Part 1

PIKKU LORDI

Kirj.

Frances Hodgson Burnett

Suom. Helmi Setälä

Alkuperäinen nimi: Little Lord Fauntleroy

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1908.

SISÄLLYS:

Odottamaton tapaus Cedrikin ystävät Lähtö Englannissa Linnassa Kreivi ja pojanpoika Kirkossa Ratsastusharjoitus Köyhien mökit Hälyttävä uutinen Levottomuutta Amerikassa Kilpakumppanit Dick tulee apuun Selvitys Kahdeksas syntymäpäivä

Odottamaton tapaus

Cedrik ei itse tietänyt siitä mitään. Sitä ei ollut kerrottu hänelle milloinkaan. Hän tiesi, että hänen isänsä oli ollut englantilainen, sillä hänen äitinsä oli sanonut niin. Isä oli kuollut hänen ollessaan vielä niin pieni, ettei poika voinut muistaa hänestä paljon muuta kuin että hän oli kookas, että hänellä oli siniset silmät ja pitkät viikset sekä ettei mikään ollut hauskempaa kuin ratsastaa ympäri huonetta istuen isän olkapäillä. Isänsä kuoltua Cedrik huomasi parhaaksi olla puhumatta hänestä äidille. Isän sairastuttua Cedrik oli lähetetty pois kotoa, ja kun hän palasi takaisin, oli isä jo haudassa. Äitikin, joka oli ollut sairaana, oli parantunut vain sen verran, että jaksoi istua tuolilla ikkunan ääressä. Hän istui siinä surupuku yllään, kalpeana ja laihana, hymykuopat olivat kadonneet hänen poskistaan, ja hänen suurissa silmissään oli surumielinen ilme.

"Lemmikkini", Cedrik sanoi (siksi isä oli äitiä aina sanonut ja häneltä poika oli oppinut sen), "onko isä terveempi?"

Cedrik tunsi, että äidin kädet rupesivat vapisemaan, ja hän painoi kiharaisen päänsä äitinsä kasvoihin. Äidin silmissä oli ilme, joka oli saada hänet itkemään.

"Lemmikkini", Cedrik sanoi, "onko hän terve?"

Seuraten pienen, hellän sydämensä ääntä poika kietoi käsivartensa äidin kaulaan ja suuteli häntä yhä uudelleen painaen pehmeän poskensa hänen kasvoihinsa. Äiti laski päänsä pojan olkapäätä vasten ja itki katkerasti, pusertaen häntä rintaansa ikään kuin ei olisi koskaan tahtonut päästää häntä irti.

"Niin, hänen on hyvä olla", äiti nyyhkytti, "hänen on oikein hyvä olla, mutta meillä -- meillä ei nyt enää ole ketään muuta kuin toisemme."

Vaikka Cedrik olikin pieni, hän kuitenkin ymmärsi, ettei hänen kaunis nuori isänsä enää milloinkaan palaa takaisin. Hän oli kuullut puhuttavan ihmisistä, jotka olivat kuolleet vaikkei hän täysin käsittänytkään, mistä kaikki tämä suru johtui. Hän huomasi parhaaksi olla puhumatta isästä, sillä äiti rupesi silloin aina itkemään ja hän huomasi myös, ettei äidin ollut hyvä istua liikkumatta ja tuijottaa ääneti takkavalkeaan tai ikkunasta ulos. Heillä ei ollut paljon tuttavia, ja he viettivät hiljaista elämää. Mutta Cedrikin mielestä heidän elämänsä ei tuntunut yksinäiseltä ennen kuin hän tuli vanhemmaksi ja sai tietää, miksi heillä ei milloinkaan käynyt vieraita. Hänelle kerrottiin, että hänen äitinsä oli ollut orpo, aivan yksin maailmassa, mennessään naimisiin hänen isänsä kanssa. Hän oli hyvin kaunis ja oli ollut seuranaisena erään rikkaan vanhan rouvan luona, joka ei kohdellut häntä hyvin. Eräänä päivänä kapteeni Cedrik Errol, joka tuli taloon vieraisille, näki hänen kiiruhtavan ylös portaita itkusilmin. Hän näytti niin herttaiselta, viattomalta ja surulliselta, ettei kapteeni voinut häntä unohtaa. Monien vaikeuksien jälkeen he oppivat tuntemaan toisensa. He menivät naimisiin, vaikka heidän avioliittonsa oli monien mieltä vastaan. Eniten vihoissaan oli kuitenkin kapteenin isä, joka asui Englannissa. Hän oli rikas ja arvokas vanha aatelismies, luonteeltaan kiivas, ja hän suorastaan vihasi sekä Amerikkaa että amerikkalaisia. Hänellä oli kaksi poikaa, jotka olivat kapteeni Cedrikiä vanhempia, ja laki määräsi, että vanhin poika oli perivä perheen nimen sekä laajat ja oivalliset tilukset. Jos vanhin sattuisi kuolemaan, niin seuraava poika tulisi perilliseksi. Siten kapteeni Cedrikillä ei ollut suurtakaan mahdollisuutta itse tulla rikkaaksi, vaikka hän olikin rikkaan perheen jäsen.

