Part 6

"Tämä on sitä hienon hienoa kultapölyä, jota olemme kokoilleet ja kokeneet koossa pitää. Setelirahoja emme pidä, kun ne ovat niin monen vaaranalaisia tämmöisissä oloissa, vaan viemme ne pankkiin", selitteli toinen pojista.

"Ettäkö teillä on pankissakin rahoja!" kysyin hämmästyksissäni.

"Onhan tuolla joku tuhatkunta."

"Tehän olette rikkaita poikia, voisittehan ostaa paremman paidankin päällenne", sanoin.

"Kyllä nämät vielä menee."

"Saatte syöpäläisiäkin."

"Emme saa. Meillä on ommeltuna housunkaulukseen semmoista ainetta, että kyllä syöpäläiset ulohtaalla pysyvät."

En voinut muuta kuin jätellä heidät hyvästi ja kehoittaa heitä edelleenkin työteliäiksi ja säästäväisiksi.

Lähdin pois, mutta kauan pyörivät nuot kummalliset pojat mielessäni.

* * * * *

Oli kulunut aikaa noin parikymmentä vuotta. Silloin täytyi minun lähteä pitemmälle merimatkalle. Ostin siis likimmässä satamassa piletin ja nousin laivaan. Seuraavana aamuna nousin aikaisin hytistäni kannelle, ihailemaan sanomattoman kaunista ilmaa ja täysin siemauksin hengittääkseni raitista merenhenkeä. Kävelin keulakannelle peränpitäjän luokse, puhuttelemaan häntä. Kappaleen aikaa haasteltuamme ilmestyi vierelleni siististi puettu herrasmies, joka näytti olevan noin kolmenkymmenenviiden vuoden ijässä. Hän sanoi minulle hyvää huomenta ystävällisesti tervehtien. Koetin muistella, olisinko missään ennen sattunut tapaamaan tuota herraa, mutta en saanut sitä päähäni.

"Te ette taida tuntea minua", sanoi herra.

"Tosiaan minulla ei ole kunnia tuntea herraa", sanoin yhä tarkastellen häntä.

"Minä olen tämän laivan kapteeni"

"Sepä hauska, kun saan tutustua herra kapteenin kanssa", sanoin uudestaan tervehtien häntä.

"Ja tämä laiva on minun omani."

"Aina parempi... Onneksi olkoon", sanoin.

"Ja kuitenkin teidän pitäisi tuntea minut", sanoi kapteeni.

"Minä vaan en muista teitä ennen tavanneeni", sanoin.

"Ja kuitenkin olette tavannut."

"Missä sitten?"

"No tuolla kotipitäjässänne sen leveäpäisen pölkyn ääressä parikymmentä vuotta sitten", selitti kapteeni.

Minun mieleeni sävähti nyt, että olisikohan edessäni oleva kapteeni ja laivanomistaja toinen noista pojista, jotka tuon pölkyn ympärillä vääntelivät takkavalkean valossa hakasia, haukaten väliin silahkaa ja leipää.

"Ettehän vain ole toinen noista pojista, joiden kanssa niin paljon haastelin työteliäisyydestä ja säästäväisyydestä?" kysyin hyväsestään hämmästyneenä.

"Oikein arvattu. Olen vanhempi veljeksistä, se joka silloin oli kassanhoitajana."

Tulin niin hämmästyneen iloiseksi, että tervehdin häntä kolmannen kerran oikein syleilemällä.

"Kun kerran olemme tulleet vanhoiksi tuttaviksi, niin lähtekää nyt kajuttaan einekahville", kehoitti kapteeni.

Menimme.

Kahvia juodessa kyselin kapteenilta miten niin ihmeellisesti oli voinut käydä.

