Part 7

Lalli katsahti ylös, ja hänen vieressään seisoi suuri, musta sika tirkistellen häneen pienillä silmillään puolittain ystävällisesti, puolittain halveksivasti.

Silloin Lalli kertoi kyynelsilmin Villin sankarikuolemasta.

-- Äh, -- röhkäisi sika kevyesti. -- Sinä et näy lainkaan tuntevan kissoja. Etkös tiedä, että kissalla on yhdeksän henkeä ja ettei ole niinkään helppoa riistää niitä kaikkia yhdellä kertaa. Sitäpaitsi ei koskaan ole tapahtunut, että kissa olisi uhrannut henkensä herransa puolesta, niinkuin ylen herkkämieliset koirat voivat tehdä. Tässä on juoni kysymyksessä, ja voit olla varma siitä, että pian tapaat sen taas. Jollei sillä muuta keinoa ole, raapii se reiän haikalan vatsaan ja ryömii ulos.

Sika puhui sellaisella varmuudella, että Lalli antoi sen vakuutuksen jonkun verran vaikuttaa itseensä, ja hänen kyynelensä lakkasivat vuotamasta.

-- Niinkö todella luulet? -- kysyi hän. -- Ehkä on parasta, että menen katsomaan, onko hän päässyt maihin jossakin muualla. Mutta mihin merkilliseen paikkaan minä olen oikeastaan tullut?

-- Tämä on korallisaari, jos tiedät mikä sellainen on, -- vastasi sika rikkiviisaasti. -- Tämä saari on ehkä miljoonien vuosien kuluessa syntynyt sellaisista pienistä eläimistä, jotka muodostavat ikäänkuin metsiä merenpohjalle. Jokainen puu on monen miljoonan sellaisen eläimen muodostama yhteiskunta, jossa jokainen eläin kokoaa kalkkikuoren ympärillensä, ja kun se kuolee, niin sen sijalle tulee toinen; sillä tavalla kasvavat puut kuin todellisessa metsässä. Ne eivät ylene veden pintaan asti, mutta merenpohja kohoaa monissa paikoin, niin että ne siten saavuttavat vedenpinnan. Silloin aallot murtavat niitä ja heittävät läjään riutoiksi, jotka vihdoin kohoavat vedenpinnan yläpuolelle ja joilla kasvit vähitellen alkavat viihtyä ja vihannoida, kunnes muodostuu saaria samanlaisia kuin tämä. Tämä on rengasmainen ja sen keskellä on järvi, jonka vain kapea väylä yhdistää mereen, mutta on olemassa toisenkin muotoisia saaria.

-- Mutta miten sinä, joka olet vain sika, tiedät tämän kaiken, -- kysyi Lalli hämmästyneenä ja epäluuloisena.

-- Huh, -- vastasi sika loukkaantumatta, -- siat tietävät paljon enemmän kuin mitä luullaan. Oppii paljon, kun käy kärsällään tonkimassa liejua, ja kun makaa sulattamassa ruokaansa, niin on hyvää aikaa miettiä maailman menoa, ja tapaa sitä aina väliin toisiakin, jotka jotakin tietävät. Linnut esimerkiksi tietävät paljon, sillä ne lentelevät kaikkialla ja lörpöttelevät jokaisen kanssa, jonka tapaavat, ja toiset niistä elävät myöskin hyvin kauan, papukaijat muun muassa, ja ne ovat kertoneet minulle koko joukon juttuja, mutta paljon olen myöskin itse tehnyt havaintoja.

Lalliin oli sian viisaus tehnyt kerrassaan valtavan vaikutuksen, ja samalla yhä enemmän vahvistui hänen uskonsa, ettei Villi toki voinut olla kuollut. Hänen täytyi heti lähteä tutkimusmatkalle ympäri saarta löytääkseen jos mahdollista ystävänsä.

-- Mutta miten sinä olet tullut tänne saarelle, -- kysyi hän epäluulon kipinä mielessään.

-- Oh, minä olen uudisasukas, -- vastasi sika rauhallisesti, -- eli ehkä oikeammin sanoen isoisäni isoisä oli sellainen. Kun muudan laiva kerran purjehti tämän saaren ohitse, nousivat merimiehet maihin etsimään juomavettä, ja silloin laskivat he esivanhempani maihin kansoittamaan saarta. Luulenpa niiden ajatelleen, että toiset laivat vastaisuudessa saisivat läskiä näiden jälkeläisistä. No niin, moniaita meistä lienee jo ammuttu, mutta ei ole niinkään helppoa tavoitella meitä tiheikössä, eikä tänne usein laivoja tulekaan. Saari on todellinen paratiisi, eikä meidän ole syytä valittaa kohtaloamme.

