Part 4

"Et; silloin olit pahempi kaikkia muita isiä ja olit niin rumakin, etten ole koskaan niin rumaa nähnyt. Mutta nyt kun olet tullut hyväksi, olet tullut komeaksikin", tuumaili poika.

"Nytkös minä sitten olen tullut paremmaksi? kysyi Perttu.

"Sittenhän sinä paremmaksi tulitkin, kun sinä minun jalkani katkasit", puheli Antti lapsen viattomuudessaan.

Perttu ymmärsi kaikki lapsen puheet sydämensä syvimmässä. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hän painoi hellästi poikaa rintaansa vasten.

Yhdeksäs kuva.

Sairas.

Talo, jonka eteen nyt pysähdymme, näyttää joltakin siistin käsityöläisen asunnolta. Pienet ovat huoneet, navetta, aitta ja lato, mutta ne kaikki hyvässä kunnossa ja järjestyksessä. Ei ole roskan kipenettä kartanolla ja luuta ja lapio seisovat juhlallisesti rinnakkain navetan ovipielessä. Tiet on pyryn jälkeen luotu ja laastu erikseen joka huoneeseen.

Asuinrakennuskin on pieni, vaan miellyttävä. Porstuan edessä on soma kuisti; seinät ovat punaiset, vaan nurkat ja akkunalaudat ovat maalatut valkeiksi.

Huoneen sisässä on kaikki siistiä ja lämmintä. Puhtaan valkoisella lattialla ei ole roskan hippua. Nurkassa on pieni, siisti, valkoiseksi kalkittu keittotakka. Astiat sen viereisellä hyllyllä ovat puhtaiksi pestyinä hyvässä järjestyksessä, samoinkuin kaikki muutkin huoneessa olevat esineet.

Tuvassa ei näy olevan yhtään ihmistä, mutta tuvasta mentävässä pienoisessa kamarissa on koolla kolme henkilöä. Sängyssä makaa nuori sievännäköinen tyttö sairaana ja isä ja äiti istuvat huolestuneen näköisinä sairaan vuoteen vieressä. Pöydällä vuoteen edessä on lääkepulloja ja lusikka.

"Nyt on sinun, lapseni, jo aika ottaa lääkettä", sanoi äiti, katsoen kelloa.

"Ne ovat niin pahoja."

"Milloin ne lääkkeet hyvänmakuisia ovat, mutta täytyyhän niitä ottaa kun lääkäri on määrännyt", sanoi äiti.

Isä nostaa sairaan istumaan ja niinkuin linnunpoika kokee sairas avata suunsa, kun äiti antaa lääkettä.

Kovasti vapisee sairas tuon vähäisen liikkeen tähden, ja sen jälkeen hän näyttää vaipuvan unenhorrokseen.

Siitä herättyään sairas kysyy heikolla äänellään:

"Minkä taudin lääkäri sanoi minulla olevan?"

"Lavantaudin."

"Onkohan se vaarallista?" kysäsee sairas.

"Kyllä siihen paljon kuolee ihmisiä, mutta paljon siitä paraneekin", selittää isä.

"Kyllä kaiketi minäkin tähän kuolen, sillä olen niin kovin kipeä ja heikko", arvelee sairas.

"Ethän sinä toki kuole, toivotaan niin, ja niin lääkärikin sanoo. Nyt jo oletkin päässyt tautisi käännekohdasta, sillä viisi viikkoa olet maannut tietämättä tästä maailmasta mitään. Yöt ja päivät istuimme vuoteesi ääressä, vaalien ja hoitaen sinua, vaan nyt on jo hyvä, kun olet tajussasi", selitti isä.

"Paljonko lääkäri otti?"

"Kymmenen markkaa."

"Entäs mitä lääkkeisiin meni?"

"Toiset kymmenen markkaa."

"Voi, voi, rakas isä ja äiti, kuinka paljon vaivaa te minusta näette! Minä tiedän, ettei teillä ole suinkaan liikoja varoja uhrataksenne minulle niin paljon. Kyllä kait te uhraavaisuudessanne vielä kiellätte itseltänne jokapäiväisen ravinnonkin", sanoi sairas säälitellen.

