Part 5

-- Tuolla edempänä istuu puussa julman iso täplikäs kissa vaanimassa. Se mahtaa varmasti olla jaguaari, josta tapiiri puhui. Mitäs me nyt teemme? Jos sinä kuljet sen oksan alitse, jolla se istuu, niin heittäytyy se niskaasi, emmekä me myöskään voi päästä sen ohitse, sillä metsä on liian tiheä. Mutta ehkäpä minä voin houkutella sen sieltä, jos koetan parastani.

Villi hiipi taas eteenpäin, siksi kunnes tuli aivan lähelle valtavan suurta kissaa. Silloin piilottautui hän puun taakse ja huusi täyttä kurkkua:

-- Hei kuulehan sinä, täpläinen lurjus, sinä hävytön lampaansyöjä, sinä pelkuri roisto ja varas, otappa kiinni, jos saat!

Jaguaari nosti päätänsä. Sen silmät säkenöivät vihasta, ja se päästi kiukkuisen kiljahduksen, mutta ei liikahtanutkaan paikaltaan. Silloin kiipesi kissa puuhun sen yläpuolelle ja alkoi nakella oksia ja mädäntyneitä hedelmiä sen päälle. Vihan vimmoissa kavahti jaguaari pystyyn ja alkoi ajaa takaa pientä kiusanhenkeään, mutta tämä lähti kiipeilemään kapeita, huojuvia köynnöskasveja pitkin, jotka eivät voineet kestää raskaan jaguaarin painoa, ja kapuili tällä tapaa puusta puuhun. Joskus se päästi jaguaarin aivan lähelleen ja nauroi sitä vasten naamaa koko ajan sinkautellen jälkeensä herjaavia pilkkasanoja. Silloin teki peto raivoissaan valtavia loikkauksia häntä kohti, mutta ketterä kissa ei ollut koskaan siinä, missä ahdistaja oli hänet viimeksi nähnyt. Niin eteni ajo tiheään metsään, ja sillä välin hiipi Lalli eteenpäin polkua myöten aina niin pitkälle, ettei hän enää kuullut heidän torailuaan, pilkkasanojaan eikä huutoaan. Muutaman minuutin kuluttua liittyi Villi taas hänen seuraansa uljaana ja kiihdyksissä.

-- Enkö tehnyt tehtävääni hyvin, -- nauraa virnisti hän, ja Lalli silitti hyväillen hänen säkenöivää, kellanpunaista selkäänsä.

Heidät keskeytti kauhea, puunoksilta kuuluva meteli, ja katsahtaessaan ylöspäin näkivät he parven apinoita, jotka huiskauttivat itsensä oksalta oksalle. Lalli ei ollut koskaan voinut aavistaakaan, että apinat saattoivat olla niin ketteriä. Ne tarttuivat kiinni hännällään yhtä usein kuin käsilläänkin, ja välistä riippuivat ne oksista vain häntänsä varassa ja virnistelivät Lallille ja Villille. Ne olivat varmastikin mölyapinoita.

-- Etkö luule meidän nähneen, kuinka jaguaaria petkutit, -- huutelivat ne Villille. -- Se ei tosiaankaan ollut kissan työksi hullumpaa, mutta meitäpäs et kykenekään saamaan kiinni, vaikkapa eläisit satasen vuotta.

-- Mitä minulla olisi teidän kanssanne tekemistä, kurjat rimppakintut, -- ärähti Villi suuttuneena. -- Mölytä te kyllä osaatte, mutta mitä hyötyä siitä on, kaikki apinat ovat kurjia pelkureita ja pettureita. Sen olen ennenkin nähnyt.

Silloin apinat vuorostaan suuttuivat ja alkoivat puista pommittaa heitä hedelmillä, niinkuin olivat nähneet Villin tekevän jaguaarille, mutta Lalli ja Villi vain nauroivat, ja Lalli söi moniaita hedelmiä, jotka olivat sangen virkistäviä tässä kuumuudessa.

