Chapter 8

Huolellinen kasvatus voi jommoisestikkin kehittää puuttuvaa puolta. Käytännölliseksi syntyneestä ei tietysti koskaan neroa tule, mutta mikään ei häntä siltä estä hankkimasta tietoja ja valistusta. Se, jolla on suuret henkiset lahjat, laskeutukoon pilvistä ja tutustukoon maahan sen verran, että kompastelematta voi sen käytännöllisiä teitä kulkea. Mutta se saavutetaan ainoastaan suvaitsemalla heidän luontojaan, käsittäen ne ja tunnustaen ne oikeutetuiksi, kehittäen niitä omaan suuntaansa ja lisäten, mitä puuttuu.

Käytännöllinen ja kekseliäs emäntä tulee toimeen hyvinkin vähillä kapineilla, toisinaanpa ilmankin niitä. Jollei hohtimia ole saatavissa, irroittaa hän mattonaulaset vanhalla veitsenterällä ja takoo ne paikoilleen silitysraudanluodilla, jos vasaraa puuttuu. Eikä hän ollenkaan kiukuttele, vaikka työ sujuukin hitaammin, sillä muuta vartenhan ne ovatkin valmistetut. Yhtä kärsivällinen hänen pitäisi olla tyttärelleenkin, joka ei ole käytännöllinen, vaan valppaasti harrastaa henkisiä rientoja, ja niin kai hän onkin, jos vain huomaa suhteen samaksi molemmissa.

Kunnianhimoisella miehellä on poika, jonka hän on määrännyt tiedemieheksi. Hänestä on tuleva maansa kuuluisin. Poika on vankka ja tanakka, voimakas ja yritteliäs ja kaikki käytännölliset asiat ja laitokset huvittavat häntä ihmeesti, mutta paikalla kun hänelle kirja käteen pannaan, on hän haluton, ajattelematon ja hajamielinen. Hän tuntee jokaisen laivan satamassa --- niiden rakennuksen, kantavuudet ja muut ominaisuudet. Hän tuntee jokikisen veturin -- niiden voiman ja nopeuden, tulo- ja lähtöajat. Hän kahmerehtaa myötäänsä työssä -- sahaa, takoo, nävertää, kaivaa, vaihtaa, kaupittelee ja pää on aina täynnä käytännöllisiä suunnitelmia. Kaikkia semmoisia asioita hän ajattelee selvästi ja hänellä on tarkka huomiokyky; hänen huomautuksensa ovat sattuvat ja varteen otettavat.

Mutta kun on erotettava esinesana laatusanasta, alus maineesta, takakohtainen asemosana osottavasta, entiskestämä päättymästä, silloin on toimi toisaalla. Ajatellut käsitteet ovat hänestä kuin henkiä ja varjoja. Vaikka tämä tiedetään, sullotaan häneen tietoja, joita hän ei lainkaan ymmärrä ja siten hänen nuoruutensa jää hedelmättömän erämaan kaltaiseksi. Turhat ponnistukset, nuhteet ja rangaistukset, alituinen onnistumattomuuden tunne ja siitä seuraava alakuloisuus ja häpeä synkistyttävät hänen elämänsä ainoastaan sen vuoksi, että ymmärtämätön ja turhamainen isä koettaa tehdä tiedemiestä pojasta, jonka luonto selki selvästi on käytännölliselle alalle aikonut. Hänestä voisi tulla oivallinen maanviljelijä, koneenkäyttäjä, merimies, sotilas tai kauppias, mutta kasvaa siinä luulossa, että hänen synnynnäinen taipumuksensa on rikos ja ettei hänestä ole miksikään, koskei hän kelpaa siksi, joksi isän sokea turhamaisuus oli hänet ennen syntymistä määrännyt.

