Part 1

Produced by Tapio Riikonen

PIKKU LALLIN MAAPALLO

Kirj.

Mikael Sand

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS:

1. Pohjoisnapa. 2. Afrikka. 3. Aasia. 4. Pohjois-Ameriikka. 5. Etelä-Ameriikka. 6. Austraalia. 7. Polyneesia. 8. Maanjäristys.

1. Pohjoisnapa.

Jouluaatto. Karttapallo. Lalli ja Villi hyppäävät maailman avaruuteen. He ovat menehtymäisillään napaseutujen yön pakkaseen. Uusi yritys. Kuinka Villi pelastaa Lallin jääkarhujen kynsistä. Auttavaiset mursut. Lalli joutuu tappeluun eskimopojan kanssa. Kummallinen maa. Kuinka Lalli on vähällä menettää henkensä halveksiessaan eskimoitten vieraanvaraisuutta ja heidän tarjoamaansa suojaa.

Jouluaatto ja kaikki sen ihanuudet olivat tiessään. Kuusen kynttilät oli sammutettu, joululahjat jaettu ja jouluateria syöty. Pikku Lalli oli saanut määräyksen mennä nukkumaan, sillä välin kuin äiti ja isä istuisivat vielä hetkisen lukemassa. Pikku sisarukset olivat jo hyvän aikaa olleet vuoteessa.

Pikku Lalli oli kahdeksanvuotias ja hänen nimensä oli oikeastaan Lauri, vaikka hän pikku ressuna oli alkanut nimittää itseään Lalliksi, ja tämä nimi säilyi yhä vielä. Hän ei siitä enää oikein pitänyt, mutta sitä ei ollut niin helppo saada muuttumaan nyt, kun kaikki olivat siihen tottuneet.

Lalli suuteli tottelevaisena äitiä ja isää toivottaen hyvää yötä ja lähti lastenkamariin, missä hänen sänkynsä oli. Jo edeltäkäsin oli hän kantanut sinne kaikki joululahjansa ja asettanut ne vierekkäin. Siinä oli leikkikalua jos jonkinlaista, mutta myöskin vaatekappaleita, joita Lalli ei oikein tahtonut suostua joululahjoina pitämään, koska ne olivat tarpeellisia ja hän sai sellaisia vuoden muinakin aikoina. Ja sitten oli lahjojen joukossa sellainenkin, josta hän ei oikein tietänyt, pitäisikö hän sitä kuuluvana tarpeellisten tavarain vai leikkikalujen joukkoon, mutta johon hän kuitenkin oli kiintynyt enemmän kuin mihinkään muuhun. Sen tieltä sai väistyä sekä dominopeli että torvi, ja ennenkuin hän meni vuoteeseen, täytyi hänen vielä kerran asettua sitä ihmettelemään.

Se oli suuri, sileä monivärinen pallo, monine viivoineen ja koukeroineen. Sinne tänne oli siihen painettu nimiä. Isä oli sanonut, että pallo kuvasi koko maapalloa, ja että sininen merkitsi merta ja muu väri maata. Olipa isä kaiken lisäksi osoittanut, missä Suomi sijaitsi, vieläpä Helsinkikin, mutta Lalli ei kuitenkaan voinut ymmärtää, että maa saattoi olla noin pyöreä. Sehän oli litteä kuin suuri pannukakku! Omin silmin oli hän sen joka päivä nähnyt. Ja kukapa voi myöskään kävellä ja liikkua pallon pinnalla.

Mutta tähän ihmeelliseen joululahjaan ei kuulunut vain tuo pallo, vaan myöskin pyöreä, kirkkaasti loistava sähkölamppu, jonka isä sanoi esittävän aurinkoa, ja pieni kiiltävä pallo, joka kuvasi kuuta. Valaistusjohdosta saatu sähkövoima pani koko laitoksen käyntiin, ja kun kiersi nappulaa, alkoi aurinko valaista, maa pyöri akselinsa ympäri ja kiersi samalla hitaasti aurinkoa, kun sillävälin pieni sinisenhohtava kuu liikkui kehässä maan ympäri. Isä oli osoittanut Lallille, kuinka Suomessa toisinaan oli päivä, toisinaan yö aina sen mukaan, käänsikö maa tämän puolensa aurinkoon päin vai siitä poispäin. Myöskin tätä oli ollut vaikea ymmärtää, sillä näkihän Lalli joka päivä, kuinka aurinko nousi ja meni mailleen, mutta täytyihän isän tietää, sillä isä tiesi kaikki.

