Part 10

Tietysti kaikki saivat kuulla suunnitelluista parannuksista. Ensin ei moni ottanut sitä uskoakseen, mutta kun joukko työmiehiä saapui paikalle ja rupesi hajoittamaan likaisia, rappeutuneita hökkeleitä, niin kansa käsitti, että pikku lordi Fauntleroy jälleen oli puhunut heidän puolestaan ja että hänen vilpittömän välitystyönsä johdosta Earl's Courtin kurjuus vihdoin oli loppunut. Jos hän olisi tiennyt, kuinka hänestä kaikkialla puhuttiin, häntä ylistettiin ja hänestä ennustettiin suuria, niin se olisi hämmästyttänyt häntä! Mutta hänellä ei ollut siitä aavistusta. Hän vietti onnellista lapsenelämäänsä, leikitteli puistossa, ajoi kaniineja loukkoihinsa, lepäsi puiden alla ruohikossa tai loikoi matolla kirjastohuoneessa, luki ihmeellisiä kirjoja ja jutteli niistä kreiville ja kertoi uudestaan jutut äidilleen; hän kirjoitti pitkiä kirjeitä Dickille ja mr Hobbsille, jotka vastasivat omalla tavallaan, ja ratsasti isoisän rinnalla tai Wilkinsin seurassa. Kun he ratsastivat kylän torin poikki, hän näki kuinka ihmiset kääntyivät katsomaan heitä, ja hän huomasi heidän kasvojensa loistavan, kun he nostivat hattuaan, mutta hän luuli sen johtuvan siitä, että hänen isoisänsä oli hänen kanssaan.

"He pitävät sinusta", hän sanoi kerran katsahtaen hymyillen kreiviin. "Näetkö, kuinka he ovat iloissaan nähdessänsä sinut? Toivon, että he kerran pitävät minusta yhtä paljon. Mahtaapa sinusta tuntua hauskalta, kun jokainen pitää sinusta." Ja hän oli oikein ylpeä siitä, että hän oli niin suuresti ihaillun ja rakastetun miehen pojanpoika.

Kun mökkejä rakennettiin uudestaan, pojan ja isoisän oli tapana ratsastaa Earl's Courtiin katselemaan, ja Fauntleroy oli kovin innostunut. Hän laskeutui alas ponin selästä ja meni tekemään tuttavuutta työmiesten kanssa, tehden rakentamista ja muuraamista koskevia kysymyksiä ja itse kertoen heille Amerikasta. Parin kolmen keskustelun jälkeen hän osasi kotimatkalla asiantuntevasti kertoa kreiville muuraamisesta.

"Minä otan niin mielelläni selvää sellaisista asioista", hän sanoi, "sillä ei koskaan voi tietää, mitä eteen sattuu."

Työmiehet keskustelivat keskenään, kun hän oli lähtenyt, ja nauroivat hänen hauskalle, viattomalle puhelulleen. Mutta he rakastivat häntä ja näkivät hänet mielellään seurassansa, kun hän jutteli kädet taskussa, lakki niskassa ja kasvot innosta hehkuvina. "Hän on erikoinen kaveri", he tapasivat sanoa. "Ja sitä paitsi viisas, juttelias pieni poika. Ei hänessä juuri näy merkkejä ilkeästä sukuperästään." Ja he menivät kotiinsa ja kertoivat hänestä vaimoillensa ja vaimot kertoivat toinen toisilleen, ja niin jokainen jutteli tai kertoi jonkin kaskun pikku lordi Fauntleroysta. Ja vähitellen kaikki tiesivät, että "ilkeä kreivi" oli vihdoin löytänyt jotakin, josta hän saattoi pitää -- jotakin, joka oli liikuttanut ja lämmittänyt hänen kylmää sydäntänsä.