Lalli pyysi sikaa kanssaan etsimään kissaa, ja vähän hangoiteltuaan ja päiviteltyään kuumuutta seurasi sika mukana. Näkinkenkäin peittämältä rannikolta he tulivat ensin tiheään pensaikkoon, joka seppeleen tavoin reunusti saaren sisässä kasvavaa upeaa palmumetsää. Sika näkyi hyvin tuntevan eri hedelmien laadun. Se näytti Lallille, kuinka suuret kookospähkinät oli avattava ja kuinka saattoi juoda niitten maitomaisen nesteen. Se opetti häntä tuntemaan ison joukon virvoittavia ja maukkaita hedelmiä ja selitti, kuinka leipäpuun hedelmiä voi paistaa tuhkassa, vaikkakin se omasta puolestaan mieluimmin söi ne sellaisinaan.

Saaren lintumaailma oli mitä kirjavin. Siellä oli papukaijoja, joita Lalli jo ennestään tunsi, mutta myöskin muita lintuja, joista toisilla oli hyvin loistava höyhenpuku. Kaikki ne syytivät suustansa nenäkkäitä ja julkeita sanoja Lallille ja sialle, mutta vastaukseksi sika vain röhkäisi halveksivasti.

Lalli huomasi kohta, että sika oli puhunut totta kaikessa mikä saarta koski. Tämä ympäröi aivankuin kiehkurana pientä järveä ja oli todellinen paratiisi täynnä ihania puita ja pensaita. Kun he tulivat saaren toiselle rannalle, erottivat he kaukana taivaanrannalla kaksi muuta saarta, jotka kuvastuivat syvänsiniseen tyyneen mereen. Kaikki oli niin kaunista, että hän kernaasti olisi vanhempineen tahtonut tulla sinne asumaan. Ilma oli niin lauhkea ja miellyttävä, kukat tuoksuivat ja kypsät hedelmät putosivat puiden oksilta hänen jalkoihinsa, ja niillä saattoi hän sammuttaa janonsa ja tyydyttää nälkänsä. Vaikka meri näyttikin aivan tyyneltä, näki hän kuitenkin pitkien, tasaisten maininkien hitaasti vyöryvän sen pinnalla. Hän näki tällä suunnalla lukuisten koralliriuttojen kohoavan vedestä, ja kun mainingit kohtasivat riuttoja, räiskähti valkeata vaahtoa korkealle. Eräällä riutalla hän näki omituisen näyn. Komppania sotamiehiä upseerit etunenässä marssi hitaasti riuttaa pitkin. -- Miten kummalla ne olivat saattaneet päästä sinne ja mitä ne tekivät tuolla autiolla riutalla?

Hän tiedusti sialta, mutta tämä vain nauroi.

-- Huuda heille, niin saat nähdä, -- sanoi se.

Ja Lalli huusi, ja ikäänkuin komennosta heittäytyi koko komppania veteen ja ui nopeasti salmen poikki saarelle. Niinkuin mitkäkin somat pikku peikot ne nousivat rannikolle ja kiipesivät maihin. Lalli näki silloin, että ne olivat lintuja eivätkä ihmisiä.

Maihin tultua asettuivat ne jälleen riviin, ja muuan niistä astui esiin ja piti pitkän koreasanaisen ja ylevämielisen tervehdyspuheen, jossa hän lausui Lallin tervetulleeksi saarelle. He, pingviinit, tekivät voitavansa saadakseen hänen oleskelunsa saarella viihtyisäksi. Puheensa lopetettuaan lintu kumarsi juhlallisesti kaikkiin ilmansuuntiin.

Tuo kaikki oli niin somaa, että Lallilla oli hyvä halu nauraa, mutta hän ei uskaltanut loukata lintuja, vaan kiitti sen sijaan heitä heidän ystävällisyydestään niin kohteliaasti kuin voi.

Nyt hajaantui komppania leikkimään rannikolle, sillä välin kuin muutamat pingviini-vanhukset puhelivat Lallin kanssa. Sika oli jo nukahtanut leipäpuun siimekseen. He kysyivät Lallilta, kuinka hän oli sinne tullut ja mitä hän halusi, ja Lalli kertoi heille käynneistään maailman eri puolilla.

