Part 6

-- Tunnutte, hyvä herra, ylen paljon palvelevan vatsaanne, -- arveli nokkaeläin ylhäisesti keikauttaen niskaansa, ja kissa näytti joutuvan aivan häpeisiin. -- Mitä minuun tulee, -- jatkoi nokkaeläin -- niin päähäni ei pälkähtäisikään varastaa toisten munia tai syödä muuta kuin simpukoita, matoja ja kaloja, mutta sille en mahda mitään, että jälkeläiseni huonontuvat suvustaan. Minusta polveutuvien eläinten joukossa on täällä Austraaliassa monta sellaista, jotka syövät muita eläimiä. Ne eivät ole sinua paremmat, vaikkakin kaikilla on poikastensa säilyttämistä varten pussinsa, jollaista sinulla ei ole. Täällä asustaa pussihukka, pussinäätä ja pussikarhu ja minkä nimisiä kaikki lienevätkään, mutta pahin kaikista on pussiahma, vaikkakaan se ei ole suuri, sillä se ei anna minkään eläimen elää rauhassa, jos vain se sille jotakin mahtaa.

-- Panetteletko sinä kunnon väkeä selän takana, mokoma katala roisto, -- sähähti vihainen ääni saniaisviidakosta, ja esiin syöksyi tuuheakarvainen olento säihkyvin silmin ja hampaat irvessä.

Nokkaeläin pakeni puroon nuolen nopeudella, nokkasiilin levittäessä kaikki piikkinsä suojakseen.

-- Pakene, poika, -- vikisi nokkasiili hätäytyneenä. -- Kas tuossa on itse paholainen kimpussamme.

Esiin syöksyvä pussiahma ei ollut iso, mutta näytti niin hurjalta ja ilkeältä, että Lalli kadotti rohkeutensa ja pakeni muurahaiskeon toisella puolella olevaan korkeaan puuhun, jonka paksu runko kohosi saniaisten keskestä, mutta jonka latvaa hän ei voinut nähdä tuuheilta saniaislehdiltä. Sillä välin ryhtyi Villi rohkeasti taisteluun pussiahmaa vastaan hypäten sen niskaan. Ahma tavoitteli purrakseen, niin että leukapielet naksahtelivat tuhoaennustavasti, mutta kissa oli aina sitä sukkelampi. Villin lyhyet hampaat ja kynnet eivät kuitenkaan voineet läpäistä ahman tuuheata turkkia, ja niin pian kuin Lalli oli puussa turvassa, livahti Villikin parilla loikkauksella perästä.

-- Siinä sinulle parahiksi, senkin roisto, vikisi nokkasiili raivoavalle ahmalle, joka kiukuissaan puri ja repi kaarnaa puunrungosta.

-- Vartokaapa vain, -- huusi ahma. -- Minä tässä vielä näännytän nälkään teidät molemmat siellä puussa. Kutsunpa eukkoni apuun.

Ja sitten se päästi maanittelevan ulvahduksen, ja viidakosta tuli toinen pussiahma hampaat yhtä uhkaavasti kiilussa.

Lallista alkoi puussa kököttäminen tuntua koko kaamealta. Hänellä ei ollut vähintäkään halua laskeutua ja joutua noitten ilkeitten petojen raadeltavaksi. Hänen piti ottaa selko siitä, oliko mahdollista saada mitään apua läheisyydestä. Tässä mielessä hän kiipesi vielä ylemmäksi puuhun, niin että hän saattoi nähdä yli saniaisten, jotka alempana haittasivat näköalaa. Mutta täältäkään hän ei voinut paljoa nähdä, sillä puro virtasi ahtaan ja syvän laaksonourun pohjalla, jonka reunojen yli hän ei vielä kyennyt näkemään. Hän kiipesi sentähden vielä korkeammalle, ja nyt vihdoinkin hän hallitsi maisemaa.

