Part 3

Kuudes kuva.

Säälimätön.

On kevät-talvi. Suuren, tiheään asutun kirkonkylän läpi kävelee maakauppias Kovasen taloa kohti huonoihin vaatteisiin puettu mies. Taloon päästyään hän pyrkii mahtavan isännän puheille.

"Kauppias ei ota nyt ketään vastaan", vastataan hänelle.

"Mutta minun täytyy päästä hänen puheilleen, vaikka mikä olisi", sanoi tuo kalpea mies. "Menkää ja kysykää enkö saa häntä puhutella", jatkoi hän.

"Ette pääse", sanoi kauppiaan tyköä palaava kauppapalvelija.

Mies ei mitään vastannut, vaan meni kauppiaan lukitun kamarin oven taa ja alkoi jyskyttää. Toviin aikaan ei huoneesta virkattu mitään, vaan sitten sieltä kuului ärjyntää. Mies ei siitä huolinut, vaan päinvastoin kovensi jyskytystään. Vihdoin kamarin ovi avautui ja mies astui sisälle.

"Se nyt on kumma, kun ei teiltä saa hengen rauhaa. Mitä sinulla nyt taasen on sanomista?" sanoi Kovanen, peräytyen pöytänsä luo, jolle oli ladottu setelirahapinkkoja.

"Ettekö te voisi vielä odottaa sitä viidenkymmenen markan saamistanne, kyllä minä kesällä työlläni sen maksaisin", sanoi mies, joka oli pysähtynyt ovipieleen ja pyöritteli lakkia käsissään.

"En minä voi odottaa. Tarvitsen omani, ja mikä sen tietää elättekö edes kesään asti."

Kauppias kääntyi selin ja rupesi lukemaan setelipinkkojaan. "Niin, niin, tuhannen markkaa on kussakin pinkassa, mutta paljonko niitä nyt yhteensä onkaan?" mutisi hän itsekseen. "Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen..."

"Ne kulutkin nousivat vielä hyvän päälle kahteentoista markkaan", sanoi mies ovensuusta kesken Kovasen setelipinkkain lukemista.

"No senkin vietävä, sielläkö sinä vielä olet! -- Olisiko niitä kuluja tullut, jos olisit maksanut velkasi ajoissa?"

"Kun en voinut."

"Syytönhän minä siihen olen."

"Eihän tuo velkani ole kovin vanhakaan, ei vielä täyttä vuottakaan", sanoi mies.

"Mutta se vanhenee päivä päivältä ja minä tarvitsen omani. Mihin tästä joutuisi, jos ei pitäisi omastaan vaaria?" sanoi Kovanen.

"Nimismies kirjoitti ryöstöön ainoan lehmämme; se tuntuu jo. Nyt menee nälkäisiltä lapsiraukoiltani ainoa elämisen ehto. Kirjoituspalkkakin nousee kahdeksaan markkaan, siis jo kaksikymmentä markkaa ylimääräisiä menoja. Vuosi tuli huono ja aika on kova; ei suinkaan tässä muu neuvoksi tule kuin nälkäkuolema", puheli tuo Möykky-Jaakko ja hänen äänensä värähteli.

"Mitä tuo kaikki minuun kuuluu? Olenhan sanonut, että minä tarvitsen omani. Tiehesi siitä, kiusanhenki, että saan toimitetuksi nämät setelit pankkiin", tiuskui Kovanen.

Haikealla mielellä lähti Möykky-Jaakko astelemaan kotiaan kohden. Jos mille suunnalle koetti ajatella, niin ei mistään tuntunut tulevan apua.

"Voi, voi minun vaimoani ja lapsiani!" huudahti hän itsekseen mennessänsä ja hänen sydäntänsä vihloi niin, että olisi luullut sitä poikkileikattavan.

Murheellisella mielellä astui Jaakko mökkiinsä ja istahti penkille.

"Tuliko apua?" kysyi kalpea, repaleisiin puettu nainen, joka kantaa hyssytteli käsissään sairaloista lasta.