"Älä, rakas lapsi, semmoisia puhu", sanoi isä. "Rikkaita tosiaankaan emme ole, mutta emmepä perin köyhiäkään. Möimme molemmat pässimme ja niiden hinnallahan saimme maksetuksi lääkärin ja lääkkeet. Jokapäiväistä ravintoakin meillä, Jumalan kiitos, on enemmän kuin jollakulla muulla. Meillä on vielä runsaasti perunoita ja suolaisia silakoita. Kun äiti keittää kuoriperunoita, kelpaapa niitä silakan ja leivän kanssa pistellä ja juoda hyvää sahtia päälle; silloin ei nälkä nakkele. Kun vielä Sunteri kohta poikii, niin silloinhan meillä tulee oikeat juhla-ajat. Ja muutenkin, olemmehan velvolliset lapsemme eteen uhraamaan kaikkemme", puheli isä.

Sairas väsyi tuosta pitkästä keskustelusta. Hetken vaiti oltuaan hän hiljaa kysyi: "Onko Oskari kertaakaan käynyt sairauteni aikana täällä?"

"On toki, monet kerrat, mutta kun olet ollut niin heikko, ei hän ole hennonnut tulla sinua häiritsemään", sanottiin hänelle.

Sairas oli taas vaipunut uneen, ja kun hän siitä havahti, kohtasikin hänen katseensa Oskarin edessään.

Hieno puna nousi tytön kasvoille ja hän ojensi laihan kätensä Oskarille. Oskari otti sen omaansa ja painoi hellän suudelman sairaan kuihtuneelle kädelle.

"Oskari!" kuiskasi sairas hiljaa ja painoi silmänsä kiini.

Tuo Oskari oli vankan talon poika, ja kylän muhkeimpia, kauneimpia ja siivoimpia nuorukaisia. Hän oli kihloissa Annun kanssa ja heidän piti juuri mennä naimisiin, kun Annu kaatui tautivuoteelle. Siksi hän oli talossa niin suotuisa vieras.

Monta sydämen tuskaa ja pelkoa oli Annun sairaus Oskarille tuonut. Hän ei voinut yökausiin nukkua, kun pelkäsi rakastettunsa kuolevan, ja maailma iloineen ja hyörinöineen tuntui niin autiolta ja tyhjältä.

Kuinka iloiseksi Oskari nyt tulikaan, kun sai toivoa, että hänen rakastettunsa paranee! Ja turhaan hän ei toivonutkaan, sillä parin vuorokauden perästä alkoi sairas tahtoa ruokaa ja rupesi vähitellen voimistumaan. Muutamien viikkojen päästä hän oli aivan terve.

Kymmenes kuva.

Hento sielu.

Talo oli puhdas ja siisti ulkoa ja sisältä. Viisihenkinen perhe asusti huoneissa. Niistä oli kaksi vanhanpuoleista ihmistä, jotka hellävaroin hoitelivat kolmivuotiasta poikaa. Poika oli ketterä, vilkasluontoinen ja miellyttävän näköinen. Hänellä oli kellertävän valkoinen tukka ja pulleat punakat posket. Lapsi näytti pitävän paljon vanhuksista ja vanhukset lapsesta.

Tuvastamentävässä kamarissa makasi vuoteella nuori nainen puku päällä. Tämä osoitti, ettei potilas ollut pitempää aikaa sairastanut, vaan että sairaus oli enkä tilapäinen. Vuoteen laidalla istui kookas ja hyvännäköinen mies, muutellen ehtimiseen kylmiä kääreitä sairaan pään ympärille. Mies oli puhtaissa työmiehen vaatteissa ja vasemmalla lanteella riippuvasta tupesta, jossa oli puukko, passari ja timperikynä, huomasi että hän oli kirvesmies.

Iltapuhde oli ja kynttilä valaisi huonetta.

