollut äidin kuoleman jälkeen, kun Dick oli vielä aivan pieni poika. Veljen nimi oli Ben ja hän oli pitänyt huolta Dickistä parhaan taitonsa mukaan, kunnes poika tuli niin suureksi, että osasi myydä sanomalehtiä ja juosta asioilla. He olivat asuneet yhdessä, ja sitten isompana Ben onnistui saamaan sopivan työpaikan eräässä kaupassa.

"Ja sitten", Dick huudahti inhoten, "Jumala paratkoon, hän nai erään tytönheilakan! Rakastui äkkiä ja menetti kaiken järkensä! Nai hänet ja rupesi pitämään taloutta kahdessa pienessä huoneessa. Ja hurja tuo nainen oli -- oikea tiikerikissa. Hän rikkoi kaikki tavarat, kun hän oli raivoissaan -- ja raivoissaan hän oli koko ajan. Hän sai pojan, joka oli ihan niin kuin äitinsä -- ulvoi yöt päivät! Ja jollen minä tahtonut hoitaa lasta, kun se kirkui, niin äiti heitteli minua esineillä. Kerran hän viskasi lautasen, mutta se osui lapseen ja haavoitti sitä leukaan. Lääkäri sanoi, että siitä jää arpi kuolemaan saakka. Oli se kaunis äiti! Voi juutas, oli meillä silloin aika -- Benillä, minulla ja poikaraukalla! Hän oli kiukkuinen Benille, kun tämä ei voinut hankkia enemmän rahaa. Vihdoin Ben lähti länteen erään miehen kanssa perustaakseen farmin. Ja tuskin hän oli ollut viikon poissa, kun tullessani kotiin eräänä iltana sanomalehtiä myymästä löysin huoneet lukittuina ja tyhjinä, ja talonmiehen vaimo kertoi minulle, että Minna oli lähtenyt tiehensä. Joku toinen sanoi, että hän oli lähtenyt meren poikki ruvetakseen hoitajaksi eräälle rouvalle, jolla myös oli pieni lapsi. En ole kuullut sanaakaan hänestä sen jälkeen eikä Benkään ole. Jos olisin ollut Benin asemassa, en olisi piitannut siitä ensinkään, eikä hänkään sitä ihmeemmin surrut. Mutta alussa hän ajatteli sitä paljon. Ajatelkaapas, kun hän oli oikein rakastunut häneen. Tyttö kun oli sievän näköinen, varsinkin kun hän oli siististi pukeutunut eikä hänellä ollut raivokohtausta. Hänellä oli suuret mustat silmät ja musta tukka, joka ulottui polviin saakka. Hän palmikoi sen teidän käsivartenne paksuiseksi ja kietoi sen useaan kertaan päänsä ympäri. Ja tiedättekö, hänen silmänsä saattoivat salamoida! Ihmiset sanoivat, että hän oli italialaista sukua -- joko hänen isänsä tai äitinsä oli ollut sieltä, ja siksi hän oli niin kummallinen. Niin, sen minä teille sanon, että hän oli oikullinen tyyppi!"

Dick kertoi usein mr Hobbsille juttuja hänestä ja veljestään Benistä, joka lähdettyään länteen oli kirjoittanut Dickille kerran tai kaksi. Benillä ei ollut onnea, hän oli kiertänyt paikasta toiseen. Mutta viimein hän oli asettunut eräälle farmille Kaliforniaan, jossa hän työskenteli siihen aikaan, jolloin Dick oli tutustunut mr Hobbsiin.

"Tuo tyttö", sanoi Dick eräänä päivänä, "vei kaiken sisun häneltä. Joskus tuntuu aika keljulta, kun ajattelen häntä."

He istuivat yhdessä puodin ovella ja mr Hobbs täytti piippuaan.

"Hänen ei olisi pitänyt mennä naimisiin", hän sanoi juhlallisesti nousten ottamaan tulitikkuja. "Naisväki -- minä puolestani en koskaan ole huomannut heistä olevan hyötyä."

Kun hän aikoi ottaa tulitikun laatikosta, hänen katseensa pysähtyi pöytään.

"No, tässähän on kirje!" hän sanoi. "En huomannut sitä ennemmin. Posti laski sen kai siihen minun huomaamattani tai ehkä se oli jonkun sanomalehden alla."

Hän otti kirjeen käteensä ja tarkasteli sitä huolellisesti.

"Se on häneltä!" hän huudahti. "Juuri häneltä se on!"

Hän unohti kokonaan piippunsa, meni innostuneena takaisin tuolilleen, otti taskuveitsensä ja avasi kuoren.

"Mitähän sieltä nyt kuuluu", hän sanoi jännittyneenä.

Sitten hän käänsi kirjeen auki ja luki seuraavaa:

'DORINCOURTIN LINNASSA.

Rakas Mr Hobbs.