Mutta kukaan ei tiennyt, missä määrin tämä sydän lämpeni ja kuinka vanhus päivä päivältä rupesi yhä enemmän pitämään lapsesta, ainoasta olennosta, joka oli luottanut häneen. Hän ajatteli tulevaisuutta, jolloin Cedrik olisi nuori komea mies, jolla oli elämä edessään, mutta kuitenkin hänen sydämensä säilyisi hellänä ja hän pystyisi hankkimaan ystäviä kaikkialta. Ja kreivi mietti, mitä poika silloin tekisi ja miten hän käyttäisi lahjojaan. Tarkastellessaan poikaa, joka loikoi matolla tutkien jotakin paksua kirjaa takkavalkean leimutessa, hänen vanhat silmänsä usein loistivat ja poskensa punoittivat.

"Poika voi tehdä kaiken", hän sanoi itsekseen, "kaiken!"

Hän ei ilmaissut kenellekään tunteitaan Cedrikiä kohtaan. Puhuessaan hänestä muille hän teki sen aina ilkeästi hymyillen. Mutta Fauntleroy huomasi pian, että isoisä rakasti häntä ja tahtoi hänet mielellään läheisyyteensä -- lähelle tuoliaan, kun he olivat kirjastohuoneessa, vastapäätä itseään pöydässä, rinnalleen kun he ratsastivat, ajoivat tai iltaisin kävelivät terassilla.

"Muistatko", Cedrik sanoi kerran katsahtaen ylös kirjastaan loikoessaan matolla, "muistatko, kuinka minä sanoin ensimmäisenä iltana, että meistä tulee hyvät ystävät? En usko olevankaan parempia ystävyksiä kuin me, vai kuinka?"

"Me olemme erittäin hyviä ystäviä luullakseni", kreivi vastasi. "Tulehan tänne."

Fauntleroy kömpi ylös ja meni hänen luokseen.

"Tahtoisitko sinä jotakin", kreivi kysyi, "jotakin sellaista mitä sinulla ei vielä ole?"

Pikku poika katsoi ruskeilla silmillään isoisäänsä hiukan haikeasti.

"Ainoastaan yhden asian", hän vastasi.

"Mikä se on?" kreivi kysyi.

Fauntleroy oli hetken ääneti. Hän ei ollut turhaan kauan ajatellut sitä.

"Mikä se on?" kreivi toisti.

Fauntleroy vastasi:

"Se koskee lemmikkiäni", hän sanoi.

Kreivi säpsähti hiukan.

"Mutta näethän sinä hänet joka päivä", hän sanoi. "Eikö se ole kylliksi?"

"Minä olen tottunut näkemään hänet aina", Fauntleroy sanoi. "Hänen oli tapana suudella minua mennessäni levolle, ja aamulla hän oli heti minun luonani, niin että saatoimme jutella toisillemme odottamatta tapaamista."

Hetken hiljaisuuden vallitessa vanhat ja nuoret katseet kohtasivat. Sitten kreivi rypisti kulmiaan.

"Etkö milloinkaan unohda äitiäsi?" sanoi hän.

"En", Fauntleroy vastasi, "en milloinkaan; eikä hän unohda milloinkaan minua. Tiedätkös, minä en voisi sinuakaan unohtaa, vaikka en asuisi sinun kanssasi. Sitä enemmän minä sinua ajattelisin."

"Tosiaankin", kreivi sanoi katsoen häneen kauan, "minä uskon, että tekisit niin!"

Pojan puhuessa äidistään kreivi tunsi suurempaa kateutta kuin ennen -- suurempaa, sillä hänen rakkautensa poikaan oli yhä kasvanut.