"Voi kuinka paljon sinä, Vilho, saat nähdä minusta vaivaa", sanoi vaimo.

"Sinusta, armaani, ei koskaan nähdä liian paljon vaivaa. Se vähäinen apu, mitä olen sinulle joskus antanut, on aivan vähäpätöinen sinun hyvyyteesi ja jalouteesi verraten", sanoi mies.

"Alituisestihan minulla on yhtä ja toista vammaa joista ei tiedä mistä ne kaikki tulevat", sanoi vaimo.

"Ovatpa nuo kohtaukset viimeaikoina hyväsestään harvenneet", arveli mies.

"Ovat kylläkin ja se on sinun hellyytesi ja osanottavaisuutesi tähden, Vilho rakas"

"Minäpä tiedänkin sen ja siltipä tahdonkin helliä ja vaalia sinua niinkuin avutonta linnunpoikaa", vakuutti mies.

"Mutta sanopas, Vilho, mikä siihen on syynä, kun muutamat ihmiset saavat olla aina terveinä ja minä olen tämmöinen kituluukari?"

"Kyllä minä tiedän syyn siihen."

"Koetapa sanoa"

"Sinä olet heikko hyvyytesi tähden"

"Kuinka se niin on? Minä en nyt ymmärrä sinua."

"Sinä olet niitä puhtaita, hienotunteisia sieluja, joista maailma kynteinensä ja turmeltuneine tapoinensa tuntuu kovin vastenmieliseltä. Kun puhdas sielusi näkee niitä kaikkine viheliäisyyksineen, ei sinun hermostosi sitä kestä, vaan heti tunnet pahoinvointia. Kun näet juopuneen, tulet sinä jo inhosta melko sairaaksi, mutta kun näet tapeltavan, olet sinä jo valmis sairas. Sinun herkkä kaunosielusi ei kestä näitä nähdä, maailma esiintyy sinulle liian kovakouraisena. Siksipä sinä tarvitsetkin tueksesi hellää ja osanottavaista sydäntä. Sinulla on kuitenkin tahdonvoimaa pyrkimään kaikkeen hyvään mitä löytyä voi. Olet uhrautuvainen, koet tehdä työtä enemmän kuin voimasi riittää, vaikkei siihen olisi pakkoakaan. Sellaisessa se on syy sinun tilapäisiin pahoinvointeihisi", selitteli Vilho.

"Kun se mies niin armottomasti löi hevostaan", sanoi Katri.

"Siinäpä se nyt on. Minä tunnen sinut tarkkaan", sanoi Vilho.

"Voi rakas Vilhoni! sinä olet lukenut minulle sieluni tilan niinkuin avonaisesta kirjasta. Semmoinen se juuri onkin minun sisällinen ihmiseni", sanoi Katri, nakaten kääreen pois päästään ja kierasten kätensä miehensä kaulaan.

"Minun hurskas, jalo ja puhdassieluinen Katrini", sanoi Vilho, puristaen hellästi vaimoaan rintaansa vasten.

"Minua on paljon vaivannut sekin ajatus, että minä olen sinulle alituisena vaivana ja ristinä", sanoi Katri.

"Heitä, armaani, pois semmoiset ajatukset ja mielikuvitukset", puheli Vilho, "sillä ei minulle ole mikään sen mieluisempaa kuin saada helliä ja hoidella sinua. Uskoni on se, että sinä hellällä hoidolla tulet aina terveemmäksi."

"Sitäkin olen usein yökaudet miettinyt, kuinka sinä niin kelpo mies valitsit vaimoksesi tämmöisen kivuloisen rääppänän, vaikka sinulla olisi ollut tarjona rikkaampiakin ja loistavampia", sanoi Katri.

"Mutta minäpä en takertunut niiden pauloihin. Minä pääsin sukeltamaan täydellisesti sinun sieluusi ja tulin silloin huomaamaan, että meidän ajatuksemme, pyrintömme ja tunteemme olivat täydellisesti sopusoinnussa. Huomasin, että sinä tarvitset herkälle tunteellesi auttavaa ja tukevaa sydäntä, semmoista, joka sinut täydellisesti ymmärtää. Tunsinhan sinun tilasi täydellisesti, ja mikään voima maailmassa ei olisi voinut minua estää sinua kosimasta", puheli Vilho.