-- Nyt luulen käyneeni kaikissa maanosissa, -- lopetti hän, -- ja nytpä tahdon kertoa äidille ja isälle, mitä olen kokenut. Sehän minun on muutenkin tehtävä selittääkseni, minne Villi-parka on joutunut.

-- Et sinä ole vielä kaikkia maanosia nähnyt, -- väitti muudan vanha pingviini joukosta. -- Tuolla kaukana etelässä on on vielä maanosa nimeltä Antarktis. Meillä on siellä asuvia sukulaisia, toisia pingviinejä, ja he ovat kertoneet meille siitä maasta. En luule kuitenkaan kannattavan yrittää sinne, sillä koko maa on jään ja lumen peitossa. Se ulottuu aina etelänapaan asti, ja siellä on niin hirvittävän kylmä, ettei siellä ole muita eläviä olentoja kuin pingviinejä, jotka asuvat vain rannikolla. Sydän jäätyisi rinnassasi siellä, ja moni matkustaja, joka on koettanut tunkeutua sen sisäosiin, on saanut surkean kuoleman. Parasta on, että pysyt täällä, missä on kaunista ja lämmintä.

-- Raakalaisia tulee, -- huusi äkkiä eräs pingviineistä.

Sika heräsi makeasta unestaan ja hypähti kauhusta korkealle ilmaan.

-- Missä, missä? -- vinkui se.

-- Tuolla, -- vastasi pingviini ja osoitti nokallaan merelle päin, missä Lalli keksi kolme mustaa pistettä, jotka nopeasti lähestyivät. Ne olivat varmaan villien kanootteja, joista hän oli lukenut Robinson Crusoesta.

Sika syöksyi suinpäin metsään huutaen Lallille, että hän koettaisi pelastautua miten parhaiten taitaisi. Pingviinit sukelsivat nopeasti mereen. Raakalaisethan olivat ihmissyöjiä ja söisivät hänet suuhunsa, jos saisivat hänet kiinni. Hän juoksi sian perästä metsään, mutta hänen oli mahdotonta seurata sitä tiheässä viidakossa, ja hän huomasi pian jääneensä yksin, hengästyneenä ja vapisevana.

Kotvan aikaa juostuaan umpimähkään tuli hän taas rannalle, ja aivan metsän laidassa aukeni korallikalliossa pieni luola. Sinne hän juoksi ja piilottautui hiljaa perimmäiseen soppeen. Hän koetti pysytellä niin hiljaa kuin mahdollista ja viimein hän nukahti, mutta läheltä ammuttu laukaus herätti hänet, jotta hän kavahti pystyyn kauhuissaan. Kuitenkaan hän ei voinut vastustaa kiusausta, vaan katseli ulos luolan ovelta.

Silloin näki hän raakalais-joukon tulevan metsästä ja kantavan selässään polttopuita. Useimmat niistä olivat melkein alastomat, vyötäisten kohdalle vain oli kierretty vaatekaistale, mutta muuten ne eivät näyttäneetkään niin kauheilta kuin hän oli odottanut. Niillä oli tosin tumma suklaanvärinen iho, mutta heidän kasvonsa eivät hänestä näyttäneet julmilta, vaan pikemmin iloisilta ja vilkkailta.

He sytyttivät nyt ison nuotiotulen rannalle, ja kohta tuli muita raakalaisia kantaen raskasta ruumista, johon Lalli ei uskaltanut katsoa. Se oli varmaankin se vanki, joka syötäisiin.

Samassa oli kai joku raakalaisista huomannut Lallin, sillä hän hypähti pystyyn ja kiiruhti luolan ovelle.

Kovasti itkien pakeni Lalli pimeimpään soppeen, mutta se oli myöhäistä, ja pian tavoittelivat raakalaisen kädet häntä.

-- Älkää minua tappako, -- rukoili Lalli tuskaisesti. Silloin naurahti raakalainen hyväntahtoisesti.

-- En ole aikonut sitä tehdäkään, pikku herra -- sanoi hän ystävällisesti. -- Sinun on tultava ottamaan osaa ateriaamme. Kuinka olet joutunut yksin olemaan tällä saarella?

-- En minä tahdo ihmisenlihaa, vaikeroi Lalli.

Silloin pani raakalainen kädet puuskaan ja nauroi, niin että vatsa hypähteli.

-- Enkä minäkään, -- sanoi hän, -- mutta minä pidän paljon sianpaistista. Sitä me voimmekin tarjota sinulle, sillä olemme juur'ikään ampuneet sian.