Lallin täytyi vielä kerta saada nähdä tämä ihmeellinen koneisto käynnissä, ennenkuin hän meni maata. Hän kiersi sähkönappulaa, ja jotta kaikki näyttäisi oikein luonnolliselta, teki hän, kuten isä oli häntä opettanut, ja sammutti kattolampun, niin että vain pieni aurinko ja kalpea kuu loisti huoneessa. Ja sitten hän istahti sohvaan katselemaan.

Kaikki näytti niin ihmeelliseltä ja salaperäiseltä, ja samaa mieltä oli varmasti myös Villi, tuo hauska punakeltainen kissa, joka sohvalla Lallin vieressä vihreän-säkenöivillä silmillään tuijotti ihmelaitokseen. Hiljaa suristen pyöri maa, ja Lalli näki päivän ja yön vaihtuvan eri maanosissa, ja kun Euroopassa oli päivä, niin oli yö Amerikassa, ja kun Lalli oikein tarkkasi, oli hän vielä lisäksi ymmärtävinään, kuinka toisin ajoin voi olla kesä, toisin ajoin talvi. Hän oli näkevinään, kuinka pieni maa tyhjässä, kylmässä avaruudessa kiersi valaisevaa ja lämmittävää aurinkoa, joka taasen antoi kirkkauden kuulle, joka itsessään oli pimeä. Hänen silmiänsä rupesi oikein huimaisemaan ja hänestä tuntui, että hän itse istui ilman tukea tuolla tyhjässä avaruudessa ja että hänen piti hypätä maahan, jottei jäisi jäljelle kun se vieri tiehensä. Samantapaiselta tuntui ehkä Villistäkin, sillä selvästikin se kyyristäytyi loikkaukseen hypätäkseen sekin maahan.

-- Hyppäämmekö, Villi, -- kysyi Lalli vapisten jännityksestä.

-- M-jaa, -- vastasi Villi ja kehräsi, niin että kuului kuin sähkökoneen surina.

Oli todella liian houkuttelevaa. Lalli tunsi, että hänellä täytyi olla uskallusta hyppäykseen. Mutta mihin pitäisi hänen näin ollen suunnata lentonsa? Tosin hän saattoi hypätä takaisin Helsinkiin, mutta hän voi myös yhtä kernaasti pudottautua jotakin toista paikkaa kohti, jota hän ei ennen ollut nähnyt, ja tämä olisi hänestä yhdentekevää. Sillä hän tahtoi niin mielellään nähdä myöskin muita maapallon seutuja eikä vain alituisesti samoja katuja ja esplanadeja.

Tuolla korkealla pallon kuvulla, juuri siinä, missä kiiltävä teräsakseli tuli näkyviin, oli soma valkoinen patalakki. Se ei ensinkään muistuttanut noita kaikkia muita koreavärisiä maita. Lalli oli aikonut kysyä isältä, mitä se merkitsi, mutta jotakin oli sattunut esteeksi, ja hän oli unohtanut koko kysymyksen teon. Nytpä hän saattoi siitä ottaa selvän omin päin.

-- Hyppäämmekö tuolle valkealle täplälle, Villi, -- kysyi Lalli.

-- M-jaa, -- vastasi kissa, ja sen silmät säkenöivät vielä tulisemmin.