Mutta vähän myöhemmin paljon ankarammat iskut kohtasivat häntä, niin että hän melkein unohti joskus vihanneensakin poikansa vaimoa. Se tapahtui kumman äkkiä ja oudolla tavalla. Eräänä iltana, juuri ennen kuin Earl's Courtin mökit olivat valmistuneet, oli suuri päivällisseura kokoontunut Dorincourtiin. Pitkään aikaan ei linnassa oltu nähty sellaista seuruetta. Pari päivää aikaisemmin olivat sir Harry Lorridaile ja lady Lorridaile, kreivin ainoa sisar, tulleet vierailulle -- tapaus, joka herätti suurta hämmästystä kylässä ja pani mrs Dibblen puotikellon soimaan hurjasti. Tiedettiin vallan hyvin, ettei lady Lorridaile ollut käynyt Dorincourtissa kuin kerran naimisiinmenonsa jälkeen, viisineljättä vuotta sitten. Hän oli kaunis vanha nainen, hänellä oli valkoiset kiharat ja heleä iho. Luonteeltaan hän oli kultainen, mutta veljensä hän oli aina tuominnut yhtä jyrkästi kuin kaikki muutkin. Koska hän oli lujatahtoinen nainen eikä pelännyt puhua suutaan puhtaaksi, hän oli joutunut monesti kiivaaseen sanaharkkaan kreivin kanssa, eikä hän ollut nähnyt veljeään monta kertaa sitten nuoruudenpäiviensä.

Hän oli kuullut kreivistä paljon pahaa niiden vuosien kuluessa, jotka he olivat olleet erillään. Hän oli kuullut, kuinka vähän hän oli välittänyt vaimostansa ja kuinka vaimoparka oli kuollut, kuinka välinpitämätön hän oli ollut lapsistaan ja kuinka hänen molemmat vanhemmat poikansa olivat olleet heikkoja ja täynnä paheita eivätkä tuottaneet iloa hänelle eikä muille. Näitä vanhempia poikia, Bevisiä ja Mauricea, lady Lorridaile ei ollut nähnyt koskaan. Mutta kerran Lorridaileen oli tullut kookas, miellyttävän näköinen nuorukainen, joka oli sanonut olevansa hänen veljensä poika Cedrik Errol. Hän oli poikennut tätinsä luokse, koska oli sattumalta liikkeellä siellä päin, ja oli niin usein kuullut äitinsä puhuvan Constantia-tädistä. Lady Lorridailen sydän lämpeni, ja hän sai hänet jäämään viikoksi luoksensa. Hän hemmotteli nuorukaista ja ihaili häntä suunnattomasti. Nuori mies oli niin jaloluontoinen, valoisa ja henkevä, että kun hän lähti, täti toivoi saavansa nähdä hänet vielä monta kertaa. Tämä jäi kuitenkin viimeiseksi kerraksi, sillä kun nuorukainen palasi Dorincourtiin, kreivi oli kiukkuisella tuulella ja kielsi häntä enää milloinkaan käymästä Lorridailessa. Mutta lady Lorridaile oli pitänyt hänet aina hyvässä muistossa, ja vaikka hän pelkäsikin, että Cedrikin avioliitto Amerikassa saattoi olla ajattelematon, hän suuttui kuullessaan, että isä oli hylännyt poikansa eikä edes tarkkaan tiennyt, missä tämä asui. Sitten kerrottiin hänen kuolemastaan, sitten Beviskin putosi hevosen selästä ja sai surmansa. Maurice kuoli Roomassa kuumeeseen. Pian sen jälkeen tiedettiin kertoa amerikkalaisesta lapsesta, joka oli määrä etsiä New Yorkista ja tuoda kotiin lordi Fauntleroyna.

"Kai vain turmeltavaksi kuten kaikki muutkin", hän sanoi miehelleen, "jollei hänen äitinsä ole tarpeeksi hyvä ja niin voimakastahtoinen, että voi hänet pelastaa."

Mutta kuullessaan, että Cedrik oli erotettu äidistään, hän ei löytänyt sanoja suuttumuksensa ilmaisemiseksi.

"Se on sydämetöntä, Harry!" hän sanoi. "Ajattele nyt, niin pieni lapsi otetaan pois äitinsä luota ja pannaan sellaisen miehen seuraan kuin minun veljeni! Joko vanha kreivi kohtelee poikaa pahasti taikka hemmottelee häntä kunnes hänestä tulee todellinen hirviö. Jos siitä vain olisi jotain hyötyä, niin kirjoittaisin."

"Ei se auta, Constantia", sanoi sir Harry.

