Part 2

Silloin pani Lalli sähkökojeen käyntiin ja istui hetkisen katsellen kiertävää palloa. Hän ihmetteli mielessään, minne hän tällä kertaa hyppäisi. Häntä houkutteli puoleensa eniten tuo suuri Euroopan alapuolella oleva maanosa, jonka nimeksi hän tavaili "Afrikka". Hän oli usein kuullut tuon nimen puhuttaessa neekereistä, jalopeuroista ja muusta sellaisesta, ja hän tahtoi kernaasti päästä sinne omin silmin näkemään nämä ihmeet.

Kotvasen istuttuaan tunsi hän päässään samaa huimausta kuin edellisenä iltana, ja hänestä tuntui taaskin, kuin olisi aivan helppo temppu hypätä tuohon maanosaan. Hän silmäili kysyvästi Villiin, ja nytpä istuikin kissa aivan valveilla valmiina hyppäykseen.

-- Kas nyt! -- huusi Lalli.

-- M-jaa, -- vastasi kissa, ja sitten lensivät molemmat pienen auringon ohitse ja halki kylmän avaruuden.

Tällä kertaa he tulla tupsahtivat pehmeään kuumaan hiekkaan, ja kun Lalli nousi pystyyn ja katseli ympärillensä, huomasi hän seisovansa keskellä autiota hiekkalakeutta, joka levisi joka taholle silmän kantamattomiin, niinkuin mikä punaisenruskea meri pitkine aaltoviivoineen. Missään ei näkynyt muuta kuin hiekkaa ja yhä vain. hiekkaa. Hänen päänsä päällä kaareutui taivas niin kirkkaan sinisenä, ettei hän mokomaa ollut koskaan ennen nähnyt, ja tältä taivaalta poltti aurinko hirvittävän kuumasti, niin että hänestä tuntui, että se pian paistaa hänet.

-- Hui, -- sanoi Lalli. -- Mitä ihmettä me täällä teemme? Täällähän ei ole paljon parempi olla kuin pohjoisnavallakaan, vaikka täällä onkin kuuma eikä kylmä. Eihän täällä ole mitään muuta kuin hiekkaa.

Mutta Villi ei häntä kuunnellut. Sen huomio oli kokonaan kiintynyt hiekkaan, johon se tuijotti, ja kun Lalli otti selvän siitä, keksi hän hiekassa kuopan ja sen pohjalla ison joukon valtaisen suuria munia, jotka olivat pikku siskon pään kokoisia.

Villi haisteli munia ja alkoi purra yhtä rikkoakseen kuoren ja syödäkseen sisällön, mutta kuori oli niin paksu, ettei se saanut sitä rikki.

-- Odotas, minä autan sinua, -- sanoi Lalli ja otti kiven iskeäkseen sillä reiän kuoreen.

-- Eipä olisi hullummaksi tässä helteessä juoda tuollaista munaa. Tahtoisinpa tietää, millä linnulla on mokomat munat.

Samassa kuului kohua ja siipien suhinaa, ja kun Lalli katsoi taakseen, tulla tuhisi valtavan suuri korkeajalkainen ja pitkäkaulainen lintu juosten hiekka-aukean yli ja seuloen lyhyitä siipiään ottaakseen siten vielä vinhempaa vauhtia. Se syöksähti suoraa päätä Villin kimppuun ja sähisi uhkaavasti:

-- Rosvo! Varas! --

Mutta Villi oli uljas kuten aina ja hyppäsi linnun selkään kynsiäkseen sitä. Silloin hulmahti lintu tiehensä samaa huimaa vauhtia, Villin yhä kököttäessä sen selässä, ja kohtapa oli Lalli yksinään autiolla hiekka-aavikolla polttavan auringon alla. Hän tunsi itsensä kerrassaan hylätyksi, hänen päänsä oli kuumuudesta kipeä, ja kova jano alkoi vaivata häntä.