"Mitä sitä turhaa toivookaan, ennen kalliokin kyyneleitä vuodattaa, ennenkuin Kovanen vähintäkään heltyy", sanoi Jaakko.

Synkkä alakuloisuus valtasi molemmat vanhemmat. Heillä ei ollut mitään sanottavaa toisilleen, sillä toivoton tila ammotti kuin ylimentävä kuilu molempien silmien edessä.

Vaan odottamatta silloin aukeni mökin ovi ja sisään astui vanha tuttava, "Summa-Eskoksi" kutsuttu. Tämän nimen hän oli saanut siitä, kun aina teki urakalla työtä, sillä hän oli kova ja ahkera työmies ja ansaitsi noissa urakoissa hyvin. Hän kävi usein Möykky-Jaakon mökissä vieraana, sillä Jaakkokin oli hyvä työmies ja "mukaistaanhan mullikin puskee".

"Mikäs kumma nyt on?" sanoi Esko reippaasti, tervehdittyään talonväen. "Täällähän istutaan murheellisina kuin hautajaisissa."

Eskoa kehoitettiin istumaan ja surumielin kertoi Jaakko hänelle tukalan asemansa.

"Eikö se ollut tuon pahempaa? Sittenhän vaikka minäkin kykenen teitä auttamaan. Sattuukin olemaan mukanani käteisiä rahoja, ja kun mulla on tulevaksi kesäksi iso kuokkaurakka, niin voithan siinä vähitellen sen takaisin maksaa."

Tämän sanottuaan Esko nousi ylös ja kaivoi päällyshousujensa sisäpuolelle neulotusta taskusta lompakkonsa.

"Paljonkohan luulisitte tarvitsevanne?" kysyi Esko.

"Päävelka on viisikymmentä markkaa, mutta kun siihen tulee lisäksi käräjäkulut ja ryöstöön kirjoituspalkka, niin nousee se jo seitsemäänkymmeneen. Siihen lisäksi tahtonee hän vielä kasvuakin", sanoi Jaakko.

"Ottakaa nyt kahdeksankymmentä markkaa varalta, että pääsisitte tuosta kitupiikistä erillenne, ja jos ei se kaikki menisikään, jäähän loput pikku tarpeisiinne", tuumaili Esko ja luki rahat Jaakon kouraan.

Sepä oli apu ja tuli vielä niin oikealla hetkellä. Möykkyläisten mielistä se poisti rauhattomuuden kuin pahan unen. Heistä tuntui kuin olisi Jumala lähettänyt enkelinsä taivaasta heitä auttamaan.

Keveällä mielellä asteli Jaakko seuraavana aamuna Kovalaa kohden. Kun hän astui kauppiaan kamariin, tiuskasi Kovanen hänelle: "Joko taasen olet täällä kiusaamassa, mutta ei paikka siitä parane".

"En minä tullut kiusaamaan, tulin vain velkaani maksamaan", sanoi Jaakko.

"Hohoo, sehän on eri asia, mutta mistä olette rahoja saanut?"

"En suinkaan rikkailta, vertaisiltaanhan sitä apua saa. Mutta etteköhän toki heittäisi niitä käräjäkuluja pois?"

"En penniäkään."

Jaakko antoi Kovaselle seitsemänkymmentä markkaa.

"Entäs kasvu?"

"Eipä siinä tuomiossa näkynyt kasvua tuomitun, kun se oli laskuvelka", sanoi Jaakko.

"Mene sitten", tiuskasi Kovanen, "mutta tuleppa vasta täältä velaksi ottamaan!"

* * * * *

Oli kulunut kolme vuorokautta. Silloin syttyi tulipalo Kovalassa. Kovan tuulen vallitessa kevätahavalla ei tulen valtaa saatu hillityksi, vaan se poltti perin pohjin tuon muhkean kartanon. Itaruudessaan ei Kovanen ollut vakuuttanut kartanoaan, ei kauppavarastoansa eikä muuta irtaimistoaan. -- Tuota viittäkymmentätuhatta markkaansakaan ei hän ollut kerinnyt lähettää pankkiin. Sinne ne menivät nekin.