"Sen tiedän", hän vastasi. "Tunnen Dorincourtin kreivin liian hyvin; mutta se on kauhistuttavaa."

Eivät ainoastaan köyhä kansa ja alustalaiset kuulleet pikku lordi Fauntleroysta; muutkin saivat kuulla hänestä. Hänestä kerrottiin niin paljon kaikenlaisia juttuja -- hänen kauneudestaan, hyvästä luonteenlaadustaan, hänen saavuttamastaan suosiosta ja yhä kasvavasta vaikutusvallastaan isoisäänsä kreiviin -- että huhu hänestä levisi aatelistonkin joukkoon, ja hänestä puhuttiin useissa Englannin kreivikunnissa. Päivällispöydissä keskusteltiin hänestä, naiset surkuttelivat hänen nuorta äitiään ja aprikoivat, tokko poika oli niin kaunis kun sanottiin, ja herrat, jotka tunsivat kreivin ja hänen tapansa, nauroivat sydämestään jutuille, joissa kerrottiin pojan vakaasti luottavan kreivin ystävyyteen. Asshaine Hallissa asuva sir Thomas, joka eräänä päivänä kävi Erleborossa, kohtasi kreivin pojanpoikansa kanssa ratsastamassa ja pysähtyi puristaakseen kreivin kättä ja onnitellakseen muuttuneen ulkomuodon ja parantuneen kihdin johdosta. "Ja tiedätkös", hän sanoi perästäpäin kohtauksesta, "vanha mies näytti ylpeältä kuin riikinkukko, enkä totta tosiaan sitä ihmettele, sillä kauniimpaa poikaa kuin hänen pojanpoikansa en koskaan ole nähnyt! Suorana kuin keihäs hän istui sotilaan tavoin poninsa selässä!"

Ja niin lady Lorridailekin vähitellen sai kuulla puhuttavan lapsesta; hänelle kerrottiin Higginsin perheestä, rammasta pojasta, Earl's Courtin hökkeleistä ja monesta muusta asiasta -- ja hän halusi nähdä pikku pojan. Hänen ajatellessaan, miten se kävisi päinsä, hän suureksi hämmästyksekseen sai veljeltänsä kirjeen, jossa tämä pyysi häntä tulemaan miehensä kanssa Dorincourtiin.

"Sehän on uskomatonta!" hän huudahti. "Olen kuullut sanottavan, että lapsi saa ihmeitä aikaan, ja nyt alan uskoa sen. Sanotaan, että veljeni ihailee poikaa eikä henno päästää häntä näkyvistänsä. Ja hän on niin ylpeä hänestä! Todellakin luulen, että hän tahtoo näyttää poikaa meille." Ja lady noudatti heti kutsua.

Kun hän saapui sir Harryn kanssa Dorincourtiin, oli jo myöhäinen ilta, ja hän meni heti huoneeseen ennen kuin tapasi veljensä. Pukeuduttuaan päivällistä varten hän astui vierashuoneeseen. Kreivi seisoi lähellä takkaa ja näytti kookkaalta ja arvokkaalta, ja hänen vieressään seisoi pieni poika mustassa samettipuvussa ja upea pitsikaulus kaulassa. Pojan pyöreät, iloiset kasvot olivat niin miellyttävät ja tummilla silmillään hän loi isotätiinsä niin kauniin, avoimen katseen, että tämä oli vähällä huudahtaa ilosta ja hämmästyksestä.

Kun hän tervehti kreiviä, tämä kutsui häntä ristimänimeltä, jota hän ei ollut käyttänyt sitten kuin viimeksi lapsena.

"Molyneux", lady sanoi, "tämäkö on se lapsi?"

"Niin, Constantia", kreivi vastasi, "tämä on se poika. Fauntleroy, tässä on tätisi, lady Lorridaile."

"Hauska tutustua teihin, täti", Fauntleroy sanoi.

Lady Lorridaile pani kätensä hänen olkapäälleen ja katseltuaan hetken aikaa hänen kohotettuja kasvojaan hän suuteli poikaa hellästi.