Toinen poika on syntynyt koneniekaksi. Ensi silmäyksellä hän jo ymmärtää koneiston. Aina hän miettii, tutkii ja kokeilee. Mutta hänen rattaansa, akselinsa ja hiihnansa viskataan pois jonnijoutavina ramuina. Hänet tuomitaan latinakoulussa kuluttamaan vuosikausia oppiakseen sitä, jota hän ei milloinkaan opi hyvästi. Raskaalta hänestä tuntuu olla aina viimeisenä luokallaan ja nähdä monen muun oikeastaan häntä lahjattomamman paremmin edistyvän ainoastaan sen vuoksi, että jaksaa muistaa nuo sekavat ja erehyttävät kreikankielen laajuudet ja korot, jotka hän aina unohtaa -- esim. miten properispomena sanat tulevat paroxytonaksi, kun ultima pitenee, ja proparoxytona sanat tulevat paroxytonaksi, kun ultima pitenee, mutta paroxytona sanat, joissa on lyhyt penultima, pysyvät paroxytonana. Jokaisesta säännöstä on kuitenkin noin kuusitoista poikkeusta, jotka pitävät paikkansa paitsi kolmessa, neljässä muussa poikkeustapauksessa. Siten se sokkeloituu sokkeloitumistaan. Ja kun hölmeytynyt poikaparka viimein on niellyt kaikki -- pyrstön, suomut, evät ja ruodot -- sallitaan hänen rauhassa lukea kreikkalaisten kirjailijain teoksia, joihin hän yliopistossa ei tarvitse kajotakkaan.

Huomattava kreikan- ja latinankielen lukemisessa on, että ne soveltuvat ainoastaan muutamille, joiden luontaisia lahjoja ne kehittävät ja joista niiden lukeminen tuskin on vaikeaakaan, jota vastoin se toisille tuottaa niin suuria vaikeuksia, että he ovat siihen nääntymäisillään. Kymmenestä pojasta, sen uskallamme sanoa, ei neljä -- eikä suinkaan haluttominta ja lahjattominta -- jaksa latinakoulua suorittaa niin rasittamatta aivojansa ja hermojansa, että muuhun kykenisivät.

Tunnemme erään vilkkaan ja viitterän pojan, jolla oli huomattava taipumus luonnontieteihin ja koneoppiin ja joka erinomaisella menestyksellä kävi Bostonin englantilaisen koulun. Sieltä hän tuli latinakouluun jatkamaan lukujaan yliopistoon päästäkseen. Hänellä oli erinomainen taipumus viisaustieteeseen ja ajattelemiseen, mutta huono muisti, ja pojat, jotka ennen olivat häntä etevimpänänsa pitäneet, eivät olleet häntä enää juuri huomaavinaankaan. He muistivat räplättää kokonaisia nimi- ja vuosilukuluetteloita ja tietysti sitäkin helpommin, kun eivät paljoa ajatelleet, mitä lukivat. He jaksoivat muistaa koko latinan kieliopin ja kaikki kreikankielen lukemattomat korot ja taivutukset. Mutta ajatteleva ja ymmärtäväinen nuorukainen oli aina viimeisenä ja muuttui yhä alakuloisemmaksi. Vaikka hän miten uuraasti olisi ahertanut, ei hän kuitenkaan päässyt toveriensa tasalle. Hän menetti terveytensä ja erosi koulusta. Moni toivorikas nuorukainen on siten murtunut virheellisen järjestelmän takia vahingoksi itselleen ja tieteelle. Sellainen opetusjärjestelmä on suuren hiiliseulan lainen: hiili, joka ei ole määrätyn suuruinen, putoaa siitä. Hiiliä seuloessa se kyllä on paikallaan, mutta mitenkähän kävisi yhtä erotuksettomasti seuloessa hiiliä ja timanttia sekaisin?

-- Poika parka! sanoi Ole Bull kerran säälivästi, kun joku yritti sysätä koulupojan raitiovaunun portailta, jonne hän oli hiipinyt. Poika parka! Antakaa hänen olla! Kuka hänen koettelemuksensa tietää? Ehkä hän lukee latinaa.

