Part 4

Koko seuraavan päivän oli Lalli alakuloinen ja totinen. Hän ei voinut unohtaa pikku Sindraa ja ihmetteli vain yhä, mikä tämän kohtaloksi oli tullut, hänen itsensä syöksyessä alas korkeuksista. Että Villi, kuten tavallisesti, oli ehjin nahoin pelastunut, se ei häntä niin paljon ihmetyttänyt, sillä putoavathan kissat aina jaloilleen, olipa korkeus mikä tahansa. Joka tapauksessa oli harmillista, ettei Villi osannut täällä kotona puhua; ehkäpä hän oli nähnyt, miten Sindran oli käynyt.

Häntä halutti suuresti taaskin käydä Intiassa, kun hän illan pimetessä taas tekisi matkan päästäkseen, jos mahdollista, perille siitä, miten hänen leikkitoverinsa oli käynyt. Mutta Intia on suuri maa, eikä hän voinut ensinkään arvioida, minne hän putoaisi. Hän saattoi tulla monen, monen peninkulman päähän Sindrasta, ja varmaankin olisi mahdotonta löytää häntä, vaikka tämä vielä olisi hengissä. Eipä siis ollut mitään muuta keinoa kuin koettaa lohduttautua käymällä sen sijaan jossakin muussa maassa.

Sindra oli sanonut hänelle, että oikeat intiaanit asuivat Ameriikassa, ja sentähden päätti Lalli nyt käydä tässä maanosassa. Hänen vanhempansa olivat ihmetelleet hänen kalpeata ja huolestunutta ulkonäköään ja olleet siitä levottomia ja lähettivät siksi hänet aikaisin nukkumaan. Heidän levottomuutensa lisääntyi yhä, kun hän ei ensinkään hangoitellut vastaan, vaan hiipi aivan hiljaa lastenkamariin. Täällä meni hän heti karttapallon ääreen ja katseli siitä Ameriikkaa. Hän huomasi, että tämän maanosan muodosti kaksi melkein yhtä suurta osaa, joita yhdisti kapea kannas, ja hän tahtoi mielellään tietää, millä seuduin intiaanit asuivat. Ei kai ollut mitään muuta neuvoa kuin käydä ensin toisessa ja sitten toisessa, ja hän päätti ensin valita pohjoisen osan.

Villi makasi tällä kertaa sohvassa, niinkuin näytti aivan matkavalmiina, ja pian kiersi karttapallo rataansa. Lalli osoitti sormellaan Pohjois-Ameriikkaa, ja he tekivät hyppäyksensä avaruuteen.

Oksat ja lehdet repivät Lallin korvia ja äkkiä huomasi hän riippuvansa takinliepeestään isossa puussa hapuillen avuttomasti käsin ja jaloin itselleen jotakin tukea. Alhaalla ruohikossa istui Villi ja naukui surkeasti. Heidän ympärillään suhisi korkea metsä kovassa tuulessa, ja Lalli kiikkui edestakaisin, ollen joka hetki vaarassa pudota maahan huimaavasta korkeudesta.

-- M-jaau, -- huusi Villi. -- Mitä me nyt teemme?

-- En minä tiedä, -- vastasi Lalli melkein itkien. En minä pääse täältä puusta putoamatta. Olipa tyhmää, että tulinkaan tänne.

Vähän alempana puussa nauroi joku kuivasti ja ilkkuvasti, ja kun Lalli katsoi sinne, istui oksalla kummallinen pieni eläin, joka oli pyöreä kuin kerä ja ojenteli pitkiä, teräviä piikkejään joka taholle. Se ei voinut olla muu kuin piikkisika, ja tuota nenäkästä eläintä ilmeisesti huvitti Lallin hätä.

Villi suuttui kovasti ja syöksähti puuhun rangaistakseen sen häpeämättömyyttä, mutta hän parkaisi surkeasti, kun hän koetti käpälällään kurittaa piikkisikaa.

-- Eipä vain tämä ukko menekään, -- ivasi piikkisika. -- Parempi olisi olla ystävänä minun kanssani.

