Part 3

Huh! Niin sitä taas kiidettiin suhisevan avaruuden halki, jotta päätä huimasi. Loiskis! Ja siinäpä makasi Lalli ja potkia sätkytteli haaleassa vedessä, joka oli yhtä lämmintä kuin hänen tavallinen kylpyvetensä. Hän sukelsi suin päin veteen, mutta onneksi ei se ollut syvää, niin että pulikoituaan hetkisen, hän taas pääsi pystyyn. Hänen vieressään kohosi veden pinnalle Villin pyöreä pää pärskyen ja sylkien.

Kun Lalli oli puristanut vettä silmistään sen verran, että saattoi katsoa ympärilleen, huomasi hän seisovansa pää parahiksi veden pinnan yläpuolella melkein keskellä leveätä korkeaäyräistä virtaa, jonka rannoilla kasvoi ihmeellisiä, jättimäisiä puita. Hän varmaankin seisoi jollakin hiekkasärkällä, sillä niin pian kuin hän astui askelen sivulle päin, kävi heti syvemmäksi, mutta toisella puolella oli taas jonkunverran matalampaa.

-- Kissa vieköön, -- sanoi hän pyyhkäisten vettä valuvat kiharansa otsaltaan.

-- Mikä kissa, -- kysyi Villi äreästi tuijottaen häneen pyörein, kauhistunein silmin.

Suuressa puussa, joka levitteli tuuheata latvaansa kauas joelle, istui moniaita apinoita, jotka nauraa virnistelivät ja näyttivät heille kieltä. Nyt ne alkoivat laulaa, kauhean väärällä ja motkottavalla sävelellä:

Lalli, Lalli punapää kissaa lyödä läiskyttää. Mirri pyytää säälimään, Lalli vain ei säästäkään.

-- Vartokaahan vain, senkin pitkähäntäiset roistot, -- sähisi Villi kiukkuisesti. -- Minäpä kykenen kyllä kiipeämään yhtä hyvin kuin te, ja näytän kohta teille, mistä Taavetti olutta osti.

Silloin virnailivat apinat vielä pahemmin ja osoittelivat sormellaan ja tirskuivat, ja kun Lalli katsoi heidän osoittamaansa suuntaan, näki hän kauhukseen, että hänen ja rannan välillä oli vielä korkeampi hiekkasärkkä, joka eräässä kohden kohosi vedenpinnan yläpuolelle, ja sillä letkotti puolisen tusinaa krokotiilejä nukkumassa päivänpaisteessa. Hän oli kyllä nähnyt ne katsellessaan ensin ympärilleen, mutta hän oli luullut niitä puunrungoiksi. Lalli-parka osasi uida vain parin vetäisyn verran, ja vastakkaiselle rannalle oli hyvin pitkältä. Myöskin Villi keksi nyt krokotiilit ja kiipesi kauhuissaan Lallin päälaelle raapaisten häntä tällöin aika kovasti. Pahinta oli, ettei Lalli uskaltanut kissaa kurittaa peläten herättävänsä hirveät matelijat. Oli ihmeellistä, ettei apinain räkätys niitä herättänyt, mutta krokotiilit olivat kai niin tottuneet niiden meluamiseen, etteivät häiriytyneet siitä. Tilanne oli kuitenkin vallan vakava, ja Lalli katui jo, että oli lainkaan lähtenyt tähän uuteen seikkailuun. Mahdotonta oli vedestä käsin hypähtää avaruuteen, vaikka olisi tahtonutkin.

-- Mikäs nyt neuvoksi, -- kysyi Villi vapisten.

-- Sinun täytyy uida toiselle rannalle hankkimaan apua, -- kuiskasi Lalli vastaukseksi.

-- En minä osaa uida, -- valitti Villi surkealla äänellä.

-- Kyllä minä tiedän että osaat, jos vain tahdot, mutta sinä olet sellainen pelkuri-raukka, -- vastasi Lalli suutuksissaan.