-- Ei saa tuomita kaikkia apinoita noiden mölysuiden mukaan, -- sanoi lempeä, rauhallinen ääni heidän vierestään, ja kun he katsoivat tarkemmin, istui pieni apina aivan heidän lähellään ja keinui oksalla.

Se oli kummallinen olento, aivan kuin pieni kurttunaamainen ukko, jolla oli iso, musta parta, mutta sen rumista kasvoista tirkisti lempeä, vakava silmäpari.

-- Kuka sinä olet, -- kysyi Lalli uteliaasti.

-- Ihmiset ovat antaneet minulle niin ruman nimen, etten ilkeä sitä sanoakaan,- -- vastasi apina hiukan alakuloisesti. -- Mutta sinähän voit nimittää minua Kimoksi.

-- Sinä näytät kiltiltä, Kimo, -- sanoi Lalli luottavaisesti, -- ja minä tahdon kernaasti olla ystäväsi.

Silloin ojensi apina pienen, karvaisen ja pitkäsormisen kätensä, ja Lalli puristi sitä sydämellisesti. Hän kertoi nyt Kimolle, että hän kernaasti tahtoi tarkata maata, ja apina oli kohta valmis seuraamaan häntä. He matkasivat kolmisin aarniometsän läpi seuraten yhä polkua.

He näkivät monta kummallista eläintä ja kasvia, hullunkurisia laiskiaisia, jotka riippuivat liikkumattomina puun oksista ja mulkoilivat heihin, sarvaita, isoja ja pieniä sisiliskoja, käärmeitä ja ihmeen kauniita kukkia, joiden Kimo sanoi olevan kämmekkäitä, mutta ihmisistä eivät he nähneet jälkeäkään. Ihmeellisimpiä Lallin mielestä olivat kuitenkin pienet linnut, jotka hyörivät kukissa pistäen pitkät nokkansa niiden kupuun imeäkseen hunajaa ja helottivat auringonpaisteessa kuin mitä ihanimmat moniväriset jalokivet. Kimo nimitti niitä kolibreiksi.

Vihdoin tulivat he metsästä suurelle virralle, joka aukeni heidän edessään meren lahden laajuisena. Juuri kun he tulivat rannalle, syöksyi metsästä esiin joukko mustia miehiä, joilla oli yllään vain jokunen rääsy ja päässä olkihattu. He olivat julman ja kauhean näköisiä ja tarttuivat kovakouraisesti Lalliin ja sitoivat hänen kätensä ja jalkansa. Ei ollut laisinkaan apua siitä, että Villi puri ja raapi heitä. Hän oli itsekin vähällä joutua surmatuksi ja pakeni metsään. Kimo kaikkosi heti kahakan alussa, ja Lalli ajatteli murhemielin, että tämä uusi ystävä oli hänet heti pettänyt.

Metsäläiset leiriytyivät nyt virran rannalle ja sytyttivät nuotiotulen. Heidän keskustelustaan Lalli ymmärsi, että he olivat neekereitä, jotka polveutuivat muinaisista orjista ja jotka nyt olivat hakeneet itselleen turvapaikan aarniometsässä, missä elivät rosvoilemisella ja pyydystämällä metsänriistaa ja kalaa. He vihasivat valkoihoisia, jotka olivat pitäneet heidän esi-isiään orjuudessa ja tahtoivat pakottaa heitäkin työskentelemään tiluksillaan hyvin pienestä palkasta. Nyt he tahtoivat kostaa Lallille, mutta kosto pantaisiin täytäntöön vasta seuraavana päivänä, sillä heidän päällikkönsä sattui olemaan poissa ja palaisi vasta huomenissa. He istuivat ja suunnittelivat keskenään, kuinka kiduttaisivat ja kiusaisivat vankiaan, ja Lalli tunsi itsensä kovin yksinäiseksi ja itki ja vapisi, ja sääsketkin purivat, hänen voimatta tehdä mitään suojellakseen niiltä itseään.