Tämä oli Kovaselle niin tuntuva isku, että hänen täytyi tehdä vararikko, eikä hän siitä sen koommin noussut. Mutta Möykky-Jaakon mökki seisoo vielä paikoillaan ja Jaakko levittää viljelystä raivaamalla yhä lisää uutismaita, valloittaen niin Suomea Suomelle, nousten itse ja luoden varallisuutta vielä jälkeläisilleenkin.

Seitsemäs kuva.

Kova isä.

Rikkaan Könölän tuvassa heilahteli kevein askelin parinkymmenen vuoden vanha solakka, kaunis neitonen. Hänellä oli hieno hipiä, kullankeltainen paksu tukka ja suuret, mustat silmät. Hän oli talon ainoa, Liisu niminen tytär. Samassa huoneessa liikuskeli myös askareitaan toimittaen varteva, siro ja sangen kaunismuotoinen nuorukainen. Tämä oli Könölän monivuotinen palvelija, Eetu Arvo.

Rauha, rakkaus ja yksimielisyys näytti vallitsevan talonväen kesken, sillä ilomielin he ahertivat yksistäneuvoin talon yhteisissä töissä.

Mutta pian alkoivat asiat käydä huonosti. Huomattiin näet, että Liisu ja Eetu pitivät toisistaan. He hakivat toistensa seuraa ja olivat aina yksissä, kun vaan silmä välttyi.

Kun tämä tuli Könölän isännän tietoon, eroitti hän paikalla Eetun pois palveluksestaan.

Tämä oli kova isku sekä Liisulle että Eetulle, sillä he pitivät sanomattoman paljon toisistaan.

Liisu oli jo aikoja sitten määrätty Kirppolan rikkaan talon ainoalle pojalle, Taavetille vaimoksi. Mutta hän itse ei pitänyt tuosta tarjokkaasta vähääkään, päinvastoin häntä inhotti joka kerta, kun vaan Taneli oli lähimaillakaan. Tuon Tanelin oli rikkautensa tehnyt tyhmänylpeäksi, jonka takia kaikki ihmiset pitivät häntä hassahtavana. Muutoin oli Taneli vähän vastenmielinen ulkomuodoltaankin. Hänellä oli iso, karkeatukkainen pää, rintamaha ja vähän lengot sääret.

Eetu rupesi lähitienoille toiseen taloon palvelukseen, ja senkin jälkeen hän ja Liisu noudattelivat toisiaan, vaikka heitä oli koetettu toisistaan erottaa. Nämä kohtaukset tapahtuivat vaan hyvin harvoin ja niin salaa kuin mahdollista, sillä vaanivilla on tarkat silmät.

Pitkän eroajan päästä aikoi Eetu taas kerran pimeänä syksyisenä yönä käydä tapaamassa rakastettuaan.

Mutta Könölän isäntä oli saanut tietoonsa Eetun yölliset yritykset.

Liisun kamariin meni ovi eteisestä. Hänen isänsä vaani porstuassa Eetun tuloa. Hän jätti eteisen ovenkin auki, että tulokas paremmin pääsisi sisälle. Kauan ei isännän tarvinnut odottaakaan, ennenkuin poika mitään pahaa aavistamatta astui eteiseen. Mutta tuskin ennätettyään astua molemmat jalkansa eteiseen, sai hän semmoisen iskun päähänsä, että kaatui tunnotonna lattialle.

"Saitpa siitä, senkin roisto", sanoi Könölän isäntä itseksensä hyvillään, sillä hän oli tiilikivellä voimainsa takaa mäihännyt Eetua päähän. Sitten hän meni levollisena kamariinsa maata.

Kun väki aamulla nousi ylös, tavattiin Eetu tunnotonna verissään makaamassa eteisen lattialla, suuri ammottava haava päässä. Verta oli juossut paljon haavasta, sillä porstuan lattialla oli iso lätäkkö hyytynyttä verta.

Kun Liisu sai tämän tapauksen tietoonsa, pyörtyi hän, eikä häntä oltu saada ensinkään henkiin. Tämän jälkeen kääntyi hän ankaraan tautiin.