Lalli nousi istumaan ja katsoi hämmästyneenä raakalaiseen. Todellakin tämä näytti hyväntahtoiselta ja iloiselta, ja Lallissa heräsi luottamus häntä kohtaan, niin että hän seurasi häntä toisten luo. Iloinen näky kohtasi häntä tuolla tulien ääressä. Raakalaiset olivat pystyttäneet jonkinlaisen paistinvartaan tulen yläpuolelle, ja vartaassa paistoivat he suuria läskiviipaleita, jotka tuoksuivat kovin hyvälle. Osa heistä lepäsi hiekalla, toisten tanssiessa ja laulaessa. Lallista tuntui, kuin olisi hän ennen kuullutkin muutamia lauluista. Ne eivät tuntuneet lainkaan niin hurjilta, ja moniaat naiset, jotka olivat tulleet mukaan saarelle, istuivat erillään toisista ja lauloivat virrentapaisia lauluja. Kaikki raakalaiset olivat hyvin ystävällisiä Lallia kohtaan, ja kun hän ei mitenkään voinut maistaa läskiä, se kun saattoi olla peräisin hänen ystävästään mustasta siasta, niin paistoivat he hänelle kalaa ja leipäpuun hedelmää. He kertoivat hänelle, että kaikki raakalaisheimot olivat jo kristityt, mutta että heidän lukumääränsä alituisesti väheni, kun he olivat alkaneet kärsiä valkoihoisten taudeista. Itse he asuivat toisilla saarilla, jotka Lalli oli nähnyt taivaanrannalla, mutta olivat tulleet tälle puolen sikoja metsästämään.

Äkkiä syntyi suurta levottomuutta raakalaisten keskuudessa, ja se osoittelivat hätääntyneinä merelle päin. Lalli näki silloin kapean mustan pilvenhattaran nousevan taivaanrannalle. Se kasvoi varsin nopeasti, ja ennen pitkää oli puoli taivaankantta mustana, ja häikäisevät salamat seurasivat toinen toistaan tuossa hirveässä pimeydessä, sillä välin kuin ukkonen jyrisi uhkaavasti, aivankuin raskaita tykkejä olisi kuljetettu kumisevaa siltaa pitkin.

Raakalaiset pakenivat puiden suojaan, mutta Lallin äiti oli opettanut, ettei ukkosilmalla koskaan pitäisi hakea puun alta turvaa, ja hän jäi rohkeasti avoimelle rannalle. Silloin näki hän kuohuvan vaahtoharjan nousevan tyvenellä merellä, se läheni lähenemistään, ja pian sattui häneen niin kova tuulenpuuska, että se paiskasi hänet maahan. UIvoen ja vonkuen kulki tuuli hänen ylitseen, ja hän kuuli metsän ryskävän ja kaikuvan, kun puut syöksyivät maahan rajuilman raivotessa. Vaivoin nousi hän pystyyn, mutta silloin tarttui tuuli häneen toistamiseen sellaisella voimalla, että hän kohosi maasta ja paiskautui avaruuteen eteenpäin kiitävän ukkospilven ohitse. Oltuaan melkein tunnotonna tuli hän tajuihinsa hiljaisen lastenkamarin sohvalla ja ryömi vavisten vuoteeseen.

8. Maanjäristys.

Lalli menee vierashuoneeseen. Isä nostaa Lallin polvellensa. Koko maailma luhistuu, ja kuu kierii sohvan alle. Villi herää kuolleista. Lalli kertoo.

Seuraavana aamuna koski Lallin ensimmäinen kysymys Villiä. -- Ei, kukaan ei ollut nähnyt kissaa sitten edellisen illan, ja Lallin mieli masentui. Hän oli puolittain toivonut, että Villi kuitenkin olisi selviytynyt ja että se olisi ehkä hypännyt lastenkamariin ja välttänyt haikalan puraisun, mutta nyt näytti siltä, kuin tämäkin viimeinen toivo olisi ollut turha. Hänellä ei siis ollut muuta neuvona kuin tunnustaa vanhemmille, mitä oli tapahtunut.

Aamiaisen syötyä kävi hän sentähden vierashuoneeseen, missä isä istui sanomalehtiä lukemassa, äidin ommellessa käsityötänsä.

-- Oletko poikaseni maasi myynyt ja hukannut rahasi, -- kysyi isä ja katseli poikaansa lehden takaa, -- vai oletko tehnyt pahojasi ja tahdot nyt niistä kertoa meille?