Mutta luonto oli nuoremmalle pojalle antanut etuja, joita vanhemmat veljet eivät olleet saaneet. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja hänen vartalonsa solakka ja voimakas; hänen huulensa hymyilivät, hänen äänensä soi lempeästi ja iloisesti. Hän oli urhoollinen, jalomielinen ja hyväsydäminen, hän näytti voivan saavuttaa kaikkien rakkauden. Mutta niin ei ollut hänen vanhempien veljiensä laita. He eivät olleet kauniita, hyviä eivätkä erityisen lahjakkaitakaan. Kun he kasvavina poikina kävivät koulua Etonissa, heistä ei juuri pidetty, ja sittemmin yliopistossa heillä ei ollut halua lukuihin, vaan he tuhlasivat aikansa ja rahansa voimatta hankkia itselleen todellisia ystäviä. Vanha kreivi, heidän isänsä, sai heidän tähtensä kärsiä monta katkeraa pettymystä ja nöyryytystä; hänen perillisensä eivät tuottaneet mainetta hänen kunniakkaalle nimelleen, eikä heistä näyttänyt tulevan muuta kuin itsekkäitä, mitättömiä miehiä ilman miehekkäitä, jaloja ominaisuuksia. Vanha kreivi ajatteli katkerana, että luonto vasta kolmannelle pojalle, joka perisi ainoastaan pienen omaisuuden, oli suonut kaikki edut, miellyttävyyden, voiman ja kauneuden. Toisinaan hän melkein vihasi tätä kaunista nuorta miestä, jolla oli ne hyvät ominaisuudet, joiden tulisi käydä käsi kädessä ylhäisen arvonimen ja laajojen tilusten kanssa, eikä hän kuitenkaan voinut olla rakastamatta tätä poikaansa vanhan, ylpeän sydämensä sisimmässä. Kiivaudessaan isä kerran lähetti hänet joksikin aikaa Amerikkaan, jottei hänen olisi suruksensa tarvinnut alituisesti todeta nuorimman ja vanhempien veljesten välistä vastakohtaa, kun viimeksi mainitut juuri siihen aikaan huonolla elämällänsä aiheuttivat hänelle paljon huolta.

Mutta puolen vuoden kuluttua hän rupesi jo sisimmässään kaipaamaan poikaansa, ja siksi hän kirjoitti kapteenille ja käski tämän palata kotiin. Tämän kirjeen kanssa ristiin kulki toinen kirje, jonka kapteeni Cedrik oli lähettänyt isälleen. Siinä hän kertoi rakkaudesta erääseen sievään amerikkalaiseen tyttöön sekä aikomuksestaan mennä naimisiin tämän kanssa. Kreivi suuttui tästä kirjeestä silmittömästi. Vaikka hän olikin tulinen luonteeltaan, hän ei ollut milloinkaan joutunut niin suunniltaan kuin nyt, kapteenin kirjettä lukiessaan. Palvelija, joka sattui olemaan herransa huoneessa, luuli että herra oli saanut halvauksen: niin vimmoissaan hän oli. Tunnin ajan hän raivosi kuin tiikeri, istui sitten kirjoittamaan vastausta ja kielsi poikaansa enää koskaan palaamasta kotiin tai kirjoittamasta sukulaisilleen. Hän sai elää miten halusi tai vaikka kuolla, mutta perheen keskuudesta hän oli suljettu ainaiseksi, ja hänen olisi turha odottaa isältään enää mitään apua.