Sitten otti hän kissan päälaeltaan, painoi sen veteen ja töytäisi menemään toista rantaa kohti, sillä välin kuin apinat nauroivat pilkkanauruaan ja jatkoivat juoruamistaan. Villi epäili hetkisen, mutta sitten alkoi hän uida varsin taitavasti. Vihdoin näki Lalli kissan pääsevän maihin ja häviävän rannan pensaikkoon.

Odotus tuntui Lallista sietämättömältä. Korkealta taivaalta helotti aurinko kuin sulatusuuni suoraan hänen päähänsä, niin että hänen toisinaan täytyi valella sitä tuolla keltaisella, mutaisella vedellä, jottei pyörtyisi. Joka silmänräpäys hän pelkäsi krokotiilien heräävän, ja kaiken onnettomuuden lisäksi kuuli hän toiselta rannalta jonkun petoeläimen kauheata kiljuntaa. Vihdoin erotti hän selvästi, kuinka krokotiileista muudan aukoi suutansa ja haukotteli hitaasti. Mutta samassa kuuli hän myöskin vienon ihmisäänen hiljaista hyräilyä, ja kun hän katsoi siihen suuntaan, mistä ääni kuului, keksi hänen silmänsä hirsiröykkiöltä näyttävän lautan, jota virta kuljetti mukanaan. Röykkiön harjalla istui pieni, valkopukuinen olento.

Kun krokotiili oli lakannut haukottelemasta, tuijotti se julmilla silmillään ympärilleen ikäänkuin saalista etsien. Silloin osoittivat apinat Lallia ja irvistivät vahingoniloisesti, ja nytpä näki krokotiili jo hänet.

-- Petturit, roistot, -- kähisi ääni puunoksien välistä, ja äkkiä tuntui kuin olisi paksu oksa alkanut liikkua, ja Lalli näki jättiläiskäärmeen riippuvan siellä aivan liikkumattomana ja hissukseen, niin etteivät apinatkaan olleet sitä ennen huomanneet. Ne parkaisivat kauhusta ja koettivat paeta, mutta salaman nopeudella kiertyi jättiläiskäärme juuri sen apinan ympärille, joka oli kavaltanut Lallin ja tukahutti sen kauheaan puristukseensa.

Lalli seisoi apinan hirveästä kuolemasta kauhuissaan sekä peläten krokotiilia, joka nyt oli kierittäytynyt veteen hiekkasärkältä ja alkoi uida häntä kohti. Mutta samassa näki hän myöskin, että hirsikasa, johon hän äsken oli kiinnittänyt huomionsa, oli virran mukana ajautunut aivan hänen luokseen ja pysähtynyt hiekkaan. Kasan harjalla istui pieni valkopukuinen tyttö, jolla oli kauniit, tummanruskeat kasvot ja korea kehäkukkaseppele sinisenmustilla kiharoillaan. Hän viittoili innokkaasti Lallille kehoittaen tätä kiipeämään luokseen, ja ennenkuin krokotiili oli saanut pojan terävien hampaittensa väliin, oli hän kahlannut hirsikasan luo ja kiivennyt sen harjalle. Hän näki nyt, että röykkiön muodostivat hävitetyn rakennuksen jätteet, missä katto vielä oli jäljellä, ja sillä juuri istui tuo tyttö.

-- Kuka sinä olet, tyttö, -- kysyi Lalli, niin pian kuin hän huomasi olevansa turvassa krokotiilin hampailta.

-- Nimeni on Sindra, -- vastasi toinen, -- mutta en ole tyttö, vaan leskivaimo.

-- Leski, -- nauroi Lalli, -- kuinka voit olla leski, kun olet noin pieni?

