Part 5
Mutta kylänmiehetpä eivät heittäneetkään tuota rakkaudentyötään siihen yhteen ainoaan kertaan, vaan yksi heistä oli aina isännän luona lohduttelemassa häntä ja valvomassa, että hän otti määräajoilla vähitellen ruokaa.
Tällä tavoin vahvistui isäntä vähitellen ja jäi ihmisten avulla eloon perheensä tueksi.
Kolmastoista kuva.
Rakastuneet.
He olivat nuoria ihmisiä kumpikin. Tyttö oli kauneimpia neitosia mitä olla voi. Hän oli verevä, täyteläinen, keskikokoinen impi ja tukka oli hänellä kullankeltainen ja paksu, joka oli sykertynyt kauniisiin kutreihin. Hän käyttäytyi hyvin säädyllisesti, pukeutui aina hyvin, ja tervehtiessään osasi vähän syrjäkierosti itseään retkauttaa, niinkuin hienojen naisten tapa on. Kun kuunteli hänen kielevää puhettaan, tuntui tyttö järkevältä. Hän oli iloinen kuin leivonen, kohteli seurassa kaikkia ihmisiä hyvin ja osasi pitää iloa vireillä; tuntuipa välistä hänen sisään tullessaan kuin olisi lämmin, herttainen päiväpaiste sisään valahtanut.
Poika oli pitkä, solakka, kaunisrakenteinen nuorukainen. Hän oli yhtä suosittu sekä vanhojen että nuorten parissa, sillä hänellä ei ollut mitään rivoja tapoja, hän ei polttanut tupakkaa eikä nauttinut väkeviä. Hän kunnioitti ja rakasti vanhempiaan ja koki käyttäytyä niin, ettei missään tapauksessa saattaisi heille surua.
Tuon tytön isä oli rakennusmestari paraikaa tehtävällä Pohjanmaan rautatiellä ja oli äskettäin muuttanut paikkakunnalle. Poika taas oli juuri urkurikoulusta päässyt ja saanut koulusta loistavat todistukset, joten edellytettiin että hän piankin saa paikan.
Ulkosalla he ensikerran tapasivat toisensa ja siinä oli muitakin ihmisiä. Emma tavallisella helkeydellään hääläsi ja liehtasi ihmisten kanssa, mutta näytti siltä kuin hän ja poika olisivat ujostelleet toisiaan, sillä ainoastaan kylmän, mykän tervehdyksen sai poika osakseen ja kylmän näköisenä erkani hän joukosta pois.
Mutta Nikke oli kaikesta tästä näennäisestä kylmyydestä huolimatta rakastunut tyttöön korviaan myöten. Tätä rakkauttaan piti hän aivan toivottomana, sillä hänestä tuntui siltä, kuin olisi pitänyt tavoitella tähteä taivaalta, niin paljon itseään ylevämpänä hän tyttöä piti.
Nikke, vaikka hänkin iloinen luonteeltaan, tuli nyt niin alakuloiseksi, että kaikkein huomio kääntyi häneen. Hän ei saanut yökausiin unta, kääntelehti vaan levotonna kyljeltä toiselle, ajatellen yhä vain Emmaa. Tavasta nousi hän yösydännä ylös vuoteeltaan, puki nopeasti päällensä ja lähti ulos kävellä huuhkimaan kesäyössä, saadakseen virkistystä tuskaiselle, polttavalle sydämelleen. Päivillä koetti hän kulkea asioillaan niin, että saisi aina nähdäkseen Emman, jota hän sitten toivotonna ullankanteelta katseli. Mutta kun hän Emmaa lähitienoille sattui, näyttivät he kumpikin säpsähtävän ja vetääntyivät kylmännäköisinä kohta loitommalle toisistaan.
Tämmöisessä näennäisessä kylmyydessä kului aika, eikä kumpikaan tiennyt, mitä toisensa sydämessä liikkui.