"Niinhän se kävi kuin tarkoitimmekin", sanoi kapteeni. "Ne hakaset, jäniksenpavut, hernekepit ja havunlehvät ovat nyt muodostuneet tämmöisiksi. Ansaitsimme ja säästimme. Kun tulimme ijäkkäämmiksi ja vankemmiksi, rupesimme urakalla tekemään pienempiä rakennustöitä ja niissä ansaitsimme hyvin. Saatuamme riittävästi varoja, menimme polyteknilliseen opistoon ja rupesimme lukemaan insinööreiksi. Meillä oli semmoinen edistyshalu, että luimme ja teimme kokeita niin paljon kuin jaksoimme. Saatuamme erotodistukset opistosta, ryhdyimme heti isompiin rakennustöihin. Niissä taas ansaitsimme melkoisen summan ja sitte minä ostin tämän laivan. Kävin jonkun aikaa merikouluakin, ja rupesin sitte itse laivani päälliköksi."

Olin niin hämmästyksissäni, etten huomannut kysellä toisen veljen kohtalosta mitään.

Toisen päivän illalla pääsin matkani perille. Jättelin kapteenin sydämellisesti hyvästi ja nousin maihin.

Kaupunki johon tulin oli isompia maassamme, mutta minä olin siinä nyt ensi kertaa käymässä.

Seuraavan päivän kiertelin uteliaana ympäri, katsellen kaupungin merkillisyyksiä. Muunmuassa huomasin siellä konepajan, joka näytti vasta rakennetulta. Pajan johtajalta pyysin päästä sitä katselemaan sisältä. Hän tarkasteli minua päästä jalkoihin ja näytti epäröivän, mutta vihdoin päästi minut sisälle. Kuljeskelin ylt'ympäri tuota laajaa huoneustoa, katsellen kaikkia ihmeellisiä kojeita, mitä siellä löytyi. Viimein pysähdyin voimarattaan viereen katselemaan kuinka helponnäköisesti se kylmiltään leikkeli vanhoja, kuluneita rautatien ratakiskoja noin kyynärän pituisiksi pätkiksi. Nuo paksut raudat eivät voimarattaan edessä näyttäneet pidättävän mitään; ne menivät poikki kuin korte, eikä voimaratas yhtään hidastunutkaan, kun sen terä ratakiskoa katkasi.

Siinä seisoessani ja katsellessani tuota ihmeellistä voimaa, kulki ohitseni siistinnäköinen herra. Hän pysähtyi ja sanoi iloisesti hyvää huomenta, ja hänen vilkkaat kasvonsa näyttivät loistavan hyvästä mielestä.

Katsoin kummastellen häntä.

"Ette taida minua enään tuntea", sanoi hän hymyillen.

"Enpä muista teitä ennen nähneeni", sanoin.

"Ja kuitenkin tapasin teidät kerran ennenkin, jos muistanette, kotipitäjässänne parikymmentä vuotta takaperin."

"Mitä ihmettä? Olisitteko toinen noista silloisista hakaspojista?"

"Niinpä olen. Toisella veljelläni on oma höyryalus ja hän itse kuljettaa sitä."

"Sen minä jo tiedän", sanoin minä, "sillä tänne tullessani minulla oli kunnia matkustaa hänen laivallaan. Tapasimme kapteenin kanssa toisemme ja puhelimme keskenämme paljon. Olin hämmästynyt tuosta kohtauksesta niin, etten huomannut kysyä teidän kohtalostanne mitään, mutta nythän on sitä hauskempi, kun teidätkin tapasin."

"Hän tietysti kertoi teille seikkaperäisesti elämämme juoksun."

"Kyllä hän kertoi, mutta en huomannut sitäkään kysyä, oletteko te kumpainenkin jo perheellisiä miehiä."

"Kyllä olemme. Rikkaita emme hakeneet, vaikka olisihan niitäkin tainnut tarjolla olla. Minä nain palvelustyttöni, joka on hyvin kelpo ihminen ja oli useampia vuosia ollut luonani palveluksessa. Veljeni taas nai laivansa perämiehen tyttären. Periaatteemme oli semmoinen, että miehen tulee vaimonsa elättää ja hoitaa, eikä pyrkiä rehentelemään vaimonsa omaisuudella", selitti hän.