Väki hämmästyi tapahtumasta niin, ettei ensi alussa tiennyt mitä haavoittuneelle olisi tehtävä.

"Ei suinkaan tuota tuohon käy jättäminen", sanoi viimein joku, "tottapa tässä johonkin toimiin on ryhdyttävä."

"Viekää hänet Kuppari-Liisan mökkiin, hoitakoon hän häntä ja maksakoon kunta vaivat, minä en perusta hänestä viittä lootua", sanoi Könölän isäntä.

Mutta huolimatta isännän päätöksistä, kantoi väki Eetun huoneeseen, puhdistivat hänet verestä ja sitoivat hänen haavansa. Sitten hänet vietiin Kuppari-Liisan mökkiin. Ei Eetu ollut vieläkään tullut tuntoihinsa, mutta henki hänessä oli.

Kauan taisteli Eetu elämän ja kuoleman välillä. Viisi kuukautta makasi hän Kuppari-Liisan mökissä, kunnes nuoret elämään pyrkivät voimat viimein saivat voiton ja Eetu jäi kun jäikin elämään.

Kun Eetu oli täysiin voimiinsa parantunut, läksi hän särkynein sydämin Amerikkaan.

* * * * *

Sängyssä makasi heikko sairas, jota vaivoin voi tuntea Könölän Liisuksi. Vuoteen vieressä seisoi kaksi vanhanpuoleista ihmistä, jotka näyttivät sangen surullisilta. Ne olivat Liisun äiti ja isä.

"Voi minun tuskiani", vaikeroitsi sairas.

"Kyllä sinä, lapseni, paranet vielä, kun tottelet lääkärin määräyksiä ja nautit lääkkeesi", sanoi isä.

"Voi rakas isä! En minä parane enään koskaan, sen tunnen selvästi. Kuolema onkin minulle tervetullut vieras, sillä kauheaksi käyvät nämät tuskat", sanoi sairas heikolla, väräjävällä äänellä. Sitten hän vaipui uneen.

"Voi isä! Miksi te löitte niin kovin Eetua? Olitte tehdä vähällä miesmurhan", sanoi sairas, kun taasen oli havahtunut.

"Häntäkö sinä aina vaan muistelet? Heittäisit hänet jo mielestäsi, olisihan sinulla tarjona Kirppolan Tanelikin", sanoi isä.

"Älkää puhuko minulle mitään siitä Tanelistanne, sillä häntä en ole voinut koskaan kärsiä. Sydän se on, joka valitsee, ja Eetua en voi olla muistelematta niin kauan kuin henki rinnassani pysyy. Ja kauan se ei tunnu pysyvänkään", puheli sairas heikosti ja taasen vaipui hän horroksiin.

Isä ja äiti katselivat surkumielellä sairasta, heikkoa lastansa, ainoaa elämänsä toivoa. Kun he näkivät tuskan hien valuvan sairaan kasvoja pitkin, tulivat kyyneleet heidänkin silmistään. Ahkeraan kuivasi äiti pehmeällä liinalla sairaan kasvoista valuvaa hikeä.

Tovin päästä aukasi sairas silmänsä. Niissä oli nyt erinomaisen kirkas kiilto ja ilme. Hän katseli ympäri huonetta, ikäänkuin etsien jotakin. Vihdoin huomattuaan isänsä sanoi hän: "Voi isä! te olette särkenyt kaksi ihmissydäntä".

Sen sanottuaan hän oikasihe suoraksi ja kuolon kamppaus alkoi. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut virkkaa vielä jotakin, mutta kieli ei enää tehnyt sanoja. Kauan ei viipynytkään, ennenkuin Liisu jätti tämän maailman.