Surullisena kapteeni luki tämän kirjeen. Hän rakasti Englantia ja kaunista syntymäkotiaan. Kiivasta vanhaa isäänsäkin hän rakasti ja oli aina säälinyt ja surkutellut hänen pettymystään. Nyt hän tiesi, ettei hän enää voinut toivoa mitään isän puolelta. Aluksi hän oli aivan neuvoton. Hän ei ollut tottunut työhön eikä hänellä ollut kokemusta käytännön toimista, mutta rohkeutta ja päättäväisyyttä häneltä ei puuttunut. Hän erosi Englannin armeijasta ja monien vaikeuksien jälkeen hänen onnistui saada virka New Yorkissa, minkä jälkeen hän meni naimisiin. Ero hänen entisen ja nykyisen elämänsä välillä oli hyvin suuri, mutta hän oli nuori ja onnellinen ja toivoi kovalla työllä saavansa tulevaisuudessa paljon aikaan. Hänellä oli pieni talo syrjäisen kadun varrella, täällä syntyi hänen pieni poikansa, ja heidän kotinsa oli kaikessa yksinkertaisuudessaan sievä ja viihtyisä. Hetkeäkään hän ei katunut sitä, että oli nainut vanhan rouvan kauniin seuranaisen juuri sen vuoksi, että tämä oli niin suloinen ja että he rakastivat toisiaan. Vaimo oli todellakin hyvin suloinen, ja pieni poika oli sekä hänen että isän näköinen. Vaikka poika oli syntynyt yksinkertaisessa kodissa, olisi varmaan ollut vaikea löytää toista niin onnellista lasta. Ensiksikin hän oli terve eikä hänestä ollut vähintäkään vastusta. Toiseksi hän oli kiltti ja miellyttävä niin että kaikilla oli vain iloa hänestä. Ja kolmanneksi hän oli kaunis. Syntyessään hän ei ollut paljaspäinen niinkuin lapset tavallisesti, vaan hienot, kullanväriset hiukset peittivät hänen päätänsä, ja kuuden kuukauden kuluttua ne olivat kasvaneet pitkiksi kiharoiksi. Hänellä oli suuret tummat silmät pitkien silmäripsien varjossa ja pienet sievät kasvot. Hänen niskansa oli vahva ja hänen jalkansa niin vankat, että hän yhdeksän kuukauden ikäisenä oppi kävelemään. Pieneksi lapseksi hän oli niin hyväntapainen, että oli oikein ilo katsella häntä. Jokaista hän piti ystävänään, ja jos joku puhutteli häntä hänen ollessaan kadulla vaunuissaan, hän loi vieraaseen totisen katseen ja hymyili herttaisesti. Senpä vuoksi jokainen koko lähimmässä naapuristossa mielellään jutteli hänen kanssaan, jopa sekatavarakauppiaskin, jota muuten pidettiin kovin ynseänä. Kuukausi kuukaudelta Cedrik tuli yhä kauniimmaksi ja miellyttävämmäksi.