Sitten meni aurinko mailleen, ja metsästä alkoi kuulua kaikenlaisia kummallisia ääniä ja villieläinten ulvontaa ja mölinää. Lallin mielestä tämä oli kovin kauheaa, mutta hän rauhoittui huomatessaan vieressään tavattoman ison sammakon, joka juuri tuon mölinän aiheutti. Ilmassa liiteli suuria lepakoita ja hyönteisiä, jotka loistivat kuin pienet sähkölamput, ja isot kovakuoriaiset ja yöperhoset pitivät surinaa. Tähdet tuikkivat taivaalla ja näyttivät tahtovan lohduttaa häntä hänen surussaan, ja niitten keskellä vaelsi kuu ikäänkuin paimen lampaitaan kaitsien.

Neekerit paneutuivat nukkumaan tulen ääreen eivätkä huolineet edes asettaa vahtia vartioimaan Lallia, jonka tiesivät olevan lujasti sidottuna. Mutta tuskin olivat he nukkuneet, ennenkuin pieni, musta olento ryömi metsästä, ja ilokseen Lalli tulen valossa tunsi uuden ystävänsä Kimon.

Apina pani sormen suulleen merkiksi, että Lalli olisi ääneti, ja hiipi sitten hänen luokseen ja alkoi nopeilla sormillaan aukoa solmuja häntä kytkevistä nuorista.

Pian oli Lalli taaskin vapaa, ja he hiipivät metsään, missä Villi odotti.

-- Nuo neekerit ovat pahinta roskajoukkoa mitä tiedän, -- sanoi Kimo. -- Intiaanit ovat paljon parempia, ja parasta onkin, että opastan sinut heidän leiriinsä, sillä muutoin ei tiedä miten sinun voi käydä täällä metsässä, jossa et ole tottunut vaeltamaan ja jossa niin monet vaarat uhkaavat. Pidä nyt varasi! Tuolla vaanii käärme, joka on niin myrkyllinen, että olisit kuoleman oma muutaman minuutin kuluttua, jos se purisi sinua, ja se on niin vihainen, että ajaisi takaa sinua paetessasi.

Se on mykkä kalkkarokäärme.

Ja Lalli näki tosiaankin kuutamossa suuren käärmeen, jolla oli selässä vinoja, nelikulmaisia tummia täpliä. Se oli jo kierittäytynyt kokoon paiskautuakseen puremaan, niin että Lalli töin tuskin ehti väistää ja juosta pakoon, ja vielä hetken aikaa kuului kahinaa oksien keskessä, kun se ajoi häntä takaa.

Hän oli hyvin kauhuissaan ja ymmärsi nyt, että tämä metsä todella oli hänelle liian vaarallinen, ja sääskien puremat syhyivät ja kirvelivät hänen kasvoissaan. Kimo nimitti näitä sääskiä moskiiteiksi.

Siksipä hän antoi vastustelematta Kimon viedä itseään minne tämä tahtoi, ja hetken kuluttua tulivatkin he aukeamalle, jolle näkivät pystytetyn moniaita majoja. Majojen edessä paloi nuotiotulia, ja lähestyessään näkivät he tulien ääressä muutamia olentoja kyyryllään. Nämä nousivat nyt pystyyn, ja tulen valossa näkyi muutamia tuuheatukkaisia ja tummakasvoisia intiaaneja, jotka tekivät ystävällisiä eleitä. He olivat ylipäänsä varsin rumia, litteänaamaisia kun olivat, mutta siitä ei Lalli välittänyt, koskapa he olivat ystävällisiä hänelle ja hänen toverilleen. He hyväilivät Villiä ja nauraa virnistelivät hyväntahtoisesti Kimolle, ja kun vielä uteliaita naisia ja lapsia tuli ulos majoista ja nämä uskalsivat tulla tulien ääreen, niin alettiin pitää iloa ja laskea leikkiä, ja intiaanit paistoivat tulella isoja kappaleita hirvenlihaa, sisiliskoja ja lintuja ja leipoivat leipää eräänlaisista juurista, joita he sanoivat maniokiksi. Lalli ja Villi viihtyivät hyvin tässä iloisessa seurassa, ainoastaan Kimo pysyi koko ajan syrjässä, istuen aukean paikan laidassa kasvavissa puissa.