-- Minä menin naimisiin viiden vuoden ikäisenä, -- vastasi Sindra uljaasti. -- Mieheni, joka silloin oli kahdeksanvuotias, kuoli aivan äskettäin, ja nyt olen leski. Oikeastaan olisi minut pitänyt polttaa samalla kertaa kuin mieheni ruumis poltettiin, mutta vieraat valtiaat, englantilaiset, eivät salli enää leskiä poltettavan, ja nyt minua halveksitaan vain sen tähden, ettei minua poltettu, mutta eihän syy ole minun. Sitten tuli tulvavesi ja huuhteli mukanansa talomme, ja minä pelastuin viime hetkessä katolle. Mutta miten sinä olet tänne tullut? Olethan aivan noiden vieraiden herrojen näköinen.

Lalli koetti kertoa hänelle, miten hän oli tullut hypänneeksi Intiaan, mutta Sindra ei ymmärtänyt selitystä laisinkaan, eikä Lalli sitä ihmetellyt.

-- Tulin tänne saadakseni nähdä intiaaneja, -- lopetti hän. -- Mutta ethän sinä ole ensinkään sen näköinen, millaisiksi intiaaneja mielessäni kuvittelin.

-- Emme me olekaan intiaaneja, -- nauroi Sindra. -- Meitä nimitetään hindulaisiksi. Opettajani on kertonut minulle koko tuon jutun Kolumbuksesta, joka löysi uuden maan, Ameriikan, ja luuli, että hän oli matkustanut maan ympäri ja tullut Intiaan ja sentähden nimitti asukkaita siellä intiaaneiksi. Etkös sinä, joka itse olet valkoihoinen, sitä toki tiennyt?

Silloin hävetti Lallia hirveästi, että tuo ruskea tyttö tiesi enemmän kuin hän itse.

-- Mitä me nyt teemme, kun virta ei enää kuljeta taloa? -- jatkoi pikku leski. -- Tuolla uiskentelee tuo ilkeä krokotiili ja vartoo vain, että me laskeutuisimme hänen ruuakseen. Olen purjehtinut tätä suurta, pyhää virtaa useita peninkulmia, matkannut kylien ja kaupunkien ohitse enkä ole mitään syönyt koko aikana. Minä istuin odottamassa, että virta kuljettaisi minut aavalle merelle, minne isäni on sanonut virran laskevan, ja missä kulkee laivoja, jotka ovat talojakin suuremmat. Tahtoisinpa nähdä nuo laivat ja valkoisten miesten asunnot ja kaupungit. Mutta nyt en voi päästä kauemmaksi, ja krokotiili odottaa vain saadakseen niellä minut.

-- Hst, siellä! Älkää puhuko roskaa, -- kuului käheä ääni korkeasta veteen kallistuvasta puusta. -- Minä en salli krokotiilin syödä sinua suuhunsa. Se on tosin minulle kaukaista sukua, mutta sukuhan aina on pahinta, niinkuin tietänet. Mutta oikeastaan tahdon auttaa teitä molempia noitten apinaveitikoiden käsistä. Minä halveksin sitä roskajoukkoa, ja niiden käytös oli halpamaista, kun juorusivat krokotiilille. Kas niin, kiivetkää nyt puuhun minua pitkin. Joutukaa!

Ja jättiläiskäärme riippui puunoksasta pyrstönsä varassa, ja silloin ulottui sen ruma pää ja suussa oleva kaksijakoinen liikkuva kieli alas lasten luo.

Lalli katseli hetkisen epäluuloisesti käärmeen kimalteleviin silmiin, ja myöskin tyttö oli kauhistuneen näköinen, mutta miten olikaan, niin alkoi poika luottaa tuohon terävään katseeseen, tarttui lujasti kiinni käärmeen niskaan ja alkoi kiivetä ylöspäin. Käärme auttoi kiipeämistä kiemurtelemalla itse ylöspäin, ja pian istui Lalli turvassa paksulla puunoksalla. Silloin rohkaisi myöskin tyttö mielensä, ja kun käärme oli taaskin laskeutunut alas, kiipesi hänkin ylös joustavasti ja ketterästi.

Kun lapset olivat päässeet puuhun, keksivät he istuvansa isossa viikunapuussa. Tämän puun hedelmillä apinat olivat herkutelleet. Sindra alkoi heti syödä viikunoita, ja Lalli noudatti hänen esimerkkiään.