-- Mitäpä hyötyä sinä voisit tehdä, jos ystäväsi olisinkin, -- kysyi Lalli melkein huvitettuna.

-- Ei sitä vain niin tarkoin tiedä, -- vastasi piikkisika. -- Ei pidä koskaan halveksia ketään pelkän ulkonäön vuoksi. Koskaan ei voi tietää, milloin tarvitsee sen apua, jolle on nauranut.

-- Enhän minä sinulle nauranutkaan, vaan itsehän sinä minulle nauroit, -- vastasi Lalli hieman suuttuneena. -- Tapanani on olla aina kohtelias, mutta ethän voine vaatia, että minun on sinua kumarrettava tässä heiluessani.

Piikkisika oikaisihe taas käppyrästä ja laski piikkinsä myötäsukaan.

-- Totta tosiaan, minä uskonkin, että osaat olla kohtelias poika, -- sanoi hän aivan ystävällisesti. -- Ellei tuota kissa-veitikkaa olisi, niin ehkä sinua auttaisin.

Silloin alkoi Villi kehrätä kovin mielistellen ja pyysi ylen koreasti piikkisikaa auttamaan Lallia.

-- No niin, -- vastasi tämä vihdoin, -- olkoon menneeksi tällä kertaa.

Ja sitten kiipesi hän hiljaa ja varovaisesti korkeammalle puuhun aina siihen oksaan asti, josta Lalli riippui, ja kapusi sitten oksalle pitäen siitä kiinni hajakynsillänsä.

-- Pidäppä nyt varasi, -- sanoi hän. -- Alapuolellasi vain puolen metrin päässä on paksu oksa. Minä menen tätä oksaa painamaan, kunnes olet saanut kiinni alemmasta.

Vähitellen kapusi piikkisika yhä kauemmas huojuvalle oksalle, kunnes tämä todella painui niin alas, että Lalli sai molemmin käsin kiinni alemmasta oksasta. Silloin kiipesi piikkisika takaisin ja irroitti hänen takkinsa liepeen irti oksasta, johon se oli tarttunut, ja pian oli Lalli paksun oksan varassa ja kiipesi sitten rungon viereen, missä hän istuutui oksanhankaan läähättäen rasituksesta ja väsymyksestä.

-- Kas niin, hädintuskinpa pelastuitkin, -- nauraa virnisteli piikkisika suopeasti. -- Mutta mitä sinulla on tekemistä täällä metsässä? Se ei ole laisinkaan sinunlaisiasi pojannallikoita varten.

-- Tulin vain vähäisen näkemään Ameriikkaa, vastasi Lalli.

-- Ameriikkaa, Ameriikkaa, -- mutisi piikkisika. -- Ameriikka on niin suuri, ettei sitä päivässä näe, ja paljon se on muuttunut viime vuosisatoina, mikäli voin päättää esi-isieni jälkeen jättämistä muinaistarinoista. Punanahkat ovat melkein kaikki poissa, ja nyt näkee enimmäkseen vain rautateitä ja suurkaupunkeja ja koneita vapaitten metsien tilalla. Mutta jos kuljet vähän matkaa mäkeä ylöspäin, niin tulet pian metsästä Kalliovuorten rinteille, ja silloin saanet ehkä nähdä vähän enemmän. Kas niin, ei sinun tarvitse niin paljon kiitellä sen vertaisesta. Hyvästi vain, ja koeta opettaa kissaasi yhtä kohteliaaksi kuin itse olet.

-- En minä ole ymmärtänyt olla ennenkään kohtelias sioille, olipa niillä piikit selässä tai ei, -- sanoi Villi vähän isotellen, mutta piikkisika ei edes räpäyttänyt silmäänsäkään, vaan ryömi taas puunoksalle jatkamaan keskeytynyttä untaan.