-- Kas nyt, -- huusi Lalli ja hyppäsi kohti salaperäisesti pyörivää maata ja otti vauhtia maalinaan valkea patalakki, joka juuri silloin oli yönpimeydessä. Samalla kertaa kuin hän loikkasi Villikin, ja he lensivät kumpikin vierekkäin pienen, kiiltävän kuun ohitse ja kierivät alas maan valkeaa patalakkia kohti halki sinisen avaruuden, joka jäätävän kylmänä tuulahteli heidän ympärillään miljoonien tähtien säihkyessä. Henki aivan salpautui Lallilta, niin ettei hän tullut tajuihinsa ennenkuin huomasi olevansa pitkällään pehmeässä lumessa kissa vieressään. Hän nousi pystyyn innoissaan ja uteliaana, mutta väristen vilusta, sillä oli hirvittävän kylmä.

Hän huomasi seisovansa keskellä loputtoman laajaa lumilakeutta. Hänen yläpuolellaan kaareutui tummansininen taivas, missä tähdet tuikkivat, ja niiden keskellä vaelsi suuri, pyöreä täysikuu, hopeakasvot leveässä, hyväntahtoisessa irvistyksessä. Taivaankannen toisella puolella kajasti salaperäinen, vihreä ja keltainen hohde, jonka räiskyvät tulikielet hyppelivät tähtiin saakka. Lalli tiesi sen revontuliksi, sillä kerran ennenkin hän oli näitä tulia nähnyt, joskaan ei niin kauniita.

Tässä ihmeellisessä valossa hän näki vasemmalla puolellaan korkeita, sinisiä jäävuoria, jotka kimaltelivat revontulten loimossa. Ei ääntäkään kuulunut valkealta, autiolta lakeudelta, lukuunottamatta Villin levotonta naukumista, kun se kahlasi syvässä lumessa. Kaikki näytti kuolleelta ja jääksijähmettyneeltä, ja pakkanen oli niin hirveä, että Lalli töin tuskin kykeni hengittämään. Se puri korvia, nenää, sormia ja varpaita ja tunkeutui vastustamattomasti ohkaisten vaatteiden lävitse. Hän vapisi kuin haavanlehti, ja hänestä tuntui, että hänen kohta täytyisi paleltua kuoliaaksi, jollei pääsisi pois tästä hirveästä paikasta.

-- Miaa-u, miaa-u, -- valitti Villi. -- Jähmetyn jääksi, tule pois täältä!

Oli kummallista, kuinka hyvin Lalli saattoi ymmärtää mitä Villi sanoi. Ennen hän ei ollut sitä ensinkään ymmärtänyt.

-- Miten voimme sitten päästä täältä? -- sai Lalli kysytyksi, vaikka hampaansa kalisivat.

-- Hyppää, hyppää, -- sähähti Villi kärsimättömästi. -- Minä jähmetyn kohta niin, etten kykene hyppäämään. Joudu!

-- Mutta minne päin, -- kuului kuiskaus Lallin kylmänsinisiltä huulilta.

-- Etkö muista, että hyppäsimme kuun oikealta puolen aivan sen ohitse, -- vastasi Villi. -- Jos nyt hyppäämme sen vasemmalta puolelta, niin joudumme kyllä oikeaan paikkaan. Olimme hulluja kuin rotat kumpikin. Tämähän on pohjoisnapa, totta tosiaan, ja sydäntalvi päälle päätteeksi. Istuin ja katselin maapalloa sen kiertäessä ja huomasin, että täällä on monta kuukautta kestävä yhtämittainen yö, mutta sitten taas kesällä ei aurinko moneen kuukauteen mene mailleen. Meidän olisi tietysti pitänyt tulla tänne kesällä. Hyppää nyt! M-jaa!

Ja Villi otti vauhtia ja hyppäsi kohti kuuta, aivan kuin olisi aikonut siepata sen kiinni. Lalli otti myöskin vauhtia jonkunverran oikeaan tuosta hyväntahtoisesti irvistävästä hopeakiekosta. Taaskin vilisi jääkylmä ilma heidän ympärillänsä, he lensivät kuun ohitse, ja äkkiä istuivat he läähättäen vierekkäin sohvalla. Heidän edessään pyöri maa hitaasti, ja aurinko valaisi sinisiä meriä ja koreiksi maalattuja maita.