Jonkun aikaa juoksi hän kuumassa hiekassa pakoonkiitävän linnun perästä, mutta yhtä hyvin olisi hän voinut tavoitella tuulta. Lopuksi menetti hän tykkänään rohkeutensa, ja hän istahti itkien hiekkaan, joka poltti niin ilkeästi housujen lävitse. Hänestä tuntui, että hänen täytyi täällä yksinäisyydessä kuolla helteeseen ja janoon, eikä hän kuitenkaan voinut pakottaa itseään hyppäämään tiehensä, niinkuin oli tehnyt pohjoisnavalla. -- Miten saattaisikaan hän jättää Viliinsä pulaan, Villin, joka oli pelastanut hänet jääkarhun kynsistä? Kun hän vihdoin loi katseensa ylös, näki hän aivan lähellänsä ihmeellisen näyn. Hänen edessään oli pitkä jono kömpelöitä, kuormitettuja kameeleja, joita tupsu- ja punalakkiset miehet hoputtivat kulkemaan, ja kameelien molemmin puolin ratsasti muhkeita ratsumiehiä valkeissa, liehuvissa viitoissa ja kierteiset turpaanit päässä. Heillä oli tummat, auringonpaahtamat kasvot, mustat, säihkyvät silmät ja aseinansa pyssyt ja käyrät miekat. Kookas, mustapartainen mies lumivalkoisen ratsun selässä ajaa karautti Lallin luo.

-- Ei sinun sovi itkeä vetistellä, poika, -- sanoi hän rypistäen kulmakarvojaan. -- Sen saat jättää tyttöjen toimeksi. Mitä on tapahtunut?

Lalli kertoi yhä vain nyyhkyttäen, mitä oli tapahtunut, ja selitti, että Villi oli kerran pelastanut hänen henkensä.

Silloin kirkastuivat miehen ankarat kasvot, ja hän sanoi:

-- Ystävyys on jalo tunne, ja sentähden suon sinulle anteeksi epämiehekkäät kyyneleesi. Muutamat nuorista miehistäni saavat heti lähteä ajamaan kamelikurkea takaa. Sinä voit sillä välin nousta hevoseni selkään ja seurata minua keitaalle.

Silloin tunsi Lalli itsensä aivan uljaaksi ja iloiseksi, ja ratsastaja nosti hänet korskuvan, valkoisen ratsun selkään, ja niin ratsastivat he kappaleen matkaa halki suuren erämaan, jota ratsastajat nimittivät Saharaksi, aina siksi, kunnes näkivät edessään huojuvia palmuja, vihantia ruohokenttiä ja loistavanvärisiä kukkia. Sinne suuntasi karavaani kulkunsa, ja miehet, jotka sanoivat itseään beduiineiksi, pystyttivät teltan palmujen varjoon kaivon luo, jossa oli raitista, kirkasta vettä. Ja sitten tarjosivat he Lallille taateleita ja leipää ja kamelinjuustoa ja muuta hyvää odotellessaan nuorten miesten paluuta kamelikurjenajosta.

Vihdoin tulivat nämä takaisin tuoden mukanansa kuolleen kamelikurjen, mutta kissasta he eivät olleet nähneet jälkeäkään.

Silloin oli Lallin vaikea pidättää kyyneleitään, mutta hän häpesi komeaa, mustapartaista päällikköä ja koetti pysyä niin rohkeana kuin suinkin. Kaikki beduiinit olivat hyvin ystävällisiä hänelle ja kertoivat merkillisiä juttuja niistä maista, joissa he matkoillaan olivat käyneet: alavasta Egyptistä vanhoine pyramiideineen, jonka läpi Niili virtasi, tehden maan hedelmälliseksi tulvillaan, villistä Abessiniasta ja ihanasta Algeriasta, mutta ennen kaikkea niistä seuduista, missä neekerit asuivat, ja edelleen tiesivät he kertoa kauniita satuja sulttaaneista ja kalifeista ja ihanista prinsessoista, ja varsinkin eräällä heistä, vanhalla dervishillä nimeltä Romallah, oli loppumaton satuvarasto.