Toisella suunnalla hän näki siintävän vuorijonon kohoavan taivasta kohti. Sielläpäin näyttivät olevan puron lähteet. Vuorten ja hänen välillä oli laakson toinen reuna matalan viidakon peittämä, mutta toisella puolella kohosi komeita puita. Ne näyttivät kuitenkin tarjoavan vain perin vähäisen siimestä, sillä lehdet olivat syrjällään eivätkä lappeellaan aurinkoon päin, niinkuin on laita kotona Suomessa. Toisella suunnalla hänen lähellään laski puro laakson ourusta laajalle aaltomaiselle lakeudelle, jolla suuria lammaslaumoja oli laitumella. Pari repaleista mustaa poikaa moniaan koiran avustamana kaitsi niitä.

-- Hei, pojat, -- huusi Lalli. -- Tulkaa pelastamaan minua pussiahmojen kynsistä.

Pojat näyttivät kuulleen huudon, sillä he tulivat heti juoksujalkaa koirat mukanansa ja paksut sauvat aseena. Pystykorvaiset koirat olivat suuret ja voimakkaat. Ne kävivät heti vimmatun raivokkaasti molempien pussiahmojen kimppuun, jotka puolustautuivat hampaat irvessä ja vihaisesti muristen. Syntyi hurja, mutta lyhyt ottelu, sillä koirat olivat ahmoja paljon suuremmat, ja pojat käyttivät hyväkseen jokaista tilaisuutta rusikoidakseen sauvoillaan raivokkaita petoja. Vielä kuollessaankin purivat hurjat eläimet sauvoja ja tavoittelivat koiria.

-- Nyt ilostuu isäntämme, -- sanoi toinen poika taistelun tauottua. -- Nuo ilkeät ahmat syövät hänen lampaitaan ja kanojaan.

Nyt oli Lallilla aikaa lähemmin tarkastella molempia poikia. Näillä oli tavattoman rumat kasvot ja ulkonevat leuat, mutta he näyttivät varsin kilteiltä ja ystävällisiltä. Hän laskeutui sen tähden alas puusta ja meni puristamaan vapauttajainsa kättä, jolloin pojat sanoivat nimekseen Niku ja Timu.

-- Oletteko te kaikki täällä noin mustia, -- kysyi Lalli.

-- Ei suinkaan, -- vastasi Niku. -- Useimmat ihmiset täälläpäin ovat valkeita kuten sinäkin. Mustia ihmisiä ei ole montakaan jäljellä, ja heistä ovat useat sairaita. Isäntämme myöskin on valkoihoinen. Hänellä on monta monta tuhatta lammasta. Niku ja Timu kaitsevat lampaita, ja samoin tekee myöskin isä, silloin kun hän ei ole sairas tai päissään.

-- Isäsi ei enää kauan kaitse lampaita, poika, -- sanoi käheä, soinnuton ääni tiheiköstä. -- Hän lähtee kohta valkean Kristuksen luo, missä ei sairaus eikä jano häntä enää kiusaa.

Ja saniaislehtien välistä astui esiin vanha, valkeahapsinen, kauhean laiha ja näivettynyt metsäläinen, jonka kasvot olivat vieläkin rumemmat ja eläimellisemmät kuin poikien.

-- En tiennyt, että isä oli siellä nukkumassa, -- sanoi Niku anteeksipyydellen. -- Luulin isän maanneen päissään navetassa.

Lalli katseli säälien ja inhoten kurjaa metsäläistä, joka lausuttuaan äskeiset sanansa alkoi yskiä varsin surkeasti ja ontosti.

-- Se on yhdentekevää, -- sanoi musta mies yskän tauottua, -- Valkoihoisten tulivesi ja heidän tautinsa ovat murtaneet suuren metsästäjän Marun, joka nuoruudessaan kykeni heittämään pumerankiansa paremmin kuin kukaan toinen. Vielä tänäkään päivänä ei ole ketään, joka osaa heittää hänen tavallaan.