"Minä olen Constantia-tätisi", hän sanoi, "ja minä rakastin sinun isäraukkaasi, jonka näköinen sinä olet."

"Olen niin iloinen, kun minulle sanotaan, että olen hänen näköisensä", Fauntleroy vastasi, "sillä näyttää siltä, että kaikki ovat pitäneet hänestä -- aivan niinkuin lemmikkini -- Constantia-täti", hän lisäsi nämä kaksi sanaa hetken vaitiolon jälkeen.

Lady Lorridaile oli ihastuksissaan. Hän kumartui jälleen suutelemaan poikaa ja siitä pitäen he olivat ystäviä.

"No, Molyneux", hän sanoi perästäpäin kreiville, "ei juuri paremmin olisi voinut käydä!"

"Enpä luule", kreivi vastasi kuivasti. "Hän on hyvin sievä poika. Me olemme hyviä ystäviä. Hän luulee, että minä olen herttaisin ja helläluontoisin kaikista hyväntekijöistä. Minun täytyy tunnustaa sinulle, Constantia -- sillä sinä tulisit joka tapauksessa sen huomaamaan -- että olen vähällä muuttua hänen tähtensä vanhaksi narriksi!"

"Mitä hänen äitinsä ajattelee sinusta?" lady Lorridaile kysyi suoraan tapaansa.

"En ole kysynyt", kreivi vastasi hiukan äkäisesti.

"No", lady Lorridaile sanoi, "minä olen alusta alkaen suora sinua kohtaan, Molyneux, ja sanon, etten hyväksy sinun käytöstäsi ja aion käydä tervehtimässä mrs Errolia niin pian kuin mahdollista, ja jos tahdot ruveta riitelemään minun kanssani, on parasta, että teet sen heti. Sen johdosta, mitä olen kuullut tästä nuoresta olennosta, olen tullut siihen vakaumukseen, että lapsi saa olla äidilleen kiitollinen kaikesta. Aina Lorridaileen asti on kuulunut, että sinun köyhät alustalaisesi ihailevat häntä."

"He ihailevat poikaa", kreivi sanoi nyökäyttäen päätään Fauntleroyhin päin. "Mitä mrs Erroliin tulee, hän on sievä pieni nainen. Olen kiitollisuudenvelassa hänelle siitä, että hän on antanut pojalle paljon kauneutta, ja voithan mennä tervehtimään häntä, jos sinua haluttaa. Ainoa mitä vaadin, on se, että hän jää Court Lodgeen, etkä sinä saa koettaa houkutella minua hänen luoksensa", ja hän näytti jälleen vihaiselta.

"Mutta hän ei vihaa mrs Errolia yhtä paljon kuin ennen, ja se riittää minulle", lady Lorridaile sanoi myöhemmin sir Harrylle. "Hän on tullut aivan toiseksi mieheksi, ja vaikka se epäilyttävältä tuntuukin, Harry, niin luulen että hän muuttuu inhimilliseksi rakkaudesta viattomaan, herttaiseen pikkupoikaan. Lapsihan todellakin rakastaa häntä -- nojautuu hänen tuoliinsa ja polveensa. Kreivin omat pojat olisivat uskaltaneet tällaista yhtä vähän kuin paeta tiikerin turviin."

Seuraavana päivänä hän meni tervehtimään mrs Errolia. Palattuansa hän sanoi veljelleen:

"Molyneux, hän on herttaisin nainen mitä milloinkaan olen nähnyt! Hänen äänensä on kuin hopeakello ja häntä sinun tulee kiittää siitä, mitä poika on. Hän on antanut pojalle enemmän kuin kauneutensa, ja sinä erehdyt suuresti, kun et koeta pyytää häntä tulemaan luoksesi ja pitämään huolta sinusta. Minä aion pyytää häntä Lorridaileen."

"Hän ei jätä poikaa", kreivi vastasi.

"Minä tahdon tietysti pojankin", lady Lorridaile sanoi nauraen.