Lalli ja Villi vaelsivat nyt suuren metsän halki, missä päivänsäteet leikittelivät vihreällä sammalikolla, hirvet lapiomaisine sarvineen kävivät laitumella pienissä ryhmissä metsän aukeamissa, sudet ja ketut juosta tassuttelivat tiheikössä ja korkealla ilmassa leijailivat kotkat, korppikotkat ja haukat. Maa nousi nousemistaan, ja jylhiä kallioita kohosi paikoin. Yhä useammin tuli kallioita vastaan ja vihdoin nämä kokonaan tunkivat tieltään metsän, ja sitten he tulivat paljaille kukkuloille.

Lallia kokolailla väsytti ja nukutti, ja hän etsi itselleen sopivaa levähdyspaikkaa, mutta aurinko ja tuuli tekivät levähtämisen tukalaksi näillä autioilla kukkuloilla.

Vihdoin näkivät he vuoriluolan suuaukon ja kävivät sen sisälle hakemaan suojaa. Edettyä muutaman askelen pimeässä alkoi Villi sähistä ja sylkeä, sillä onkalon perällä asusti jo ennestään pari somaa pikku eläintä. Ne muistuttivat näöltään kömpelöitä koiranpenikoita, tallustellessaan edestakaisin vinkuen ruokaa.

-- Anna niiden olla rauhassa, Villi, -- huusi Lalli, muuten annan sinulle selkään.

-- Enpä uskokaan, että ne ovat koiria, -- vastasi Villi happamesti. -- Niitten vanhemmat ovat varmaan koiria paljon suuremmat. Ne saavat kernaasti minulta olla rauhassa, kun eivät minuun kajoa.

Ja sitten paneutui hän soppeen lepäämään, mutta Lalli alkoi leikkiä ja peuhata pentujen kanssa ja antoi niille leipäpalasia ja makeisia, mitä hänellä oli taskussaan. Ne olivat niin kehittymättömiä, etteivät edes osanneet eläinkieltä vielä selvästi puhua, eikä hän voinut päästä perille siitä, mihin eläinlajiin ne kuuluivat, sillä kun kysyi kenen pentuja ne olivat, vastasivat ne vain: -- "Äidin".

Äkkiä pimentyi luolan suu, ja kauhean iso harmaa karhu tölmähti sisälle läähättäen ja kieli pitkällä suusta. Yhdellä ainoalla katseella sen palavat silmät olivat havainneet luolan sisustan, ja näyttipä hetken siltä, kuin aikoisi se niellä Lallin, mutta sitten käsitti se asianlaidan ja kävi ystävällisesti Lallin luokse ja nuoli hänen kättään.

-- Sinä olet kiltti poika, -- sanoi naaraskarhu karhealla ja peloittavalla äänellä. -- Sinä olet ollut ystävällinen minun lapsilleni, enkä minä siis tahdo tehdä sinulle mitään pahaa. En muuten pidä ihmisistä, ja ihmisillä on syytä pelätä harmaata karhua, mutta sinä saat olla poikkeuksena.

Ja sitten alkoi karhu syöttää pentujaan, jotka vinkuivat ilosta. Lalli ja Villi jäivät vielä hetkiseksi luolaan, mutta peloittavalta tuntui kuitenkin olla tuon suuren, villin karhun läheisyydessä, ja he sanoivat pian hyvästi ja lähtivät matkaamaan vuorten ylitse. Jonkun ajan kuluttua laskeutuivat he ahtaaseen laaksoon, jonka pohjassa virtasi kukkuloilta laskeva virta. Siellä he näkivät moniaita nahkatelttoja, joiden ympärillä askarteli koreihin rääsyihin puettuja naisia ja lapsia. Ne olivat kaikki vaskenkarvaisia, heillä oli musta tukka ja sangen tölskeät kasvonpiirteet.

Äkkiä tarttui joku Lallia kauluksesta ja nosti hänet maasta raa'asti nauraa ilkkuen.

-- Sinä pieni, valkoinen roisto, -- sanoi käheä ääni, ja kun Lalli katsahti ylös, kohtasi häntä todellisen intiaanin tuima katse, -- ei tosin sellaisen intiaanin, jolla olisi ollut nahkapukimet ja koreita sulkia tukkaa koristamassa, millaiseksi Lalli oli intiaania mielessään kuvitellut, vaan sellaisen, jolla oli repaleiset eurooppalaismalliset vaatteet ja päässä lerppainen olkihattu.