Pian hän kasvoi niin suureksi, että pystyi kulkemaan ulkona hoitajan kanssa. Kun hän kulki valkoisissaan vetäen perässään pieniä leikkirattaita, hän oli niin sievä ja sorea, että yksikään ohikulkija ei saattanut olla huomaamatta häntä. Kotiin tultua hoitaja kertoi aina äidille, kuinka naiset olivat pysäyttäneet vaunun katsellakseen ja puhutellakseen poikaa ja kuinka mielissään he olivat, kun tämä jutteli heille iloisesti ikään kuin he olisivat olleet vanhoja tuttuja. Lapsen suloisuus ilmeni voimakkaammin siinä iloisessa ja ujostelemattomassa tavassa, jolla hän teki tuttavuutta ihmisten kanssa. Luultavasti se johtui hänen pienestä luottavaisesta sydämestään, joka tunsi ystävyyttä jokaista kohtaan ja halusi nähdä jokaisen yhtä iloisena kuin hän itsekin oli. Siksipä hän pian oppi käsittämään ympärillään olevien tunteita. Varmaankin nämä hyvät ominaisuudet olivat hänessä päässeet kasvamaan siksi, että hän oli aina elänyt rakastavien, hellien ja sivistyneiden vanhempiensa hoivassa. Kotona hän ei koskaan kuullut epäystävällistä tai töykeätä sanaa. Häntä oli aina rakastettu ja hyväilty ja kohdeltu hellästi, ja niin hänen lapsen sydämensä täyttyi rakkaudesta ja lämmöstä. Hän oli kuullut äitiänsä kutsuttavan hellillä nimillä, ja niitä hän itsekin rupesi käyttämään puhutellessaan häntä. Hän oli nähnyt isän aina suojelevan ja pitävän huolta äidistä, ja niin hänkin oppi kohtelemaan häntä hellästi.

Kun hän tiesi, ettei isä enää palaisi ja huomasi äitinsä syvän surun, hänessä kehittyi vähitellen ajatus, että hänen tulisi kaikin tavoin koettaa saada äiti jälleen iloiseksi. Vaikka hän olikin vain pieni lapsi, niin tämä ajatus oli hänen mielessään hänen kiivetessään äidin polvelle, suudellessaan häntä ja painaessaan kiharaisen päänsä vasten hänen rintaansa, näyttäessään hänelle lelujansa ja kuvakirjojansa tai hiljaa ryömiessään hänen viereensä, kun hän lepäsi sohvalla. Hän ei ollut riittävän vanha voidakseen tehdä muuta, ja siksi hän teki sen minkä voi, ja oli siten äidille suuremmaksi iloksi kuin itse aavistikaan.

-- "Tiedättekö Mary", hän kuuli äidin kerran sanovan vanhalle apulaiselleen, "olen varma siitä, että Cedrik koettaa lohduttaa minua omalla tavallansa. Hän luo minuun joskus hellän, ihmettelevän katseen niin kuin hän olisi suruissaan minun tähteni, ja sitten hän hyväilee minua tai tuo minulle jotakin nähtäväksi. Hän on jo pieni mies ja todella saattaa luulla että hän ymmärtää jo jotakin."

Isommaksi tultuansa hän suuresti huvitti ihmisiä lystikkäillä kujeillaan. Äidillä oli niin hyvää seuraa hänestä, ettei hän muuta kaivannutkaan. He kävelivät, juttelivat ja leikkivät yhdessä. Jo pikkupoikana hän oppi lukemaan ja sen jälkeen hän usein iltaisin istui matolla takkavalkean ääressä ja luki ääneen -- väliin satuja, väliin paksuja kirjoja, joita vanhemmat ihmiset lukevat, ja joskus sanomalehtiäkin. Ja usein Mary kuuli keittiöön mrs Errolin iloisesti nauravan pojan hauskoja puheita.

"Totta tosiaankin", Mary sanoi sekatavarakauppiaalle, "ei voi olla nauramatta hänen kujeitansa ja hänen pikkuviisaita puheitansa. Kun oli valittu uusi presidentti, tuli poika eräänä päivänä keittiöön ja seisoi uunin edessä aivan hiljaa kädet taskussa, ja hänen kasvonsa olivat vakavat kuin tuomarin. Sitten hän sanoi minulle: 'Mary, nämä vaalit kiinnostavat minua tavattomasti. Minä olen republikaani ja niin on lemmikkinikin. Oletko sinäkin Mary republikaani?' 'Valitettavasti minä olen demokraatti!' Poika loi minuun katseen, joka tunki aina sydämeeni saakka, ja sanoi: 'Mary, te syöksette maan perikatoon.' Eikä sen jälkeen ole kulunut päivääkään ettei hän olisi yrittänyt taivuttaa minua muuttamaan mielipiteitäni."