"Mitäs te nyt aiotte eteenne ottaa?" utelin.

"Minä olen jo elämäni uran valinnut. Tämä konepaja on minun. Itse olen tämän rakennuttanut, itse hoidan tätä ja pidän kaikkea silmällä, ja nyt jo huomaan, että se kannattaa hyvin. Toivon, ettei minulta tässä tule puuttumaan leipää eikä työtä", arveli hän.

Vaikka olenkin tuntenut noiden veljeksien toimeliaisuuden ja kuullutkin paljon siitä, hämmästyin kuitenkin hyväsestään tämän kuultuani.

"Ja niin vähästä te alotitte", virkoin hänelle.

"Vähästä kylläkin", hän vastasi, "mutta äyristähän satakin alkaa. Pääasia oli vaan se, että me halusimme tehdä työtä ja osasimme säästää, siinä oli koko meidän onnemme perustus."

"Tehkää nyt hyvin ja lähtekää katsomaan minun kotianikin", esitteli hän sitten.

Minä myönnyin.

Hänen kotiinsa tultuamme esitteli hän minut vaimolleen vanhana ystävänään. Vaimo oli kaunis ja kaikinpuolin miellyttävän näköinen. Koti oli sangen hyvällä aistilla järjestetty, jopa niin, ettei missään paikassa silmä keksinyt semmoista kohtaa, jonka olisi suonut toisin olevan. Täydellinen puhtaus vallitsi kaikkialla. Kaksi keltatukkaista lasta oli talossa, toinen niistä vielä kehdossa, mutta toinen jo vesselöitsi lattialla.

Minua ei päästetty talosta pois koko sinä aikana minkä viivyin kaupungissa ja minua hoidettiin niinkuin parasta ystävää tai niinkuin olisin ollut heidän paras hyväntekijänsä.

Poislähtiessäni jättelin heidät sydämellisesti hyvästi, toivottaen, että heidän kotielämänsä pysyisi onnellisena heidän elämänsä loppuun saakka.

Viidestoista kuva.

Veljekset.

He olivat vielä semmoisia pieniä vesseleitä, että hätinä kykenivät omin neuvoinsa kävellä vaapertamaan. Ei kukaan voinut sanoa, kumpi heistä olisi ollut isompi tai pienempi, kumpi laihempi tai lihavampi, kumpi rumempi tai kauniimpi, ja pitipä olla oikein tarkka tuntija, jos mieli tietää, kumpi heistä kumpikin oli. Ei ole kummakaan jos niin oli, sillä eipä moni juuri tiennyt sitäkään, kumpi heistä oli vanhempi; ainoastaan äiti sen tiesi, kumpi heistä oli ensiksi päivänvalon nähnyt, sillä he olivat kaksoiset. Toiselle heistä pantiin nimeksi Aappi ja toiselle Saku. Niin yhdennäköiset olivat lapset, että saadakseen selvän kumpi heistä kumpikin oli, täytyi pitää punaista rihmaa toisen kalvosessa.

Rämät kauniit lapset eivät ottaneet syntyäkseen mistään ylevästä ja rikkaasta perheestä, vaan aivan köyhistä vanhemmista, tuosta Katajamäen Jussin kuuluisan köyhästä perheestä.

Jussi oli kyllä kelpo mies ja teki työtä kesät talvet hengen edestä, mutta hänen ansionsa eivät riittäneet lukuisan perheen toimeentuloksi. Ennestään hänellä jo oli kuusi lasta ja nyt vielä annettiin lisäksi kaksi yhtaikaa.

Katajamäen-Jussi ei ollut mikään nurrusunteri, sillä hän oli oppinut ottamaan vastaan niin pahan kuin hyvän päivänkin ja oli aina yhtä iloinen. Hän rakasti vaimoaan kaikesta sydämestään ja poisti iloisuudellaan vaimoltaan kaikki surut ja huolet, jos jolloinkin semmoisia sattui tulemaan.