Nerokas Heinrich Heine virkkoi entisiä katkeria kokemuksiaan muistellessaan:

-- Roomalaiset eivät olisi milloinkaan maailmaa valloittaneet, jos heidän olisi täytynyt opetella omaa kieltään. Mutta siihen heillä oli aikaa, koska he jo lapsuudesta tiesivät, mitkä esinesanat muodostavat kohdantonsa _im_-päätteellä.

Emme suinkaan kuulu kreikan- ja latinankielisten kirjailijoiden tutkimisen moittijoihin. Mielestämme on päinvastoin erinomainen etu osata noita kuuluisia kieliä lukea. Ja älykäs, sivistynyt mies, joka ei kykene seurustelemaan vanhan ajan loistavien nerojen kanssa, on siten menettänyt osan perintöoikeudestaan. Senpä tähden juuri onkin niin surullista, että ainoastaan yhtä ainoaa kuivaa, kovaa, ammattimaista polkua -- yhtä ainoaa suoran suoraa, ahdasta, koleikkoa tietä sallitaan kulkea niin ihanaan tietojen maahan. Emme luule tarpeelliseksi ympäröidä kreikan- ja latinankielen tutkimista niin hirveillä varustuksilla kuin nykyjään. On monta miestä, jotka, vaikkeivät olekkaan hyvämuistisia, vaikkeivät osaakkaan järjestyksessä luetella kreikankielen teonsanain päätaivutusmuotoja eivätkä niitä esinesanoja, joiden kohdannon pääte on se tai se, kuitenkin, käyttäen ymmärrystänsä, voisivat oppia lukemaan kreikkalaisten ja latinalaisten kirjailijain teoksia, käsittämään niiden sisällystä ja nauttimaan niistä. Ja sitä vartenhan kieltä on opittavakin!

Tunsimme nuoren miehen, jonka oli mahdotonta oppia ulkoa luettelemaan latinan kieliopin sääntöjen kaikkia poikkeuksia, matta joka kuitenkin ihastuneena täytti muistikirjansa kreikkalaisen lukukirjan ihanilla helmillä ja otteilla Aeneidista opettajan joka päivä moittiessa häntä kieliopillisen puolen puutteellisista tiedoista.

Onhan monta esim. suomenkielen taituria, monta kirjailijaa ja puhujaa, jotka eivät yhtäkkiä muista kaikkia esinesanoja, joilla on typistynyt vartalo. Monikohan meistä ne muistaisi? Mitähän se auttaisi nerokasta kirjailijaa tai etevää puhujaa, vaikka hän osaisikkin ulkoa Jänneksen kieliopin? Tokkohan oikea kielitaito sillä lailla saavutetaan.

Klassillisten kielten opetuksessa käytetty suvaitsemattomuus on niille varsin omituista. Moni tyttö ja poika oppii lukemaan ja puhumaan saksaa, ranskaa ja englantia ja on siten tilaisuudessa tutustua ja syventyä uusien kielten kirjallisuuden aarteihin -- ja saavuttaa sen nautinnon paljoa yksinkertaisemmalla, luonnollisemmalla ja vähemmän saivartavalla opetustavalla.

Paljo surua tuottaa sellaisen turhan tarkasti määritellyn opetuksen suvaitsemattomuus perheihin. Jokaisen jommoisessakin yhteiskunnallisessa asemassa olevan perheen ylpeys vaatii joka pojan, kykenipä hän tai ei, läpäisemään koulunsa, ellei tahdo menettää asemaansa ja arvoansa.

-- Et yliopistoon! huudahtaa herra Tietonen esikoiselleen. Mitä tyhmyyksiä se on! Siellä olen ollut minä ja minun isäni ja hänen isänsä ja ennen häntä hänen isänsä. Tarkastelehan yliopiston vuosiluetteloja, niin löydät sieltä meidän nimisiämme ihan sen perustamisesta asti.