Lalli huomasi nyt, että hän todella oli ollut typerä hypätessään juuri silloin, kun pohjoisnapa oli pimeän peitossa, sillä maanakseli oli vähän vinossa, niin ettei tämä napa saanut auringonvaloa, vaikkakin maa teki monta kierrosta. Hänen täytyi odottaa siksi, kunnes maa oli tullut auringon toiselle puolelle, jolloin aurinko loi kauan aikaa valoaan tuolle valkealle patalakille.

Hiljalleen maa kiersi aurinkoa puolen kierrosta ja nyt loistivat kaikki maanakselin ympärillä olevat seudut heloittavan kirkkaassa auringonpaisteessa. Nyt mahtoi siellä varmastikin olla kesä ja lämmin.

-- Tule nyt, Villi, -- huusi Lalli. -- Ei meidän sovi säikähtää niin vähäisestä. Hyppää nyt!

-- M-jaa! -- parkaisi Villi, ja niin lensivät he taaskin kuun ohitse ja halki jäätävän maailmanavaruuden ja taaskin kierivät he suin päin pehmeään lumeen, vaikkakin tällä kertaa heloittavassa päivänpaisteessa. Aurinko ei kylläkään paljoa lämmittänyt, mutta sen säteet kimaltelivat niin kauniisti sulavalla lumella.

Kun Lalli nousi pystyyn ja silmäili ympärillensä, huomasi hän taaskin olevansa laajalla ja kimaltelevalla lumi- ja jäälakeudella, mutta tällä erää ei näköala ollutkaan aivan yhtä yksitoikkoinen kuin edellisellä kerralla. Hänen vasemmalla puolellaan kohosi jään keskestä jotakin, joka mustine kallioineen ja sinisine jäävuorineen näytti saarelta, ja hänen ja saaren välillä kimalteli sula salmi auringonpaisteessa. Tässä salmessa uiskenteli siellä täällä hitaasti liikkuen valtavan suuria jäävuoria. Myöskin toisilla tahoilla näkyi tummia railoja, ja Lalli luuli huomaavansa, että se jääkenttä, jolla hän ja Villi seisoivat, liikkui hitaasti eteenpäin. Se oli varmaankin vain tavattoman suuri, irtonainen jäälautta, ja hänen täytyi koettaa päästä salmen yli saarelle, muutoin saattoi hän joutua suureen vaaraan.

-- Joudu nyt, Villi, -- huusi hän sentähden kissalle, joka ylen vastahakoisesti kahlasi nuoskeassa lumessa, -- muutoin ajaudumme merelle. Minä näin selvästi, että oli kirjoitettu "Atlantin valtameri" tuolle suurelle siniselle kentälle valkean patalakin alapuolella.

Villi naukaisi myöntävästi, ja sitten alkoivat molemmat kahlata lumessa salmea kohti, mutta eipä kestänyt kauan, ennenkuin Villi käännähti ympäri vihaisesti sähähtäen, ikäänkuin olisi kuullut jotakin epäilyttävää heidän takanansa.

Kun Lalli katsoi taakseen, jähmettyi hän kauhusta, sillä heidän kintereillään hiipi hirveän suuri, valkoinen karhu, veripunainen kita ammollaan.

Kun karhu älysi olevansa keksitty, aikoi se heti syöksyä heidän kimppuunsa, mutta Villi oli vielä vikkelämpi ja loikkasi nopeasti kuin salama karhun päälle ja alkoi raapia sen silmiä ja purra sen korvia. Karhu tavoitteli kissaa raskaalla kämmenellään, joka olisi kissasta tehnyt märän läiskän, jos isku olisi osunut, mutta Villi livahti syrjään ketterästi kuin orava puolelle ja toiselle ja puri ja repi edelleen ja huutaen samalla Lallille.

-- Paina sinä nyt tiehesi, sillä välin kuin minä tätä pidättelen! Minä sinut kyllä taaskin tavoitan.