Aurinko meni mailleen punaisen hiekkarneren taa, yö teki tuloaan hämmästyttävän nopeasti ollenkaan hämärtämättä, ja pian tuikkivat tähdet tummansinisellä taivaalla kuin mitkäkin säihkyvät timantit. Mutta yhä vain istui Lalli kuuntelemassa vanhan dervishin kertomusta.

-- Minä pidän sinusta, poika, -- sanoi ukko lopulta, -- ja pidän myöskin siitä, että suret kissaasi, joka on ollut sinun ystäväsi ja pelastajasi. Minä autan sinua, jos lupaat, ettet kerro mitään heimolleni, ja tuot takaisin sen, minkä sinulle lainaan.

Kaiken sen lupasi Lalli mielihyvällä, ja sitten kertoi vanhus, että hänellä oli hallussaan matto, joka aikoinaan oli ollut prinssi Husseinin oma ja jolla oli se ominaisuus, että jokainen, joka istui sillä, voi päästä minne ikinä vain tahtoi ja olla heti perillä haluamassaan paikassa.

Dervishi otti rääsymytystä esiin vanhan kuluneen maton, jossa oli omituisia, haalistuneita kirjauksia.

-- Istahda vain tälle ja toivottele itsesi sinne missä kissasi on, -- kuiskasi hän juhlallisesti, -- mutta kun olet ystäväsi löytänyt, täytyy sinun tuoda matto takaisin.

Tämän Lalli lupasi ja istahti heti matolle lausuen sitten halunsa päästä sinne missä Villi oli.

Tuskin oli hän sen tehnyt, ennenkuin hän huomasi istuvansa miltei pilkkosen pimeässä. Hänen korvissaan kuului kuin korkeitten puitten hiljaista suhinaa, ja hänen päänsä päällä tuikki jokunen tähti pimeyden halki. Tämä pimeys oli niin läpäisemätön, ettei hän aluksi, ennenkuin hänen silmänsä oli ehtinyt pimeään tottua, voinut nähdä mitään ympärillään, mutta metsä oli ääniä täynnä. Pimeästä erotti tömisteleviä ja polkevia ja hiipiviä ja tassuttelevia askeleita, hirveätä ulvontaa, mylvintää, korskumista ja toitottamista, ja ylinnä kuului kuin kaukaisena ukkosen jyrinänä kauhea karjunta, joka pani Lallin vapisemaan. Tämä oli kauhea paikka, ja hän melkein katui, että hän oli tullut sinne, mutta sitten hän ajatteli Villiä ja koetti olla rohkea. Pimeän takia oli mahdotonta nähdä, oliko kissa todella läheisyydessä, ja peläten noita kaikkia petoeläimiä hän ei uskaltanut huutaakaan.

Kuten pohjoisnavalla ymmärsi hän myöskin täällä eläinten kieltä. Toiset parkuivat nälkäänsä, toiset uhkailivat toisiansa, ja toiset taas kutsuivat luokseen puolisoaan tai metsästystovereitaan. Lähellä olevassa lammikossa korskahteli ja uida läiskytteli moniaita virtahepoja röhkien tyytyväisinä yön viileydessä, ja norsut huutelivat toisiaan kovasti toitotellen ja kertoen, kuinka makeita puiden nuoret vesat olivat, ja valtavan iso jalopeura kiljui, että eläimet metsässä kuuluivat hänelle, niin ettei kenenkään kannattanut pakoon yrittää, sillä hän kuitenkin löytäisi ne ja pistäisi poskeensa.

Tuo kiljunta oli niin lamauttavan hirmuista, että Lalli istui aivan hiljaa uskaltamatta liikahtaakaan. Ääni yhä lähestyi, ja äkkiä seisoi hänen edessään tähtien valossa tavattoman iso jalopeura pudistellen ylvästä harjaansa.