-- No, mitäs me nyt teemme, -- kysyi pikku leski.

-- En minä vain tiedä, -- vastasi Lalli hiukan alakuloisena. -- Minä tulin tänne kissa seuralaisenani. Se on nyt uinut hakemaan minulle apua, enkä saata lähteä pois ja jättää sitä pulaan. Minun täytyy odottaa täällä, kunnes se palaa.

-- Villi, Villi, -- huusi hän niin kovalla äänellä kuin jaksoi, mutta huuto ei kuulunut kauas virran kohistessa ja pauhatessa.

-- Villi, Villi, -- huusi papukaija kimeällä äänellä puunlatvasta, ja hänen toverinsa lähimmässä puussa jatkoivat huutamista, niin että huuto kuului puusta puuhun virran molemmin puolin.

-- Kun nuo lörppökielet ovat saaneet jotakin huulilleen, niin kiertää se ympäri koko maailman, sähisi käärme ylenkatseellisesti. -- Saatpa kyllä asiasi kissanystäväsi kuuluviin, niin että hän tietää sinun kaipaavan häntä takaisin.

Lalli ja Sindra asettuivat mukavaan asentoon puunoksalle, herkuttelivat viikunoilla ja puhelivat keskenään odotellessaan. Äkkiä kuului selvästi virran toiselta puolelta naukumista, se toistui puu puulta, ja tuota pikaa naukaistiin joka puusta ylt'ympärillä.

Yhtä haavaa kuului taaskin kauheaa kiljuntaa vastakkaiselta rannalta, ja kun lapset katselivat sinnepäin joen poikki, seisoi rantapensaikossa valtavan suuri kuningastiikeri ja ulvoi puolittain vihaisesti, puolittain surullisesti:

-- Missä on lapseni? Kuka on varastanut lapseni minulta? Kuuletko, poikaseni, kuuletko!

-- Emme vain me, emme vain me, -- ulvoi shakaaliparvi levottomasti, ja myöskin lauma harmaita susia, joita oli kerääntynyt lähelle sitä puuta, missä lapset olivat, päästi kuuluviin puolustelevan murinansa.

Moniaita minuutteja kului, ja yhä istuivat lapset aivan äänettöminä ja pelästyneinä, mutta silloin tulla tupsahtikin Villi juosten pensaikosta kintereillään pieni tiikerinpentu, joka ei ollut häntä itseään paljoa suurempi. Ne leikkivät nähtävästi "hippasilla", mutta kun Villi keksi Lallin puussa, päästi hän iloissaan äänekkään naukaisun ja oli yhdellä loikkauksella lasten vieressä oksalla. Aivan hänen kintereillään seurasi pieni tiikerinpentu.

Nytpä keksi tiikerikin toisella rannalla heidät ja kiljui uhkaavasti pojalleen, jotta tämä joutuisi hänen luokseen joen toiselle puolelle, mutta poikanen vain nauroi ja huusi vastaukseksi.

-- Minulla on nyt niin hauskaa, äiti. Tulen kyllä myöhemmin. Anna minun nyt vain jäädä vähäksi aikaa! Eihän kello vielä ole paljoa.

Silloin naarastiikeri hyppäsi raivostuneena veteen uidakseen virran ylitse, ja Sindra huudahti kauhuissaan, mutta ennenkuin tiikeri oli päässyt virran yli, saivat krokotiilit hänet valtaansa ja repivät hänet kappaleiksi.

Silloin pieni tiikerinpoikanen alkoi itkeä katkerasti eikä saanut lohdutusta suruunsa. Villi kertoi, kuinka hän oli tavannut sen toisella rannalla, ja sitten olivat he alkaneet leikkiä yhdessä, ja Villi oli unohtanut asiansa ja tiikeri äitinsä, kunnes Villi viimein oli kuullut papukaijain huudon. Silloin oli hän alkanut seurata joenrantaa saadakseen jonkun auttamaan Lallia, ja viimein oli hän tullut joen yli johtavalle sillalle ja kiiruhtanut toista rantaa takaisin siihen kohtaan, missä oli löytänyt Lallin puusta.