"Miksi sinä, poikani, olet niin synkkämielinen?" kysyi kerran isä Nikeltä. "Et puhu et pukahda, vaikka ennen olet ollut niin avosydäminen? Ethän näy syövänkään paljon mitään ja öitäsikään et aina makaa vuoteellasi, vaan kulkea huupottelet yksinäsi."
"Voi, rakas isä! Pitäneekö minun nytkin olla teille yhtä avosydäminen kuin ennenkin? Tiedättekö, sydämessäni on semmoinen tuska ja palo, että ellei sitä saa sammumaan, niin ei minun käy hyvin. En tosiaan voi tätä kestää", sanoi Nikke.
Isä säpsähti.
"Mikä sinulle se moisen tuskan toi, eihän toki joku rikos tuntoasi painane?" hän sanoi.
"Ei sinne päinkään, isäni. Tuntoni on aivan puhdas, eikä sitä rasita pieninkään rikos. Sydämeni tuska on aivan toista laatua."
"Mitä se sitten on?"
"Vaikeanlainen on minun sitä ilmoittaa, mutta en kuitenkaan voi salata sitä teiltä: Se on rakkaus, joka sydäntäni kärventelee."
"Ja kuka se on jota rakastat?"
"Ei hän ole kukaan muu kuin mestarin tytär, Emma."
"Oletko hänelle rakkautesi ilmoittanut?"
"En ole. En uskalla, sillä niin paljon itseäni ylevämpänä minä häntä pidän", sanoi poika.
"Kaikkea häntä nyt! Parasta on, että vieroitat hänet pois mielestäsi, sillä minä olen luullut tytössä huomanneeni jotakin vastenmielistä, liiaksi itserakasta ja komentavaa", sanoi isä.
"Oletteko te sitten tavannut Emmaa?"
"Olenhan käynyt vieraissa mestarin luona ja silloin olen luullut tuommoista huomanneeni."
"Voi isä! Minä en voi luopua Emmasta, jos vaan voin hänet omakseni saada. Mutta sehän kuitenkin tuntuu aivan mahdottomalta. Ei Emma ole komentava eikä itserakas. Hän on lempeä ja sydäntä täynnä, eikä niin puhtaassa sielussa voi löytyä mitään tahra- eikä likapilkkuja", sanoi Nikke.
"Hm! rakkaus on sokea", mutisi isä puoliääneen.
Tällä välin oli poika hakenut urkurin virkaa muutamassa Pohjois-Savon isossa pitäjässä; hän sai vaalisijan ja paikankin. Näissä puuhissa ollessaan haihtui enin suru hänen sydämestään ja hän alkoi elähtyä entiseen reippauteensa ja iloisuuteensa. Hän saattoi olla Emmankin parissa ollessaan niinkuin muutkin ihmiset, mutta välinpitämätön hän näytti nytkin olevan Emmaa kohtaan.
Ensimältä kun vaalintulos tuli tietyksi, tunsi poika itsearvonsa hyväsestään kohonneen, mutta pian hän siihenkin kyllästyi ja tuo arvoaste aleni hänen omissa silmissään yhtä nopeasti kuin se ylennytkin oli ja sitä seurasi taas sama toivottomuus.
"Mikä minä olen hänen suhteensa?" mietti poika tavalta itsekseen. "Kun pitää ihmisen ollakin semmoisen houkan, että kuvittelee niin paljon itseään ylemmäksi, mutta kun ei voi toisin tehdä", mietti Nikke.
Rauhatonna ja levotonna kuljeskeli hän taas kylillä, koettaen saada tytön näköpiiriinsä, ja kun se sattui onnistumaan, katseli hän häntä matkan päästä, lähenemättä kuitenkaan missään tapauksessa.
Muutamana pyhäiltana oli Nikke yksinään tiellä kävelemässä. Sattumalta tuli Emma häntä vastaan. He säpsähtivät molemmat ja seisahtuivat. Kumpikin oli hyvin punastuksissaan ja pojan sydän pamppaili niin, että sen luuli rinnasta ulos hyppäävän, ja jos lie pamppaillut tytönkin sydän. Tervehdyksen sanottuaan eivät he tuntuneet voivan noin vaan äkkipikaa mennä toistensa ohitse, vaan seisoivat vastatusten tiellä ilman että kumpikaan osasi mitään virkkaa.