Ja vanha metsäläinen otti repaleisen takkinsa alta kummallisen, suorakulmaiseksi painetun puukappaleen ja heitti sen ilmaan heikon, laihan käsivartensa voimalla. Pumeranki lensi kappaleen matkaa, mutta tuli kohta takaisin omistajansa käteen.

Maru nauroi onttoa, käheää nauruaan.

-- Katsohan, poikaseni, -- sanoi hän uljaasti. -- Tuollaista ei moni valkoihoinen kykene tekemään. Muinoin Maru harhaili näissä metsissä metsästäen kenguruja ja oli voimakas ja vapaa, kunnes hän kerran kohtasi valkoihoiset miehet. Nämä taritsivat hänelle tulivettään, ja siitä pitäen on hän ollut heidän ja tuliveden orja, ja sitten sai hän rintaansa valkean kuoleman, jota he sanovat keuhkotaudiksi, ja nyt hän kohta kuolee. Hoh hoi tosiaan! Olivatpa ne toisenlaisia aikoja.

-- Niku ja minä emme koskaan maista valkoisten tulivettä, -- sanoi Timu päättäväisestä. -- Me palvelemme heitä ja otamme heidän kultansa, mutta emme koskaan heidän tulivettänsä.

-- Siinä teet oikein, Timu, -- sanoi Lalli vakavasti. Hänkin oli nähnyt juopuneita miehiä omassa maassaan ja hän aavisti, mitä metsäläinen tarkoitti tulivedellä.

-- Niinpä niin, -- huokasi vanhus ja yskäisi uudestaan. -- Vanhan Marun täytyy vielä viimeistä kertaa lähteä katsomaan metsää, sillä yöllä hän kuolee. Jos sinua, poika, huvittaa, niin voit tulla mukaan, ja minä näytän sinulle, mitä siellä vielä on näkemisen arvoista. He ovat hävittäneet parhaimman riistan tultasyytävillä putkillaan, mutta hiukan on sitä toki vielä jäljellä, samoin kuin on hiukan vielä henkeä Maru-vanhuksessa.

-- Saammeko tulla mukaan, saammeko tulla mukaan? -- huusivat molemmat pojat.

-- Vaikkapa vain, -- myönsi vanhus, -- voivathan valkean miehen koirat tunnin ajan vartioida valkean miehen lampaita. En usko, että nyt voi mitään vaaraa olla tarjolla, nyt, kun pussiahmat ovat poissa. Menkäämme kuitenkin ensin katsomaan, miten lampaitten laita on.

He lähtivät kaikki lakeudelle, jossa oli mustanaan määkiviä lampaita. Maa oli täynnänsä koloja ja petollisia maanalaisia käytäviä, joihin jalka äkkiä vajosi ja joista silloin tällöin kanien päitä pistäytyi esiin.

Vanha austraalialaisneekeri naurahti käheästi.

-- Kas tuollaista sukua valkoinen mies on tuonut meille metsänriistamme tilalle, -- sanoi hän. Niitä eläimiä on nyt maa tulvillaan, niin etteivät valkoihoiset itsekään tiedä, miten heidän on niiltä suojeltava vainioitaan. Ensin oli heillä vaivaa niitten tänne tuomisessa, ja nyt maksavat he palkinnon sille, joka niitä ampuu.

-- Häts, häts, -- huusivat pojat ja kiiruhtivat lammaslauman luo.

Muutamien lampaitten selässä istui muhkeita, koreavärisiä papukaijoja, jotka peloittavalla, koukkuisella nokallansa hakkasivat lampaita selkään.

-- Tuollaista eivät papukaijat ennen osanneet, -- sanoi Maru miettivästi. -- Ennen ne söivät puiden hedelmiä, mutta nyt ovat ne ruvenneet ahmimaan lihaa, siitä lähtien kuin valkoihoiset ripustivat lampaantaljansa ulos kuivamaan. Elottomista taljoista ovat ne oppineet ahdistamaan eläviä lampaita.