"Jumala on sinut johdattanut minulle, sillä Hänen työtänsä se kuitenkin on. Millä minä palkitsen kaiken sinun hyvyytesi ja rakkautesi?" sanoi Katri.

"Älä sano niin, armaani, siinä on kylliksi palkintoa, kun tiedän, että sinä rakastat minua ja että me tunnemme toisemme ja koemme heikkoina aikoina tukea toisiamme", sanoi Vilho.

"Voi kuinka monta ihmissydäntä murtuu ja vaipuu ennenaikaiseen hautaan siitä syystä, kun ei tunneta toisiaan", huokasi Katri.

* * * * *

Katrin tilapäinen sairaus loppui siihen paikkaan. Vilhon avomielinen puhe ja hellä mielenilmaus olivat tämän aikaansaaneet. Reippaasti alkoi Katri ryhtyä työhön.

"Levähdä toki nyt vielä, että pääset oikein terveeksi, eihän sinun tarvitse kipeänä ollessasi mihinkään toimeen ryhtyä", esteli Vilho.

"Kyllä minä jo kykenen yrittämään ja yrittää meidän täytyy, sillä perillinen jo on kasvamassa ja ijäkkäät vanhempani ovat vielä päälliseksi elätettävinämme", sanoi Katri, siepaten rukin eteensä ja polkien sitä niin että ratas meni yhtenä savuna.

Yhdestoista kuva.

Kultaleppä.

Suuri matkustaja-höyrylaiva makasi jonkun ison kaupungin satamassa.

Tavattoman paljon näkyi olevan väkeä laivalla. Siellä oli Etelä-Suomesta palaavia pohjalaisia työmiehiä suuri joukko; myös oli siellä kauppamatkoiltaan Ahvenanmaalta ja Uudenmaan läänistä kotipuoleensa palaavia venäjänkarjalaisia laukkumiehiä, niitäkin iso ryhmä. Laivassa oli myöskin paljon tavallisia matkustajia, joiden matkan määrää ei yhtä helposti käynyt heidän ulkonäöstään päättäminen, ja lisäksi pienempi ryhmä säätyhenkilöitä, jotka pysyttelivät muista matkustajista tarkasti erillään.

Elämä laivalla ei suinkaan näyttänyt hauskalta. Nuo pohjalaiset ja reppurit kokoontuivat yhteen ryhmään keskenänsä juttelemaan. Heidän joukossaan oli jykevätekoinen mies, jonka naama oli täynnä julmia ja rumia arpia. Tämä oli joukon johtaja. Hän kertoili Etelä-Pohjanmaan sankareista, niiden urostöistä, onnistuneista suurvarkauksista, hirveistä puukotuksista ja murhista. Myös kertoili hän, kuinka hän itse oli useasti ollut käsikkäin parasten pukarien kanssa hengenkaupalla. Kerrankin oli pari parasta pukaria lähtenyt häntä hevosella takaa-ajamaan. Kun nuo velikullat saavuttivat hänet taipaleella, alkoi heti taistelu elämästä ja kuolemasta, mutta pitipä hänkin varansa. Heti taistelun alussa sai hän puukolla kuotastuksi toisen hartioihin korttelin pituisen, syvän haavan. Siihen se taistelu päättyikin, sillä sen joka pääsi ehein nahoin täytyi vääntää haavoitettu rekeensä ja lähteä paluumatkalle.

Tämmöisiä juttuja kertoili tuo arpiposki mies hymysuin kuulijakunnalleen. Kuta rumempia ja julmempia asioita hän kertoi, sitä suuremmalla mielihalulla niitä kuunneltiin. Kun oli joku oikein hirveä kohta kertomuksessa, rähähti kuulijakunta valtavaan nauruun. Selvästi huomasi, etteivät nuot kuulijat olleet ylevämmällä kannalla kuin kertojakaan.