"Mihinkä sitä nyt ollaan menossa?" kysyi tyttö, katkasten vihdoin äänettömyyden.
"Ei minulla mitään päämäärää ole, lähdinhän vaan tuullettamaan", sanoi poika.
"Enkö saisi tehdä seuraa?" kysyi tyttö.
"Kernaasti, kun vaan mahtunet tulemaan."
"Mahtunet", matki tyttö. "Sinun kanssasi mahtuu tulemaan kuka hyvänsä, kun vaan kelvannee", sanoi tyttö ujostelematta.
"No, mikset sitten ennen ole tullut?"
"Minunko se sitten aluksi on tehtävä? Sinunhan se olisi ollut."
He lähtivät nyt liikkeelle, tyttö pojan käsikoukussa riippuen ja ohjasivat askeleensa suurten vainioiden läpi juoksevan luonnonojan varrelle. Sen rannalla he istuivat suurelle mättäälle, jonka luonto oli rakentanut ikäänkuin turvepenkiksi. Tiheä lepikko ympäröi heidät joka puolelta niin, että he olivat kuin puutarhamajassa. Vesirikas puro lorisi heidän vieressään ja peippo lauloi säveliään isossa lepässä heidän päänsä päällä. Koko luonto uhkui eloa, lempeä ja Luojan, suurimman rakkauden alkulähteen hyvyyttä.
"Miksi sinä olet näyttänyt ikäänkuin pelkäävän minua? Jos olen sattunut sinua lähestymään, olet aina säpsähtäen siirtynyt luotani kauemmas", sanoi poika.
"En ole uskaltanut", vastasi tyttö. "Olen pitänyt sinua niin paljon muita etevämpänä, etten ole rohjennut silmiänikään sinuun nostaa. Vaan kuitenkin olet sinä ollut aina elämäni toiveiden päämääränä."
"Sittenhän meillä onkin molemmilla, sinulla ja minulla, ollut samallainen usko toisistamme. Mutta jos nyt rohkasisin itseni ja kysyisin sinulta, tahtoisitko tulla minulle elämänkumppaniksi, jakamaan kaikki ilot ja surut kanssani, mitä silloin vastaisit?"
"Hyvä Jumala! Onko tämä kaikki nyt totta, vai näenkö unta? Jos niin kävisi, olisi silloin elämäni suurin toivo täytetty", sanoi tyttö painaen päänsä pojan rintaa vasten ja pillahtaen itkemään.
Nikke puristi hänet hellästi rintaansa vasten ja siinä he halalivat ja suutelivat toisiaan. Lujia rakkauden lupauksia tehtiin siinä toisilleen ja he vakuuttivat ikuista rakkautta ja uskollisuutta.
Kun asiat kerran oli saatu selville, lähtivät he pois tuosta autuaasta paikasta, mutta kun ihmisiä alkoi tulla tiellä vastaan, erkanivat rakastavaiset toisistaan ja menivät kotiansa.
Sitä autuutta ei voi sanoin kuvata, mitä kumpikin heistä tunsi. Poikakin pääsi kauheasta vaivastaan ja oli nyt niinkuin irti maasta.
Kauan ei voinut rakastavaisten suhde toisiinsa pysyä salassa, sillä eivätpä he nyt enään kammoksuneet ja ujostelleet toisiansa. Julkisesti kävelivät he kahden kesken kylillä, eivätkä ihmisten sormenosottelemiset vaikuttaneet heihin mitään. Eikä kenelläkään tuntunut olevankaan juuri mitään vastaansanomista rakastavaisien yhtymisestä, sillä pidettiinhän heitä kumpaakin kunnollisina, siveinä ihmisinä.