Mary oli hyvin kiintynyt poikaan ja oli oikein ylpeä hänestä. Hän oli ollut talossa siitä asti kun poika syntyi. Isän kuoleman jälkeen hän oli yhtaikaa ollut keittäjänä, siivoojana ja lapsenhoitajana. Hän ylpeili pojan voimakkaasta, kauniista vartalosta, hänen sievistä tavoistaan ja varsinkin hänen kullankeltaisesta tukastansa, joka kiharoina valui alas otsalle ja olkapäille. Hän teki mielellään työtä varhaisesta aamusta iltamyöhään saakka auttaakseen äitiä pitämään kunnossa pojan vaatteita.

"Eikö hän näytäkin ylhäiseltä?" Maryn oli tapana sanoa. "Tahtoisinpa tietää, onko palatseissakaan hänen vertaistaan lasta. Kaikki ukot, naiset ja lapset katselevat häntä, kun hän kulkee yllään musta samettitakkinsa, joka on tehty rouvan vanhasta hameesta. Hän pitää aina päänsä pystyssä ja hänen kihara tukkansa kiiltää kuin kulta. Hän näyttää pieneltä lordilta."

Cedrik ei tiennyt näyttävänsä pieneltä lordilta, hän ei edes tiennyt, mikä lordi oli. Hänen paras ystävänsä oli sekatavarakauppias, joka ei koskaan ollut hänelle äreä. Kauppiaan nimi oli Hobbs, ja Cedrik ihaili ja kunnioitti häntä suuresti. Poika piti häntä rikkaana ja mahtavana henkilönä, olihan hänellä niin paljon tavaraa kaupassaan -- luumuja, viikunoita, appelsiineja ja leivoksia -- ja olihan hänellä hevonen ja vaunutkin. Cedrik piti paljon maitomiehestä, leipurista ja omenakauppiaasta, mutta mr Hobbs oli kuitenkin paras kaikista. He olivat niin hyvät ystävät, että Cedrik kävi joka päivä hänen luonaan ja istui siellä hyvän aikaa keskustellen "päivän kysymyksistä". Oli oikein kummallista, miten paljon heillä oli puhuttavaa -- esimerkiksi heinäkuun neljännestä. Kun he rupesivat puhumaan tuosta päivästä, ei jutusta tahtonut loppua tullakaan. Mr Hobbs ei ollut englantilaisten ystävä ja hän kertoi koko vallankumouksen historian esittäen ihmeellisiä ja isänmaallisia juttuja vihollisten kehnoudesta ja vallankumouksen sankarien urhoollisuudesta. Hän lopetti juttunsa tavallisesti lukemalla osan amerikkalaisten itsenäisyysjulistuksesta. Cedrik oli niin innoissaan, että hänen silmänsä loistivat, hänen poskensa punoittivat ja hänen kiharansa menivät epäjärjestykseen. Kotiin tultuaan hänellä tuskin oli aikaa syödä päivällistä, sillä hänellä oli niin kova kiire kertoa kaikki äidilleen. Varmaankin mr Hobbs ensimmäisenä herätti hänessä innostuksen valtiollisiin asioihin. Mr Hobbs luki mielellään sanomalehtiä, ja siten Cedrik sai tietää mitä Washingtonissa tapahtui, ja mr Hobbs kertoi hänelle myös, täyttikö presidentti velvollisuutensa vai eikö. Kerran eräissä vaaleissa kaikki hänen mielestään oli suurenmoista, ja jollei mr Hobbsia ja Cedrikiä olisi ollut, niin varmasti maa olisi joutunut perikatoon. Mr Hobbs otti hänet kerran mukaansa katsomaan soihtukulkuetta, ja useat kulkueen osanottajista muistivat nähneensä kookkaan miehen seisovan lyhtypylvään vieressä pitäen olkapäillään kaunista riemuitsevaa poikaa, joka heilutti hattuansa ilmassa.