Tavallisten matkustajainkin joukossa oli eräs, joka veti huomiota puoleensa. Hän oli keskikokoinen mies ja oli hyvissä, siistissä pukineissa. Hän seisoa jurotti yhdessä samassa paikassa laivankannella, nojaten laivanpartaaseen ja katsoa tuijotti veteen.

Eräs mies meni häntä puhuttelemaan.

"Mistä kaukaa te olette kotoisin?" hän kysyi.

"Vaasasta."

"Olette kai joku ammattilainen?"

"Olen kultaseppä"

"Entä mistäpäin olette matkustamassa?"

"Pietarista. Olen siellä ollut yhtämittaa viisi vuotta ja nyt olen palaamassa kotiin", selitti kultaseppä.

"Olette kaiketi jo perheellinen mies?"

"Olen. Tuossahan tuo vaimoni istuu köysinipun päällä. Kirjoitin hänelle kotiintulostani ja nyt hän on rientänyt lastensa luota minua vastaan tänne."

"Teillä on nähtävästi hyvät välit vaimonne kanssa?" utasi tuo utelias mies yhä edelleen.

"On ne", vakuutti kultaseppä. "Paremmaksi ne eivät voi koskaan tulla."

Mies silmäili sinnepäin, missä kultaseppä sanoi vaimonsa istuvan. Siellä istuikin sironnäköinen, kalpeaverinen nainen. Hän näkyi huomanneen miesten keskustelun, koskapa kainostellen peitteli kasvojansa.

".Kuinka olette voinut niin kauan olla poissa perheenne luota?" kysyi mies.

"Täytyy kokea tienata. Olen heille useasti lähettänyt rahaa, että tulisivat toimeen. Hyvin sitä on ansaittukin, nytkin on minulla rahoja mukanani pian parituhatta markkaa", selitteli kultaseppä.

"Kylläpä te olette kunnon mies".

"Olenpa niinkin. Kaikkihan ne tienata osaavat, vaikk'eivät kaikki osaa säästää, mutta minä osaan tienata ja säästää", tuumaili kultaseppä.

Hänen puheistaan saattoi jo selvästi huomata, että hän oli ennestäänkin hyvästi pöhnässä ja humaltui yhä enemmän. Sitä salatakseen hän tuohon laivan portaaseen nojasi.

Kun kultaseppä pääsi kerran hyvään alkuun tuossa säästäväisyys-asiassaan, ei hän sitä hevin heittänytkään, vaan aloitti asian aina uudestaan.

Kun puhelukumppani huomasi, ettei kultasepän puheista enää tahtonut tulla tolkkua, lähti hän tiehensä.

Kultasepän vaimo tuli nyt miehensä luo.

"Anna minun haltuun rahasi, kun olet vähän liiaksi ryypyssäkin, saattaisit ne menettää", puheli vaimo.

"Ole vaiti. Itse minä olen ne ansainnut, itse ne tallettanut tähänkin saakka ja talletan vielä eteenkinpäin. Mene nyt hyttiisi maata ja ole aivan huoletta rahoista", sanoi kultaseppä ja alkoi kävellä kompuroida laivan anniskelua kohden.

Kaikki laskeusivat nyt levolle, enin osa laivankannelle mihin mikin kylkensä sijan sai. Valkeat sammutettiin, mutta anniskelusta ainoastaan värjätyn lasin läpi näkyi punainen valo. Vihdoin sammutettiin tuli anniskelustakin ja sisälläolijat kompuroivat sieltä pois ja paneutuivat hekin laivankannelle maata.

* * * * *

Aamun koitteessa nousivat kaikki jalkeelleen, niinpä kultaseppäkin. Hän oli sanomattoman alakuloisen ja surkean näköinen; hänen vaimonsa itki katkerasti.

Kun illallinen puhekumppani havaitsi kultasepän, meni hän taasenkin häntä puhuttelemaan.

"Kuinka nyt hurisee?" kysyi tuo illallinen tuttava.