Villi syöksyi heti Lallia auttamaan ja aikoi hyökätä intiaanin kimppuun, mutta tämä oli ketterämpi, tarttui kissaa niskasta toisella kädellään ja sinkautti sen pitkän matkan päähän.

-- Mitä pahaa olen sitten sinulle tehnyt, kysyi Lalli arasti.

-- Et sinä, vaan sinun kansasi, -- vastasi metsäläinen tylysti.

-- Tiedäkin, että koko tämä maa on kerran ollut punaisen miehen oma, joka vapaasti metsästi näissä metsissä ja ruohoaavikoilla. Tiedä, että näillä laajoilla lakeuksilla vilisi kerran puhveleita niin lukuisasti, ettei vaimojemme ja lastemme koskaan tarvinnut nähdä nälkää. Sitten tulivat nuo kalpeaihoiset miehet idästä. He kaatoivat meidän metsämme ja ampuivat riistamme, niin että vaimomme ja lapsemme näkivät nälkää, kyntivät ruohoaavikot ja muuttivat nämä vapaat tasangot orjien vainioiksi, ja vihdoin karkoittivat he punanahkoja kuin metsän eläimiä ja kaatoivat niitä tuliaseillaan. Emmekö heitä vihaisi? Vapaitten esi-isiemme tapaa noudattaen tulevat vaimoni ja lapseni paistamaan sinut elävältä.

Lalli kauhistui ja olisi kernaasti hypännyt kotiin jos olisi voinut, mutta punanahka sitoi hänen kätensä ja jalkansa ja kantoi hänet kuin säkin telttaan. Vaimot ja lapset ottivat hänet vastaan vihasta ja raivosta hurjasti huutaen ja rakensivat rovion paistaakseen hänet sillä. Mutta juuri kun he olivat puuhissaan valmiit, ja punanahka ojensi kätensä heittääkseen Lallin roviolle, syöksyi metsästä äskeinen harmaa naaraskarhu hurjasti kiljuen ja iski julmalla kämmenellään intiaanin kuoliaaksi, jolloin vaimot ja lapset pakenivat huutaen. Voimakkailla hampaillaan puri se sitten poikki Lallia kytkevät hihnat, ja poikanen nousi pystyyn kalpeana ja vapisevana.

-- Te ihmiset olette maailman kurjimpia olentoja, -- ulvoi karhu, -- Te kidutatte ja kiusaatte toisianne saamatta siitä mitään hyötyä, mutta niin ei tee mikään eläin. Eläimet tappavat vain nälissään. Sentähden minä halveksin ja vihaan teitä kaikkia ja vast'edes puren pään poikki jokaiselta ihmiseltä, joka kynsiini joutuu.

-- Lähdehän pois nyt, -- kuiskasi Villi, -- muuten voisi karhumuorin päähän pälkähtää purra pääsi poikki. Se oli heti valmis sinua auttamaan, kun livistin luolaan pyytämään apua, mutta uskonpa sen menettelyn johtuneen yhtä paljon vihasta intiaaniin kuin ystävyydestä sinuun.

He hiipivät hiljaa tiehensä, sillä aikaa kuin karhu vielä raivoissaan mörisi ja puri kuollutta intiaania, laskeutuivat alas vuorelta ja tulivat äärettömälle ruoholakeudelle, joka levisi joka puolelle avarana kuin meri. Vaellettuaan hetkisen aikaa tasankoa pitkin näkivät he edessään jotakin, joka näytti pieneltä mäentöyryltä, mutta ihmeellisintä oli, että tämä töyry eli. He kuulivat kumeaa mylvintää ja ammumista sen sisästä.

Pian voivat he erottaa sanojakin tuosta hurjasta mylvinästä:

-- Mokomia kehnoja olentoja nuo ihmiset! Viekkaita, julmia olentoja! Virittävät tällaisia ansoja toisten kidutukseksi! Möö-ö-ö!