-- Vaan minä en opi latinaa ja kreikkaa, huomauttaa nuori herra Tietonen. Minun on mahdotonta muistaa kaikkia niitä sääntöjä ja poikkeuksia. Minä olen todenteolla koettanut, vaan en mitenkään opi. Jospa tietäisit, miltä tuntuu niitä päähän päntätessä! Enkä minä aina tahdo olla viimeisenä, vaikka pitäisikkin ojurina henkeni elättää.

Oletappa nyt, että nuorukaiseen siitä huolimatta pakotetaan tietoja, joita hän ei lainkaan harrasta, ja tavalla, joka vaatii lahjoja, joita luonto ei ole hänelle antanut -- mikä on seurauksena?

Joko hän suorittaa opintonsa _hutiloimalla_ ja siten tahraa luonteensa ja maineensa, tai rasittuu, ikipäiviksi menettäen terveytensä ja elämänhalunsa saavuttamatta muuta kuin ihan keskinkertaiset tiedot.

Jos suvaitsevaisuuden periaatetta klassillisissa opinnoissa noudatettaisiin, jos kerrankaan tunnustettaisiin kieliopetuksen suureksi päämaaliksi oppia kieltä lukemaan ja siitä nauttimaan ja jos opetuksessa otettaisiin varteen ainoastaan välttämättömimmät seikat sen saavuttamiseksi -- jos kilpikonnan annettaisiin mataa, linnun lentää ja kalan uida kohti Helikonin hurmaavia, jumalallisia lähteitä -- niin jokainen pääsisi sinne omalla tavallaan iloitsemaan ihanasta maisemasta, sen suloisista kukkasista ja virvoittavasta siimeksestä.

-- Mutta, sanovat nykyisen järjestelmän puoltajat, se on erinomainen henkisten kykyjen kehittäjä.

Sitä epäilen. Nykyajan opetusjärjestelmä on mielestäni ajan hukkaamista -- tulokset eivät oikein vastaa siihen käytettyä aikaa.

Kun nuorukainen on oppinut, että kreikankielen ensimäisen taivutusluokan esinesanain viimeisellä tavulla on monikon omannossa pitennysmerkki, vaan että siitä ovat poikkeuksena:

Femininiset _-os, -ae, -on_ päätteiset laatusanat ja laatutavat, joiden korko on sama kuin maskulinin omannossa, mutta muut feminiset laatusanat ja -tavat ovat monikon omannossa perispomena; esinesanat _chraestaes, aphyae, etaesaia_ ja _chlounaes_ pysyvät monikon omannossa paroxytona-sanoina [Kühnerin kreikan kieliopin mukaan] -- kun nuorukainen on tämän kaiken oppinut ja monta muuta samallaista tietoa lisäksi, niin ei hänen ymmärryksensä ole siitä enemmän kehittynyt kuin jos hän olisi ulkoa opetellut valtakuntain nimet, niiden perustamisvuoden, asukasluvun, kauppaa, teollisuutta ja elinkeinoja koskevia tietoja y.m. Ei tämäkään ole muuta kuin muistinharjoitusta, mutta kuitenkin sellaista, joka herättää mielenkiintoa ja josta on hyötyäkin.

Ylempänä mainitut seikat niin vähän edistävät Kreikan kirjallisuuden tuntemista, että uskallan väittää monen älykkään ihmisen, joka ei kuuna kullan valkeana ole sitä lukenut muuten kuin käännöksinä, paremmin tuntevan sitä sekä sisällykseltään että hengeltään, vieläpä kreikankielen omituisuudetkin ja enemmän siihen innostuneen kuin monen poika-raukan, joka opettajansa pakottamana sokeasti on alkuperäiset teokset vaivalla tavaillut ja jonka silmät ja korvat ovat täynnä kieliopin sääntöjä ja poikkeuksia.

Entäpä sitten? Eikö meidän pidä laisinkaan opetella näitä vanhoja kieliä? Tietysti pitää.