Pianpa tämä rakastavaisten liitto tuli tytön vanhempienkin tietoon. Nimenomaan kutsuivat he Nikkeä käymään heidänkin majapaikassaan. Muutamana iltana hän menikin sinne morsiamensa kanssa. Siellä hänet otettiin ilolla vastaan. Häntä puhuteltiin vävypojaksi ja kestittiin ruualla ja juomalla. Emma oli iloinen ja hilpeä ja kauniimpi pojan mielestä kuin koskaan ennen.
Tästäpuoleen kävivät he yhdessä iltakävelyiltä palatessaan useinkin Emman vanhempain kodissa.
Eräänä kertana kun he tulivat sinne, oli siellä Jussi niminen Emman veli ja hän oli vähän humalassa. Tälle rupesi nyt Emma pauhaamaan ja rätisemään:
"Tuommoinen sika, kehtaa vielä tulla ihmisten ilmoihin. Sikokarsinaan tuommoinen mies on omiansa. Paina sukkelaan ulos minun silmäini edestä", säyhysi hän ja polki pienellä, sievällä jalallaan lattiaan.
"Ole tuossa nyt taasen vähemmällä... Häpäset itsesi", muistutti äiti.
"Vieläkö tekin siinä! Pitäkää jo toki suunne kiinni, tai minä köytän teidät seinään", tiuskasi Emma ja luppasi suunsa niin tiukasti kiini, ikäänkuin se olisi ollut murtumaton ja muuttumaton komentosana, jota on ehdottomasti totteleminen. Siihen jäi Emman naama möllöttämään sanomattoman vihaisen näköisenä, samalla kun hän tiukasti katsoi äitiään silmiin.
"Jo nyt menee liian pitkälle. Suurempaa kunnioitusta tulisi toki vanhemmilleen osoittaa", sanoi tuo tuleva vävypoika.
"Vieläkö sinäkin! Kyllä sinäkin tarvitsisit saada kelpo opetuksen", tiuskasi Emma polkien jalkaa.
Niken veri kuohahti. Hänen teki mielensä sanoa vastensuuta mitä hän tuommoisesta komennosta piti, mutta ei hän hennonnut vanhempien tähden antaa semmoista vastausta kuin mielensä teki. Hiljaisesti sanoi hän vaan: "onpa se vähän liian aikaista". Sitten hän istui tuolille, mutta sangen alakuloinen hän oli. Vanhemmat kokivat hyvittää ja elvyttää poikaa, mutta kylmänä ja jurona hän vaan pysyi.
Pois lähtiessään jätteli hän vanhukset hyvästi, mutta ei Emmaa.
"Etkö aio minulle hyvästiä sanoa?" kysyi Emma.
"Kyllähän minä sinut aina ennätän", sanoi poika ja meni.
Entisen tulisen rakkauden sijaan laskeusi nyt pojan sydämeen kylmä, inhoittava tunne Emmaa kohtaan. Hän ei olisi kärsinyt häntä enään silmissäänkään nähdä ja hän rupesi välttämään Emman kohtaamista niin paljon kuin voi. Hän ei käynyt enään milloinkaan Emman vanhempien luona ja nämä olivat hyvin pahoillaan siitä.
Kului pitemmän aikaa, etteivät he olleet kohdanneet toisiaan. Mutta eräänä kertana toimitti Emma niin, että hän äkkiarvaamatta sai kohdata sulhasensa.
"Miksi et ole enään käynyt meillä ja miksi olet ruvennut karttelemaan minua?" sanoi Emma tervehdittyään.
"Mitä minulla siellä tehtäisiin?" vastasi Nikke.
"Mitä morsiamen kodissa sulhasella tehtäisiin ja mitä sulhanen morsiamellaan tekisi? Minusta tuntuu tuommoinen kysymys vähän oudolta", sanoi Emma.
"Ei minulla enään ole morsianta", sanoi poika jurosti.
Emma vaaleni.
"Miksikä sinä, ystäväiseni, tuolla tavalla puhut, mikä sinun mielesi on nyt muuttanut?" sanoi Emma ja hänen äänensä värisi.