-- Vai niin, ihminenkö, -- karjaisi peto. -- No niin, tapanani ei ole syödä sellaisia kovin usein, mutta minun on nälkä tänä iltana. Hampaani ja kynteni alkavat käydä vähän huonoiksi näin vanhoilla päivillä, niin että minun on hiukan vaikea selviytyä suurista eläimistä. Pidäppäs varasi nyt, poloinen! --

Lalli vapisi, sillä nyt oli hänen viimeinen hetkensä tullut. Mutta samassa kuului raskasta töminää aivan vierestä, pehmeä kärsä kiertyi hänen ympärilleen, ja hänet nostettiin norsun selkään, missä Villi istui jo ennen häntä ja nauroi, niin että sen silmät loistivat kuin pienet, vihreät lamput pimeässä. Jalopeura päästi pettyneenä kauhean kiljunnan, mutta norsu toitotti vain pilkaten vastaukseksi, eikä peto uskaltanut ahdistaa valtavaa eläintä, joka kohotti uhkaavasti pitkät torahampaansa sitä vastaan.

-- Villi, -- huudahti Lalli, vielä aivan hengästyneenä ja hämmentyneenä. -- Mitä tämä merkitsee?

-- Minun vaiheistani on pitkä tarina, -- vastasi Villi. -- Kerronpa sinulle heti, kuinka olen tullut tämän norsun ystäväksi, mutta sanohan ensin, minne sen pitää viedä sinut.

-- Pyydä häntä sitten nostamaan maasta tuo matto, jolla istuin, -- vastasi Lalli. -- Olen luvannut palauttaa sen takaisin oikealle omistajalleen enkä tahdo millään muotoa jättää sitä jäljelle.

-- Siinä teet oikein, poikaseni, -- sanoi norsu. - Aina on toki ennen muuta muistettava lupauksensa. Yksistään noiden sanojesi takia tahdon tulla ystäväksesi, niinkuin olen jo kissankin ystävä.

Ja se ojensi kärsänsä ja nosti maasta prinssi Husseinin maton ja ojensi sen Lallille.

-- No, minne minä nyt kuljetan teidät, -- kysyi norsu ja toitotti merkiksi, että he olivat valmiit lähtemään.

-- Tahtoisin kovin kernaasti nähdä neekerikylän, -- lausui Lalli hetkisen mietittyään.

Norsu röhkäisi halveksivasti.

-- Ei sellaisessa ole mitään nähtävää, -- puhisi hän. -- Mutta koska tahdot, niin olkoon sitten menneeksi.

Ja sitten lähti se ravaamaan metsän läpi ja suuntasi kulkunsa lammikon ohi, missä virtahevot makasivat ja rypivät tai nousivat rannalle laitumelle. Aivan lammikon lähellä he sivuuttivat kokonaisen norsulauman, ja eläimet kohottivat kärsänsä tervehdykseksi, kun he kulkivat ohitse, ja päästivät kimakan toitotuksen. Pimeissä viidakoissa ulvoivat shakaalit ja hyenat, ja kohtapa yhdyttivät he valtavan suuren, mustan sarvikuonon, jolla oli kuonossa kaksi terävää sarvea. Se pysähtyi hetkiseksi ja katseli vihaisesti vilkuillen Lalliin.

-- Oletpa saanut haltuusi soman ihmispennun, joka on ihan valkeanahkainen, -- röhkäisi hän halveksivasti.

-- On olemassa myöskin sekä valkoisia että mustia sarvikuonoja, -- vastasi norsu rauhallisesti, ja valkeat niistä ovat suuremmat ja kauniimmat kuin mustat.

-- Odotappas, niin saat minulta sarven kylkeesi, -- sähähti sarvikuono kiukkuisesti, mutta piti kuitenkin parhaana lönkyttää tiehensä.

-- No, Villi, kerrohan nyt minulle, miten tänne olet joutunut, -- pyysi Lalli, sitten kun sarvikuono oli kadonnut näkyvistä.