"Joka kerran kun opin uuden kielen, uudistun uudeksi ihmiseksi," sanoi Kaarlo V ja hän oli oikeassa.

Latina ja kreikka ovat joutuneet huonoon huutoon erikoisen ja turhanpäisen opetustavan tautta, joka kielen kaikki kuivat yksityiskohdat kovaksi ja okaiseksi kimpuksi kerää eikä sano oppilaan saavan vilaukseltakaan nähdä kielen kauneutta ja sen aarteita, ennenkun hän on koko kimpun niellyt ja sulattanut. Moni on kenkänsä kuluttanut ja kuollutkin kieliopin korpeen, ennenkun on saapunut Platon ja murhenäytelmäinkirjoittajain luvattuun maahan.

Nykyajan käytännöllinen elämä, käytännöllisen tieteen silminnähtävät tosiasiat vaativat, että me lyhimmässä ajassa ja yksinkertaisimmalla tavalla tutustumme vanhan ajan aatteihin ja että kielen omituisuuksien tutkimisen jätämme niille, jotka luonto varta vasten on siihen antimillaan varustanut.

Mikään ei ole suvaitsemattomuutta ja siitä seuraavia kärsimyksiä tuottanut enemmän kuin paljon seulottu kysymys lastenkasvatuksesta. Kasvatusta käsittelevät kirjoitukset vaativat tavallisesti liian paljon vanhemmilta ja aroille luonteille laskeutuu siten vastuunalaisuuden taakka niin raskas, että se vie niiltä sekä tarmon että rohkeuden. Vanhemmille puhutaan aivan kuin joka lapsi olisi vahapala, jota voi muovailla ja painella ja litistellä mille mukalalle hyvänsä. Ja kun vanhemmille kerran on oiva kaava annettu, niin ei muuta kuin käy käsiksi työhön ja muodostele siitä kelpo ihminen.

Omituista on, että nekin, jotka uskovat Raamatun jumalalliseen johdatukseen, voivat sitä ajatella eivätkä muista taivaallisen Isän liikuttavaa valitusta, että _hänkin_ on hoitanut ja kasvattanut lapsia, jotka ovat häntä vastaan kapinaan nousseet. Hän valittaa aina: "mitä olisikaan voinut viinimäessäni enemmän tehdä kuin olen siellä tehnyt? Miksi se on kasvanut metsäviinimarjoja ja minä toivoin hyviä hedelmiä?" Kun Jumala -- ihmistä äärettömästi paljoa viisaampi, puhtaampi, rakastavampi -- on estynyt suuressa työssään, voiko silloin sanoa inhimilliselle olennolle, että lapsen luonteen muodostamiskyky, sen kehittämisvoima on hänen kädessään?

Monen heikon vaimoraukan terveyden on murtanut ja hänen elämänsä synkistänyt vastuunalaisuuden paino, jota ei milloinkaan olisi hänen hartioilleen pitänyt sälyttää, eikä moni äiti ole vapaasti saanut käyttääkkään Jumalan antamaa kykyä, koska on ennakolta määrätty hänen toimintatapansa, joka hänelle on sopinut yhtä vähän kuin Saulin sotisopa Taavetille.

Aulis, lempeä, taipuisa nainen on mennyt naimisiin lujatahtoisen ja toimintakykyisen miehen kanssa ja hänelle on syntynyt poika, jolla on tahtoa ja tarmoa toista mointa enemmän kuin äidillä itsellään. Taistelussa äidin vallan ja lapsen tahdon välillä on hän yhtä avuton kuin olisi painiskellessaan aikuisen miehen kanssa.