Lalli ymmärsi, ettei hän voinut tehdä sen viisaammin ja juoksi avoveden partaalle. Siinä menettelyssä ei ollut paljon järkeä, koskapa hän ei tiennyt miten hän pääsisi sen ylitse, mutta eipä hän keksinyt parempaakaan.

Kun hän tuli jäälautan reunalle, näki hän siellä koko joukon kömpelöitä olentoja, jotka makasivat vatsallaan jäällä ja nauroivat Villin ja karhun ottelulle niin, että hampaat, jotka olivat kuin norsun torahampaat, loistivat auringonpaisteessa.

-- Häh, häh, häh, -- röhkivät ne. -- Sattuikin hyvästi roistolle. Siinä mokomalle palkkansa siitä, että tulee varastamaan meiltä poikasiamme, kun käännämme vähänkin selkämme niille. Pelkuri raukka se on ja kavahtaa kyllä ahdistamasta täysikasvuista mursua, mutta kas poikasen tappajaksi siinä on miestä.

-- Eivätkö herrat voisi auttaa minua salmen toiselle puolelle, -- kysyi Lalli kohteliaasti kumartaen ja tapasi kädellään tukkaansa nostaakseen lakkiaan, niinkuin hän oli tottunut tekemään, vaikka hänellä ei ollutkaan lakkia lainkaan päässään.

Muuan suurimmista mursuista hillitsi naurunpuuskansa.

-- Tottahan sen toki voin tehdä, pikku nallikka, -- röhkäisi hän suopeasti. -- Näyt kyllä kuuluvan ihmiskuntaan sinäkin, ja ihmiset eivät ole hyvänsävyisiä meitä mursuja kohtaan, mutta sinä olet huomaavainen ja kohtelet meitä vesieläimiä, niinkuin kunnollista väkeä ainakin. Ja sitten vielä tuon kissapahuksen takia, joka sulla on mukanasi ja joka niin nasevasti antaa karhulle kyytiä, tahdon viedä teidät molemmat salmen toiselle puolelle. Toverit, pitäkää nyt Nallea matkan päässä!

Kaksi suurinta koirasmursua asettui heti paikalla karhun tielle torahampaat uhkaavasti kohollaan, sillävälin kuin Villi ja Lalli kiipesivät ystävällisen mursu-vanhuksen selkään tämän lähtiessä uida lekottelemaan salmen poikki taakkoinensa.

Jään reunamalla salmen toisella puolella seisoi kiireestä kantapäähän nahkavaatteisiin puettu poika ja katsoa tuijotti tulijoihin suurin, hämmästynein silmin ja suu selällään. Hänen kasvonsa olivat keltaisenruskeat, poskipäät ulkonevat ja nenänsä litteä, ja kädessään hän piti pientä jousta. Hän oli suunnilleen Lallin ikäinen.

-- Mikäs hullunkurinen poika tuo on, -- kysäisi Lalli.

-- Onhan se eskimopoika, tiedän mä -- vastasi mursu vähän äreästi. -- Etkös ole ennen mokomia nähnyt? Ne ovat ilkeitä pahuksia ja ampuvat meitä noilla pitkillä, terävillä puikoillaan.

-- Hei, poika, -- huusi Lalli. -- Jos ammut mursu-ystävääni, niin saatpa minulta vasten silmiäsi.

-- Kaikkea vielä, siihenpä et kykene, -- virnisti poika. Ja sitten otti hän yhden pieniä nuoliaan, asetti sen jouselle ja ampui kohti mursua. Nuoli oli toki liian heikko voidakseen tunkeutua paksun nahkan lävitse, mutta niin pian kuin Lalli oli tullut kyllin lähelle jäänreunamaa, hyppäsi hän maihin ja kävi pojan kimppuun; ja syntyipä siitä oivallinen ottelu, niin että pojat kierivät keränä lumessa. Vieras poika oli väkevä kuin nuori karhu, mutta Lalli kun oli paljon ketterämpi ja sukkelatuumaisempi, ei hän ollut toista huonompikaan. Vihdoin viimein olivat molemmat niin uuvuksissa, etteivät jaksaneet tapella kauempaa, ja sitten nousivat he pystyyn ja nauroivat, tulivat hyviksi ystäviksi, ja vieras poika kertoi, että hänen nimensä oli Patsu ja että hän oli päällikön poika.