Mutta hän tiesi, ettei hän saisi Fauntleroyta luokseen, ja päivä päivältä hän huomasi yhä selvemmin, kuinka kreivi ja poika olivat kasvaneet kiinni toisiinsa, kuinka ylpeän vanhuksen kunnianhimo, toivo ja rakkaus olivat yhtyneet lapseen ja kuinka tämän lämmin viaton sydän palkitsi vanhuksen rakkauden täydellisellä luottamuksella ja uskollisuudella.

Hän tiesi myös, että oikea syy suuriin päivälliskutsuihin oli se, että kreivi tahtoi näyttää maailmalle pojanpoikaansa ja perillistänsä ja osoittaa ihmisille, että poika, josta oli puhuttu ja kerrottu niin paljon, oli ihannepoika vieläkin suuremmassa määrässä kuin huhu oli tiennyt kertoa.

"Bevis ja Maurice tuottivat hänelle niin katkeraa nöyryytystä", lady Lorridaile sanoi miehelleen. "Jokainen sen tiesi. Hän suorastaan vihasi heitä. Tästä hänen loukattu ylpeytensä saa hyvityksen." Tuskinpa oli kutsuttujen joukossa ainoatakaan, joka ei uteliaana ajatellut lordi Fauntleroyta ja odottanut että hän ilmestyisi näkyviin.

Ja kun aika tuli hän todellakin näyttäytyi.

"Poika on hyväntapainen", kreivi sanoi. "Hänestä ei ole kenellekään haittaa. Lapset ovat tavallisesti tyhmiä tai vaivalloisia -- minun olivat kumpaakin -- mutta tämä osaa vastata puhuteltaessa ja muulloin olla vaiti. Hän ei ole koskaan röyhkeä."

Mutta poika ei saanut kauan olla ääneti. Jokaisella oli jotakin sanottavaa hänelle. He tahtoivat saada hänet puhumaan. Naiset hyväilivät häntä ja tekivät hänelle kysymyksiä ja herratkin kyselivät minkä mitäkin ja laskivat leikkiä samoin kuin toiset olivat matkustajat tehneet hänen matkustaessaan laivassa poikki Atlantin. Fauntleroy ei täysin ymmärtänyt, miksi he välistä nauroivat hänen vastatessaan heille, mutta hän oli tottunut siihen että ihmiset nauroivat hänen ollessaan aivan vakava, joten hän ei sitä sen enempää ajatellut. Hänestä ilta oli verraton. Komeat huoneet loistivat valossa, oli niin paljon kukkia, herrat näyttivät iloisilta, naisten puvut olivat ihmeen ihania ja heidän hiuksissaan sekä kauloissaan kimaltelivat jalokivet. Siellä oli eräs nuori nainen, joka juuri oli tullut Lontoosta, jossa hän oli viettänyt talven. Hän oli niin ihastuttava, ettei Cedrik voinut kääntää silmiään hänestä. Hän oli pitkä nuori nainen, hänen hiuksensa olivat pehmeät ja tummat, hänen silmänsä suuret ja orvokinväriset ja hänen poskiensa ja huultensa väri oli kuin punaruusun. Hän oli pukeutunut kauniiseen valkoiseen pukuun ja hänen kaulassaan oli helminauha. Muuan asia ihmetytti Cedrikiä. Herrat seisoivat naisen ympärillä ja kaikki koettivat kilvan mielistellä häntä, mistä Fauntleroy päätteli, että hän varmaan oli prinsessa. Poika kiinnostui hänestä niin, että hän huomaamattaan vähitellen hivuttautui lähemmäksi, ja vihdoin nainen kääntyi puhuttelemaan häntä.

"Tule tänne, lordi Fauntleroy", hän sanoi hymyillen, "ja sano minulle, miksi sinä katselet minua niin pitkään?"

"Minä ihmettelin, kuinka kaunis te olette", nuori lordi vastasi.

Silloin kaikki herrat purskahtivat nauruun ja nuori nainenkin hymyili ja puna hänen poskissaan tummeni.