Kauan istuivat vanhemmat murtuneina ainoan tyttärensä kuolinvuoteen ääressä. Kumpikaan ei puhunut mitään, vaan runsaita kyyneliä vuodattaen miettivät molemmat entisiä aikoja ja taas nykyistä tilaa. Isännän silmien eteen aukesivat elävinä kuvina entiset tekonsa ja ne polttivat ja raastivat hänen sydäntänsä. Selvästi hän nyt tunsi minkä rikoksen oli tehnyt erottaessaan Liisun Eetusta. Tulevaisuuskin oli selvänä hänen edessään. Hänellä ei ollut yhtään perillistä, eikä edes sellaisia sukulaisiakaan, joiden olisi suonut tulevan perimään hänen jälkeensä jäävän omaisuuden.

"Mitä varten me nyt enään elämmekään?" virkahti emäntä vihdoin.

Tämä herätti isännän syvällisistä mietteistä täydelliseen tajuntaan.

"Mitäpä varten kylläkin!" sanoi hän nousten ylös.

Tämän kohtalon iskun jälkeen ei isäntä sitten tehnytkään mitään, eikä välittänyt mistään. Hän eli synkkänä omissa mietteissään ja haki yksinäisyyttä. Ennen niin toimelias mies ei nyt puhunut ei pukahtanut mitään. Kun joku häntä yritti puhuttelemaan, niin hän vastasi: on tai ei ja lähti tiehensä välttääkseen enempää kyselyä. Muutamassa kuukaudessa oli tuon keski-ikäisen miehen tukka tullut aivan lumivalkeaksi.

Vihdoin hän, emäntänsä kanssa yhteisesti neuvoteltuaan, päätti lähettää kirjeen Eetu Arvolle Amerikkaan. Siinä kirjeessä pyydettiin Eetua tulemaan heille vanhan päivän seuraksi, jonka palkkioksi hän saisi mitä heiltä jälelle jäisi.

Eetu tulikin ja tuli suoraan Könölään. Kyynelsilmin halailivat Liisu-vainajan vanhemmat häntä pyytäen hartaasti anteeksi väärää menettelyänsä. Tuo ennen niin katkerasti vihattu mies oli nyt Könölän isännän mielestä rakkain ja paras ihminen maailmassa.

Synkkämielinen oli Eetukin, sillä raskaana taakkana painoi Liisun ajaton kuolema sydäntä. Hän otti kuitenkin isännän huolelliset velvollisuudet kantaakseen ja ryhtyi innokkaasti tekemään työtä.

Tämä alkoi mennä menoaan. Parin vuoden päästä nai Eetu mieleisensä piikatytön ja sitte kun he saivat perillisiä, alkoi hänenkin elämänsä valostua. Noista lapsista sai vanha isäntäkin useinkin lohdutusta murtuneelle sydämellensä.

Kahdeksas kuva.

Kurjuutta.

Edessämme on kyläkunnan vihoviimeinen rakennus.

Se on neliseinäinen pikkuinen mökki, jonka oven kohdalla edes ei ole minkäämlaista suojaa. Tuuli riepottelee kynnyksen edessä likaisia ryysyrepaleita, jotka siihen on kelpaamattomina viskattu. Mökki on kallellaan ja seinät pullistelevat ulos- ja sisäänpäin. Olkikattoa ovat ajanhammas ja tuuli yksistäneuvoin kuluttaneet ja ryöppyyttäneet, niin että useasta paikasta pistää paljaat ruoteet esiin. Tuosta kattopahasesta piipottaa kuin rikkinäisen hampaan tynkä kallellaan oleva savupiipun jäännös, joka jo on monikertaan lohkeillut ja murtunut.

Mutta pilkistäkäämme sisään. Siellä on neljä repaleista, vilun ja nälän kanssa taistelevaa lasta ja valju, kärsivän näköinen äiti, jonka käsivarsilla lepää viides kuihtunut lapsi.

"Voi, voi, äiti, minun on niin vilu ja nälkä", sanoi eräs lattialla olevista lapsista tungetellen äitinsä turviin.

"Niinpä taitaa, lapsikullat, olla, mutta äiti ei voi auttaa, äidillä ei ole yhtään leipää. Kun olisi isä tullut kotiin, ehkä hän toisi leipää. Kun tulisi ilta, että pääsisitte pahnaanne maata, niin olisi lämpimämpi", koki äiti neuvotonna sanoa.