Jonkin aikaa vaalien jälkeen, Cedrikin ollessa kahdeksannella vuodella, sattui merkillinen tapaus, joka ihmeellisesti muutti hänen elämänsä. Ihmeellisintä oli, että hän samana päivänä oli jutellut mr Hobbsin kanssa Englannista ja kuningattaresta, ja mr Hobbs oli ankarasti tuominnut ylimystön, varsinkin kreivit ja markiisit. Aamu oli kuuma, ja hetken leikittyään ystäviensä kanssa Cedrik oli mennyt lepäämään ja nähnyt mr Hobbsin katselevan hyvin äreänä englantilaista lehteä, jossa oli kuva jostakin hovijuhlasta.

"Ohhoh", hän sanoi, "tällä tavoin ne nyt elävät, mutta eipä se kauan kestäne. Kerran vielä ne, joita he nyt polkevat jalkojensa alle, lähettävät kreivit ja markiisit tiehensä! Se päivä kyllä tulee, ja varokoot he silloin itseänsä!"

Cedrik oli tapansa mukaan kiivennyt korkealle tuolilleen, ja työntänyt hatun niskaansa ja pistänyt kädet taskuunsa kuunnellen hartaasti mr Hobbsia.

"Oletteko te koskaan tuntenut kreivejä tai markiiseja, mr Hobbs?" hän kysyi.

"En", mr Hobbs vastasi halveksivasti, "en luullakseni. Tahtoisinpa vain nähdä yhden täällä luonani! Kyllä minä hänelle näyttäisin! En sallisi hänen istua edes kakkulaatikolleni!"

Tätä sanoessaan hän ylpeästi katsahti ympärilleen ja rypisti otsaansa.

"Ehkeivät he tahtoisi olla kreivejä, jos he tietäisivät jostakin paremmasta", Cedrik sanoi tuntien sääliä heidän onnettoman asemansa johdosta.

"Vai eivät tahtoisi!" mr Hobbs sanoi. "Sehän on heidän kunniansa! Veressä se heillä on. Kehnoa joukkoa!"

Heidän parhaillaan jutellessaan Mary astui sisään. Cedrik luuli, että hän ehkä oli tullut ostamaan sokeria, mutta näin ei ollutkaan. Hän näytti kalpealta, niinkuin hän olisi ollut jostakin syystä liikuttunut.

"Tule kotiin, kultaseni", hän sanoi, "rouva tarvitsee sinua".

Cedrik liukui alas tuoliltaan.

"Tahtooko hän minut mukaansa kävelemään, Mary?" hän kysyi. "Näkemiin, mr Hobbs!"

Kauppiasta hämmästytti se, että Mary tuijotti häneen niin kummallisesti ja pudisti päätänsä.

"Mikä teidän on, Mary?" hän kysyi. "Kuuma ilmako teitä rasittaa?"

"Ei", sanoi Mary, "vaan meillä on tapahtunut kummallisia asioita".

"Onko lemmikki saanut auringonpaahteesta päänsärkyä?" poika tiedusteli huolestuneena. Mutta ei se sitäkään ollut. Heidän tultuansa kotiin oli portin edessä vaunut, ja joku puhui äidin kanssa salissa. Mary vei Cedrikin kiireesti yläkertaan, puki hänen ylleen parhaan, vaalean kesäpuvun, kiinnitti sen päälle punaisen vyön ja kampasi pojan kiharat.

"Niin, ne lordit!" hän kuuli Maryn sanovan. "Ja ylimykset sekä aatelismiehet. Paha heidät periköön! Lordit tosiaankin -- kova onni!"