"Olen huomannut kauniin kuoren alla pahan madon. Et kunnioita vanhempiasikaan vähän vähääkään, annat vaan heille hävyttömiä sanoja ja vanhin kuitenkin on aina vanhin. Semmoinen ihminen ei tule koskaan onnelliseksi. Paitsi sitä luulet jo saaneesi minuun nähden täydellisen isäntävallan ja voivasi sanoa minulle mitä tahansa. Ei, Emma. Meidän välimme on nyt ainiaksi lopussa ja tätä päätöstäni ei mikään voima maailmassa voi toiseksi muuttaa", sanoi Nikke jäykästi.
Emma puhalsi kauhean itkun ja kasvojaan peittäen lähti hän pois.
Poika katsoi kauan hänen jälkeensä. Hän tunsi sydämessään säälintunteita Emmaa kohtaan, mutta samassa myöskin sanomatonta inhoa. "Miksikä hänen piti ollakin noin mustasieluisen? Saan olla kiitollinen, kun tulin hänet tuntemaan ajoissa, etten joutunut kauniin käärmeen lumouksen alaiseksi", tuumi poika itsekseen.
Niken isä oli mielessään kaiken aikaa tuntenut tyytymättömyyttä poikansa suhteesta Emmaan, sillä hän oli saanut kurkistaa tytön sielunakkunoista sisälle. Hän ei olisi suonut poikansa joutuvan ajalliseen kadotukseen.
"Joko sinä nyt olet voittanut tuon niin tulisesti rakastetun tyttösi suosion?" kysyi isä, kun Nikke tuli tältä matkaltaan kotiin.
"Monin kerroin olen sen voittanut, mutta myöskin sen jo menettänyt", sanoi Nikke.
"Näin lyhyessä ajassa!... Oliko hän huikenteleva?"
"Sitä hän ei ollut, mutta minä sain kurkistaa hänen turmeltuneeseen sieluunsa", sanoi Nikke.
"Niinkö? Enkö minä sitä sinulle sanonut?"
"Sanoitte kyllä, isä hyvä, mutta minä en uskonut, ennenkuin itse tulin huomaamaan minkälainen mielenlaatu tuon kauniin kuoren alla piilee."
"Ja nyt olet erossa hänestä?"
"Niin olen ja erossa pysynkin."
"Siinä teit, poikani, oikein, sillä hänen kanssaan et koskaan olisi tullut onnelliseksi. Olen hyvin tyytyväinen toimiisi, sillä luulenpa, että sinun puoleltasi se ero kuitenkin tuli", puheli isä.
"Minun puoleltanihan se tuli, vaikka ensimältä niin rajattomasti häneen rakastuin."
Aamulla kirjoitti Emma Nikelle kirjeen, jonka sisällys oli seuraava:
"Hellästi rakastettu ystäväni!
Kuinka sinä, rakkaani, niin vähäpätöisen asian voit noin kovin pahaksesi panna? Eihän koko tapauksessa ollut mitään sen pahempaa kuin mitä joka aika sattuu perheessä tapahtumaan. Jos tietäisit kuinka hellästi ja kiihkeästi sinua rakastin, et olisi minulle niin kovia sanoja sanonut. En ole silmäntäyttä koko yönä nukkunut, itkenyt olen vaan katkeamatta. Toivon kuitenkin, ettet noin vähäpätöisen asian anna turhaksi tehdä niitä helliä suhteita, jotka nykyään välillämme on vallinnut, eikä niitä pyhiä lupauksia, joita toisillemme olemme luvanneet.
Tätä kirjoittaa sinua aina hellästi rakastava, mutta nyt murheellinen
Emmasi."
Kummastellen luki Nikke tuon kirjeen ja sen tehtyään kirjoitti hän seuraavan vastauksen:
"Emma.