Pieni leski silitti ja lohdutti tiikerinpoikasta, antoi sille nimeksi Huru ja lupasi pitää siitä huolta, ja loppujen lopuksi ryömi tuo pikku-poloinen Sindran syliin ja nukahti siihen.

-- Mitä me nyt teemme, -- kysyi Lalli epäröiden. Emmehän pääse täältä lähtemään noiden susien takia, jotka tuolla alhaalla meitä vaanivat.

Ja hän osoitti sormellaan susilaumaa, joka oli kerääntynyt aivan puun juurelle ja katseli heitä himokkain silmin ja valkeina kiiluvin hampain.

-- Siitä asiasta minä kyllä huolehdin, -- sähisi jättiläiskäärme heidän vieressään.

Se oli riippunut taaskin aivan liikkumattomana, niin että he olivat melkein unohtaneet sen olemassaolon, mutta nyt se kiemurteli hitaasti puusta alaspäin susia kohti, jotka heti pakenivat hurjan kauhun valtaamina. Silloin kiipesivät myöskin lapset alas puusta. Sindra kantaen Hurua sylissään; ja Villi juoksi vieressä.

Kun he olivat kiittäneet jättiläiskäärmettä, taivalsivat he kappaleen matkaa metsän halki ja tulivat pian avonaiseksi raivatulle paikalle, missä suunnaton norsu kulki työtä tekemässä. Torahampaillaan se kiskoi kantoja ja kiviä ylös maasta ja kuljetti ne pois kärsällään. Ihmistä, joka olisi johtanut sen työtä, ei näkynyt eikä kuulunut.

Niinkuin tavallista oli Lalli kohtelias ja kävi sitä tervehtimään.

-- Hyvää päivää, norsu-herra. Minulla on sinulle terveisiä serkultasi Afrikasta.

Norsu keskeytti työnsä ja vastasi ystävällisesti tervehdykseen.

-- En minä tunne siellä kaukana asuvia sukulaisiani, -- sanoi hän miettiväisenä. -- Olen vain kuullut sanottavan, että ne ovat suurempia ja levottomampia kuin täällä Intiassa asuva sukuhaara, ja etteivät ne suvaitse ihmisen käyttää niitä työssä. No niin, oma asiansahan on, tahtovatko ne elää vapaina metsässä, mutta kyllä voi pitää paljon ihmisistäkin, kun ne meikäläistä vain siivosti kohtelevat. Heiltä oppii aika paljon, ja jos heidän hyväkseen tekee työtä, niin on elatuksen huoli taas heidän murheenansa.

-- Sinähän olet oikein filosoofi, kuulen ma, -- sanoi Villi pisteliäästi. -- Ihmiset elättävät myöskin minua, mutta en minä vain tee työtä heidän hyväkseen.

-- Luuletko sinä, että ihmiset tekevät mitään katsomatta omaa hyötyään? -- kysyi norsu ylevän levollisesti. -- Sinä pyydystät rottia ihmisen vastuksista, vaikkapa luulet, että teet sitä vain omaksi huviksesi. Ja tarvitsevathan ihmiset joskus leikkikalujakin, ja sellainenpa sinä juuri oletkin heille.

Villi näytti aika nololta eikä virkkanut sen enempää vähään aikaan,

-- Mitä sinä täällä teet, pikku herra, -- kysyi norsu, kääntyen Lallin puoleen.

-- Olenpahan vain tullut hiukan katselemaan näitä seutuja, -- vastasi Lalli.

-- Silloin on viisainta, että sinä niin pian kuin mahdollista laputat tiehesi metsästä ja pysyt teillä ja kylissä, sillä metsä on täynnä vaarallisia eläimiä, -- sanoi norsu samaan äänensävyyn, jolla isä kotona tapasi puhua, kun Lalli oli lähdössä jollekin huviretkelle. -- Maantie ei ole kaukana täältä.