"Näetkös, Riitu, kuinka Jumala meitä rakastaa, kun hän uskoo meille niin runsaasti noita lahjojansa. Taasenkin lahjoitti meille kaksi noin kaunista poikaa", tuumaili Juho lasten synnyttyä vaimolleen, hyväillen häntä.

"Niin, mutta millä ne kaikki elätetään?" sanoi vaimo huolehtien.

"Älä siitä huolehdi, kyllä Jumalalla on rikkautta. Maailma on avara ja kyllä siellä meidänkin lapsemme osansa saavat, kun vaan heissä on miehuutta siihen kiinni tarttumaan", lohdutteli Juho.

Tuli sitten kova katovuosi ja sen kanssa kova lavantauti, joka nälästä heikontuneita ihmisiä korjasi paljon tuonentuville.

Tämä ankara tauti osui Katajamäenkin Jussin köyhään kotiin ja kaasi kaikki rujoksi, paitsi noita kaksoisia.

Ei ollut Katajamäessä elämä ennenkään väljää, mutta nyt se vasta tiukaksi tuli. Ei ollut sitä, joka olisi vesilusikan oikaissut tuolle kahdeksanhenkiselle sairastavalle perheelle. Ei ollut ruokaa, ei hoitajaa.

Vihdoin lähettivät kyläläiset erään nilkun ja rokonarpisen tytön hoitamaan kovaonnista perhettä. Elintarpeitakin lähetettiin sinne mitä kultakin riitti.

Tuo lähetetty tyttö oli kuitenkin ihminen, jolla oli puhdas, hurskas sielu. Hän hoiti sairaita parhaan taitonsa mukaan ja koetti lievitellä sairasten tukalaa tilaa, vaikka hän itsekin oli yhteiskunnan hylkiöitä.

Kaikella lempeydellään ja ihmisrakkaudellaan ei hän kuitenkaan voinut estää sitä, että tuoni yhden ja toisen tempasi perheestä pois.

Aappi ja Saku olivat jo siksi isoja poikia, että he ymmärsivät nykyisen asemansa. Alituiseen istuivat he tuon hyväsydämisen ja vastenmielisen näköisen kunnan Karun luona, kysellen sairaan perheen tilasta, paranevatko he vai kuolevatko. Eihän Karu heille muuta osannut sanoa kuin että he ovat sangen kipeitä ja voivat kuolla, mutta voivat jäädä elämäänkin.

Kun tämä leikki oli lukossa, ei ollut koko perheestä enään elämässä muita kuin itse Jussi ja nuo kaksoiset. Tuoni oli korjannut pois äidin ja nuo vanhimmat kuusi lasta. Isä oli nääntyä suruunsa, eikä hän voinut taudin murtamana toimittaa mitään. Ei ollut ruokaa itselläänkään, sitä vähemmin rakkaille lapsilleen. Ei ollut muuta neuvoa kuin laittaa mierolle nuo ainoat jäljelle jääneet rakkaat kaksoisensa.

Mierolla kulkiessaan olivat pojat aina toinen toisensa tukena. Paikkakunnalla tunnettiinkin heidän kurja tilansa ja ihmiset kokivat heitä vaalia ja suosia parhaansa mukaan.

Pahimpana kiusana oli heillä toiset kerjulaispojat, jotka kulkureina maailmaa kierrellessään olivat oppineet kaiken maailman kierot temput. Usein kävi niin, että kun nämä sattuivat tapaamaan Katajamäen kaksoiset, ei päästy ennen eroon kuin nuot mailmantolaiset hyökkäsivät kaksoisten kimppuun. Mutta silloin seisoivat veljekset niin lujina yksistäpuolin, että he ennen voivat kaatua kuin väistyä.