Äkkiä huusi apina puun latvasta:

-- Neekerit tulevat!

Intiaanit eivät ymmärtäneet hänen puhettaan, mutta kun Lalli käänsi sanat heidän kielelleen, syntyi leirissä kauhea mellakka. Vaimot ja lapset syöksyivät takaisin majoihin, mutta miehet tarttuivat aseisiinsa ja kävivät väijyksiin pensaitten ja puitten taakse, ja kun neekerit tulivat, saivat he vastaansa nuoli- ja luotituiskun, niin että he päätä pahkaa pakenivat. He olivat luulleet tapaavansa leirin sikeässä unessa ja voivansa ryöstää sitä vastarintaa kohtaamatta.

Intiaanit olivat hyvin kiitolliset pelastuksestaan, ja heidän iäkäs päällikkönsä kysyi Lallilta, eivätkö he voisi tehdä jotakin hänen hyväkseen. Silloin Lalli vastasi, että hänen ainoa halunsa oli saada nähdä seutua.

-- Meidän lääkemiehemme on suuri taikojen tekijä, -- vastasi päällikkö vakavasti. -- Ehkä hän voi olla sinulle tässä apuna.

Tietäjä oli kummallinen, kurttunaamainen vanha ukko, jolla oli kotkansulkia valkoisessa tukassaan, renkaat nenässä ja korvissa ja koko ruumis tatuoitu haaveellisilla kuvioilla. Kädessään oli hänellä pieni rumpu, jonka pärinä kaikui salaperäisesti hiljaisessa metsässä.

Tämä eriskummallinen olento meni nyt tulen ääreen ja mutisi kaikenlaisia loitsuja sekä pyysi Lallia ja Villiä käymään lähemmäksi. Senjälkeen heitti hän äkkiä kourallisen kuivia yrttejä tuleen. Liekit rätisivät ja kohisivat, ja sakea sininen savu täytti ilman. Se sakeni yhä noidan lyödessä rumpua ja mutistessa loitsujaan. Lalli alkoi tuntea itsensä ylen keveäksi, aivan kuin ei hänellä enää olisikaan mitään ruumista. Sininen savu sakeni yhäti ympärillä, eikä hän enää voinut erottaa intiaaneja, jotka oli äsken nähnyt maassa pitkällään hartaan vavistuksen vallassa, eikä hän myöskään kuullut mitään muuta kuin noitarummun pärinää.

Hänestä tuntui, että tämä ääni tuli kaukaa alhaaltapäin, ja että hän itse savun kannattamana liiteli ylöspäin.

-- Tule tänne, -- huusi Villi jostakin korkealta, ja kun Lalli alkoi haparoida käsin ja jaloin, solui hän ylöspäin pilven lävitse, aivan niinkuin syvässä vedessä sukeltaessa käy.

Äkkiä pisti hän päänsä esiin pilvestä, ja hänen yläpuolellaan kaareutui sininen taivas, jolla aurinko helotti polttavan kuumana. Vielä muutama vetäisy käsillä, ja hän oli vatsallaan pilven varassa, joka oli pehmeä kuin pumpuli, mutta kannatti häntä varsin hyvin ja näytti leijailevan kirkkaassa ilmassa. Täällä tapasi hän Villinkin sinne jo ennen saapuneena.

-- Tämä vasta on hauskaa, -- myhähti Villi ja ryömi aina pienen pilven reunalle. -- Täällä on vielä parempi olla kuin rakennuksen katolla.