-- Sen kyllä tiedän, -- vastasi Villi vähän nyreissänsä. -- Tulin äsken sillan ylitse.

Sitten heittivät he norsulle hyvästit ja jatkoivat vaellustaan suurelle tielle, joka pölyisenä ja paahteisena kiemurteli riisivainioiden, metsien ja kylien lomitse. Kaikkialla, minne he tulivat, kohtelivat asukkaat heitä ystävällisesti ja antoivat heille ruokaa ja juomaa, ja monta omituista ihmisrotua, vaatepartta ja käytöstapaa he näkivät. Väestö tunnusti monta eri uskontoa. Oli muhamettilaisia ja erilaisia pakanoita, ja sitäpaitsi oli kansa jaettu kasteihin eli eriarvoisiin yhteiskuntaluokkiin, jotka olivat toisistaan jyrkästi erotetut, kuin olisi niihin kuulunut eri kansallisuuksia. Eri ammatit olivat eri kastien hallussa, ja pojat perivät isän ammatin.

Kerran, heidän käydessään muutamien köyhäin miesten ohitse, jotka istuivat maassa syöden yksinkertaista ruokaansa, sattui Lalli menemään niin lähelle, että hänen varjonsa lankesi heidän ateriaansa. Silloin heittivät he heti inhoten pois ruokansa ja sanoivat sen tulleen saastaiseksi yksistään siksi, että valkoisen ihmisen varjo oli siihen sattunut. Tätä oli Lallin hyvin vaikea käsittää, sillä hänestä näyttivät miehet itse olevan paljon likaisemmat kuin hän. Kaikkialla ajelivat alkuasukkaat suurilla kyttyräisillä härillä, ja useimmat heistä söivät vain riisiä.

Siellä täällä kohtasivat he myös valkoihoisia miehiä ja naisia, englantilaisia, jotka uteliaasti tarkastelivat heitä ja koettivat puhella heidän kanssaan, mutta ihmeellistä oli, että Lalli, vaikka hän ymmärsi kaikkien näiden alkuasukkaitten, vieläpä eläintenkin kieltä, ei ymmärtänyt englantia.

Huru, tuo pieni tiikerinpentu, seurasi heitä kaikkialla ja leikki Villin kanssa, ja Lalli pani pian merkille, että juuri sen läsnäolo olikin syynä siihen, että alkuasukkaat tervehtivät heitä sellaisella kunnioituksella. He pitivät heitä pyhinä, koskapa tiikeri heitä tällä tapaa seurasi. Lalli ja pikku leski tulivat hyvin hyviksi ystäviksi.

Kerran he erään kylän ulkopuolella näkivät laihan, repaleisen, melkein alastoman ukon, jolla oli takkuinen tukka ja kuopallaan olevat palavat silmät. Likaisena ja kurjana hän istui kyyryissään kori edessään.

-- Siinä on pyhä mies, fakiiri, -- selitti Sindra hartaasti. -- Menkäämme ja pyytäkäämme häntä tekemään meille joku ihmetyö.

-- Osaako tuo kurja raukka tehdä ihmetöitä, -- kysyi Lalli hämmästyneenä.

-- Kohta saat nähdä, -- vastasi Sindra.

Kaikki menivät nyt fakiirin luo, joka loi heihin tutkivan, läpitunkevan katseen. Sindra tervehti ukkoa kunnioittavasti ja pyysi häntä tekemään heille jonkun ihmetyön.

Silloin nosti ukko korinsa ja aukaisi sen, ja esiin mateli kolme ilkeää lasisilmäkäärmettä, ja kun vanhus alkoi soittaa huilua, tanssivat hirviöt soiton tahdissa.

-- Tuo ei ole mikään ihmetyö, -- sanoi Sindra vakavasti. -- Sellaista olen maantien varrella nähnyt monen ilveilijän tekevän.