-- Mikä paikka tämä on, -- kysyi Lalli, kerrottuaan toiselle, kuinka hän oli sinne joutunut.

Uteliaana hän katseli noita kimaltelevia jäävuoria, mustia kallioita, joita siellä täällä auringon puolella peitti sammal ja vihreät korret. Toisin paikoin olivat vuoret suurien vesilintuparvien peitossa, sillä linnuilla oli siellä pesänsä.

-- Tämä on kaukainen saari Jäämeren perukoilla, -- vastasi poika koppavan näköisenä. -- Tämä on komein paikka koko maailmassa. Täällä sinä saat ampua peuroja ja isoja myskihärkiä ja hylkeitä ja kaloja. Täällä ei tarvitse koskaan nähdä nälkää, kunhan vain osaa hankkia varastoja talven varalle. Tietäisitpä vain, miten ihanata rasvaa me täällä syömme! Sellaista sinä et saa missään muualla maailmassa. Käyppäs mukanani isäni asuntoon, niin saat nähdä jotakin hienoa. Se on koko heimon ja piankin koko maailman muhkein talo. Mutta mikä hassunkurinen eläin sinulla on seurassasi?

-- Onpahan vain kissa, -- vastasi Lalli. Mutta jollet ole sille kiltti, niin voi se repiä silmät päästäsi, niinkuin se repi jääkarhulta.

-- Tekikö se niin? -- kysyi poika kunnioittavasti. -- Silloinpa en uskalla siihen koskea.

Ja sitten kiitteli Lalli mursua ja puristi hyvästiksi kahden kouran sen oikeata etukäpälää. Sitten kävelivät molemmat pojat saaren rinnettä ylöspäin Villin seuratessa kintereillä.

Matkalla he näkivät peuralaumoja ja parven isoja, rumia eläimiä, jotka osaksi muistuttivat härkää, osaksi lammasta.

-- Älä ärsyttele noita -- varoitti eskimopoika. -- Ne ovat kovin vaarallisia, eikä pyssynluoti läpäise niiden otsaa.

Lalli oli hyvin kohtelias myskihärille ja kumarsi niille ja kysyi, mitä syötävää ne lumesta löysivät. Ja ne tirkistelivät suopeasti häneen hirvittäväin sarviensa alta pienillä, säkenöivillä silmillään ja vastasivat, että ne kaapivat sammalta ja muita kasveja lumen alta niillä paikoin, missä kalliot eivät vielä olleet paljastuneet. Eläimet näyttivät kuitenkin niin vaarallisilta ja äksyiltä, ettei Lalli jäänyt pitemmäksi aikaa juttelemaan, vaan kiiruhti eteenpäin.

Matkalla he kohtasivat vielä muitakin nisäkkäitä ja lintuja, joista monet olivat lumivalkeat. Hän oli niitten joukossa tuntevinaan sekä kettuja että jäniksiä, vieläpä susiakin. Nämä eläimet hiipivät kuitenkin enimmäkseen syrjään, kun ne näkivät molemmat pojat tuleviksi.

-- Enpä luullut, että pohjoisnavalla olisi näin paljon eläimiä, -- sanoi Lalli ihmeissään.

-- Äh sinua, eipä ole sinulla maantietosi selvillä, -- nauraa virnisti Patsu. Ei tämä vielä ole varsin pohjoisnapaa. Etpä aivan oikein osannut hypätä, kun tänne tulit. Et ottanut näet laskuihisi, että maa kierii, ja siten jouduit tähän kohtaan, joka on hyvän taipaleen päässä navalta! Enpä muuten luule siellä maata olevankaan, vaan ainoastaan pelkkää jäätä.