"Fauntleroy", sanoi eräs herroista, joka oli makeimmin nauranut, "käytäkin hyvin aikasi! Kun tulet vanhemmaksi, sinulla ei enää ole rohkeutta sanoa sellaista."

"Ei sitä voi olla sanomatta", Fauntleroy vastasi suloisesti. "Voisitteko te? Eikö hän teidänkin mielestänne ole kaunis?"

"Meidän ei ole lupa sanoa mitä ajattelemme", sanoi sama herra, ja toiset nauroivat vieläkin enemmän.

Mutta kaunis nuori nainen -- hän oli miss Vivian Herbert -- ojensi kätensä ja veti Cedrikin viereensä, näyttäen jos mahdollista vieläkin ihanammalta.

"Lordi Fauntleroy sanokoon mitä hän ajattelee", hän sanoi, "ja minä olen hänelle hyvin kiitollinen. Olen vakuuttunut siitä, että hän sanoo mitä ajattelee." Ja hän suuteli pojan poskea.

"Minun mielestäni te olette kauniimpi kuin kukaan ennen näkemäni", Fauntleroy sanoi katsoen häneen viattomin, ihailevin silmin, "paitsi lemmikkiäni. Tietysti en voi ajatella, että kukaan on aivan yhtä kaunis kuin lemmikkini. Luullakseni hän on kaunein olento koko maailmassa."

"Sitä mieltä minäkin olen", miss Vivian Herbert sanoi nauraen ja suuteli jälleen häntä poskelle.

Hän piti Cedrikiä luonansa suurimman osan iltaa, ja piiri, jonka keskuksena he olivat, oli hyvin iloinen. Cedrik ei tiennyt, kuinka juttu juoksi, mutta jonkin ajan kuluttua hän kertoili heille Amerikasta, tasavallan kaartista, mr Hobbsista ja Dickistä ja lopuksi hän ylpeänä otti esiin taskustaan Dickin jäähyväislahjan -- punaisen silkkiliinan.

"Panin sen tänä iltana taskuuni siksi että on juhlat", hän sanoi. "Minä arvelin, että Dick on mielissään kun minä käytän sitä juhlissa."

Vaikka liina oli iso ja kirjava, niin vakavan hellä katse pojan silmissä esti hänen kuulijoitansa nauramasta liikaa.

"Katsokaas, minä pidän siitä", hän sanoi, "sillä Dick on minun ystäväni."

Vaikka häntä niin paljon puhuteltiin, hän ei ollut toisten vaivana aivan kuin kreivi oli vakuuttanut. Hän osasi olla ääneti ja kuunnella kun muut puhuivat ja siksi hän ei tuntunut väsyttävältä. Monen kasvoilla kuvastui hieno hymy, kun hän aika ajoin meni seisomaan isoisänsä tuolin läheisyyteen tai istahti tuolille hänen viereensä katsellen häntä ja ihastuneena otti vaarin joka sanasta, jonka tämä lausui. Kerran hän seisoi niin lähellä kreiviä, että hänen poskensa kosketti kreivin olkapäätä, ja kreivi hymyili hiukan itsekin huomatessaan muiden hymyilevän. Hän tiesi mitä muut ajattelivat ja tunsi salaista iloa siitä, että toiset nyt saivat nähdä, kuinka hyvä ystävä hän oli pienen pojan kanssa, jonka oli luultu piankin yhtyvän kreivistä yleisesti vallitsevaan mielipiteeseen.

Mr Havishamia odotettiin sinä iltana, mutta kumma kyllä hän oli myöhässä. Sellaista ei ollut tapahtunut niiden vuosien kuluessa, joina hän oli ollut vieraana Dorincourtin linnassa. Hän tuli niin myöhään, että vieraat olivat juuri pöytään menossa hänen saapuessaan. Kun hän lähestyi isäntää, tarkasteli tämä häntä hämmästyneenä. Hän näytti olevan kiihtynyt ja jollakin tavoin pois raiteiltaan. Hänen kuivat, jäykät kasvonsa olivat kalpeat.