"Onko isä taasenkin juopottelemassa?" kysyi yht'äkkiä äidiltä vanhin lapsista.

"Hyi, kuka niin rumasti isästä puhuu! Eihän isä juopottele, lääkettä hän vaan välistä ottaa, kun on kipeä", oikasi äiti, koettaen peitellä isän pahinta virhettä.

"Mutta miksikäs isä on välistä niin kovin paha ja lyö teitä?" jatkoi poika.

"Hän on tavasta kärsimätön, kun ei ole terve, mutta muuten meillä on hyvä ja rakastava isä."

Tuskin oli vaimo saanut nuo sanansa lausutuksi, kun mökin ovi temmattiin auki ja kookas, repaleinen mies astui sisään.

"Holijaa! onko Julia täällä mitään syötävätä? En ole kahteen vuorokauteen pannut suuhuni leivänmuruakaan ja nälkä karmii niin, että suolet menevät poikki", sanoi mies.

"Mitäpä minulla on sinulle antamista! Lapsetkaan eivät ole koko päivänä saaneet Jumalan suurusta. En ole tältä sairaalta lapselta päässyt kylästä anelemaankaan ja näethän minkäverran tästä pääsee työllä mitään ansaitsemaan", selitti vaimo.

"Sinä s----n narttu et mitään viitsi tehdä", huudahti mies raivostuen ja alkoi lyödä huimia vaimoaan.

Keskimäinen, Antti-niminen poika kävi käsiksi isäänsä ja huusi: "Älä lyö äitiä -- sinä olet paha isä".

"Sinä nulikkako tässä rupeat naljailemaan!" ärjäsi mies, ja samassa hän tarttuen poikaa käsivarresta kiinni roppasi hänet väkivoimalla mökin nurkkaan.

Poika parahti kauheasti ja siihen yhtyivät muutkin lapset yhteen ääneen huutamaan ja itkemään.

"Herra Jumala mitä sinä nyt teit!"

Mies itse vaan ei tuntunut tästä kaikesta mitään näkevän eikä kuulevan, vaikka siitä olisi luullut kivenkin heltyvän. Hän retkahti puku päällä makuulle ryysykokoon lattialle ja nukkui siihen heti.

Vaimo pani pois lapsen sylistään ja riensi katsomaan miten tuon nurkkaan ropatun pojan kävi. Pian hän huomasi, että pojan oikea jalka oli reidestä poikki.

Kaiken tämän viheliäisyyden olisi luullut ihmisen näännyttävän siihen paikkaan, mutta naisen sitkeydellä ja äidin rakkaudella tämä vaimo kärsi kaikki. Huiviresullaan koki hän sitoa pojan katkennutta jalkaa kuten parhaiten taisi. Hän koki viihdyttää lapsia ja peitellä niitä ryysyillä, jotta tarkeneisivat nukkua. "Kas niin! nukkukaa nyt kiltisti, kyllä äiti aamulla laittaa lapsille ruokaa", lohdutteli hän lapsia, jotka vähitellen viihtyivät ja vaipuivat uneen.

Vaimo ei nukkunut silmäntäyttä koko yönä. Hänen sylilapsensa oli kovin sairas ja levoton. Tuijulampun valossa kanteli hän lasta sylissään ja vaali kaiken vointinsa mukaan. Aamun sarastaessa lapsi kuoli -- -- --

Vaimo laski kuolleen lapsen jonkunmoisien liinaisten vaatteiden päälle. Nyt tuntui itku maistavan ja nyt hänellä oli aikaakin siihen. Hän istui jakkaralle, nojasi päänsä kämmeniinsä ja antoi kyyneltensä vapaasti vuotaa. Kaikki kärsimyksensä ja koko viheliäisyytensä suuruus oli nyt elävänä kuvana hänen edessään. Oli jo iso päivä ja hän yhä vielä istui siinä kyyneliä vuodattaen.