Lallia puistatti. Kauheata oli katsella, kuinka nuo suuret koreat linnut istuivat raatelemassa eläviä lammasraukkoja, jotka turhaan määkivät ja potkivat, sillä julmat viholliset olivat kynsillään tarrautuneet kiinni paksuun villaan. Pojat heittivät lintuja taitavasti kivillä, ja pian oli suuressa lammaslaumassa taas elämä rauhallista. He jättivät nyt vartioimisen koirille ja astelivat metsään.

Viidakossa räkättivät ja huusivat pienet vihreät papukaijat, ja heidän tultuaan isoon metsään syytivät erikokoiset isommat kaijalajit heille vastaan pilkkasanoja ja herjauksia. Omituista kyllä eivät Niku ja Timu näyttäneet ymmärtävän, mitä linnut huusivat, vaikkakin nämä kutsuivat heitä mitä kauheimmilla nimillä, mutta Lalli ja Villi käsittivät joka sanan. Villi oli niin raivoissaan, että hänen silmänsä säkenöivät, ja turhaan koetti hän ahdistaa pienempiä niistä. Suurempia hän ei uskaltanut lähestyä. Häntä oli säikähdyttänyt lampaitten kohtalo, mutta tämä ei suinkaan estänyt häntä vastaamasta herjauksiin samalla mitalla.

Lalli näki tässä metsässä kaikenlaisia omituisia puita ja pensaita. Toisissa pensaissa oli marjoja ja pähkinöitä, jotka kelpasivat syötäväksi, mistä molemmat villipojat kyllä näyttivät olevan selvillä. Muutamat puut olivat tavattoman suuria, mutta katkaistuista kannoista Lalli huomasi, että hirrenhakkaajan kirves jo oli tätä metsää hävittänyt. Puiden oksilla vilisi lintuja, mutta nelijalkaisia ei ollut niin viljalti kuin Ameriikan ja Intian metsissä. Täällä ei kuulunut vaarallisten petoeläinten ulvontaa eikä karjuntaa. Ne harvat nelijalkaiset, joita täällä tapasi, olivat jotensakin pieniä ja ihmisille vaarattomia, kuten pussiahma, joka kyyryllään istui puun oksalla ja katseli kulkijoita aran uteliaasti, ja pussihukka, joka hiljaa tassutteli pensaikossa. [Pussihukka on Austraalian verenhimoisin lampaan ryöstäjä.]

Äkkiä näki Lalli puitten lomassa muutamia hyvin merkillisiä eläimiä, jotka pitkin hyppäyksin pakenivat heidän tieltänsä. Maru vihelteli hiljaa, ja silloin ne pysähtyivät ja tirkistelivät uteliaina ihmisiin. Ne muistuttivat jättiläisjäniksiä, mutta seisoivat takajaloillaan ja tekivät niiden avulla korkeita hyppyjä. Toisilla oli vatsan alla nahkapussi, josta pieni poikanen katseli maailmaa kirkkain, uteliain silmin. -- Kenguruja, -- selitti Maru.

-- Kas vain, -- huusi eräs niistä, -- siinähän on vanha Maru. Piti! Piti! Kuti! Etpä voi enää tehdä meille mitään, mokomakin raukka. Jopa olet aikasi elänyt.

Pojat eivät nytkään ymmärtäneet, mitä eläimet sanoivat, mutta vanha metsäläinen ymmärsi, ja hänen kasvonsa kävivät tuskan vääristämiksi.

-- Ei tule teidänkään sukunne elämään kauan minun jälkeeni, -- huusi hän. -- Valkoisen miehen pyssyt tekevät teistä pian lopun.

Villi, joka vihasta säkenöivin silmin oli kuunnellut kenguruiden puhetta, hyppäsi nyt lähintä hyppijää kohti, ja heti hajaantui koko lauma vimmattuun pakoon loikaten korkealle yli kivien ja pensaiden.