Miten käy? Onko luonto jättänyt hänet ihan avuttomaksi, silloin kun hänen on täytettävä äidin velvollisuudet? Ei, jos hän ymmärtää luontonsa ja sen mukaan toimintansa määrää. Hänellä ei ole voimaa käskeä, mutta hänellä on voima voittaa. Pojan rautaista tahtoa hän et voi taivuttaa eikä murtaa, vaan hän voi sen sulattaa. Hän voi karttaa taistelua, jossa tietää joutuvansa tappiolle. Hän voi viehättää, miellyttää, voittaa tottelemaan. Hänen hieno, huomaamaton vaikutuksensa kietoo pojan päivä päivältä yhä tiukemmin ja tiukemmin. Jätä hänet omiin hoteihinsa ja hän taivuttaa poikansa tahdon.

Mutta toimekas anoppi tai joku muu etuoikeutettu neuvonantaja sanoo hänelle:

-- Hyvä ystävä, sinun on välttämättömästi saatava poikasi taipuvammaksi. Se on sinun velvollisuutesi. Sama on minunkin tehtäväni. Anna hänelle vitsaa, kun hän on hiukankaan tottelematon. Elä anna hänen milloinkaan saada tahtoaan täytetyksi. Siten sinä hänen tahtonsa pehmität.

Sellainen neuvo on hyvin vaarallinen, koska tämän äidin luonteen on yhtä mahdoton sitä seurata kuin lehmän raaputtaa matoja vasikalleen ja kanan poikastaan imettää.

On kyllä päättäviä, lujatahtoisia miehiä ja naisia, jotka osaavat toisten tahtoja vallita ja johtaa. He voivat hallita äsken mainitulla tavalla --- ja kun se heille on luontaista, niin se vaikuttaakin voimakkaasti, luonnollisesti, sopusointuisasti. Tyytykööt he menestykseensä elköötkä tyrkyttäkö sitä sopivaksi käyttää joka tapauksessa.

On taas aivan toisellaisia ihmisiä -- ja niitä puhtaimmat ja miellyttävimmät luonteet -- jotka eivät laisinkaan osaa hallita eivätkä käskeä. Heillä on kyllä tahdon lujuutta päättää itsestään, vaan ei toisista. Monet sellaiset naiset ovat kuitenkin olleet mitä oivallisimpia äitejä, kun ovat omaa luontoaan ja omaa mieltään noudattaneet eivätkä voimiaan tuhlanneet siihen, johon eivät kuitenkaan olisi pystyneet.

_Vaikutusvalta_ on voima, joka tosin tehotsee hitaammin kuin mahtikäsky, ja sen vuoksi näyttää laimeammalta, mutta ajan pitkään ovat sen tulokset useinkin sitä tuntuvammat. Aina se kuitenkin on paljoa vaikuttavampi kuin mahtivallan pakko.

Äiti, joka lapsiansa ohjaa niin, että he paikalla ja ehdottomasti tottelevat, saa tosin näennäisesti suuremmat tulokset. Hänen kotinsa on hyvässä järjestyksessä ja lapsistansa on hänellä heidän kasvinaikanaan enemmän kunniaa.

Mutta se äiti, joka ei sillä lailla jaksa komentoa pitää, jonka lapset useinkin ovat rajuja ja vallattomia, ei silti saa masentua, jos vain tuntee _vaikutusvaltansa_ lapsiin ja osaa hellästi ja oikealla tavalla vedota heidän kunniantuntoonsa, järkeensä ja omaantuntoonsa. Jollei hän voi poikaansa hallita, menettelee hän viisaammin opettaessaan häntä _hallitsemaan itseään_; sillä itseänsä hallitsevasta pojasta kasvaa parempi ihminen kuin siitä, jota ainoastaan toiset hallitsevat.

Jos äidin periaatteet ovat jalot, jos hän on jumalinen ja rakastava, ei milloinkaan viekastele eikä petä, jos hän hillitsee luontonsa ja esiytyy hyvänä esimerkkinä -- eläköön silloin hyvässä toivossa, vaikkei voikkaan sotalaivan tapaista järjestystä pitää touhuisassa lapsilaumassaan eikä kotiaan kaikinpuolin mallikelpoisena niinkuin muutamat naiset, joille Jumala on toisellaiset lahjat antanut. Elköönkä hän rohkeuttansa menettäkö, vaikkei näytä voivan suuria aikaan saada vaikeassa tehtävässänsä, ihmisluonteita muodostaessaan.