"Huonosti"

"Kuinka niin; päätäkö paukuttaa?"

"Kunpa kaikki olisi siinä, ei olisi hätäpäivää, mutta asiat ovat vieläkin huonommasti", sanoi kultaseppä surumielin.

"No, mitenkä?"

"Minulta varastettiin kaikki rahat viime yönä."

"Jopa jotakin! Kuinka se kävi?"

"Kuinkahan tämä toki kävikään. Tulin illalla anniskelussa kovin juovuksiin ja sieltä lähdettyäni nakkausin laivankannelle maata ja nukuin kohta sikeästi. Aamulla kun heräsin, olivat rahat poissa", selitteli kultaseppä.

"Kun ette antanut rahojanne vaimollenne, vaikka hän niitä niin hartaasti illalla pyysi."

"Niin, kun en antanut. Kunpa sitä juopuneella olisikin niin paljon älliä, että tottelisi vaimoaan. Mutta juopunuthan on niin viisas, väkevä ja varova, ettei hän anna kenenkään hallita ja oikaista itseään", tuumaili kultaseppä.

"Mitä nyt aiotte eteenne ottaa?"

"Voi hyvä Jumala! Ei ole muuta neuvoa kuin palata takaisin Pietariin, jossa jotakin ansaitsee; kotipaikalla ei ansaitse mitään. Minä en voi mennä kotiin, kun ei ole mitään sinne viemistä", sanoi kultaseppä ja purskahti äänekkääseen itkuun.

Laiva puhalsi nyt ensimäisen lähtömerkin. Silloin tuli kultasepän vaimo miehensä luo ja he tarttuivat syliksi toisiinsa, kumpikin sydämenpohjasta itkien.

"Voi, voi, sinua Heikka, kun et sinä antanut niitä rahoja minulle illalla; jos sen teit, olisivat asiat nyt toisin", änkytti vaimo itkunsa seasta.

"Niin, kunpa olisinkin sen tehnyt, mutta minä en totellut sinua."

Kultaseppä koki lohdutella vaimoaan, että hän lähettelee rahoja Pietarista, jotta voivat toimeen tulla.

"Vieraat maihin!" kuului nyt kapteenin miehevä komento.

Kultaseppä irtaantui nyt vaimostaan ja syöksyi laivasiltaa myöten maihin. Vielä sittenkin kun laivasilta oli vedetty sisälle, huusi vaimo miehensä jälkeen: "Voi, kun et sinä antanut niitä rahoja minulle!"

Laiva lähti etenemään pohjoiseen päin vieden mukanaan kultasepän katkerasti itkevän vaimon.

Kahdestoista kuva.

Surua.

Hevonen on juuri pysähtynyt vankannäköisen talon pihalle. Talon emäntä on sillä palannut kotia pitemmältä matkalta. Useita kohta täysikasvuisia lapsia sekä emännän mies pyörii tuvassa hänen ympärillään hymysuin udellen yhtä ja toista matkan kuulumista.

"Ennättipä sievä nälkä tulla; tarvitsen saada ruokaa", sanoi emäntä hieman väsyneellä äänellä ja laitti tuvan pöydälle itselleen ruokaa. Hänen syödessään istuivat lapset ja isäntä ympärillä yhä kysellen ja rupatellen.

Syömästä päästyään emäntä alkoi päivitellä, että häntä viluttaa ja että muutenkin hän tuntee pahoinvointia.

"Voi kun sinä lähditkään tuolle matkalle! Pari viikkoa sairastit kovaa lentsua etkä vielä ollut siitä toipunut, kun lähdit pitkälle talvimatkalle, vaikka kuinkakin olisin sinua kieltänyt", sanoi isäntä.

"Täytyihän minun mennä veliraiskaa katsomaan, jolle on niin paha tapaturma sattunut", arveli emäntä.