Ukko katsahti häneen terävästi, mutta otti sitten sanomatta sanaakaan esille saviastian, joka oli täynnä multaa, ja pani siihen siemenen, joka heidän nähtensä yleni taimeksi ja alkoi kukkia.

-- Tuopa oli ihmeellistä, -- sanoi Lalli, -- mutta luulinpa kuitenkin, että ihmetyö olisi jotakin vielä kummallisempaa.

Ukon palava katse kiintyi Lalliin terävänä ja läpitunkevana.

-- Näenpä, että kuulut niihin, jotka eivät koskaan ole tyytyväisiä, -- sanoi hän käheällä, sähisevällä äänellään. -- Jos tahdot nähdä jotakin erikoista, niin näytän sinulle sen.

-- Voitko näyttää minulle koko Aasian muutamassa minuutissa, -- kysyi Lalli rohkeasti. Minä olen jo ollut täällä niin kauan, ja minun on pian lähdettävä kotiin, enkä kuitenkaan ole nähnyt kuin pienen osan Intiaa.

-- Sen kyllä voin, -- vastasi fakiiri, ja hänen äänensä kuulosti melkein uhkaavalta. -- Katsohan nyt!

Hän otti koristaan kerän, tarttui toisella kädellään langan päähän ja sinkautti toisella kädellään kerän ilmaan. Langan purkautuessa lensi kerä niin korkealle, ettei siitä voinut nähdä muuta kuin vain langan, joka riippui tyhjästä ilmasta.

-- Tule mukaan nyt, -- sanoi fakiiri käskevällä äänellä.

Senjälkeen alkoi hän kiivetä riippuvaa lankaa ylöspäin.

Lalli ei epäillyt vähääkään, vaan alkoi heti kiivetä lankaa myöten, ja myöskin Sindra, Villi ja Huru tekivät samalla tavalla. Kiipeäminen onnistui ihmeteltävän helposti, vaikkakin lanka oli niin ohutta, että he tuskin saattoivat tuntea sitä käsissään. Yhä korkeammalle he kiipesivät, ja maa laajeni yhä enemmän heidän silmissään. Vihdoin pysähtyi fakiiri riippuen langan varassa käsistään ja polvitaipeestaan.

-- Katsoppa, sanoi hän, viitaten toisella kädellään. -- Tuolla näet korkeat Himalaijan vuoret, tuolla loppuu Intia, ja niiden toisella puolella voit nähdä muita maita, Tibetin vuoristomaan, Afganistanin, Turkestanin ja muita.

Lalli katsoi osoitettuun suuntaan ja näki korkean vuorijonon lumisine huippuineen, ja toisella puolella saattoi hän erottaa muut maat niin seivästi että näki, mitä ihmiset tekivät laaksoissa ja vuorenrinteillä. Tibetissä näki hän rotevia vuoristolaisia, jotka paimensivat karjojaan, ja ihmeellisiä luostareita pyhine miehineen, jotka hypistelivät puupalloista tehtyjä rukousnauhojaan, toisella taholla näki hän villien afganein aseinaan käyrät veitset kuljeksivan vuorisolissa, ja vielä kauempana kuormitettujen kamelikaravaanien vaeltavan erämaan tapaisten seutujen halki.

-- Käykäämme korkeammalle, -- sanoi fakiiri käskevällä äänellä.

He kiipesivät vielä korkeammalle, ja näköala laajeni yhä enemmän.

-- Tuolla on Persia ja Mesopotamia, -- selitti fakiiri, kun he taas pysähtyivät, -- tuolla vasempaan käteen Arabia ja Syyria. Tuolla Välimeren rannalla on sinulle pyhä maa Palestiina ja Välimeren ja Mustanmeren välillä Vähä-Aasia. Oikealle päin näet Kiinan ja Japanin, Indo-Kiinan, Taka-Intian ja sen suuret saaret, ja tuolla kauimpana pohjoisessa on Siperia.