-- No, sepä onkin samantekevää, -- arveli Lalli. -- Sain aivan tarpeekseni navasta, kun olin siellä ensimmäistä kertaa. Mutta enpä vielä voi nähdä isäsi taloa.

-- Etkö näe tuolla kallion kyljessä tuota hienoa taloa? -- huudahti Patsu aivan loukkaantuneena, -- tuota valkoista tuolla?

-- Sehän on vain jääröykkiö -- nauroi Lalli.

Eskimopoika näytti nyrpeältä ja vihaiselta ja joudutti kulkuaan, ja pian tulivatkin he valkoisen kukkulan luo, joka oli aivan kuin mikäkin valkoinen hatunkoppa, jossa on reikä kupeessa. Sekin ilmeisesti näytti sulavan, sillä vesi valui sen sivuja pitkin päivän paistaessa.

-- Teiltähän sulaa koko talo, -- sanoi Lalli.

-- Isä onkin juuri paraikaa laittamassa kesäasuntoa nahoista, -- vastasi Patsu äreästi. -- Mutta talviasunto on joka tapauksessa paljon, suurempi ja kauniimpi, niin että tahdoin sen ensin sinulle näyttää.

He ryömivät aukosta sisään ja tulivat matalaan suojaan, jonka seinillä riippui hylkeennahkoja. Siellä löyhkäsi merirasvalle ja kalalle ja savunkitkalle ja kaikenlaiselle muulle ilkeälle, mutta kylmä siellä vain ei ollut. Sisällä istui vanha ja ruma eskimoakka ommellen nahkoja yhteen luuneulalla.

-- Kuka sinä olet, -- kysyi akka ja tirkisti Lallia pistävillä, mustilla silmillään.

-- Nimeni on Lauri ja tulen Helsingistä, -- vastasi Lalli reippaasti.

Silloin akka käski hänet istumaan ja kestitsi häntä hylkeenrasvalla ja raa'alla kalalla. Kun Lalli ei voinut syödä mitään kestityksestä, kävi akkakin happameksi ja nyreäksi niinkuin Patsu.

-- No, eikös talomme ole mielestäsi suuri ja hieno, kysyi poika, tahtoen, että äiti omin korvin saisi kuulla Lallin halveksivan arvostelun heidän kodistaan.

-- Jopa jotakin, -- vastasi Lalli mahtavasti. -- Meidän talomme Helsingissä on yhtä korkea kuin tuo kallio, ja siinä asuu enemmän kuin sata henkeä.

-- Nytpä valehtelet, -- kiljaisivat sekä poika että akka yhteen ääneen. -- Sinä olet ilkeä ihminen ja halveksit meidän vieraanvaraisuuttamme. Et syö meidän ruokaamme ja parjaat meidän taloamme.

Ja akka aikoi käydä hänen kimppuunsa ja lyödä häntä isolla valaanluulla, mutta silloin oli Villi taaskin esillä ja sylki ja sähisi niin kiukkuisesti, ettei akka uskaltanut Lalliin kajota, varsinkin kun Patsu häntä varoitti ja kertoi, kuinka vaarallinen otus kissa oli.

-- Kunhan vain mieheni tulee kotiin, niin keihästää hän sekä sinut että tuon pienen pedon, -- kirkui akka raivoissaan. -- Kohtapa hän palaakin kotiin kalamatkaltaan.

Kun Lalli silmäili ulos oviaukosta, näki hän todellakin nahkatamineisen miehen lähestyvän avoimella salmella soutaen salaman nopeudella nahkavenettä, jota hän ihmeteltävän taitavasti ohjasi ainoalla kaksilapaisella airollaan.

Patsu ja akka olivat myöskin älynneet soutajan ja huutelivat häntä kiiruhtamaan ja surmaamaan nenäkkään vieraan, joka oli häväissyt heidän kotiansa ja vieraanvaraisuuttaan. Pian oli mies maissa ja tölmäsi majaa kohti pitkä keihäs kädessä.