Tämä emännän matkan syy oli seuraava:

Emännän veli asui puolentoista peninkulman päässä kirkolta sydänmaalla. Hän oli pimeänpäässä pudonnut aukiolevasta lattialuukusta syvään kivikellariin ja ruhjonnut siinä kylkiluitaan poikki. Tämä oli sisarelleen lähettänyt terveisiä, että tulla nyt katsomaan hänen kurjuuttansa.

Isäntä oli silloin kaikilla keinoin koettanut estää emännän lähtöä, sillä järjellisenä miehenä pelkäsi hän lentsun seurauksia, kun emäntä ei ollut siitä vielä kyllin parantunut.

"Mikäpä minulla on rautatien vaunussa hätänä", vastusteli emäntä, "pääsenhän enimmän osan matkaa rautatietä ja siitä sitten on muutama kilometri veljeni kotiin."

Kun isäntä näki ettei mikään auttanut, tilasi hän jo ennakolta rautatieasemalle hevosen vastaanottamaan. Paitsi sitä laittoi hän erään naishenkilön hoitamaan emäntää koko tällä matkalla.

Onnellisesti päästiin rautatiematka perille. Siinä oli emäntää vastassa kahdennellatoista oleva pojantolkki. Tällä oli pukineena miehen röijy, jonka pitkät hihat oli kääritty ylös ja näyttivät paksuilta kuin kurikat. Kovin tolvanalta tuo poika siinä puvussaan näytti eikä hänellä paljon mahtia ollutkaan, sillä hevonenkin, jota hän oli koko talven ajanut, teki hänen kanssaan miten halutti, vääjäämättä käskystä vähääkään.

Tämmöisen kyytimiehen rekeen nyt emäntä kumppanineen joutui.

Siinä välillä oli järvi, jonka poikki tie vei taloon. Pyryilmoilla oli tie mennyt umpeen, ja nyt pimeässä oli vaikea tietää mihin suuntaan oli mentävä. Hevonen kuletteli heitä ympäri järveä ja viimein emännän kumppanin täytyi lähteä tietä hakemaan. Puolen tunnin päästä osuttiin takaisin maantielle ja yritettiin sitä myöten pyrkiä johonkin taloon. Mutta äkimys hevonen ei totellutkaan, nousi vaan pystöön ja kierasi valjaat rikki. Jotenkuten kötystivät he ne kiinni ja yrittivät uudelleen. Sama temppu. Kolmannen kerran kun yritettiin, sysäsi hevonen rekensä maantienojaan, johon he kaatuivat ylönkuppuraisiaan. Ei ollut muuta neuvoa kuin täytyi jalan kulkea takaisin neljänneksen päässä olevaan taloon yöksi.

Tämmöisessä rähjäyksessä vilustui emäntä kovin. Vielä ruumiissa oleva lentsu yltyi siitä paljon pahemmaksi kuin oli osattu aavistaakaan.

Isäntä tunsi taudin oireet ja pelkäsi jo pahaa. Hän rupesi toimittamaan emäntää maata lämpimään kamariin ja peitteli hänet huolellisesti. Kun aika tuli, meni hän itsekin maata.

Noin kello yhdentoista aikoina kysyi emäntä: "Onko isä valveella?"

Isäntä hyppäsi heti lattialle.

"Nouda, hyvä ihminen, lunta käsiliinalla minun päähäni, sillä se on niin kipeä että halkee."

Isäntä viritti tulen lamppuun, vetäsi kengät jalkaansa, kävi sieppaamassa lunta käsiliinan sisään ja kääräsi sen emännän pään ympäri. Sitten meni hän herättämään muutkin, jotka myöskin tulivat sairashuoneeseen.

Kaiken yötä muuteltiin lunta sairaan päähän aina kun entinen lumi alkoi sulaa. Sairas rukoili ehtimiseen, ettei häntä liikuteltaisi vähintäkään, taikka muutoin hän kuolee siihen paikkaan. Kolmen aikana aamulla katosi emännältä puhekyky ja neljän aikana jätti elämä hänet.