Silloin aukeni mökin ovi ja Takalan isäntä astui ovesta sisään. Hän silmäili ympäri mökkiä ja sanoi: "Kylläpä täällä näyttää viheliäisyyttä olevan niinkuin on sanottukin. Onko teillä täällä mitään syömistäkään?"

"Ei minulla ja lapsilla ole sitten toisen illan ollut mitään suuhunpantavaa", sanoi vaimo pillahtaen taasenkin itkemään, osoittaen samassa kädellään kuollutta lastaan.

Takala meni katsomaan osoitettua paikkaa.

"Hyvä Jumala! kuolluthan se on tuo lapsi. Voi voi teidän viheliäisyyttänne", sanoi Takala peräytyessään kuolleen luota.

"Se kuoli aamun sarastaessa syliini. Mutta vielä tässä on muutakin surkeutta", sanoi vaimo nyyhkytysten melkein tukahduttamalla äänellä. "Illalla tuli Perttu juovuspäissä kotiin ja paiskasi Antti-pojan nurkkaan semmoisella voimalla, että jalka meni reidestä poikki".

Samassa alkoi mies kömpiä ryysykoosta ylös. Ei mikään Turmiolan Tommin kuva vetänyt vertoja Pertun viheliäiselle näölle. Hän oli oksetuksessa yltä päältä ja tukka oli tohrussa ja törröllään niinkuin piikkisialla. Kun hänen pitkä, tuuhea partansakin vielä päälliseksi oli tahraantunut, niin tuskinpa Luojan luomista ihmisolennoista voi viheliäisempää kuvaa nähdä.

"Voi kurjaa ihmistä! Mies on itsessään parhaita ja pystyvimpiä mitä olla saattaa, ja tuolla lailla menettelee perhettänsä kohtaan. Juot kurja kaikki ansiosi ja vielä päälliseksi tulet juovuspäissä nälinkuoliaan perheesi luo rusikoimaan lapsesi vaivaisiksi. Katso nyt tuonne nurkkaan, jossa lapsesi vainaana makaa! Luultavasti hän on puutoksiinsa kuollut. Eikö sinulla ole tuntoa ensinkään? Luontokappaleetkin toki pitävät parempaa huolta sikiöistään", pauhasi Takala Pertulle.

Perttu ei puhunut ainuttakaan sanaa sinne eikä tänne, istua jurrotteli vaan jakkaralla, pää käsiin nojattuna.

"Tämä elämä ei käy laatuun, täältä täytyy viedä taloihin koko perhe, sillä muutoinhan tuo ihmispeto tappaa tänne kaikki", sanoi Takala.

Takala oli kunnallislautakunnan jäsen, jonka hallussa oli myös köyhäinhoito. Kylällä oli kuulunut huhuja Perttu Mähösen mökissä olevasta kurjuudesta ja niiden johdosta oli Takala tullut omin silmin tarkastamaan asianlaitaa. Heti rupesikin Takala toimiin, saattamaan tuota kärsivää perhettä ihmisten ilmoihin, saamaan parempaa hoitoa. Hän nouti kotoansa hevosen ja vei perheen vankkaan taloon. Heti kun he olivat ruokaa saaneet, haettiin pitäjän semmoisiin toimiin harjaantunut lukkari sitomaan pojan katkennutta jalkaa.

* * * * *

Yksinään jäi Mähönen kurjaan mökkiin. Kurjan ankara pohmelo repi ja raateli häntä. Päälliseksi Takalan puhe oli häneen syvälle iskenyt ja hän kärsi kauheita tunnonvaivoja sielussaan. Kaikki tämä yhteensä kouristeli tuota vankkaa miestä niin, että joka luunsolmu vapisi kuin kahila virrassa ja tuskanhiki valui virtana hänen päältään. "Ihmispeto -- tappaa kaikki", soi yhtenään hänen korvissaan.