Eräänäkin kertana kun he lähtivät tallustelemaan eräästä vankasta talosta, jossa heitä oli yltäkylläisesti ruokittu, huomasivat Katajamäen kaksoiset, että heitä ajoi takaa kolme poikaa ja eillimäisellä oli kädessä ruoska, jolla hän lyödä hutki ilmaa. Veljekset huomasivat kohta, että takaa-ajo tarkoitti heitä. Niin pian kuin suinkin kerkesivät, koettivat he piiloutua lähellä juoksevan korkea-ahteisen, monimutkaisen luonnonojan rantapensaikkoon. Mutta noilla takaa-ajajilla oli vainukoiran vaisto ja pian he tapasivat nuo vähäiset veljekset. Eihän muuta kuin alettiin ruoskineen käydä päälle.

"Miksi te meitä vainootte, emmehän me teille ole mitään pahaa tehneet?" sanoi Saku, asettuen veljensä kanssa niin miehuulliseen vastarintaan kuin suinkin voi.

"Ei tässä nyt käräjöimään, vaan maistakaa tästä!" sanoi ruoskanheiluttaja ja lyödä läimäytti samassa Sakua kasvoihin niin, että veri tuli huulesta.

Mutta tätä ei ruoskamiehen olisi pitänyt tehdä, sillä samassa hyökkäsi Aappi roikaleen kinttuihin ja kaasi hänet alleen. Vaikka tuo Poro-Annan Vihtori oli maankuulu kaikesta ilkeydestään, ei hänessä kuitenkaan ollut miestä nousemaan tanakan Aapin alta. Kynsin hampain koetti Aappi saada häntä rangaistuksi ja hän oli niin ketterä, että jos hänen vastustajansa koetti millä tavoin hänestä erilleen päästä, oli Aapilla jo kymmenenkin temppua sitä estämään. Kuitenkin olisi Aapin tainnut lopultakin huonosti käydä, sillä nuo toiset takaa-ajajat olivat toipuneet hämmästyksestään ja alkoivat mukiloita häntä takaapäin, mutta siinä oli jo Saku ja ankara ottelu alkoi. Kaksoiset olivat niin toki-ottoja, etteivät he huolineet olivatko kumossa vai pystyssä, mutta kynsin hampain olivat he vihollisissaan kiinni. Viimein täytyi Poro-Annan Vihtorin joukkoineen lähteä käpälämäkeen.

Mierolla kulkeminen kävi pojille yhä enemmän ja enemmän vastenmieliseksi ja päästyään tuonne kolmen neljäntoista vanhaksi, pyrkivät he jo väkisinkin jäämään taloihin jotakin tekemään, ettei heidän olisi tarvinnut olla kulkeella.

Kaikissa tuumissaan ja mietteissään olivat he yksimieliset. Yhden ainoan kerran tuli heille erimielisyyttä, joka oli sukeutua riidaksi. Kävi näet sillä tavalla, että Poro-Annan Vihtori sattui ypö yksinään veljesten pariin. Saku vaati kovasti, että nyt hänelle kerrankin kostetaan ilkeytensä, mutta Aappi pani kovasti vastaan.

"Mitä meille siitä hyvää lähtisi, jos me nyt häntä myllyyttäisimme?" arveli Aappi.

"Onhan hän meille tehnyt syyttä aikojaan niin paljon kiusaa ja ilkeyttä, ettei ensinkään ole liikaa, vaikka vähän häntä löylyytämmekin", intti Saku.

"Älkää pahaa pahalla kostako, sanotaan jo katkismuksessa ja olen kuullut sanottavan, että tee hyvää tai pahaa, niin edestäsi sen löydät."

"Sinä olet mielestäsi niin viisas, että luulet kaikki tietäväsi", sanoi Saku närkästyen.

"Älä, hyvä veli, niin sano. Koetapa nyt ajatella, olenko puhunut väärin. Sen minä vaan sanon, etten nyt ryhdy neuvoasi seuraamaan. Ellet luovu aikeestasi, niin ryntää sitten Vihtorin kimppuun jos uskallat, mutta minulta et apua saa."