Kissa asettui mukavampaan asentoon norsun selässä, peseytyi huolellisesti miettiessään ja alkoi sitten:

-- Niin, katsohan, minä koetin tietysti heti hypätä maahan kamelikurjen selästä niin pian kuin kiukkuni oli vähän asettunut, mutta minun kynteni olivat jollakin merkillisellä tavalla takertuneet pehmeihin höyheniin, niin että kesti kauan aikaa ennenkuin selviydyin, ja sillä välin oli lintu juosta pyyhältänyt pitkän matkaa. Kun se vihdoin kävi päinsä, hyppäsin hiekalle, mutta silloin en sinua enää nähnyt. Aikomukseni oli juuri palata takaisin kamelikurjen jälkiä seuraten, kun kuulin pääni päältä siipien räpyttämistä, ja julman suuri kotka iski minuun vahvoilla kynsillään. Ymmärsin heti, ettei kannattanut ponnistella vastaan, sillä silloin olisi se nokkinut minusta samalla hengen, vaan olin sen sijaan olevinani kuollut, ja niin kantoi se minua ilmojen halki pitkän, pitkän aikaa, niin että oli ilta, kun se vihdoin pesänsä reunalla päästi minut kynsistään. Kotka ei huolinut olla varovainen, vaan päästi minut aivan huolettomasti nälkäisten poikasiensa eteen. Tirkistelin silmät raollaan ja näin, että olin pilvenkorkuisen puun latvassa, ja ennenkuin poikaset olivat alkaneet noukkia minua, loikkasin alemmalle oksalle ja livahdin runkoa alas niin nopeasti, ettei kotka saanut ilmaa siipiinsä, ennenkuin jo olin tiheässä lehdikossa.

Metsä oli tiheä ja täynnä vaarallisia eläimiä, niin etten uskaltanut hypätä maahan, vaan haparoin eteenpäin puusta puuhun. Istuessani lepäämässä eräällä oksalla näin yht'äkkiä jättimäisen, mustan ja karvaisen käden salamannopeudella kurkottavan paksun rungon takaa ja tarttuvan niskanahkaani. Käsi oli tavattoman ison mustanaamaisen apinan, joka istui rungon toisella puolella ja irvisteli, niin että valtavan suuret, valkoiset hampaat kiiluivat.

-- Sinustapa saan soman leikkikalun poikaselleni, -- sanoi apina äänessään ystävällinen sävy.

-- Mikäs sinä olet? -- kysyin minä.

-- Häh, häh, häh, gorillapa tietenkin, -- motkotti apina. -- Mahdat olla kaukaa kotoisin, kun et minua tunne. Itse olet kyllä jalopeuran ja pantterin sukulainen, vaikka olet niin pieni, että sovit leluksi. Älä pelkää, en minä sinulle pahaa tee.

Sitten otti hän minut mukaan taloonsa, joka oli rakennettu puuhun oksista ja lehdistä. Siellä istui gorilla-akka joka oli yhtä ruma ja musta kuin ukkonsakin ja hyväili pientä gorillanpoikasta. Kaikki ne olivat minulle aika hyväntahtoisia, mutta antoivat minulle vain hedelmiä syötäväksi, ja poika veti minua hännästä ja tukisti minua ja sitten oli minun myöskin vähin ikävä sinua, niin että pian karkasin sieltä taas tieheni. Harhaillessani puiden oksien välissä tuli iso norsulauma tallustaen metsän läpi ja katkoen oksia kärsillään. Eräs niistä kohotti ulotintaan aivan lähellä minua. Samassa silmänräpäyksessä keksin puussa pienen, vihreän käärmeen, joka nosti päätänsä puraistakseen norsua kärsään. Mutta minä olin käärmettä sukkelampi ja iskin sitä käpälälläni, niin että se lensi puusta alas, ja norsu polki sen jalkoihinsa.