Siinäpä se nyt on. Sinä pidät aivan vähäpätöisenä ja mitättömänä äskeistä tapahtumaa ja sanot semmoista tapahtuvan useinkin perheiden kesken. Tällä paljastat vaan oman paatuneen mielesi, sillä se osoittaa, että tuommoinen meno on sinulle jo tullut tavaksi. Lausua vanhemmilleen tuommoisia ilkeitä sanoja, on suurin rikos mitä ihminen voi tehdä, ja kuitenkin se on sinusta vaan vähäpätöinen asia. Jospa se olisi ollut edes hetkellinen hairahdus, olisi se ollut toista, mutta sinä katsot sen erikoiseksi oikeudeksesi, eikä kaikesta tuosta näy pienintäkään katumuksen merkkiä. Kiitän onneani, että tulin ajoissa sinut tuntemaan. En olisi tahtonut joutua elinajakseni sinun kanssasi kurjaakin kurjempaa elämää viettämään. Älä yritäkään minun nykyistä mielialaani toiseksi muuttamaan, sillä se ei tosiaan tapahdu.
Jää hyvästi ja ijäksi!
Nikke."
Pois jäi nyt Emmalta iloisuus ja helkevyys. Alakuloisena kuljeskeli hän vaan yksiksensä, eikä kaivannut kenenkään seuraa.
Niken kotona asui eräs kansakoulun opettajatar. Nikke oli ainakin osottanut opettajattarelle veljellistä ystävyyttä, mutta sen syvempää vaikutusta ei tyttö ollut hänen sydämessään löytänyt. Tähän saakka oli Emma yksin vallinnut Niken sydäntä niin, ettei siellä ollut kenellekään muulle sijaa.
Opettajatar oli helläluontoinen, hiljainen ja tavoiltaan kerrassaan mallikelpoinen ihminen. Emman kauneutta ei hänellä ollut, mutta ei hän kuitenkaan ollut sitäkään vailla ja hänen käytöksensä oli sulava ja miellyttävä.
Pitemmän aikaa oli Nikke ollut jo opettajattaren parissa ja päässyt sukeltamaan hänen sielunsa sisälle. Vähitellen alkoivat nuo hyvät ominaisuudet sieltä esiintyä Nikelle ja ne tuntuivat liittyvän sopusointuun hänen sielussaan asustavien tunteiden kanssa. Kuta enemmän Nikke noita ominaisuuksia tarkasteli, sitä herttaisemmalta rupesi tuo vaatimaton neitonen hänestä tuntumaan ja sitä kauniimmaksi ja miellyttävämmäksi kävi neitonen Niken mielestä. Vähitellen siitä tunne kehittyi, mutta sitä varmemmaksi ja pysyvämmäksi se tuli. Ei siinä ollut äkkiä riehahtelevia, polttavia rakkauden liekkejä, tunnustuksia ja lupauksia, jotka tuossa äkkinäisessä helteessä useinkin niin pian kuonaksi palavat.
Kovinkaan kauan ei viipynyt, ennenkuin Nikke teki neidille tunnustuksensa. Neito hämmästyi ja punasteli hyväsestään, mutta myöntävän vastauksen hän ujostellen ja kainostellen antoi.
Nikke meni heti isänsä kanssa tuumittelemaan, mitä hän tästä uudesta liitosta piti.
"Nyt sinä, poikani, olet tehnyt minun mieleni jälkeen. Minä olen kauan jo tuota ajatellut, mutta en ole tahtonut sinulle sitä esitellä, kun olen nähnyt sinun kiihkeän rakkautesi Emmaan. Parasta on, että kihlaat heti Annin, sillä hän on kelpo tyttö ja sinä saat hänestä varman elämänkumppanin itsellesi."
Seuraavana iltana kutsuttiin muutamia ystäviä Niken kotiin ja silloin julaistiin Annin ja Niken kihlaus. Ujona, kainona ja miellyttävän näköisenä palveli Anni vieraitaan, eikä kellään ollut mitään vastaansanomista heidän kihlauksestaan.