Suvaitsevaisuutta tarvitaan kodissa erittäinkin lasten kasvin- ja kehitysaikana.

Ihmisen siirtymisestä toisesta kehityskaudesta toiseen seuraa hyvin usein, samoin kuin auringon kulkua päiväntasaajan yli, myrskyjä ja rajuilmoja. Nuorukaisen kehittyminen mieheksi ja tytön naiseksi aikaan saa usein epäjärjestyksiä aivoissa, hermoissa, ruumiissa ja sielussa; lapsi on joskus sekä itsestään että vanhemmistaan kuin toinen olento -- luontokin muuttuu. Sinä arkana aikana ilmautuu levottomia haluja, mahdottomia toiveita, epämääräisiä pyrkimyksiä. Ja onneton halu käyttää tuhoavia kiihottimia, jotka ainaiseksi elämän turmelevat, saa usein alkunsa juuri ikäkausien vaihdeaikana.

Kristillisen kärsivällisyyden ja suvaitsevaisuuden harjoittaminen on silloin välttämätön. Levottomuus on tyynnytettävä; vanhempain täytyy olla kyllin suvaitsevia pidättääksensä poikaansa, jonka paha henki on valmis huostaansa ottamaan, jollei äiti häntä suojele.

Miehuus virtaa joskus nuorukaiseen yhtä rajusti ja voimaakkaasti kuin vuoksi meren rannalla. Hän on meluisa, kiivas, vastustushaluinen ja näyttää tahtovan saada aikaan kaikellaista häiriötä. Hän halveksii seurustelutapoja, kammoo seuraelämää ja mieli palaa metsään ja järvelle; hän viihtyy paraiten säännöttömäin ihmisten seurassa ja vastustaa kaikkea sopivaisuutta. Mutta jos hän tuleekin huoneeseen pyyhkimättömin jaloin, viskaa hattunsa lattialle, repii vaatteensa, paukkaa, jyskää ja ryskää ja panee kaikki nurin närin, elä ole toivoton, vaan kärsi, sillä vähäarvoiset ovat hatut ja vaatteet ja pyyhkimättömät jalat ja huuto ja melu, jos poikasi säilytät. Suvaitsevaisuus, joka tekee kodin pojalle miellyttäväksi hänen kehityskautenaan, on hyvästi käytetty aarre, joka aikanansa hedelmän kantaa.

Seikka, johon ei tarpeeksi huomiota panna, on se, että koulutyö juuri lapsuuden ja miehuuden vaihdeaikana vaatii mitä suurimpia ponnistuksia. Poika valmistaikse yliopistoon ja tyttö käy koulua viimeistä vuotta. Elimistöä, joka tarvitsee miltei kaiken voimansa ruumiillisiin muutoksiin, rasittaa sen lisäksi liiallinen koulutyö.

Tyttö kasvaa huiskahtaa kehittyneeksi naiseksi, ja rasittunut elimistö-parka saa valmistaa kaikki muhkeaan rakennukseen tarvittavat aineet. Velkomuksia ilmestyy tuhka tiheään ja hänen täytyy ne käteisellä suorittaa. Jos rakennettavana olisikin vain nainen, selviytyisi hän siitä aika hyvästi, mutta kun algebra, mittausoppi, soitto ja kielet osansa velkovat, täytyy elimistön lakata maksamasta. Osa työstä tulee huonoa, ja vino selkä tai heikontuneet keuhkot ovat seurauksena. Suuri osa poika- ja tyttökoulujen oppilaista elää juuri tätä arkaluontoista ja pulmallista vaihdeaikaa sekä ruumillisessa ja henkisessä että siveellisessä suhteessa, ja opettajat tunkevat heihin niitä tietoja, joita heidän ikäisiltään vaaditaan välittämättä heidän ruumiillisesta kehityksestään. Kummako sitten, että heitä on niin vaikea johtaa, ja että niin moni koulusta päästyään on ruumiillisesti, henkisesti ja siveellisesti rampa ja raajarikko.