-- Tuonpa teit oikein oivallisesti, pikku veitikka, -- mörähti norsu hyväksyvästi astuessaan eteenpäin, -- ja sen tähden olen myöskin sinun ystäväsi, niin kissa kuin oletkin.

-- No niin, -- jatkoi Villi kertomustansa, -- sillä välin oli ehtinyt aivan pimetä, ja norsu ystäväni nojasi puuta vastaan ja nukkui, ja minä makasin, uinailin ja mietin, kuinka sinut taas tapaisin, kun kuulimme jalopeuran rehentelevän tuolla alhaalla. Minä katsahdin sinne, ja kun näin sinun olevan vaarassa, pyysin norsua nostamaan sinut selkäänsä, minkä hän tekikin.

He tulivat nyt metsästä avaralle ruohotasangolle. Se oli aivan täynnänsä kaikenlaisia ruohonsyöjiä eläimiä: moniailla oli sarvet, toiset muistuttivat juovikkaita hevosia, muutamat olivat kuin valtavan suuria härkiä ja näyttivät perin vaarallisilta ja rajuilta, mitkä taas olivat hevosten kaltaisia, mutta päät niillä oli kuin härillä, ja metsän laidassa kulki pitkäkaulaisia eläimiä haukaten ruuakseen puiden lehviä. Norsu tunsi kaikki ja sanoi, että ne olivat antilooppeja, seebroja, puhveleita, turpakauriita ja kirahveja. Viimein tulivat he leveälle virralle, jonka rannalla oli iso joukko majoja, ympärillään maahan isketyistä paaluista rakennettu aitaus. Majat olivat pieniä ja vähäpätöisiä ja muistuttivat mehiläiskekoja. Sepä oli neekerikylä.

-- En huoli mennä varsin lähelle noita mustakoipia, -- sanoi norsu huolestuneesti. -- On parasta, että sanon hyvästi ja toivotan teille molemmille onnellista matkaa.

Lalli taputteli ystävällisesti norsua kärsälle, sillä välin kuin Villi selkä köyryssä hyväillen hieroi kylkeään sen suurta jalkaa vastaan, ja sitten lähtivät he taivaltamaan neekerikylää kohti.

Lähestyessään paaluaitausta kohtasivat he joukon mustia, alastomia lapsia, jotka heidät nähtyään parkaisivat pahasti ja kauhuissaan pakenivat suinpäin kylään. Sieltä kuului vähän ajan kuluttua huutoa ja rumpujen pärinää. Pian tuli kokonainen parvi noita mustilaisia heitä vastaan, miehillä oli keihäät käsissä, ja vaimot ja lapset piileskelivät heidän takanansa. Ne olivat kaikki hirvittävän näköisiä, mustankiiltäviä, paksuhuulisia ja litteänenäisiä ja villaiset takkutukat olivat kierretyt mitä merkillisimpiin laitteihin. He pysähtyivät muutaman askelen päähän Lallista ja Villistä, miehet kohottivat keihäänsä ikäänkuin tervehdykseksi, ja naiset sihisivät ja suhisivat.

-- Katsokaapa vain! Sillähän on aivan valkea nahka ja punaiset täplät poskissa, -- kuiskivat he. -- Ja sen tukka on ihan keltainen niinkuin lakastunut ruoho, ja silmät siniset kuin taivas. Eikös olekin hullunkurinen? Ja kuinka kummalliset vaatteet sillä onkaan!

Ja sitten he kävivät yhä rohkeammiksi ja aikoivat kosketella ja tunnustella häntä mustilla käsillään, jopa taputellakin. Muutamien naisten mielestä hän oli hyvin kaunis, toiset nauroivat ja arvelivat, että hän vain oli naurettava, mutta moniaistapa hän oli oikein hirveä. Miehet sen sijaan katselivat häntä kunnioittavasti, ja heidän noitansa julisti hänet pyhäksi.