Sen sanottuaan Aappi meni Vihtorin luo, puhutteli häntä ystävällisesti ja vaihettipa hänen kanssaan vielä vyönlukkoakin.

Sen koommin ei veljesten välillä kuulunut koko jupakasta mitään.

Kului muutamia päiviä. Vihtori sattui uudelleen tulemaan veljeksiä vastaan, ja nyt hän lyöttäysi heidän mukaansa. Heillä oli kuljettavana noin virstan pituinen taival. Sillä välillä oli iso vetinen puro, eikä sen yli ollut muuta porrasta kuin yksi iso hirsi. Oli satanut ja hirsi oli liukas. Puron yli oli edellä menossa Saku, hänen jälessään Vihtori. Keskellä puroa luiskahti Sakun jalka ja hän putosi päistikkaa veteen. Aappi päästi kauhean hätäisen parauksen, sillä puro oli virtava ja syvä. Mutta samassa tuokiossa paiskautui Vihtori Sakun jälkeen, sai häntä niskasta kiitti ja veti hänet ahteelle. Siinä he sitten kuivailivat päivän paisteessa märkiä vaatteitansa, ennenkuin lähtivät liikkeelle.

"Olipa tuo Vihtori kuitenkin hyvä poika, kun veti minut ojasta pois", sanoi Saku veljelleen, kun he sitten kahden jatkoivat matkaansa.

"Olisitkos nyt hyvilläsi, jos olisit saanut tässä tuonnoin pieksää myllyyttää Vihtoria, ja olisitko voinut siinä tapauksessa odottaa häneltä apua?" sanoi Aappi.

"Älä puhu, veljeni, enään mitään siitä", sanoi Satu ja tarttui veljeään kaulaan.

* * * * *

Viisitoista vuotisia olivat Katajamäen veljekset, kun he pääsivät muutamaan syrjätaloon renkipojiksi. Kyllä koetettiin olla ahkeria ja terhakoita, jottei heitä vaan pantaisi pois ja etteivät joutuisi uudestaan mierolle.

Ystävällistä talonväkeä veljekset palvelivatkin kolme kokonaista vuotta, ottamatta koko aikana mitään palkkaa, vaikka heille sitä jo lopulta tarjottiinkin; ainoastaan vaatteenapua heille annettiin.

Katajamäen kaksoisista kasvoi vankat ja komeat miehet. Heitä haluttiin kilvan palveluspaikkoihin, joissa maksettiin hyviä palkkoja. Yhä vielä he rakastivat niin toisiaan, että tahtoivat aina olla samassa talossa.

Aappia onnisti nyt niin, että hän nai rikkaan talon kahdesta sisaruksesta toisen. Tytön uljas ja rikas suku oli tosin tätä naimista vastaan ja he tekivät kaikkensa estääksensä siitä mitään tulemasta, mutta ei siinä auttanut mikään, sillä tyttö ei luopunut Aapista.

Aappi sai vaimonsa kanssa niin ison perinnön, että hän osti itselleen hyvän maatilan.

Muuten olisi ollut nyt kaikinpuolin hyvä, mutta Aapilla oli kauhean ikävä veljeänsä. Hän tuumitteli emäntänsä kanssa ja tämä suostui siihen, että Saku otettiin kotiin ja hänelle annettiin toinen puoli maasta. Sakulla oli kyllä taloon tullessaan koko joukko rahoja palkkasäästöistään, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että ne olisivat likimaihinkaan riittäneet puolen tilan hinnaksi.

Veljesten isä ei ollut koskaan ihan parantunut, vaan oli lopulla joutunut suorastaan köyhäinhoidon huostaan. Siitä asti kun hänen kaksoisensa voivat jotakin ansaita, kokivat he auttaa isäänsä. Mutta nyt kun he saivat oman talon, noutivat he isänsä sinne. Hänelle laitettiin erityinen kamari, jossa häntä hoidettiin kaikella huolella, ja kaikki kunnioittivat ja palvelivat tuota hyväluontoista ja raihnaista ukkoa.