Vaikka asiat olivat jo näin pitkälle kehittyneet, ei Emma kuitenkaan vielä heittänyt toivoansa. Hän tuli sanomattoman mustasukkaiseksi ja koki kaikin tavoin levittää ilkeitä ja valheellisia juoruja kylälle Annista. Usein tyttö raukka herahti itkuun, kun sai niitä kuulla. Mutta Nikke häntä lohdutteli:
"Mitä sinä noista huolit", sanoi hän, "pianhan kuivat roskat päältä varisevat. Sinun maineesi on niin puhdas, etteivät halvat juorut vaikuta ihmisten mieliin, sillä kaikki jo tuntevat, kuinka halpasieluinen Emma on."
Nikelle oli Emma nyt kahta makeampi kuin koskaan ennen. Hän keimaili Niken edessä, kielastellen hänelle mitä imelimpiä imarteluita suinkin voi keksiä. Tämä kaikki ei kuitenkaan vaikuttanut mitään Nikkeen, hän vain sydämestään ylönkatsoi näitä liukkaita temppuja.
Rakennusmestari muutti nyt perheineen toiselle rautatielle, jota vasta alettiin rakentaa. Sieltäkin kirjoitti Emma Nikelle hellän kirjeen. Hän kertoili, kuinka sydämellinen rakkaus ja hyvä sopu vallitsee hänen ja vanhempiensa välillä. Yhteisvoimin tekevät he työtä ja hän on kutonut monta isoa pakkaa trikoota ja muuta arvokasta vaatetta. Kello viisi noustaan ylös ja kymmenen pannaan levolle. Koko tämä aika ollaan ahkerassa työssä, että tuskin syömään joudetaan. Vaatetta karttuu niin paljon, että sitä täytyy myödäkin. Hiljakkoin kävi hän kaupungissa ja möi siellä vaatetta kahdensadan viidenkymmenen markan edestä. Muuten olisi kaikinpuolin hyvä, mutta ikävä tahtoo näpsiä, kun ei saa tavata siellä olevia rakkaita ystäviään. "Jospa se päivä kerran valkeneisi, että saisin sinua kerran vielä kohdata", kirjoitteli Emma.
Tällä kirjeellään tahtoi kai Emma Nikelle ilmaista, kuinka perinpohjaisen parannuksen hän nyt oli tehnyt, jotteivät hänen entiset pahat tapansa enään estäisi heidän onnellista jälleenyhtymistään. Mutta hukkaan meni tämäkin Emman yritys, sillä Nikke ja Anni olivat jo sillävälin vihityt avioliittoon ja olivat muuttaneet siihen pitäjään, johon Nikke oli valittu urkuriksi.
Neljästoista kuva.
Tehtailijoita.
Talon väki oli ahkerassa puhdetyössä, miehet häärivät höyläpenkkiensä ääressä, tehden mikä mitäkin käsityötä talouden tarpeiksi. Vaimoväki oli kääreytynyt takkavalkean ympärille, jossa he kehräsivät ja toiset karstasivat.
Muutamassa takan kulmauksessa oli paksu ruhmo ja sen ääressä istui kaksi poikasta, arviolta noin kahden- ja neljäntoista vuoden välillä.
Minua, joka olin vastatullut vieras, miellytti tuo kuva niin, että astuin heidän luokseen. Ensi silmäyksellä huomasin, etteivät poikaset olleet paikkakuntalaisia. Rupesin siis heitä tarkastelemaan.
Tuon leveän ruhmon nenässä oli heillä hakaisten tekokojeet. Siinä oli heillä myös kuiva leivänpalanen ja silakkaa. Tavasta haukkasivat he leipää ja kalaa, mutta palanpuremisen aikanakin he jo vääntelivät hakasia. Heillä oli yllään jotenkin likaiset, avosuiset hurstipaidat, joiden hihansuut olivat jo kuluneet repaleisiksi. Kun he kierasivat hakasten renkaita, lepsahtivat nuot rikkeimet lepareet oikein tahdinmukaisesti.
"Ette suinkaan te, pojat, ole meidän paikkakunnalta kotoisin?" sanoin heille.
"Emme."
"Mistäs olette?"