Kulkijamme tulivat nyt pienelle järvelle, josta laski puro, ja tämän pinnalla uiskenteli erilaatuisia vesilintuja. Mustat joutsenet eniten Lallia huvittivat. Kotona oli hän aina kuullut sanottavan: "valkoinen kuin joutsen", mutta täällä Austraaliassa näkyi kaikki olevan ylösalaisin.

He kiersivät järven ja tulivat pienelle virralle. Se laski roiskien alas vuorilta ja muodosti vähäisen vesiputouksen, joka pirskotti vaahtoaan puitten oksille.

Vanhan metsäläisen askelet olivat käyneet hitaammiksi ja raskaammiksi, ja hänen oli yhä taajemmin pitänyt pysähtyä yskimään. Nyt hän kävi kivelle istumaan voimatta jatkaa sen pitemmälle.

-- Tämä on kaunis kohta Marun kuolinpaikaksi, -- sanoi hän. -- Se muistuttaa isieni metsiä, joissa he metsästivät vapaina miehinä tarvitsematta palvella valkoista miestä. Valkoisen miehen Jumala on hyvä Jumala ja hän ottaa haltuunsa vanhan Marun sielun ja antaa hänelle anteeksi, jos hän ei aina ole elänyt niinkuin olisi pitänyt.

-- Ei, ei toki, -- sanoi Lalli hätäisesti, -- Maru ei saa kuolla vielä, Marun pitää levähtää vain hiukan, niin väsymys kyllä häviää.

Metsäläinen pudisti päätään. Sen jälkeen otti hän repaleisen takkinsa taskusta nahkapussin ja antoi sen Lallille.

-- Katsohan, -- sanoi hän nauraen käheästi, -- valkoihoiset eivät tienneet, että Maru oli rikas, paljon äveriäämpi kuin he itse. He halveksivat vanhaa Marua, ja kuitenkin olisi hänellä ollut rahaa ostaa heidän tiluksensa, jos olisi mielinyt. Mutta vanha Maru ei välittänyt heidän tiluksistaan. Hän huoli vain metsistä ja vainioista, ja sen tähden piti hän parempana kaitsea heidän karjojaan. Ei myöskään Marun pojilla saa olla noita kiiltäviä kiviä, sillä silloin voisi tapahtua, että valkoihoiset tulisivat kateellisiksi ja tappaisivat heidät kivien takia. Valkoihoiset muuttuvat eläimiksi, kun saavat nähdä sellaisia kiviä tai punaista kultaa. Mutta sinä olet ollut hyvä vanhalle Marulle etkä ole häntä halveksinut, ja sen tähden annan ne sinulle.

Näin sanoen hän aukaisi pussin, ja Lalli näki, että se oli täynnänsä säihkyviä, läpikuultavia kiviä, jotka hän arvasi timanteiksi, sillä olihan hän Luonnonkirjasta lukenut vanhasta Amrusta ja hänen timanteistaan, ja hän tiesi myöskin, kuinka kallisarvoisia sellaiset kivet ovat, joista muutamat olivat hänen peukalonpäänsä kokoisia.

-- Mutta niillähän Maru saattaisi ostaa koko Austraalian, -- sanoi hän aivan hämmästyksissään.

-- Jos Maru olisi valkoihoinen, voisi hän sen tehdä, -- sanoi vanhus surumielisesti, -- mutta mustaihoiselle se on mahdotonta. Ei hän ymmärrä käyttää valkoihoisen rahoja, vaan valkoihoinen petkuttaisi häneltä kaiken taikkapa ehkä tappaisikin hänet. Ota vain kivet, poika, ja käytä ne auttaaksesi mustia veljiäni.

Kyynelet kihosivat Lallin silmiin, kun hän otti käteensä pussin, ja hän lupasi säästää timantit siksi kunnes kasvaisi suureksi ja palaisi Austraaliaan auttamaan mustaihoisia.

-- Silloinpa minä voin kuolla turvallisesti, -- sanoi vanhus.

Molemmat villipojat katsoa tuijottivat isäänsä ja timantteihin hämmästynein silmin, kuitenkaan sanomatta mitään.