Näin elettiin kaikessa sovinnossa ja ystävyydessä joku aika. Sitten nai Sakukin itselleen emännän, mutta hän sattui saamaan vaimokseen kauniin, vaan ylpeäluontoisen ihmisen, joka olisi tahtonut vallita kaikki. Hänen pitkä palmikkonsa leiskui kaikkialla huoneissa, joissa hän hääri ja pyörähteli kuin oikea emäntä, eikä hän Aapin vaimoakaan pitänyt missään arvossa, vaikka tämä oli tuonut mukanaan kaikki mitä heillä oli ja hän itse oli köyhä piikatyttö.

Tämä ristiriitaisuus aikaan sai tavasta hiljaista nahinaa perheen kesken, vaan ei kuitenkaan semmoista, että kylä olisi siitä mitään tiennyt.

Suloutensa mahtivoimalla luuli Sakun emäntä saavansa miehensä sydämen kääntymään kuinka moneen kieroon tahansa; mutta siinäpä hän pahasti pettyi. Saku kyllä rakasti vaimoansa kaikella aviomiehen rakkaudella, mutta käski hänen pysyä aisoissaan ja olla häiritsemättä perheen rauhaa.

Kerran paraana niittyaikana tulla topsasti veljesten kotiin yhtäkkiä Poro-Annan Vihtori.

"Kah, Vihtorihan se on", sanoivat Aappi ja Saku yhteen ääneen ja menivät häntä tervehtimään.

"Olisiko teillä työtä, minä kyllä joutaisin sitä pieksämään?" sanoi Vihtori.

"Kyllä on, kun vaan halunnet sitä tehdä", sanottiin.

Niillä puhein jäi Vihtori taloon. Hän pysyi siellä yhtämittaa useampia vuosia, eikä hän koskaan kysynyt paljonko hänelle maksetaan palkkaa; oli ja eli vaan niinkuin kotonaan. Talosta hänelle tehtiin vaatetta ja annettiin tavasta rahaakin. Hän oli uskollinen kuin koira ja teki työtä urhoollisesti; oli niinkuin hän olisi pitänyt itseänsä perheeseen kuuluvana.

Eräänä lauvantai-iltana oli tultu yökuntaniityltä kotiin. Kun oli kylvetty ja illallinen syöty, rupesi Saku muun väen levolle mentyä hakkaamaan nurkantakaisia. Tupa oli siistitty, pöytä ja lattia puhtaiksi pestyt, eikä roskanhippuakaan näkynyt lattialla. Periakkunan alla penkillä istui Saku ja hakata nolkutteli tupakkahakkurissa palturia. Pöydällä oli tupakkaseula ja pari tuohitönttöä, johon hän pakkasi hienonnetut tupakat.

Kun hän siinä yksin hiljaisuudessa työskenteli, tuli Riikka, hänen vaimonsa, siihen ja alkoi puhella hänen kanssaan.

"Sen minä sanon, että meidän pitää erota Aapista ja Annasta ja vielä heti paikalla, sillä minä en rupea heidän kanssaan pitemmältä asumaan", sanoi Riikka.

"No mitä heissä on sitten vikaa?" sanoi Saku.

"Vielä häntä kysyy. Eihän tässä ole kellään muilla sanansijaa, Annahan se komentaa ja määräilee kaikki, enkä minä jaksa häntä kärsiä", puhkuili Riikka.

"Senpä mä tiesinkin. Anna on niin siivo ihminen, etten ole monta semmoista nähnytkään. Hän ei puhu päiväkausiin kenellekään mitään, pahaa ei ensinkään ja tekee asiaa niin paljon kuin kerkiää. Mutta sinä olet niin paha ja ylpeäsisuinen, että kaikkien sinua pitäisi passata ja kumarrella. Päiväkaudet sinä piikkeilet ja kärtyilet kaikille ihmisille, etteihän sinuun voi olla tuskaantumatta parhaalla tahdollaankaan. Ettes häpeä! Annahan tähän on tuonut mitä meillä on ja sinä julkeatkin olla tuommoinen. Sinun ei tarvitse puhuakaan eroamisesta, sillä minä en eroa veljestäni niin kauan kuin elän", tuumaili Saku vakavasti.