Sitten taluttivat he hänet kylään ja kestitsivät häntä kaikella hyvällä mitä vain saivat käsiinsä, varsinkin hedelmillä, ja he sytyttivät suuria ilotulia, tanssivat hurjia tansseja tulien ympärillä ja heiluttivat välkkyviä keihäitään. Vähitellen uskalsivat lapsetkin lähestyä Lallia ja tuijottivat häneen silmät pyöreinä, ja pienet alastomat tytöt alkoivat kantaa hänelle kukkia.

Kun juhla oli lopussa, tahtoi Lalli heittää hyvästit ystävällisille metsäläisille, sillä täytyihän hänen palata kotiin, mutta siitä eivät neekerit tahtoneet kuulla puhuttavankaan. Noita selitti, että poika oli saapunut tuomaan onnea heidän kyläänsä, joten he eivät mitenkään voineet sallia hänen lähteä, ja vaimot ja lapset itkivät. Kun hän vielä hangoitteli vastaan, tarttuivat miehet häneen vahvoilla käsillään, tekemättä kuitenkaan mitään pahaa, kantoivat hänet suureen, asumattomaan majaan ja salpasivat sinne hänet ja hänen mukanaan Villin.

-- No, mitäs me nyt teemme, -- kysyi Lalli aivan alakuloisena. -- Emme voi hypätä kotiin katonkaan lävitse.

Villi pani päänsä kallelleen ja mietti hetkisen.

-- No, entäpä tuo matto sitten, -- virkkoi hän vihdoin.

-- Se jäi tuonne ulos tulen ääreen, missä tanssia katselin, -- selitti Lalli alakuloisesti.

-- Meidän täytyy sitten saada se tänne sisään, -- sanoi Villi päättäväisesti. -- Käske vain tuota ovea vartioivaa mustaa miestä tuomaan se tänne. Hän tekee sen kyllä.

Lallin katse kirkastui. Hän kolkutti ovea, ja sillä vartioinut neekeri kävi sisään.

-- Tuo minulle heti paikalla mattoni, mikä minulla oli mukanani, -- komensi Lalli mahtavasti.

-- Valkea poika, -- vastasi neekeri nöyrästi, -- emmekö ole antaneet sinulle pehmeitä mattoja, joilla voit maata? Miksi sinulla täytyy olla juuri tuo matto? Se on päällikön talossa.

-- Mene heti päällikön luo ja sano hänelle, etten voi nukkua millään muulla kuin sillä matolla, -- sanoi Lalli yhtä käskevästi.

Neekeri taivutti päätänsä kuuliaisuuden merkiksi ja kiiruhti noutamaan mattoa. Lalli kiitti häntä ystävällisesti, kun hän palasi matto mukanansa, Villin istuessa ja nauraa hohottaessa. Niin pian kuin neekeri oli mennyt, istuutuivat molemmat matolle ja ilmaisivat halunsa palata beduiinileiriin. Heti kohtapa istuikin Lalli siellä nukkuvan dervishin Ramallahin vieressä.

Ukko heräsi heti ja tervehti häntä leppeästi hymyillen.

-- Minun täytyy sanoa, että hetkisen luulin sinun petkuttaneen minua, kun viivyit niin kauan, -- sanoi hän ja viittasi poikaa istumaan.

Lalli jutteli silloin kaikesta, mitä hänelle ja Villille oli tapahtunut, ja ukko kuunteli tarkkaavaisena.

-- Onpa vahinko, etten uskalla kertoa tästä toisille, -- sanoi hän huokaisten syvään. Siinä olisi niin kaunis satu kerrottavaksi leirinuotion ääressä. Itse en ole koskaan mattoa käyttänyt, sillä lupasin Allahille, etten koskaan itse käyttäisi sitä enkä sallisi kenenkään muunkaan tavoitella sillä itselleen hyötyä. -- En uskalla sanoa kellekään leirissä, että minulla on prinssi Husseinin matto, sillä silloin he koettaisivat varastaa minulta sitä. Joskus olen ajatellut, että minun pitäisi polttaa se, sillä muutoin se voisi kerran joutua jonkun kelvottoman käsiin joka käyttää sitä arvottomiin tarkoituksiin, ehkäpä varkauteen tai murhaan. Niin, kautta Allahin, luulenpa että teen sen juuri tällä hetkellä, kun minulla on voimaa tällaiseen tekoon.