Kyllä silloin itku maisti. Kauheana todellisuutena aukesi nyt kaikkien eteen, mitä he olivat kadottaneet. Siinä makasi nyt hengetömnä se hellä perheen äiti, joka niin suurella huolella ja lempeydellä oli perhettään hoitanut ja vaalinut ja jonka järjestävä, huolellinen käsi oli kaikki saanut niin hyvään järjestykseen ja sopusointuun. Mihin nyt joudutaan? Kuka nyt järjestää, hoitaa ja tasoittaa kaikki? Kuka lempeällä ja pehmeällä luonteellaan saa rauhan ja rakkauden pysymään lukuisan perheen kesken? Kaikista tuntui siltä, ettei kukaan muu ole talossa mitään tehnyt eikä toiminut, vaan kaikki mitä oli olemassa, oli emännän ansiota ja työtä.

Koko talonväki oli kuin tyrmistyksissään tästä odottamattomasta tapauksesta. Istuttiin mikä missäkin nurkassa itkeä tihistämässä, älyämättä mistään mitään. Vasta iltapäivällä toipuivat piiat sen verran, että laittoivat väelle ruokaa.

Kaikista kovimmin se kuitenkin koski isäntään. Koko päivän makasi hän suullaan vuoteessa, eikä ottanut suuhunsa kuivaa ei märkää. Kolme yötä makasi hän samassa huoneessa missä vainajakin oli, sillä emäntää ei oltu viety pois kamaristaan. Kova ruumiinhaju oli jo viimeiseltä huoneessa, mutta isäntä ei siitä huolinut. Vasta sittenkuin ruumiskirstu saatiin valmiiksi ja emännän ruumis laskettiin siihen, täytyi isännän erota rakkaasta vainajastaan.

Viikkokauteen ei isäntä syönyt Jumalansuurusta. Ainoastaan silloin tällöin siemasi hän kylmää, raitista vettä sydämensä palon sammutteeksi. Sitä sydämen tuskaa ei voi kertoa, mitä isäntä kärsi. Hänen sydäntänsä poltti niin ankarasti, että hän luuli nääntyvänsä. Hän ei älynnyt eikä ymmärtänyt muuta kuin että rakas elämänkumppaninsa oli hänet jättänyt, ja tuo tieto ja tunto kalvoi häntä kauheasti.

Isäntä laihtui tuon viikon ajalla niin, ettei hänellä ollut kuin nahka luiden päällä, eikä häntä olisi voinut enään tuntea samaksi mieheksikään. Kun ruumis laihtui semmoista kyytiä, kasvoi parta sitä huimemmin ja viikon päästä oli hän karvainen kuin ukonkoira.

Ihmisiä rupesi huolestuttamaan tuo isännän tila. He pelkäsivät, että hän kadottaa järkensä tai menehtyy tuohon ankaraan suruunsa. Joukonmiehissä tulivat he isännän luokse ja alkoivat puhutella häntä.

"Kuolleesta ei ole elävän kumppaniksi. Pitäisihän teidän, järkevänä ihmisenä, ymmärtää, että ette te voi kaikella surullanne kuollutta eläväksi tehdä. Se on luonnon laki, jota ei yksikään ihminen voi toiseksi muuttaa. Te ette voi kestää tuommoista surua, sillä luonto vaatii leponsa ja ravintonsa. Olkaa mies ja ruvetkaa järjellisesti tilaanne ajattelemaan! Ruvetkaa ottamaan ruokaa; ellette muuta voi, niin ruvetkaa vähitellen juomaan edes maitoa, että vahvistuisitte", puhelivat kylänmiehet.

Isäntä ei vastannut miesten puheeseen mitään, nousi vaan vuoteenlaidalle istumaan ja huokasi raskaasti. Siinä hän istui kolkkona kuin aave ja katsoa tuijotti lattiaan. Joku isännistä kävi hakemassa maitoa ja kehoitti häntä juomaan. Ikäänkuin vaistomaisesti koki hän seurata kehoitusta ja joi melkein tuopillisen lämmintä maitoa. Sitten hän kallistui vuoteelle ja sanoi huoaten: "voi minun sydäntäni."