Lalli kiiruhti ulos majasta Villi kintereillään ja koetti turhaan ennättää raivostuneen miehen tieltä. Koko ajan hän tunsi tukalaa tunnonvaivaa, sillä olivathan eskimot kuitenkin yleensä olleet hänelle ystävällisiä, eikä hänen olisi pitänyt kerskata isolla kotitalollaan.

-- Hyppää, hyppää, -- huusi Villi, kun mies oli aivan kohdalla keihäs uhkaavasti ojossa.

Lalli ymmärsi heti, mitä kissa tarkoitti, ja teki mahtavan loikkauksen avaruuteen jonkun verran vasempaan auringosta.

Melkein turtana hurjasta vauhdista heräsi hän taaskin tajuihinsa sohvalla lastenkamarissa, edessään pyörivä maapallo. Mutta Villi näytti olevan aivan tajutonna, sillä se nukkui silmät ummessa sykkyrässä sohvan nurkassa.

-- Olivatpa ne aika ilkeitä ihmisiä, -- sanoi Lalli Villille, joka juuri raotti silmiään ja haukotteli ja venytteli itseään. -- Hyppäämmekö sinne takaisin isän pyssy mukanamme ja ammumme heidät?

-- M-jaa, -- sanoi Villi ja haukotteli uudelleen.

Oli ihmeellistä, ettei Lalli lainkaan ymmärtänyt kissan puhetta täällä kotona, vaan ainoastaan tuolla etäisellä maapallolla. Itsekin hän oli hyvin väsynyt ja uninen, eikä hänellä ollut suurtakaan halua palata pohjoisnavalle, eivätkä nuo tunnonvaivat tahtoneet jättää häntä laisinkaan rauhaan. Hän pysäytti sentähden sähkökoneen, aurinko ja kuu sammuivat ja maa lakkasi pyörimästä akselinsa ympäri.

Senjälkeen riisuutui Lalli hiljaa ja ryömi vuoteeseen.

2. Afrikka.

Lalli suunnittelee uusia matkoja. Hiekkameri. Kuumuutta ja janoa. Villi tahtoo maistella linnunmunia, mutta sen sijaan korjaa lintu sen itsensä. Yksin erämaassa. Beduiinit. Ihmeellinen matto. Yö metsässä. Jalopeura vähällä syödä Lallin, mutta norsu pelastaa hänet. Äkäpäinen sarvikuono. Villin kertomus. Kuinka neekerit tekivät Lallista pyhimyksen. Pako majasta. Maton kohtalo.

Kun Lalli seuraavana aamuna heräsi, virui hän kauan vuoteessaan ja mietiskeli. Hän ei voinut päästä selvyyteen siitä, oliko kaikki tuo hänen ihmeellinen kokemansa ollut vain unta, vai oliko hän todella käynyt pohjoisnavalla. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli tietysti kysyä äidiltä, mutta kun hän mietti tarkemmin asiaa, ymmärsi hän, että tämä aivan varmaan selittäisi koko jutun unennäöksi. Hän päätti sentähden vielä samana iltana yrittää uudelleen; päivällä hän ei sitä voinut tehdä, sillä silloin oli lastenkamari tykkänänsä pikku sisarusten vallassa. Jos hänen tälläkin kertaa onnistuisi hypätä karttapallolle, niin täytyihän edellisen illan seikkailujen olla tosia, vaikka ne selvällä päivällä hänestä tuntuivatkin sangen vähän todellisilta. Päivän valossa tuntui aivan mahdottomalta hypätä tuolle pienelle, sileälle pallolle.

Hän leikki sentähden koko päivän uusilla leikkikaluillaan ja pikku sisarustensa kanssa, mutta niin pian kuin hän oli sanonut hyvää yötä vanhemmille, meni hän keittiöön noutamaan Villin ja istui sohvalle karttapallon eteen kissa sylissään.

-- Hyppäämmekö taaskin maapallolle, Villi? -- kysyi hän, mutta kissa katseli vain silmät unisina ja ymmärtämättä häntä.