-- Jollet heti paikalla luovuta minulle noita kiviä, poika, -- sanoi ankara ääni pensaikosta käyttäen Marun ja poikien kieltä, jota myös Lalli ymmärsi, -- niin käy sinun huonosti. Tuo vanha petturi on minun palvelijani, ja jos hän on löytänyt timantit minun tiluksiltani, niin kuuluvat ne minulle eivätkä hänelle.

Viidakosta astui esiin parrakas, ahavoitunut mies, joka ojensi uhkaavasti kiväärinsä Lallia kohti.

-- Hyppää, hyppää -- huusi Villi, ja Lalli ymmärsi heti hänen tarkoituksensa, ja molemmat tekivät hyppäyksen avaruuteen parrakkaan miehen luodin vinkuessa aivan Lallin korvissa.

7. Polyneesia.

Kuinka Lallin on vaikea osata pilkkuun. Merikö vai järvi, kookospähkinäkö vai saari. Ihmemaa meren pohjalla. Haikala nielee Villin. Lallin suru ja musta sika lohduttajana. Sian viisaus. Ihana maa. Siivekkäitä sotilaita. Antarktis. Raakalaiset saapuvat. Lallin pako. Ihmissyöjät osoittautuvatkin olevansa siansyöjiä. Kauhea rajumyrsky.

Lalli oli mielestään parantumaton hutilus, kun hän herätessään huomasi, että hän oli hukannut nahkapussin timantteineen, aivan niinkuin hän edellisellä kerralla oli kadottanut kultamaljakon. -- Miten saattoi hän olla sellainen kömpelö köntys? Äiti olisi toki tullut niin iloiseksi, jos hän olisi saanut sellaisen kauniin kiven, ja isä olisi varmastikin voinut ostaa sen saaristossa olevan huvilan, joka hänen mielestään nyt oli aivan liian kallis, ja kuitenkin olisi jäänyt riittävän paljon tähteeksi poloisten Austraalian neekerien auttamiseksi. Kaikki tuo oli niin harmittavaa, ettei Lallia laisinkaan haluttanut kertoa vanhemmillensa matkoistaan, vaikka hän muuten oli aikonut kertoa niistä juuri tänään. Hänen täytyi vielä tehdä pari yritystä. Ehkäpä hänen sittenkin onnistuisi tuoda mukanaan jotakin kallisarvoista.

Hän tutki uudelleen karttapalloansa. Hän oli jo käynyt tärkeimmissä maanosissa, mutta toisaalta Aasian ja Austraalian sekä toisaalta edellisten ja Ameriikan välillä levisi mahtava Tyynimeri ja kun hän tarkemmin katseli, näki hän tässä meressä lukemattoman joukon suuria ja pieniä saaria useimmiten jakautuneina erinimisiin ryhmiin. Karttapallolla tämän saarimaailman nimenä oli Polyneesia. Kaikki nämä pienet pilkut näyttivät niin kummallisilta hajallaan sinisessä valtameressä, että Lallia kovasti halutti nähdä, millaisilta ne todellisuudessa näyttivät. Hänestä tuntui kuitenkin varsin vaikealta hypätessään halki avaruuden osua oikeaan pilkkuun, sillä saaret olivat kaikki niin pieniä, että oli vaikeata edeltäkäsin laskea, mihin niistä hän maapallon pyöriessä putoaisi.

Kun hän sitten illalla istui hiljaisessa lastenkamarissa ja näki vähäisen auringon valaisevan pieniä saaria, ei hän voinut kuitenkaan vastustaa kiusausta, vaan houkutteli Villin keittiöstä, missä se oli kiivennyt yötilalleen lämpimälle liedelle. Sitten hän otti tarkan suunnan ja koetti ottaa huomioon pallon pyörähdyksen, jottei hyppäisi ohitse.

-- Uskallammeko me, Villi, -- kysyi hän ja osoitti valitsemaansa pientä pistettä.