Olipa tämä kummallista, mutta hän oli vakuuttunut siitä, että äiti kertoisi hänelle mitä kaikki tämä puuha merkitsi, ja siksi hän antoi Maryn päivitellä kysymättä häneltä mitään. Kun hänet oli puettu, hän juoksi portaita alas ja astui saliin. Nojatuolissa istui kookas vanha herra, jonka kasvot näyttivät ankarilta. Äiti seisoi kalpeana vieressä ja poika huomasi kyyneleitä hänen silmissänsä.

"Oi Ceddi!" hän huudahti ja juoksi poikansa luo ottaen hänet syliinsä ja suudellen häntä kiihkeästi ja levottomasti. "Oi Ceddi-kultani!"

Vanha herra nousi tuoliltansa ja tarkasti tuikeasti Cedrikiä. Katsellessaan hän siveli kapeata leukaansa luisevalla kädellään.

Hän ei näyttänyt laisinkaan tyytymättömältä.

"Vai niin", hän sanoi vihdoin hiljaa, "tämä siis on pikku lordi Fauntleroy".

Cedrikin ystävät

Tuskin koskaan on kenelläkään pojalla ollut enemmän syytä kummastukseen kuin Cedrikillä seuraavan viikon kuluessa. Se oli merkillisin ja ihmeellisin viikko, minkä hän siihen asti oli elänyt. Ensiksikin oli juttu, jonka äiti hänelle kertoi, perin kummallinen. Se piti kertoa hänelle kaksi tai kolme kertaa ennen kuin hän ymmärsi sen. Mitähän mr Hobbs ajattelisi siitä? Siinä puhuttiin kreiveistä. Hänen isänsä isä, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt, oli kreivi. Hänen vanhin setänsä olisi myös aikaa myöten tullut kreiviksi, jollei hän olisi kuollut pudottuaan hevosen selästä. Sen jälkeen hänen toinen setänsä olisi saanut kreivin arvon, jollei hän olisi äkkiä joutunut kuumetaudin uhriksi Roomassa. Sitten hänen oma isänsä, jos hän olisi elänyt, olisi tullut kreiviksi. Mutta koska he kaikki olivat kuolleet ja Cedrik yksin oli elossa, niin näytti siltä kuin hänestä isoisän kuoleman jälkeen tulisi kreivi -- ja nyt hän oli lordi Fauntleroy.

Hän valahti aivan valkoiseksi kuullessaan tämän nyt ensimmäisen kerran.

"Voi lemmikkini!" hän sanoi, "en minä tahtoisi kreiviksi. Ei kukaan pojista ole kreivi. Enkö mitenkään pääsisi siitä?"

Mutta se näytti väistämättömältä. Illalla poika ja hänen äitinsä istuivat avonaisen ikkunan ääressä keskustellen kauan yhdessä. Cedrik istui penkillä mieliasennossaan, kädet polvilla, somat kasvot ajatustyöstä punoittaen. Isoisä oli lähettänyt noutamaan häntä Englantiin, ja äiti arveli että oli pakko lähteä.

"Sen tähden", äiti sanoi katsellen surullisesti ulos ikkunasta, "sen tähden sinun pitää lähteä, että isä olisi tahtonut niin. Hän rakasti kotiansa ja sitä paitsi on paljon asioita, joita pieni poika ei voi käsittää. Minä olisin itsekäs äiti, jos en antaisi sinun lähteä. Kun vartut vanhemmaksi, niin käsität sen itsekin."

Ceddi pudisti päätään surullisesti. "Minun tulee niin ikävä mr Hobbsia", hän sanoi. "Ja pelkäänpä, että hänkin kaipaa minua niin kuin minä häntä. Minun tulee ikävä heitä kaikkia."

Kun mr Havisham -- joka oli kreivi Dorincourtin asianajaja ja lähetetty noutamaan lordi Fauntleroyta Englantiin -- tuli seuraavana päivänä heille, niin Cedrik sai kuulla paljon asioita. Mutta häntä ei juuri lohduttanut tieto, että hänestä suureksi tultuaan tulee rikas mies, monien linnojen, suurten puistojen, rikkaiden kaivosten ja laajojen tiluksien omistaja. Hän oli suruissaan ystävänsä, mr Hobbsin tähden ja lähti syvästi masentuneena hänen luoksensa kauppaan heti aamiaisen jälkeen.