Ja ukko tarttui vapisevin käsin kallisarvoiseen mattoon ja paiskasi sen melkein hiiltyneeseen leirivalkeaan. Salaperäinen punainen liekki kohosi tulesta pimeätä yötaivasta kohti, ja tulesta kuului kuin vapautetun henkiolennon huokaus.

-- Nyt se on tehty, ja nyt tahdon nukkua, -- sanoi vanhus väsyneellä äänellä.

Lalli kiitti häntä vielä kerran, ja pian kuului ukon tasainen hengitys.

-- Nyt meidän täytyy lähteä kotiin, -- sanoi Lalli ja haukotteli hänkin.

-- Minä olen hirveän väsynyt ja uninen kaiken tämän perästä. Kas niin, Villi, hyppää nyt!

Ja niin hyppäsivät molemmat tähtikirkkaaseen avaruuteen, ja Lalli huomasi taas olevansa sohvalla lastenkamarissa.

3. Aasia.

Lalli aikoo lähteä intiaanien luo, mutta putoaa suinpäin lämpimään veteen. Kolkko kohta. Apinat laskettelevat pilkkalauluja ja pitävät juorupakinaa. Viisivuotias leski puukasalla. Apinan rangaistus. Kummallinen köysi. Papukaijat sähkölennättimenä. Villin uusi leikkitoveri. Tiikeri ja krokotiilit. Sutten pettymys. Norsu työssä. Retkeilyjä alkuasukkaitten parissa. Fakiiri. Ihmetyö.

Seuraavana aamuna makasi Lalli taaskin kauan sängyssään ja mietti. Hänen oli yhtä mahdotonta kuin edellisenäkin aamuna päästä selvyyteen siitä, oliko kaikki tuo hänen ihmeellinen kokemansa ollut todellisuutta vaiko unta. Olihan se ollut niin hassua ja merkillistä, että hänen itsensäkin oli vaikea sitä uskoa, ja hän ymmärsi nyt paremmin kuin muulloin, ettei hän saisi ketään muuta sitä uskomaan. Ja jos hänen vanhempansa pitäisivätkin tosina hänen seikkailujansa, niin oli mahdollista, etteivät he enää sallisi hänen hypätä karttapallolle, sillä aivan vaaraton ei tällainen hyppäys ilmeisestikään ollut, ja hänen äitinsä oli aina niin peloissaan, että hän vaaroihin joutuisi. Parasta siis oli, että hän vast'edeskin tekisi löytöretkensä omalla uhallaan. Varmaankin oli maan päällä vielä paljon nähtävää, mikä menisi häneltä hukkaan, jos hän liian aikaiseen ilmaisisi salaisuutensa.

Niin pian kuin ilta tuli ja vanhemmat lähettivät hänet nukkumaan, ei hän riidellyt vastaan niinkuin tavallisesti, vaan käväisi vain ensin keittiössä noutamassa Villin ja otti kissan mukaansa lastenkamariin, sillä hän oli niin tottunut pitämään sitä seurassaan, ettei hän ajatellutkaan lähteä yksin löytöretkillensä. Kissa oli hyvin uninen eikä näyttänyt olevan lainkaan huvitettu matkustelemisesta, mutta niin pian kuin sähkökone alkoi surista ja pieni kuu kiertää maata, oli se täysin valveilla ja valmiina hyppäykseen.

Tällä kertaa Lalli päätti käydä Aasian suuressa maanosassa ja varsinkin sillä suurella niemimaalla, jonka houkutteleva nimi oli Intia. Hän oli kuullut puhuttavan niin paljon intiaaneista ja otaksui, että hän täällä saisi nähdä heidät todellisuudessa.