"Lappajärven pitäjästä"
"Teiltä näyttää käyvän hyvin hakasien teko", arvelin.
"Ainahan sitä työhönsä tottuu, kun sitä enemmän aikaa tekee. Mutta tämä työ kävisi paljon nopeammin, jos meillä olisi kynsiatunat, joilla saisi pikaisesti leikata langan poikki. Semmoisia ei löydy kaupassa, mutta olemme tehneet piirustuksen ja lähettäneet sen konepajaan ja piakkoin saamme semmoiset, ehkäpä muutkin saavat", tuumivat pojat.
"Te tehneet piirustuksen!" sanoin kummastuksissani.
"Niin, me."
"Ja konepaja hyväksyi piirustuksenne?"
"Hyväksyi."
"Mutta tuo teidän eineenne näyttää minusta kovin karulta", arvelin.
"Ei auta hauskoin eläminen, jos on mieli jotain ansaita näin vähäisellä ammatilla. Kyllä on aina aikaa hauskoin elää."
"Ansaitsetteko sitten jotakin tuolla pikku ammatillanne?"
"Aina vähän, aina vähän, kun on ahkera ja säästää. Ja tänä aikana ei ole muutakaan hommaa", sanoivat pojat.
"Harjoitatteko sitten muutakin ammattia?"
"Kyllä vain. Kun tulee kevätpuoli ja kantohanget, muutamme silloin jonkun kaupungin läheisyyteen, kokoilemme hangelta jäneksen paparoita ja myymme niitä kaupunkiin."
"No, mitä niilläkin tehdään?"
"Kenellä on kanoja hoidettavana, he niitä ostavat halusta, sekottaakseen niitä kanojen ruokaan, jotta ne varemmin ja paremmin munisivat", selittivät pojat.
"Mitä sitten muuta vielä?"
"Kun se ammatti loppuu ja kun hernemaat alkavat tulla taimelle, silloin menemme pajukoihin ja kuorimme herne-keppejä suuret määrät ja vedämme niitä käsikärryillä kaupunkiin; ne käyvät hyvästi kaupaksi. Muina aikoina vedämme lattiahavuja ja kuusenlehviä kaupunkiin ja myymme niitä siellä pasmottain porrasten eteen, sylkylaatikoihin ja minkä mihinkin tarpeeseen ja aina niilläkin jotakin saa."
"Minusta tuntuu, että teidän tulolähteenne ovat kovin niukkoja tuloilleen", sanoin.
"Kyllä niinkin, mutta olisiko sitten parempi repalehtaa köyhäinhoidon niskoilla, kun itse hankkia elatuksensa ja toimeentulonsa? Paitsi sitä on kultaa ja hopeata hieman joka paikassa, mutta sitä on niin vähän, etteivät kaikki ymmärrä sitä koota, vielä vähemmin koossapitää", arvelivat pojat.
"Oletteko te sitten saaneet kokoon tuota näkymätöntä kullan ja hopean tomua noilla keinoillanne?"
"Aina vähän, aina vähän. Ei nyt ole kaikki mukana mitä vuosien kuluessa olemme keräilleet, mutta onpa meillä nytkin vähäsen", sanoi toinen pojista ja vetäsi samassa taskustansa nahkakukkaron, jonka pohjassa oli parin nyrkin kokoinen mukula.
"Noin paljon lantteja", huudahtin.
"Eihän näitä ole kovinkaan paljoa, mutta ovat nämät toki parempaa laatua kuin luulette."
Näin sanottuaan aukaisi poika kukkaronsa suun ja siellä oli ainoastaan markan ja kahdenmarkan kappaleita, eikä ainuttakaan kuparirahaa.
"Noinko paljon rahaa tuommoisilla ansioilla!" huudahdin hämmästyksissäni.
"Ei toki tässä kaikki ole", sanoi poika ja veti povitaskustansa pikkaraisen kukkaron ja kaasi sen sisuksen kämmenelleen. Siellä oli neljä kymmenen- ja neljä kahdenkymmenen markan kultarahaa.