Lalli ja Villi kiiruhtivat paikalle ja näkivät tavattoman suuren kyttyräselkäisen härän, joka oli jalastaan tarttunut eräänlaisiin isoihin saksiin, jotka olivat kytketyt vitjoilla maahan iskettyyn rautapaaluun. Hampailla varustetut terät olivat tunkeutuneet syvälle lihaan niin että veri valui maahan.

Lalli pysähtyi kauhuissaan nähdessään moista julmuutta ja hän tunsi sydämessään sääliä härkäparkaa kohtaan.

-- Härkäkulta, -- sanoi hän, -- jos tahdot seista hetken hiljaa, niin koetan auttaa sinua.

Härkä katsoa töllötti hämmästyneenä poikaan. -- Mutta sinähän näytät itse ihmiseltä, -- mörisi se epäluuloisesti. -- Ihmiset ovat surmanneet sukupuuttoon melkein koko sukuni, piisonihärkien eli puhvelien suuren kansan, joka muinoin täytti nämä ruohoaavikot. Miksi sinä sitten auttaisit suvun viimeistä jälkeläistä.

-- Minun käy sinua niin sääli, -- sanoi Lalli kyynelet silmissä.

Sitten kävi hän härän luo ja väänsi kaikin voimin saksien teriä erilleen toisistaan, kunnes puhveli voi irroittaa vertavuotavan jalkansa niistä.

-- Tuhannet kiitokset sinulle, -- sanoi härkä ystävällisesti. -- Jos tahdot nousta selkääni, niin vien sinut ratsastusmatkalle, sillä muuta palkintoa en voi sinulle antaa.

Sitten kävi härkä pitkälleen maahan, ja sekä Lalli että Villi kiipesivät sen selkään. Sen jälkeen nousi härkä jälleen pystyyn ja lähti tömistämään laajaa aavikkoa pitkin.

Siellä ei ollut paljon nähtävää, ainoastaan huojuvaa ruohikkoa, joitakin lintuja sekä parvi susia, mutta kun he olivat matkanneet jonkun aikaa, huomasivat he kaksi kimaltelevaa teräskiskoa, jotka jatkuivat loputtomana parittaisena viivana tasankoa pitkin. Lalli ymmärsi heti, että siinähän oli rautatie, ja härkä alkoi nelistää rataa pitkin. Äkkiä kuulivat he edessään lähestyvän junan kohinan.

-- Poistu pian radalta, ennenkuin juna tulee -- huusi Lalli kauhuissaan.

-- Minäpä opetan niitä junottamaan, -- mylvi puhveli raivoissaan. -- Tahdon paiskata ilmaan niiden leikkikalun ja polkea ne pirstoiksi sorkillani.

-- Varo itseäsi! Älä toki ole hullu, -- huusi Lalli taaskin, mutta mistään ei ollut apua. Raivostunut puhveli syöksyi sarvet sojossa lähestyvää junaa kohti, joka vihelsi säikyttääkseen puhvelia ja hiljensi sitten hitaasti vauhtiaan. Villi ja Lalli hyppäsivät härän selästä ja kellahtivat toistensa ylitse ruohikkoon, ja Lalli loukkasi itseään aika lailla. Mielettömästi eteenpäinsyöksyvä härkä törmäsi kohta sen jälkeen junaa vastaan, mutta karja-aura nosti sen ilmaan ja paiskasi radan viereen, minne se läähättäen ja ähkien jäi virumaan. Ihmisiä ryntäsi ulos vaunuista ja he kantoivat Lallin vaunuun Villin aivan hiljaa livahtaessa ovesta sisään. Junassa oleva lääkäri tuli tutkimaan Lallin vammoja, ja sillä välin alkoi juna jälleen kiitää eteenpäin.