-- M-jaa, vastasi Villi, kyyristyneenä hyppäämään pyörivälle maapallolle.

Sitten he lentää suhahtivat ilman halki.

Mutta sittenkin hän oli ollut typerä antautuessaan niin uhkarohkeaan yritykseen. Pää edellä hän sukelsi syvään veteen, joka maistui hirveän suolaiselta kun sitä sai suuhunsa. Hän osasi tosin vähän uida, mutta vaikea oli hänen sittenkin päästä pinnalle kauheasta syvyydestä, mihin hän oli vajonnut.

Pintaan kohottuaan hän karisti veden silmistään ja katseli ympärilleen. Hänen vieressään Villi polskutteli ja pärskytteli suolavettä suustaan ja sieraimistaan.

-- Mikähän soma valtameri tämä olikaan? -- ajatteli Lalli. -- Sehän näytti vain aivan pieneltä pyöreältä sisäjärveltä, jota ympäröivät joka puolella huojuvia palmuja kasvavat rannat. Hän oli pudonnut melkein keskelle tätä järveä. Ei suinkaan se voinut olla Tyyni valtameri! Tyyni se kyllä oli, sillä vain pienet, kimaltelevat laineet panivat vedenkalvon väreilemään, paitsi eräällä taholla, missä pitkät mainingit hiljaa vyöryivät ja vähitellen asettuivat ehtiessään matkan päähän rannasta. -- Mutta missä olivat nuo pienet pisteet, jotka hän oli huomannut karttapallolla? Vedessä kellui tosiaankin jotain, ja hän oli aivan sellaisen mustan pisteen läheisyydessä, mutta eihän se saattanut olla saari, jota kohti hän oli hypännyt. Eihän karttapallolle voinut olla merkittynä tuollaisia mitättömiä täpliä. Silloinhan voitiin yhtä hyvin piirtää hänen kiikkuhevosensakin karttapallolle.

Hän ui muutaman vetäisyn verran tuota tummaa esinettä kohti ja huomasi silloin, että se olikin iso kookospähkinä, joka kellui vedenpinnalla. Hän työnsi sen allensa ja huomasi silloin, että nyt oli paljon helpompi uida, sillä iso pähkinä kannatti häntä vedenpinnalla.

Vähän matkan päässä hänestä uiskenteli kokonainen puunrunko laineiden loiskahdellessa sitä vastaan. Sille oli hänen päästävä voidakseen vielä paremmin pysytellä pinnalla. Hän teki vielä muutaman vetäisyn ja sai kiinni rungosta juuri ennenkuin hänen voimansa pettivät. Myöskin Villi kiipesi rungolle märkänä ja nolona.

-- Huh sentään, -- sanoi Villi, -- tästä minä en lainkaan pidä. Vesihän on niin suolaista, ettei sitä voi edes nuolemalla päältänsä karistaa.

Samassa pyörähti runko taaskin, ja Villi pudota molskahti pää edellä uudestaan veteen. Lalli nauroi, niin että hänen kätensä olivat vähällä luiskahtaa irti, ja hän sai suunsa suolavettä yhtä täyteen kuin Villikin. Häntä ei laisinkaan peloittanut täällä haaleassa vedessä, joka oli yhtä kirkasta ja läpikuultavaa kuin ilma pään päällä. Hän koetti parisen kertaa päästä kahareisin puunrungolle, mutta joka kerran kiepsahti se ympäri, ja Villi-rukka, joka hädintuskin oli päässyt vedestä, vierähti takaisin aaltoihin toruen ja nurkuen. Vihdoin viimein hän päätti vain pysytellä kiinni rungossa ja samalla pitää sitä tasapainossa, niin että Villi sai olla kuivilla.

-- En minä vain pidä vedestä, -- sanoi Villi, sittenkun he olivat hetkisen ajautuneet maata kohti, -- mutta tuolla pohjassa on sellaisia kauniita nähtäviä, etten osaa oikein suuttuakaan. Katsoppa vain!