Lalli seurasi Villin esimerkkiä. Häntä ei laisinkaan huimaissut, ja hän istahti varsin mukavaan asentoon pilven reunalle jalat riipuksissa. Hän näki nyt vapaasti yli koko ihanan maiseman. Allansa hän näki aarniometsän, jonka halki valtavat virrat polvittelivat, ja ihmeellistä oli, että metsä täältä ylhäältä käsin näytti mitä ihanimmalta kukkaistarhalta. Kaikki nuo tuhannet köynnöskasvit kiemurtelivat korkeiden puiden latvoihin ja kukkivat siellä mitä ihanimmassa väriloistossa.

Nopeasti painui pilvi etelään, kulki pienten intiaaniasutusten vaatimattomien viljelysten ja vihdoin valkoihoisten kahvi- ja pumpuli-istutusten yli, ja rannikolla Lalli näki monta suurta kaupunkia, jotka loistivat valkoisina auringonpaisteessa. Vielä kauempana etelässä aukeni ruoholakeuksia, jotka muistuttivat Pohjois-Ameriikan ruohoaavikolta, ja osa niistä oli viljelysmaana, jolla kypsyvä vehnä aaltoili. Täälläkin vierittelivät suuret joet aaltojaan, ja niiden suupuolella näkyi yleensä kaupunkeja.

Nyt painui pilvi länteen, ja Lallin silmien edessä kohosi korkea vuorijono, jonka huiput loistivat ikuisen lumen peittäminä. Joistakin huipuista nousi savua, osoittaen niiden olevan tulivuoria, ja kerran sivuuttivat he sellaisen kraatterin, joka oli kuin tulinen järvi, ja tulikiven katku kohosi aina heidän neniinsä saakka. Toisin paikoin vuoret laskeutuivat äkkijyrkkinä mereen, toisin paikoin näkyi kapea rannikkokaistale, joka näkyi olevan sangen tiheään asuttu, ja suuret laivat saapuivat satamiin ja lähtivät sieltä taas ulos merelle.

Lallin vielä ollessa syventyneenä tämän näytelmän katselemiseen tuli näkyviin pari isoa, mustaa lintua, jotka lentää pyyhkäisivät halki sinisen avaruuden. Niillä oli punainen kaula ja valkoinen röyhelö. Tyynesti ja mahtavasti ne lähestyivät pilveä ja kiersivät sitä parisen kertaa uteliaasti tarkastellen Lallia ja Villiä. Ne näyttivät väkeviltä ja vaarallisilta, ja Lalli pelkäsi niiden hyökkäävän hänen kimppuunsa.

Vihdoin ne leijailivat pilven luo ja istuivat sen reunalle tirkistellen Lallia ja Villiä terävin ja säihkyvin silmin. Lalli tervehti niitä kohteliaasti, kuten hänen tapansa oli, ja kysyi:

-- Mitä lintuja te olette? En ole koskaan ennen teidänlaisianne nähnyt.

-- Me olemme maailman suurimpia petolintuja, kondoreja, -- vastasi toinen lintu vaakkuvalla äännellä pää ylpeästi kenollaan. -- Me istumme juuri tässä kahden vaiheilla, söisimmekö sekä sinut että tuon pienen kissan suuhumme. Meillä ei koskaan ole ollut tapana syödä ihmisiä, mutta vuoristossa on ollut kerrassaan kehnot ajat, ja meidän poikasemme näkevät nälkää. Sinä olet vain niin sietämättömän kohtelias ja ystävällinen, että tuntuu vastenmieliseltä pistää sinua poskeensa.

Lalli tunsi kylmän karmivan selkäpiitänsä, mutta hän tekeytyi aivan rohkeaksi.

-- Jos te vain panette parastanne, niin löydätte varmastikin pian jotakin maukkaampaa, -- sanoi hän koettaen laskea leikkiä. -- Kissanliha on hyvin huonoa ja pojanliha vielä kehnompata. Mutta ehkä te voitte sanoa minulle, mitä vuoria nuo tuolla ovat.