-- Ei, en minä, mutta haikala nieli Villin, -- nyyhkytti Lalli.

-- Mitä ihmettä sinä nyt loruat, -- kysyi isä aivan ällistyneenä.

-- Siellä korallisaarella Tyynessä valtameressä, -- selitti Lalli edelleen. -- Villi hyppäsi puunrungolta pelastaakseen minut, ja silloin haikala sen nieli.

Isä ja äiti katsoivat toisiinsa, ja sitten he alkoivat molemmat nauraa.

Sitten isä laski sanomalehden käsistään ja otti Lallin polvelleen, silittäen ystävällisesti hänen keltaista kiharapäätään.

-- Tuo seikkailusi täytyy sinun selittää vähän tarkemmin, -- sanoi hän, ja Lalli kertoi alusta alkaen seikkailuistaan maapallolla, ja isä ja äiti kuuntelivat kasvavalla jännityksellä.

-- Tuohan kuulostaa hirveän mielenkiintoiselta, -- sanoi isä, kun Lalli oli lopettanut kertomuksensa. -- Kaikki oli tietysti unennäköä, mutta yhtä kaunista voi se silti olla. Ei sinun tarvitse Villiä surra, se kyllä palaa pian.

-- Unennäköäkö, -- toisti Lalli aivan kiukuissaan. -- Eivät ne ole voineet olla unia. Jollette minua usko, niin minä näytän, että voin vielä kerran hypätä tuolle karttapallolle. Tulkaa vain mukaan lastenkamariin!

-- Sillä tapaa saa pojan parhaiten vakuutetuksi, arveli isä, ja kaikki lähtivät lastenkamariin.

Siellä oli karttapallo ja näytti niin pieneltä ja mitättömältä kirkkaassa päivänvalossa, ettei Lalli itsekään voinut ymmärtää, miten hän oli voinut sille hypätä. Mutta tiesihän hän, että kaikki oli todellisuutta, ja jos hyppäys oli käynyt päinsä eilen, niin voi se tapahtua tänäänkin.

-- Sen täytyy olla liikkeessä, -- selitti hän varmasti, mietittyään hetkisen.

Sanaa sanomatta pani isä sähkökojeen käyntiin, ja maapallo alkoi liikkua hitaasti pienen kuun sitä kiertäessä. Mutta aurinko näytti niin kalpealta ja himmeältä päivänpaisteessa, että hän tuskin tiesi, milloin oli päivä tai yö eri osissa maapalloa.

-- Tuolla on korallisaari, -- selitti Lalli ja osoitti pientä pistettä Tyynessä valtameressä. -- On kai parasta, että hyppään sinne takaisin katsomaan, onko Villi siellä.

Isä ja äiti hymyilivät toisilleen merkitsevästi. Lallistakin tuntui, että kaikki tuo oli aivan mahdotonta, mutta täytyihän hänen todistaa heille, että hyppääminen kävi päinsä. Hän kiipesi sentähden sohvalle ja valmistautui hyppäämään.

-- Varo itseäsi, ettet loukkaannu, -- huusi äiti kauhuissaan.

Mutta varoitus tuli liian myöhään. Lalli oli ehtinyt tehdä hyppäyksen, -- kuului rusahdus ja kolahdus -- ja poikanen potki lattialla, pienen karttapallon kieriessä mattoa pitkin ja kuun kadotessa sohvan alle.

Palvelijatar aukaisi keittiön oven nähdäkseen, mikä oli hätänä, ja samassa livahti Villi häntä pystyssä iloisena huoneeseen.

-- Villi, -- huudahti Lalli ja unohti jälleennäkemisen ilossa häpeänsä ja pettymyksensä ja särkevän polvensa, -- miten sinä vältit haikalan? Mutta Villi vain kehräsi ja silitti kylkiään häntä vastaan.

Isä ja äiti, jotka juuri aikoivat Lallia nuhdella karttapallon rikkomisesta, katselivat ihmeissään tätä näytelmää.

-- Ne kaiketi ovat kuitenkin olleet hyvin selviä unia, -- sanoi isä vihdoin, -- ja Lalli-parka uskoi itse varmasti siihen mitä hän jutteli. Sinun on kerrottava, poikaseni, seikkailusi vielä kerran oikein juurta jaksain.

Sitten istuutuivat he kaikki kolme sohvaan, ja Villi hypähti äidin syliin, ja Lalli kertoi kaikista seikkailuistaan yhtä perinpohjin, kuin ne tässä on esitetty.