Sen päivän ja kappaleen seuraavaa yötä piehtaroitsi Perttu ryysykoossa rauhaa saamatta. Hän muisti elävästi koko sen aikaisen hurjan elämänsä, jolloin hän oli tuota juoppouden pahettaan harjoittanut. Hän muisti kaikki, kuinka hän oli laiminlyönyt perheensä ja saattanut ne suurimpaan kurjuuteen. Hän muisti kuinka hän useasti oli juovuspäissään lyönyt vaimoaan ja rääkännyt lapsiaan ja tämä tunto ja tieto teki kaksinkertaiseksi hänen tuskansa.

Nyt täytyi kunnan ottaa huostaansa hänen nälkäinen, viluinen, rääkätty perheensä, kun hän oli sen niin tunnottomasti laiminlyönyt -- "ihmispeto tosiaankin", mietti Perttu itsekseen.

Takalan nuhdesaarna oli sattunut oikeaan aikaan, sillä Pertulla oli itselläänkin paha omatunto, nähdessään kaiken sen kurjuuden ja viheliäisyyden, mikä hänen ympärillään oli ja tietäessään mitenkä hän oli illalla kotiin tullessaan menetellyt perheensä kanssa. Tämmöisellä hetkellä on ihmissydän herkin ja nuhteille vastaanottavaisin. Paitsi sitä, ei kukaan koskaan ollut hänelle vastensuuta sanonut täyttä totuutta, mitä yhteiskunta hänestä ajattelee.

Puoliyön tienoissa törmäsi Perttu mökkinsä ovesta ulos yön pimeyteen; sinne hän katosi eikä kukaan tiennyt menikö hän maahan vai puuhun.

* * * * *

Tulemme toistamiseen Perttu Mähösen mökin paikalle. Mutta eihän koko entistä Mähösen mökkiä näykkään. Paikalla on nyt uusi siisti rakennus. Astumme sisälle ja meitä hämmästyttää. Siellähän on koko Mähösen entinen perhe koolla aivan toisessa asussa kuin ensinäkemällä. Kaikki ovat he nyt eheissä ja lämpimissä vaatteissa. Kaikin ovat he terveen ja iloisen näköisiä. Itse Pertunkin kasvoissa kuvastuu raitis ilo, kun hän toimeliaana laittelee saavia talontarpeiksi. Lapset telmivät iloisesti lattialla ja vanhimmat lapsista puuhaavat jossakin askareessa, toiset kuorivat perunoita, toiset tapailevat lakasemaan lattiaa. Emäntä toimittaa nyt illallisen pöydälle ja koko perhe pienimmästä suurimpaan kääreyntyy hyvällä halulla sen ympärille.

Illallisen päätyttyä korjaa emäntä ruuantähteet pois, siivoaa pöydän, ja nyt näyttää perheelle tulevan oikein henkinen iltahetki. Kaikin irtaantuvat he päivän huolista ja tehtävistä ja nauttivat vapaahetkestään, tyynin mielin odotellen levollemenoa.

"Voi raukkani", sanoi Perttu hyväillen vaimoaan, "Kuinka paljon kärsimyksiä olenkaan sinulle saattanut. Sinulla on, armaani, huono mies, olisit sinä ollut paremmankin väärti."

"Älä, ukko kulta, niin sano! Kerran oli se aika, että elämämme kävi sietämättömäksi, mutta se on ollutta ja mennyttä, enkä minä enää sitä muistele. Nyt kun elämämme on niin suotuisaksi ja hyväksi kääntynyt, tunnen selvästi, että minulla on paras mies maailmassa mitä kellään aviovaimolla olla saattaa. -- Jumala on sinun silmäsi aukaissut", puheli vaimo samassa salaa hellästi näppien Perttua, etteivät suinkaan lapset tätä huomaisi.

"Niin, Hän teki sen Takalan kautta ja nyt olen semmoinen kuin olen", sanoi Perttu ja hänen mielensä teki tuhrasta käsiselällä silmänurkkiaan, sillä hän tunsi niiden pyrkivän liiaksi kostumaan.

Perttu kiikutteli polvellaan Antti-poikaa samalla kun puheli vaimonsa kanssa.

"Nyt sinä olet hyvä isä", sanoi poika silitellen isänsä partaa.

"Olinkos silloin hyvä isä, kun katkasin jalkasi?"