Kun Lalli katsahti veteen, valtasi hänet hämmästys ja ihmettely. Hän saattoi nähdä aivan tuon pienen järven pohjaan, vaikka se oli varsin syvä, ja pohja näytti hänestä aivan ihmeelliseltä satumaailmalta. Siellä levisi oksiansa joka taholle levittelevistä kummallisista puista muodostunut metsä, ja puiden oksilla kasvoi kirjavia kukkia, joiden terälehdet hiljaa liikkuivat tai kokonaan katosivat oksan sisään, kun joku kala tai muu eläin lähestyi niitä. Näiden puiden oksille nousivat kalaparvet kuin koreat linnut ja perhoset, ja pohjalla vilisi muita eläviä olentoja, jotka usein olivat mitä eriskummallisinta muotoa ja väriä. Jotkut niistä muistuttivat kukkia, toiset sieniä tai hämähäkkejä. Merikravut kiitivät kylki edellä, simpukat ryömivät hitaasti eteenpäin, ja meritähdet ja mustekalat ojentelivat pitkiä lonkeroitaan tavoitellen saalista. Kaikki näytti niin salaperäiseltä, että Lallin melkein teki mieli laskeutua pohjaan ja lähteä huvikävelylle näihin metsiin.

Hitaasti kuljetti aallokko puunrunkoa valkeata hiekkarantaa kohti. Lallilla oli hyvästi aikaa tarkastella syvyyksien eläinmaailmaa, ja Villikin oli siitä sangen huvitettu ja sitä halutti hypätä pohjaan pyydystämään ohikiitäviä merikrapuja. He olivat jo tulleet varsin lähelle maata, kun Lalli silmäillessään taakseen näki kauhean suuren kalan, jolla oli kita täynnä sahamaisia ja teräviä hampaita ja jonka selkäevä oli uhkaavasti kohollaan kuin iskuun nostettu miekka. Se kiiti heidän perästään arvatenkin aikoen hyökätä heidän kimppuunsa, ja Lalli tajusi heti, että sen täytyi olla haikala. Hän ymmärsi olevansa mennyttä miestä, sillä hän ei voinut päästä maihin ennenkuin haikala hänet saavuttaisi, ja hän parkaisi kauhusta.

Samassa teki Villi valtavan loikkauksen puunrungolta ja pudota molskahti veteen Lallin ja haikalan väliin. Kauhuissaan irroitti Lalli otteensa ja ui maihin ponnistellen epätoivon vimmalla, kunnes hänen jalkansa tapasivat pohjaan ja hän voi kahlata maihin lämpimien maininkien häntä huuhtoessa.

Kun hän oli tullut kuiville, etsivät hänen silmänsä Villiä, mutta missään ei sitä näkynyt vilaukseltakaan. Sen sijaan hän näki kappaleen matkan päässä rannasta haikalan uhkaavasti kohotetun evän. Ilmeistä oli, että Villi oli pannut henkensä alttiiksi pelastaakseen hänet.

Silloin heittäytyi Lalli epätoivoissaan rannan valkealle, kimaltelevalle hiekalle, jota peittivät mitä kauneimmat simpukankuoret ja vedenalaisesta metsästä ilmeisesti irtautuneet rahtuset. Hän itki niin katkerasti, että hänen sydämensä oli pakahtua. Olihan hirveää, että Villin, hänen parhaan ystävänsä täytyi uhrata henkensä pelastaakseen hänet. Mitä nyt sanoisivatkaan isä ja äiti, kun hän täältä tulisi kotiin ilman Villiä? Nyt vasta hän ymmärsi, kuinka paljon hän oli pitänyt ystävästänsä ja kuinka paljosta hänen oli tätä kiittäminen.

-- Röh, röh, -- kuului hänen korviinsa kummallisen tutunomainen ääni. -- Mitä sinä siinä olet pitkälläsi ulvomassa, poika? Tämä on oivallinen paikka, eikä sinun ole syytä valitella tänne joutumistasi.