Ja taaskin näki Lalli kaikki aivan selvästi. Hän näki asukkaiden ennen muinoin niin rikkaassa Mesopotamiassa molempien suurten virtojen Eufratin ja Tigriin välissä työskentelevän viljavainioillaan, persialaisten kutovan mattojaan ja viljelevän puutarhojaan ja arabialaisten ratsastavan komeilla hevosillaan erämaan halki. Hän näki Juudanmaan kaikkine pyhine paikkoineen, joissa pyhiinvaeltajat hartaasti polvistuivat. Hän näki suuren ihmispadan Kiinan, missä vilisi kuin muurahaispesässä keltaisia, vinosilmäisiä kiinalaisia, jotka palmikko niskassa työskentelivät ja raatoivat. Hän näki mongolien harhailevan Mongolian aroilla valtavan suurine hevoslaumoineen ja samojedien kaitsevan porokarjojaan Siperian autioilla tundroilla Jäämeren rannoilla. Koko Aasia oli hänen edessään levällään kuin karttana, mutta sellaisena karttana, jossa oli vuoria, vainioita, metsiä ja järviä ja kolmella puolella pauhaava sininen meri. Neljännellä taholla ulottuivat matalana muurina Aasian ja Euroopan välillä metsänpeittoiset Uralin vuoret rikkaine kaivoksineen. Hän näki laivoja, jotka veivät lastittain kaikkia idän aarteita Intiasta ja suurilta saarilta länsimaihin, ja tuolla kauimpana lännessä kimalteli kirkkaassa auringonpaisteessa Bosporin salmi Aasian ja Euroopan välillä, ja sen toisella puolella erotti hän Konstantinopolin kullatut minareetit. Kaukana idässä kohosi merestä Japanin ihana saarimaailma tulivuorineen, ja hän näki lyhytkasvuisten japanilaisten kuumeisella kiireellä ahertavan kaikkea sitä uutta, minkä he olivat oppineet länsimaisilta muukalaisilta, tehdäkseen saarimaansa mahtavaksi vallaksi.

-- Niin, tämä on todellakin ihmetyö, -- sanoi Lalli täynnä ihailua.

Hänen päässään pyöri kaikki se uusi, minkä hän yhdellä kertaa oli saanut nähdä. Hänestä tuntui, ettei kaikki voinut hänen aivoihinsa mahtua, ja hänen silmiänsä huikaisi.

-- Siinäpä onkin niin suuri ihme, -- sanoi fakiiri ilkeästi, vahingoniloisesti irvistäen, -- ettei kukaan ihminen ole sellaista nähnyt, ja sinä, joka olet sen nähnyt, et myöskään saa jäädä eloon kertoaksesi siitä, mitä olet nähnyt.

Ja silloin otti ukko riippuessaan langan varassa toisella kädellään suuren käyrän veitsen ja suuntasi sen Lallia kohti. Lalli kuuli Sindran parkaisevan kimakasti ja kauhuissaan hellitti hän langan käsistään ja putosi huimaavaa vauhtia halki avaruuden Sindran huudon ja Villin surullisen nau'unnan vielä kaikuessa hänen korvissaan. Hän vaipui vaipumistaan, kunnes hänen silmissään pimeni, ja kun hän jälleen aukaisi ne, oli hän taaskin lastenkamarin sohvalla Villi vieressään, mutta Sindra ja Huru olivat tipo tiessään.

4. Pohjois-Ameriikka.

Lalli riippuu takin liepeestä taivaan ja maan välillä. Naurava piikkisika. Villi raapii omia käpäliään. Pelastus pälkähästä. Kaksi pienokaista, jotka osaavat sanoa vain "äiti". "Äiti" tulee. Todellisia intiaaneja, jotka aikovat paistaa Lallin. Mylvivä mäentöyry. Mieletön ratsastus. Kuinka Villi pelastaa junan rosvojen käsistä. Lalli matkustaa junalla, automobiililla ja ilmassa ja syöksyy Niagaraan.