Matkustajat koettivat puhutella Lallia arvatenkin kysyäkseen, miten hän oli härän selkään joutunut, mutta kuten Intiassa, ei hän täälläkään ymmärtänyt niin halaistua sanaa valkoihoisten puheesta. Akkunasta katsoessaan näki hän junan porhaltavan pitkin lakeaa ruohoaavikkoa ja silloin tällöin pysähtyvän jollekin asemalle. Kerran se taas pysähtyi, vaikkei asemaa näkynytkään, ja ulkoa kuului ampumista ja huutoja. Vaunuun astui pari hurjannäköistä miestä revolverit kädessä ja pakotti kaikki matkustajat nostamaan kätensä pystyyn. Toinen miehistä kulki sen jälkeen matkustajasta toiseen keräillen kalleuksia heidän taskuistaan toisen yhä edelleen seisoessa revolveri uhkaavasti ojennettuna.

Nyt tuli Lallin vuoro, ja mies huusi hänelle jotakin uhkaavalla äänellä. Lalli arveli, että oli kysymys rahoista, ja hän haparoi taskujaan, missä hän tiesi viisipennisensä olevan, mutta samassa hyökkäsi Villi revolveria pitelevän miehen kimppuun, kiipesi hänen käsivarrelleen ja puri ja raapi hänen kättänsä, niin että hän hätäpäissään pudotti aseensa. Samassa matkustajista monet kävivät miesten kimppuun ja sitoivat heidät. Sen jälkeen ottivat hekin esille revolverinsa ja menivät toisiin vaunuihin, joissa matkustajia oli kohdeltu samalla lailla. Rosvot karkoitettiin sitten tai vangittiin, ja juna, joka oli pysähtynyt, sai taas jatkaa matkaansa.

Villi ja Lalli olivat päivän sankareita, ja heille tarjottiin makeisia ja muita herkkuja niin paljon, etteivät enää voineet ahtaa sisäänsä enempää, ja juna vieri yhä edelleen.

Matkustajien joukossa oli muuan sangen rikas mies, joka oli erittäin ystävällinen Lallia kohtaan. Kun juna vihdoin pysähtyi erään suuren kaupungin kohdalle, otti tuo rikas mies Lallin mukaansa automobiilimatkalle, jotta poika saisi nähdä kaupunkia. Mehiläisparven lailla hyörivät ja työskentelivät siellä ihmiset, höyrykoneet puhkivat ja rämisivät, vasarat paukkuivat, pyörät surisivat ja korkeista savupiipuista pörsysi kivihiilen savua. Talot olivat hirveän korkeat, toisissa oli aina kaksikymmentä, jopa kolmekymmentäkin kerrosta, ja tuntui kuin olisivat ihmiset alituisesti tavoitelleet jotakin. Kun Lalli kysyi Villiltä, joka oli mukana kaikkialla, mitä hän niiden luuli tavoittelevan, vastasi Villi:

-- Kultaa! Näen sen kaikista heidän puuhistaan.

Kun tuo rikas mies oli näyttänyt kaupungin Lallille, tarjosi hän hänelle matkan lentokoneessa, jättiläislinnun tavalla leijaili lentokone maan yläpuolella, ja alhaalla näkyi vehnävainioita ja puutarhoja, ruohoaavikoita ja metsiä, ja he tulivat vihdoin suurelle vesiputoukselle, jonka kohina kuului heidän korviinsa yläilmoihin.

-- Niagara, -- sanoi pohatta ja osoitti kohisevia kuohuja, jotka syöksyivät vuorenreunamaa alas suuresta järvestä toiseen ja muodostivat useita eri putouksia, joista muuan oli hevosenkengän muotoinen.

Vaahto pärskyi putouksen alapuolella valkeana pilvenä korkealle ilmaan, ja yläpuolelle pingoitetulla sillalla kulkevat ihmiset näyttivät pieniltä kääpiöiltä. Lallin silmiä huimasi, kun hän loi katseensa tähän merkilliseen näytelmään. Hänet valtasi kummallinen pyörryttävä tunne, joka veti häntä syvyyttä kohti, eikä hän lopulta voinut kauemmin vastustaa tätä kauheata vetovoimaa, vaan heittäytyi kirkaisten lentokoneesta Villi kintereillään.