Riikka lähti vihapäissä tuihuten pois. Hän sieppasi tuvasta mentävän kamarin ovesta avaimen ja sanoi: "Siellä semmoinen mies olkoon, eikä sinun tarvitse tänne enään tosiaan tulla", ja löi samassa oven lukkoon.

Saku ei näyttänyt olevan millänsäkään vaimonsa tuihuamisesta. Hän hakata nalkutteli vaan tupakkansa loppuun, pakkasi ne tönttöihin, siivosi pöydän ja siirsi tupakkahakkurin pöydän latvan alle. Sitten meni hän tyynesti kamarin oven taa ja kolkutteli sitä hiljalleen pyytäen päästä sisälle.

"Pysy siellä ilkiö", kuului kiukkuinen ääni kamarista.

Saku palasi tyynesti takaisin tupakkaruhmonsa luo, otti sen syliinsä ja alkoi kantaa hyssytellä sitä kamarin ovea kohden. Päästyään oven luo, pukkasi hän ruhmolla oveen ja ovi lensi lukkoineen auki. Sitten astui Saku tyynesti kamariin, painoi oven kiinni, eikä sen koommin kuulunut sieltä hiiren hiiskausta.

Vihtori oli nakkaunut illalla penkille maata ja siihen nukahtanut. Mutta kun Riikka tuli tupaan, heräsi hän ja näki koko heidän jupakkansa.

Talossa sattui olemaan eräs suulas kylän akka, Posti-Kaisaksi kutsuttu. Tämän kuullen sattui Vihtori kummailemaan kuinka sisukas ihminen kuitenkin Riikka oli, vaikka hän oli luullut häntä hyväksikin.

Tämän kertasi Posti-Kaisa heti Riikalle ja siitäkös tämä kataantui silmittömäksi.

"Kaikkia maankulkijoita roistoja tähän kootaan silmillä olemaan, ja ellei häntä paikalla eroteta talosta pois, niin minä en ole tuntiakaan talossa", pauhasi Riikka mennen kamariinsa. Aappi, joka oli isäntänä talossa, käveli myöskin sinne ja tovin ajan päästä tuli sinne Sakukin.

"Kuinka sinä, kälyni, voit tuolla tavalla häväistä itsesi koko väen kuullen?" puheli Aappi. "On koettu kaikin tavoin peittää sinun virheitäsi, mutta eihän niitä mitenkään voi salata, kun itse olet noin kovin julkisesti tavattoman suulas. Vihtoria ei meiltä panna pois, jos hänen vaan haluttaa olla, sillä hän on avullinen työmies eikä mikään roisto."

"Niinhän se on. Kaikki minua jyrsivät, syövät ja -- sortavat; muut ne ovat kaikki hyviä, minä vaan yksin paha. Minä en jaksa tätä kauemmin kärsiä", sanoi Riikka pillahtaen itkuun.

"Sitä ei voi kukaan uskoa, kuinka monta ristiä, murhetta ja vaivaa sinä olet tuolla pahalla luonnollasi minulle tuottanut", sanoi nyt Saku. "Et sinä ainoastaan minun rauhaani häiritse, mutta sinä pilaat, turmelet ja myrkytät koko väen elämän. Ihminen olisi mitä parhaimpia ja kykenevämpiä ihmisiä olla saattaa, kun vaan kykenisi hillitsemään sisunsa. Koeta, hyvä ihminen, ottaa vaaria Jumalan sanasta ja tottele omantuntosi ääntä, niin ei vieläkään ole myöhäistä parantaa elämääsi", puheli Saku.

Riikka ei vastannut mitään, hän vaan itkeä nyyhkytti ja miehet lähtivät vihdoin kamarista pois.