-- Ne ovat tietysti Andes-vuoria. Etkö sinä sitä tiedä? -- vastasi kondoreista toinen. -- Siellä meidän kotimme on. Tuon korkeimman huipun nimi on Chimborazzo.

-- Älä nyt lörpöttele joutavia tuon poikanaskalin kanssa vain siksi, että hän on sinulle kohtelias, -- juorotteli äkkiä toinen kondori käheällä äänellä. -- Nalikka ehkä ei ole kyllin hyvä täyteläiseen vatsaan, mutta kun poikasemme näkevät nälkää, on asia toinen. Ihmiset itse eivät ole niinkään helläsydämisiä, kun on kysymyksessä muiden eläinten tappaminen. Miksi me sitten osoittaisimme sääliä heitä kohtaan? Jos sinulla on paha omatunto pojan suhteen, niin ota nyt ainakin tuo kissa, minä otan pojan osalleni. Kas niin, tule nyt!

Toinen kondori näytti vielä epäröivän.

-- No niin, -- sanoi se vihdoin vastahakoisesti, -- lupaathan, ettet tapa häntä, ennenkuin olemme ehtineet kotiin. Voisihan sattua, että löytäisimme matkan varrelta jonkun suuren kuolleen eläimen, ja silloin olisi tappaminen ollut tarpeetonta. En pidä laisinkaan tästä jutusta.

-- Olkoon menneeksi -- sanoi äskeinen kondori vihaisesti. -- Mutta jouduhan nyt vain matkaan! Poikasemme voivat meidän jutellessamme vaikka kuolla nälkään.

Näin sanoen otti se Lallin vahvoihin kynsiinsä, toisen tarttuessa Villiin, joka makasi siinä kuolleeksi tekeytyen. Ja sitten liidettiin halki ilmameren korkean Chimborazzon lumipeitteistä huippua kohti.

-- Katsoppas, -- huusi Villiä kantava lintu, kun he lähestyivät noita kolkkoja tunturijyrkänteitä, -- tuollahan on kuollut guanako Kultaluolan ulkopuolella.

Molemmat linnut laskeutuivat nopeasti alaspäin, ja kohta tunsi Lalli seisovansa kallionkielekkeellä. Tämä oli vain kahden metrin levyinen pengermä äkkijyrkässä vuoriseinämässä, ja aivan hänen vieressään näkyi pyöreä kallioluolan aukko ja sen edustalla oli iso kuollut eläin, joka metsästäjän luodin tappamana luultavasti oli pudonnut satasen metriä korkeammalta pengermältä.

Se kondori, joka oli Lallia kantanut, syöksyi heti ylen ahneesti kuolleen guanakon kimppuun, mutta toinen tuli Lallin luokse ja puhui hänelle ystävällisesti.

-- Kuuleppas nyt, poika, -- sanoi hän. Me olemme säikähdyttäneet sinua koko lailla, mutta korvaukseksi kerron sinulle tästä luolasta jotakin, mitä valkoiset ovat etsiskelleet monta sataa vuotta, sitä koskaan löytämättä. Kun valkoihoiset ensin tulivat tähän maahan, himoitsivat he vain kultaa, kuten kondorit himoitsevat lihaa, ja he ryöstivät, rääkkäsivät ja surmasivat intiaaniraukkoja vain päästäkseen käsiksi tähän metalliin, joka ei kuitenkaan kelpaa syötäväksi. Intiaaneilla oli siihen aikaan paljon kultaa, mutta kun he näkivät, kuinka valkoihoiset sitä janosivat, päättivät he piilottaa kultansa sellaiseen paikkaan, mistä nämä rosvot eivät sitä koskaan voisi löytää. Muuan intiaani oli sattumalta keksinyt tämän luolan, jota ei voinut nähdä ylhäältä eikä alhaaltakäsin ja johon saattoi päästä vain laskeutumalla nuoran varassa ylemmältä pengermältä. Tänne piilottivat he suurimman osan kullastansa, eikä kukaan niistä, jotka olivat tässä työssä mukana, ole koskaan ilmaissut salaisuutta. Voit itse käydä luolaan katselemaan kultaa.