Opettajain syy se ei ole; he vain noudattavat vanhempain toiveita, jotka lapsiansa säästämättä ja säälimättä tuomitsevat heidät määrätyt oppijaksot suorittamaan -- koska muutkin lapset ovat sen suorittaneet.

Lopuksi, koska esitelmäni jo on liiaksikin virahtanut, vain yksi ainoa miete.

Jokaista ihmistä varten on vipu, jolla häntä on kohotettava, ura, jota hänen on tarkoitus kulkea; ja meidän suuri elintehtävämme perhepiirissämme on koettaa jokaista kohottaa hänen omalla vivullaan ja taluttaa jokainen omalle polulleen.

VI.

Epäkohteliaisuus.

-- Minä puolestani luulen, sanoi vaimoni, epäkohteliaisuuden kotirauhan vaarallisimmiksi hävittäjiksi. Ihmiset eivät osota läheisimmilleen samaa huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta, jota he tuhlaavat vieraille.

-- Hyvä rouva, sanoi Robert Stephens, minä olen toista mieltä. Seurustelutavan pakosta ja seuraelämän muodollisuudesta saa kypi kyllänsä jo kodin ulkopuolella. Kotiin tultuaan mies käyttää vapauttaan, riisuu ahtaat saappaansa ja sormikkaansa, pukeutuu aamunuttuunsa ja panee tohvelit jalkaansa, puhelee vapaasti, mitä ajattelee, joka sanaansa niin tarkoin punnitsematta. Kotolaiset toki tuntenevat ja ymmärtänevät toisensa perinpohjin ja suovat siis toisilleen molemminpuolisen vapauden ja vapaisuuden. Ihminen tarvitsee sellaisen paikan, jossa hän saa olla väsynyt, haluton ja äänetön menettämättä siltä sivistyneen nimeä. Koti on se paikka, jossa johonkin määrin voi elää siihen luottamukseen nojaten, jonka on saanut oppiessaan molemminpuolin tuntemaan toistensa hyvät puolet ja arvokkaat ominaisuudet. Eikä ystävysten kesken ole ollenkaan välttämätöntä joka päivä osottaa toisilleen kaikkia niitä kohteliaisuuksia ja huomaavaisuuksia, joita vieraille on osotettava.

-- Niin, virkkoi Jenny, kun nuori mies mielistelee nuorta neitosta, niin auttaa hän hänet vaunuista huolellisesti ja estää hänen pukunsa hipaisemastakaan likaisia pyöriä. Mutta kun sopimus on tehty ja rakkaus huipussaan ja hän on hänen vaimonsa, mies istua nököttää hiljaa, pitäen ohjaksista ja antaa vaimonsa laskeutua vaunuista omin neuvoinsa, pääsi miten pääsi. Vaan kylläpä hän osaa olla kohteliaskin. Kas vain, kuinka hän lentää vaunujen luo, kun kaunis neiti Helmikana tulee heille vieraaksi, ja kuinka hän huolehtii _hänen_ puvustaan ja miten kohteliaasti hän auttaa hänet vaunuista!

Luullakseni se riippuu siitä, ettei hän rakasta neitosta eikä neitonen häntä -- _etteivät_ he ole mieltyneet toisiinsa. Jos herra on vain sulhanen tai ystävä, niin kiittää hän mitä kohteliaimmin, kun nainen on päärmänyt hänen kaulahuivinsa tai korjannut hänen sormikkaansa. Mutta kussa ikään nainen vain lienee varma miehen rakkaudesta ja mieltymyksestä, niin sanoo mies hänelle ainoastaan:

"Hyvä on; tarkastappas nyt paitojani ja korjaa tuo ratkeama nutussani -- elä vain unohda niinkuin eilen."