"Minulla oli este", hän sanoi hiljaisella äänellä kreiville, "eriskummallinen tapahtuma oli esteenä."

Ei ollut lainkaan säännöllisen, vanhan lakimiehen tapaista myöhästyä edes jonkun häiriön vuoksi, mutta tänään hän oli silminnähtävästi hajamielisellä tuulella. Päivällisellä hän söi tuskin mitään, ja pari kolme kertaa, kun häntä puhuteltiin, hän tuijotti eteensä ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat olleet jossakin kaukana. Jälkiruoan aikana, kun Fauntleroy tuli sisään, hän katsahti poikaan pari kertaa levottomasti ja hermostuneesti. Fauntleroy huomasi katseen ja oli hyvin ihmeissään. Mr Havisham ja hän olivat hyvin ystävällisissä suhteissa ja tavallisesti he hymyilivät toisilleen.

Asianajaja näytti tänä iltana unohtaneen hymyilemisen.

Tosiaankin hän unohti kaiken muun paitsi kiusalliset uutiset, jotka hänen piti ilmoittaa kreiville vielä samana iltana -- ihmeelliset uutiset, jotka aiheuttaisivat suuren mullistuksen ja kokonaan muuttaisivat siihenastiset olot. Kun hän tarkasteli komeita huoneita ja loistavaa seuraa -- ihmisiä, jotka oikeastaan olivat kokoontuneet katsomaan kreivin vieressä istuvaa vaaleatukkaista poikaa -- kun hän tarkasteli ylpeää vanhusta ja hänen rinnallaan istuvaa hymyilevää pikku lordi Fauntleroyta, niin hän tunsi mielensä kuohuvan, vaikka olikin maailmaa nähnyt vanha asianajaja. Kuinka ankara oli se isku, joka hänen piti ilmoittaa heille!

Hän ei oikeastaan muistanut, miten loistava päivällinen loppui. Hän istui koko ajan kuin unessa, ja usean kerran hän tunsi kreivin luovan häneen hämmästyneen katseen.

Vihdoin ateria oli lopussa ja herrat seurasivat naisia vierashuoneeseen. He tapasivat Fauntleroyn istumassa sohvalla miss Vivian Herbertin, Lontoon viime talven loistavan tähden kanssa. Nämä olivat katselleet kuvia, ja kun ovi avautui, Fauntleroy juuri kiitti seurasta.

"Olen niin kiitollinen siitä, että olette niin ystävällinen!" hän sanoi. "En ole koskaan ennen ollut juhlissa, ja minulla on ollut oikein hauskaa!"

Hänellä oli ollut niin hauskaa, että kun herrat jälleen ympäröivät miss Herbertin ja juttelivat hänen kanssaan ja poika koetti kuunnella ja ymmärtää heidän lystikkäitä puheitaan, hänen silmäluomensa kävivät yhä raskaammiksi. Pari kertaa hänen silmänsä painuivat kiinni, mutta sitten miss Herbertin hiljainen, sointuva nauru herätti hänet jälleen ja hän aukaisi silmänsä taas pariksi sekunniksi. Hän oli varma siitä, ettei nukahtaisi, mutta hänen takanaan oli suuri keltainen silkkityyny, jolle hänen päänsä vaipui, ja hetken perästä silmäluomet painuivat pysyvästi umpeen. Eivät ne oikein avautuneet silloinkaan, kun joku paljon myöhemmin keveästi suuteli häntä poskelle. Se oli miss Vivian Herbert, joka oli lähdössä pois ja puhutteli häntä ystävällisesti.

"Hyvää yötä, pikku lordi Fauntleroy", hän sanoi, "nuku hyvin."

Eikä hän aamulla tiennyt lainkaan, että hän oli koettanut aukaista silmänsä ja unisena hokenut:

"Hyvää yötä -- olen niin -- iloinen -- että näin teidät -- te olette niin -- kaunis --"