Lalli ojenteli jäykistyneitä jäseniään ja tunsi kohta mielensä reippaammaksi, ja Villikin heräsi valekuolleista ja silitteli kylkeänsä hänen jalkaansa vastaan. Lalli oli tullut kondorin kertomuksesta niin uteliaaksi, että hän päätti mennä luolaan.

Tämä ei ollut syvä, ja kun Lalli oli ahtaasta aukosta astunut sisälle, avautui se tilavaksi, kehämäiseksi huoneeksi. Oviaukosta tunkeutui auringonvaloa sisään ja välkkyi ja säihkyi kultakasoissa, joita oli kaikkialla. Erääseen kohtaan oli pinottu puhtaasta kullasta tehtyjä isoja, raskaita pyöriä, joihin oli piirustettu täyteen kaikenlaisia ihmeellisiä merkkejä, toisin paikoin oli kasoittain erilaatuisia kulta-astioita, haarniskoita, aseita, työkaluja, kaikki kullasta, ja kaikkialla luolan lattialla välkkyi paksu kultahiekkakerros.

Lalli seisoi aivan hämmentyneenä ja katsoa tuijotti kaikkeen tähän kultaan. Hän oli kuullut sanottavan, että se, joka omisti paljon kultaa, oli rikas, ja täällähän oli sitä niin paljon, että sillä saattoi tehdä kaikki Helsingin asukkaat rikkaiksi. Hänen täytyi ottaa jotakin mukaansa vanhemmilleen, kun hän lähti kotiin.

Hän valitsi itselleen kultamaljakon, niin raskaan, että hän töin tuskin jaksoi kantaa sitä, ja sitten astui hän taas ulos pengermälle kintereillään Villi, joka välinpitämättömänä oli seurannut häntä luolaan ja sen nurkissa vaaninut hiiriä Lallin tarkastellessa kultaa. Kondorit olivat jo lentäneet tiehensä saatuaan ruokaa poikasilleen, mutta niitä hän ei enää tarvinnutkaan. Hänen piti vain hypätä avaruuteen pudotakseen lastenkamarin sohvaan.

-- Tule, Villi, -- huudahti hän ja hypähti sitten kuilun reunalta alas.

Lento avaruuden halki oli kauhea, ja kun hän tuli tajuihinsa sohvassa ja alkoi haparoida kultamaljakkoa, joka oli ollut hänen kainalossaan, huomasi hän kadottaneensa sen pudotessaan.

6. Austraalia.

Ylhäistä sukua. Ilkeä karhu ja sen vaimo. Kaksi mustaa poikaa. Koiria, jotka ovat karhuja suuremmat. Neekerivanhus. Papukaijoja lampaita syömässä, ja maanvaivana olevia kaniineja. Kenguruja, jotka pilkkaavat ihmisiä, mutta pelkäävät kissoja. Mustia joutsenia. Kaunis kuolinpaikka ja suurenmoinen lahja. Partasuu mies ja laukaus.

Lalli oli hyvin pahalla tuulella koko seuraavan päivän sen tähden, että oli kadottanut kauniin kultamaljakon hypätessään avaruuden halki. Hänen teki kovasti mieli uudelleen koettaa päästä Kultavuorelle ja ottaa sieltä mukaansa jokin muu kultaesine. Hänen vanhempansa tulisivat aivan varmaan hyvin iloisiksi, jos saisivat paljon kultaa, mutta hän ymmärsi, että olisi aivan mahdotonta suunnata hyppäystä niin täsmällisesti, että joutuisi tuolle kapealle pengermälle, ja sitäpaitsi oli hän Etelä-Ameriikassa ollut niin monessa vaarassa, että häntä pelotti käydä siellä toistamiseen. Sen sijaan valtasi hänet suuri halu käydä siinä maanosassa, joka näytti suurelta valtameren saarelta ja oli nimeltään Austraalia. Se sijaitsi Suomeen nähden maapallon vastakkaisella puolella, ja siellä oli aina yö, kun meillä oli päivä, ja talvi, kun meillä oli kesä. Ehkäpä hän saattoi sieltä tuoda mukanaan jotakin sellaista, joka ilahduttaisi vanhempia yhtä paljon kuin kulta.