Yhä vielä vapisten heräsi hän tajuihinsa lastenkamarin sohvalla.

5. Etelä-Ameriikka.

Leveä harju ja rämeikkö. Kaimaanit ja sääsket ovat syödä Villin ja Lallin. Aarniometsä. Apinat pieksävät kieltänsä. Iso ja pieni kissa. Parrakas nelikätinen ystävä. Mustat kädet kytkevät matkaajat käsistä ja jaloista, mutta yhtä mustat kirvoittavat ne jälleen. Intiaanikylä. Viidakon neekereiden tappio. Lääkemies. Ihmeellinen pilvi. Purjehdusretki ilmassa. Kaksi mustaa lintua. Guanakon liha on parempaa kuin pojan liha. Kultaluola.

Seuraavana iltana istui Lalli taas karttapallon ääressä ja mietti mielessänsä, minne tällä kertaa suuntaisi matkansa. Hänen tähänastiset seikkailunsa olivat olleet niin ihmeellisiä, ettei hän tahtonut päästää käsistään ainoatakaan iltaa tekemättä uusia löytöretkiä, eikä häntä lainkaan peloittanut, vaikka hän matkoillaan oli ollut niin monelle vaaralle alttiina.

Oli varsin luonnollista lähteä tällä kertaa käymään siinä osassa Ameriikkaa, joka oli kapean Panaman kannaksen eteläpuolella. Villi näytti olevan asiasta aivan samaa mieltä, kun se tuijotti kellanvihreillä silmillään suoraan tähän maanosaan. Niin pian kuin maapallo oli alkanut pyöriä ja aurinko valaisi kirkkaasti Etelä-Ameriikkaa, hyppäsivät molemmat avaruuden halki.

Kun Lalli pudottuansa tuli tajuihinsa, huomasi hän istuvansa valtavan suuren, ihmeellisen eläimen selässä, -- eläimen, joka oli puoleksi sika, puoleksi norsu ja jolla oli lyhyt kärsä. Se nukkui pitkällään syvällä mutaisessa rämeikössä, johon Lalli olisi auttamattomasti vajonnut, ellei hän onneksi olisi pudonnut aivan eläimen leveään selkään. Hänen vieressään seisoi Villi häntä uljaasti pystyssä ja kynsin tarrautuneena paksuun, karvattomaan nahkamaiseen pintaan.

Eläinparka havahtui unestaan, kavahti pystyyn röhkäisten kauhusta ja alkoi ponnistella eteenpäin syvässä liejussa, puoleksi uiden, puoleksi kahlaten.

-- Mitä metkuilemista se on, että tällä tavoin ahdistetaan rauhallista tapiiri-parkaa, -- mörisi se moittivalla äänellä.

-- Anteeksi, tapiiri-herra, -- sanoi Lalli lepyttelevällä äänellä. Erehdyksestä me vain putosimme teidän selkäänne. Älkää siitä meille vihoitelko.

Tapiiri pysähtyi ja silmäili häntä varsin hämmästyneenä viisailla porsaansilmillään.

-- Sinähän puhut aivan kohteliaasti, -- sanoi hän rauhoittuneena, -- enkä nyt uskokaan sinun niin pahaa tarkoittaneen. Mutta mihin te molemmat olette oikein matkalla?

-- Tahdoin vain nähdä vähäisen tätä maata, vastasi Lalli. -- Mikäs paikka se tämä on?

-- Räme tämä vain on, joka sijaitsee maailman suurimman kymin, Amazon-virran varrella, -- vastasi tapiiri. Tämä on ihanaa, hyvin, hyvin kuumaa seutua, missä on runsaasti lihavaa liejua, joka voi suojella keskipäivän auringolta ja kasvattaa niin oivia reheviä ja maukkaita kasveja syötäväksi.