Cedrik tapasi hänet lukemassa aamulehteä ja lähestyi häntä totisen näköisenä. Hän tiesi, että mr Hobbs tulisi apealle mielelle kuullessaan, mitä oli tapahtunut, ja matkalla hän oli miettinyt, kuinka sen parhaiten kertoisi.

"Hei!" mr Hobbs sanoi. "Huomenta!"

"Huomenta!"

Cedrik ei kiivennyt korkealle tuolilleen niin kuin hänen tapansa oli ollut, vaan hän istui puulaatikolle kädet ristissä polvien ympärillä ja oli ääneti hetken aikaa. Vihdoin mr Hobbs katsahti häneen tutkivasti sanomalehtensä yli.

"Hei!" hän sanoi uudelleen.

Cedrik koetti rohkaista mieltänsä.

"Mr Hobbs", hän sanoi "muistatteko mistä me eilen aamulla juttelimme?"

"Muistaakseni Englannista", mr Hobbs vastasi.

"Niin", Cedrik sanoi. "Mutta juuri kun Mary tuli minua hakemaan?"

Mr Hobbs raapi päätänsä.

"Me keskustelimme kuningatar Viktoriasta ja aatelistosta."

"Niin", Cedrik sanoi epäilevästi, "ja -- ja kreiveistä, muistattekos?"

"Kyllä, kyllä", mr Hobbs vastasi, "me maalasimme heidät mustiksi ja kirjaviksi. Ja se oli oikein tehty!"

Cedrik punastui tukanrajaa myöten. Eläissään hän ei ollut joutunut mistään asiasta näin hämilleen. Hiukan hän myös pelkäsi mr Hobbsin puolesta.

"Te sanoitte", Cedrik jatkoi, "ettette sallisi kenenkään heistä istua edes laatikollanne".

"Niinpä sanoinkin", mr Hobbs vastasi varmasti, "ja minä ajattelin niinkuin sanoin. Yrittäköönpä vain joku niin --!"

"Mr Hobbs", Cedrik sanoi, "nyt yksi heistä istuu teidän laatikollanne!"

Mr Hobbs hyökkäsi ylös tuolistansa.

"Mitä!" hän huudahti.

"Niin", Cedrik sanoi ujosti, "minä olen yksi heistä -- taikka tulen siksi. En tahdo salata teiltä mitään."

Mr Hobbs näytti levottomalta ja meni tarkastamaan lämpömittaria.

"Kuumuus on kai noussut päähäsi!" hän huudahti ja kääntyi tarkastamaan nuoren ystävänsä kasvoja. "On kuuma päivä! Kuinka sinä jaksat? Tunnetko missään kipua? Kauanko sitä on kestänyt?"

Hän tunnusteli suurella kädellään pojan päätä -- ja tuli vielä enemmän hämilleen.

"Kiitos", Cedrik sanoi, "minä voin hyvin. Ei minun päätäni mikään vaivaa. Valitettavasti se, minkä olen teille sanonut, mr Hobbs, on totta. Sen tähden Mary tuli noutamaan minua. Mr Havisham kertoi sen äidille ja mr Havisham on asianajaja."

Mr Hobbs lysähti tuolilleen ja pyyhki nenäliinalla otsaansa.

"Toinen meistä on saanut auringonpistoksen!" hän huudahti.

"Ei kumpainenkaan", Cedrik sanoi. "Meidän pitää katsoa asiaa parhaalta puolelta, mr Hobbs. Mr Havisham tuli Englannista asti kertomaan sen meille. Isoisäni lähetti hänet."

Mr Hobbs loi tuijottavan katseen pojan viattomiin kasvoihin.

"Kuka on sinun isoisäsi?" hän kysyi.

Cedrik pisti kätensä taskuun ja veti varovasti esiin paperinpalasen, johon hän oli kirjoittanut jotakin pyöreällä säännöttömällä käsialallaan.