Villi oli luonnollisesti mukana, kun hän illalla hiljaisessa lastenkamarissa teki suuren hyppäyksensä, ja kun Lalli tuli tajuihinsa lennettyään halki avaruuden, huomasi hän kierivänsä kissa mukana ison muurahaiskeon rinnettä alaspäin. Hänen päänsä yläpuolella kaareutui kauniista höyhenmäisistä jättiläissaniaisten lehdistä muodostunut katos, ja kappaleen matkaa kauempana solisi hiljainen puro. Miellyttävä, vihertävä valo vallitsi suurten saniaisten alla, ja lauhkea lämmin tuuli siveli Lallin poskia. Enempää hän ei kuitenkaan ehtinyt nähdä, sillä muurahaiset alkoivat ahdistaa häntä ja kiivetä hänen kimppuunsa joka taholta.

-- Huh, -- huusi Villi ja alkoi pudistaa muurahaisia turkistaan.

-- Etkö pikemminkin voi syödä niitä suuhusi, niinkuin minä teen, -- kysyi naukuva ja vikisevä ääni muurahaiskeon takaa, ja kun Lalli katsahti sinne, näki hän soman pienen eläimen, jolla oli linnun nokka ja ruumis piikkien peitossa kuten piikkisialla. Se oli kuopinut reiän muurahaispesään ja pisti nyt alituiseen nokkansa siihen, pitkän kielen riippuessa suusta. Niin pian kuin kielelle oli kertynyt muurahaisia, vetäisi eläin sen taas suuhunsa ja lappoi muurahaiset vatsaansa.

-- Hyvältäkö maistuvat? -- kysyi Villi ivallisesti pilkaten.

-- Erinomaiselta, -- vastasi eläin.

-- Mikäs omituinen otus sinä olet, -- kysyi Lalli.

-- Minä olen nokkasiili, -- sanoi toinen nähtävästi ylpeänä. -- Minun sukuni on koko tämän maan vanhimpia nisäkässukuja. Olen hyvin läheistä sukua linnuille, niinkuin voit huomata nokastani. Nämä piikit ovat vain jonkunlaisia höyheniä. Ainoastaan tuolla alhaalla purossa elävä nokkaeläin on lintujen vielä läheisempi serkku.

-- Hoi, naapuri, -- huusi hän vikisevällä äänellään. -- Olemme saaneet pitkämatkaisia vieraita.

-- Tulen, tulen, -- vastasi yhtä vikisevä ääni, ja puron äyrästä piipersi ylös pieni, näppärä olento, jolla myös oli pitkä nokka, mutta jolla oli kankea karvapeite piikkien asemesta.

-- Olen tässä juuri kertonut näille herroille, että te olette Austraalian vanhinta nisäkässukua, -- selitti nokkasiili, nielaisten suun täydeltä muurahaisia.

-- Aivan niin, aivan niin, -- vastasi nokkaeläin mahtavana. -- Me olemme ylhäisintä aatelia täällä. Me munimme munia kuten linnut ja uimme kuten sisiliskot. Meistä ovat kaikki muut nisäkkäät kehittyneet.

-- Vai niin, -- tokaisi Villi halveksivasti. -- Mitähän hyötyä on siitä, että on lintujen sukua, kun ei kuitenkaan osaa lentää? Omasta puolestani minä ahmin mieluummin munia kuin itse niitä munin, ja syön ennemmin lintuja kuin olen niitten sukulainen.