Niin, kuumapa siellä olikin kamalasti, ja samanlainen kostea höyry kuin saunan lauteilla. Sitäpaitsi vilisi ilmassa ilkeitä sääskiä, joilta Lallilla oli täysi työ varjella itseään, ja liejuisesta suovedestä nousi iljettävä mädänneiden kasvien löyhkä.

-- Enpä minä vain lainkaan pidä tästä paikasta, lausui Lalli päättäväisesti, karkoittaessaan nenäliinallaan sääskiä. -- Etkö olisi niin kiltti, että opastaisit meitä kuivemmalle kamaralle?

Tapiiri naurahti käheästi.

-- Vai et sinä pidä siitä, -- sanoi hän hyväntahtoisesti. -- Niin, etpä olekaan ainoa. Jaguaari ei myöskään pidä vedestä, mutta onpa monta, joilla on sama maku kuin minulla. Katsohan vain vaikkapa kaimaaneja.

Lalli katseli ympärilleen, ja kun hän lähemmin tarkasteli esineitä, joita hän ensin oli luullut vedessä viruviksi lahoiksi puunrungoiksi, huomasi hän niiden olevankin eräänlaisia krokotiilejä, joilla oli ruma pää, mikä muistutti valtaisen hauen päätä ja siinä iso kita täynnänsä teräviä hampaita. Hirviöt alkoivat kerääntyä tapiirin ympärille ja mulkoilivat nälkäisesti Lallia.

-- Huh, kuljeta minut täältä pian pois, -- pyysi Lalli, ja Villikin sylki ja sähisi kiukusta ja kauhusta.

-- No, no, en minä aikonutkaan antaa niitten syödä, -- irvisti tapiiri huvitettuna. -- Mutta koskapa ette ymmärrä hyvästä naapuruudesta, niin olkoon menneeksi.

Ja sitten alkoi se ravata eteenpäin, sillä välin kuin kaimaanit tunkeutuivat yhä ahtaampaan piiriin heidän ympärilleen, vaikkeivät ne rohjenneetkaan ahdistaa suurta tapiiria. Siellä täällä uiskenteli myös erikokoisia kilpikonnia, ja monenlaatuisia vesilintuja pulikoi ja rätkätti reheväin vesikasvien keskellä. Paikka paikoin oli veden pinta aivan niiden lehtien peitossa, joista toiset olivat niin suuria, että ne Lallin mielestä olisivat kannattaneet häntäkin, ja monella oli varsin kauniit kukat.

Vesi madaltui vähitellen, ja vihdoin tulivat he kuivalle maalle tiheään jylhään metsään. Tämän metsän pimennoista kuului niin kauhea kiljunta, että Lallia puistatti luihin ja ytimiin saakka.

-- Tuonne en minä uskalla mennä, -- sanoi Lalli tapiirille, mutta tämä vain nauroi.

-- Nehän ovat vain hassunkurisia mölyapinoita, -- sanoi hän ylenkatseellisesti. -- Eivät ne tee kellekään pahaa, vaikka koettavat uskotella olevansa hirveän vaarallisia. Jaguaari se vasta on vaarallinen, mutta ei sekään virka mitään, ennenkuin käy kimppuun, niin tiedäkin pitää varasi.

-- Minäpä kyllä pidän vahtia, -- virkkoi Villi, joka taaskin tunsi olevansa turvassa tultuaan kuivalle maalle.

Sitten heittivät he hyvästit ystävälliselle tapiirille ja tunkeutuivat aarniometsään. Mutta sepä ei ollutkaan mikään helppo tehtävä, sillä korkeiden jättiläispuiden välillä kierteli paksuja köynnöskasveja rönsyillen puusta puuhun, ja siellä missä auringonsäteet voivat ne saavuttaa, puhkesi niihin kauniit kukkatertut. Lallin ja Villin olisi ollut mahdotonta tunkeutua ilman kirveen apua metsään, elleivät he olisi löytäneet kapeaa, petoeläinten tallaamaa polkua.

Villi juosta livisti edellä polkua pitkin tähystelemässä ja Lalli seurasi perästä. Äkkiä palasi Villi kiireesti takaisin ja kuiskasi: