Chapter 7

Vaikka miehellä asemansa puolesta onkin jonkunmoinen valta perheessä, mikäli koskee hänen velvollisuuttaan sen huoltajana ja edustajana, ei hän toiselta puolen ole oikeutettu tahtomaankaan, että kaikki yksityisseikat pienimmästä suurimpaan järjestettäisiin hänen mielitekojensa ja halunsa mukaisesti toisten jäsenten mielipidettä ottamatta kuuleviin korviinkaan. Hänellä ei ole oikeutta vaatia, että kaikki hänen mielikseen toimitetaan ja hänen vaimonsa toiveet ja tahto kerrassaan syrjäytetään. Tuhansissa pikku seikoissa on joskus yhtä paljon miehen velvollisuus alistua vaimonsa tahtoon kuin vaimonkin toisinaan mukautua miehen toiveihin. Mies ja vaimo ovat Jumalan edessä samanarvoiset ihmisinä, ja se, joka itsepäisesti ja haikailematta koettaa omaa tahtoaan toteuttaa, se tekee syntiä.

Miten nämä jokapäiväisessä elämässä syntyvät pienet erimielisyydet paraiten ratkaistaneekin molemminpuoliseksi tyydytykseksi, virmasti huonoin keino on kuitenkin mahtisanan ratkaisu. Kaikki romanttisuus, kaikki runous, kaikki kauneus ikipäiviksi katoo siitä kodista, jossa vallasta taistellaan. Muuta tietä ei ole tällaisten vaikeuksien välttämiseksi kuin molemmin puolin viisaasti myöntyä ja kutsua järki ja uskonto avuksi.

Hiukan ajateltuaan huomaa jokainen itsensä _itsepäiseksi pikku asioissa_, joka on vain itsepäisyyden varomaton vaisto, ja kun sen on huomannut, koettakoon siitä vakavasti varjeleutua.

Jokaisen miehen ja jokaisen naisen pitäisi itseänsä kasvattaessaan ja jalostuttaessaan tutkia keinoa oppia sävyisästi _myöntymään pikku seikoissa_. Sivistyneessä seuraelämässä miellyttää juuri se luontevuus, jota kaikki sen jäsenet osottavat toistensa mieliteoille ja mielipiteille ja heidän huomaavaisuutensa ja kohteliaisuutensa seurustelussa.

Hienosti sivistyneissä piireissä ei ole suoran suoria rautatienraiteita, joita oikealle tai vasemmalle poikkeamatta saa ajaa jyristää, vaan tyynet, mutkittelevat virrat siellä hiljaa luikertelevat pitkin kukkaisten rantain lahdelmia. Se, mikä sivistyneessä seuraelämässä miellyttää, se miellyttää kodissakin, mutta sen saavuttamiseksi pitää perheen jokaisen jäsenen tarkasti itseänsä valvoa ja hillitä.

Toisten ihmisten on siinäkin paljoa enemmän taisteltava kuin toisten. He ovat luonnostaan huolellisia ja säntillisiä. He ovat täsmällisiä ajastaan ja tavoistaan ja jokainen poikkeus heitä kiusaa.

Näyttää siltä kuin luonto huvikseen satuttaisi sellaiset miehet ja naiset vastakohtiinsa ihastumaan. Säntillisen ja säännöllisen miehen sydämmen valloittaa iloinen, huoleton keijukainen, joka ei milloinkaan tiedä päivänmäärää, repii samanpäiväisen sanomalehden, hävittää oven avaimen ja kähertää hiuksensa äsken tulleella laskulla. Ja päinvastoin taas täsmällinen ja huolellinen nainen, jonka kapineet ovat järjestyksessä kuin mehiläispesän kammiot, lahjoittaa sydämmensä huolimattomalle miehelle, joka pyyhkimättömine jalkoineen tulee hänen pyhäkköönsä ja metsästys- tai kalastusretkelle lähtiessään hämmentää hujan hajan koko hänen sievästi järjestetyn kotinsa eikä laisinkaan käsitä, miksi toinen on tyytymätön.

Minkähänlaiseksi muuttuu sellaisten puolisoiden väli, jollei järki ja tunne saa heitä molemminpuolin myöntymään, -- jos kumpikin vain piintyy omituisuuksiinsa ja jyrkkään itsepäisyyteensä, koettaen tahtoaan toteuttaa toisen alalla?

Semmoiseen asemaan joutunut mies tai nainen voi, elinkautiseen taisteluun antautumatta, paljonkin mielitekojaan ja vaatimuksiaan miedonnella, itseään hillitä eikä olla ikävyyksiä huomaavinaankaan, jopa hän saattaa ennemmin myöntyäkkin kuin menettää kotirauhan.

Eräs itsepäisyyden laji on varsin kiusallista: tarkoitan näet sitä itsepintaisuutta, joka ei koskaan myönnä erehtyneensä, vaan keksii puolustuksekseen kaikenmoisia syitä ja verukkeita lievimmänkin huomautuksen johdosta.

Juho sanoo vaimolleen aamiaisen myöhästyneen puolen tunnin verran tavallisesta.

Vaimo torjuu syytöksen päättävästi.

-- Mutta katsohan kelloani!

-- Sinun kellosi ei käy oikein.

-- Panin sen ihan asemakellon mukaan.

-- Niin, viikko sitten ja kellosi aina edistää.

-- Ei, hyvä ystävä, kyllä sinä nyt erehdyt.

-- Enpä erehdykkään. Kuulinhan sinun itsesi sanovan sen herra Vuoriselle.

-- Vuosi sitten, Anna hyvä, -- ennenkun kelloseppä sen puhdisti.

-- Miten sinä voit sanoa niin, Juho? Eihän siitä ole kuin kuukaus.

-- Kyllä sinä nyt suuresti erehdyt, Anna.

Ja kiista jatkuu, sillä kumpikin tahtoo viimeisen sanan.

Viimeisen sanan sanomishalu on tuonut paljon katkeruutta perheihin ja rikkonut monen kristityn kotirauhan. Lukemattomat sellaiset kinastelut loppuisivat siihen, jollei toinen niitä jatkaisi. Vaikkapa Juho todellakin olisi erehtynyt sanoessaan aamiaisen myöhästyneen -- olkootpa nuo toisillemme antamamme huomautukset oikeutettuja tai ei -- kannattaako niistä väitellä? Kannattaako niistä kiivastua, joka aina sellaisesta väittelystä seuraa? Kannattaako niiden tähden panna alttiiksi rauhansa? Kannattaako niiden tähden hävittää ainoa ihanne, jonka maailmassa voimme toteuttaa, -- rauhaisa onnellinen koti? Parempi hiljaa kärsiä kohtuuttomimpiakin syytöksiä kuin katkeroittaa mielensä hyödyttömässä sanasodassa.

Kiivaaksi kiistaksi muuttunut väittely on aina ikävä kotoisessa elämässä, vahingoittaa aina ystävyyttä. Se on vain jonkunlaista itsepäisyyden purkautumishalua, ja harvoinpa siitä koituu muuta kuin että kiistelijät yhä lujemmin piintyvät entisiin mielipiteihinsä.

Tyyni ja sävyisä väittely, jossa kummankin puolen syyt puolueettomasti esitetään, voi hyödyksikin olla; mutta kun kiivaus ja kiihko ja omain mielipiteiden voitto tulee päämääräksi, silloin on hyvä tuuli ja sävyisyys tipotiessään.

Nyt on puheena oleva aine lopussa ja mietin vain sopivia lopettajaissanoja. Juontuu mieleeni muuan runo, jossa niin kauniisti tämä asia sanotaan. Sallinette minun sillä lopettaa:

Oi, usein seikka pienoinen saa kylmäks' välit sydänten, vaikk' ovat paljon kärsineet ja murheen myrskyt kestäneet; ne sortuu onnen aikana kuin laiva tyynen tultua, kun merenpintaan rauhaisaan luo päiväpaiste kultiaan.

Vain katse, ilme kasvojen ja sana kylmä, vihainen -- oi lempi, kestit myrskysäät, vaan nyt sä voimattomaks' jäät. Kun sana tyly synnyttää taas toisen -- juopa leviää. On katse kylmä silmän sen, mi ennen suli lempehen, ja ääni kolkko, soinnuton kuin ruostunehen kantelon. Oi, kuinka toisin onkaan nyt, on jääksi rinta kylmennyt, nyt lemmen ruusut raukeaa ja halla henkii kuolemaa. Näin särkyi välit sydänten, mi lempi liitti yhtehen, ne ovat asti kuolemaan taakkana toisillensa vaan.

V.

Suvaitsemattomuus.

-- Mistä sinä nyt tällä kertaa aiot puhua, isä?

-- Aion pitää esitelmän _suvaitsemattomuudesta_.

-- Uskonnollisestako?

-- En; kotoisesta suvaitsemattomuudesta, perhe-elämän ja kasvatuksen suvaitsemattomuudesta, muutamasta niistä pikku synneistä, joista paraillaan luennoitsen -- eräästä "pikku ketusta".

Ihmiset yleensä pitävät uskonnollista suvaitsemattomuutta ainoana suvaitsemattomuutena inhimillisessä elämässä. Mutta uskonnollinen suvaitsemattomuus on vain ihmisluonnon synnynnäisen, voimakkaan, jäytävän suvaitsemattomuuden pikkunen oksa.

Lääkärit ovat ihan yhtä suvaitsemattomia kuin jumaluusoppineet. Heillä tosin ei ole milloinkaan ollut valtaa polttaa ihmisiä roviolla lääketieteellisten erehdysten takia, mutta totta tosiaan heiltä ei ole halua siihen puuttunut. Valtiomiehet ovat suvaitsemattomia. Viisaustieteilijät ovat suvaitsemattomia, varsinkin ne, jotka mielipiteiltään ovat olevinaan vapaamielisiä. Maalaajat ja kuvanveistäjät ovat suvaitsemattomia. Ja emännät ovat suvaitsemattomia; katkerasti ja pisteliäästi he muistuttavat jokaisesta seikasta, mikä heidän mielestään poikkeaa ainoasta oikeasta kodin järjestyksestä.

Rouva Säntillinen istuu kotoisella alttarillaan ja veisaa valitusvirsiään uudenaikaisen taloudenhoidon huonontumisesta -- aivan samoin kuin tohtori Pysyvä päivittelee vanhasta uskosta luopumista.

-- Elkää puhukokkaan tyynynpäällisistä, joita ei ole katettu, sanoo rouva Säntillinen. Se ei ole siistiä, vaan on huolimatonta. En minä tahdo talooni syöpäläisiä enkä semmoisisia tyynynpäällisiä.

-- Mutta, uskaltaa huomauttaa nuori perheenäiti, jolla on semmoiset "huolimattomasti" ommellut tyynynpäälliset, emmeköhän kuitenkin voisi vähääkään luopua muutamista vanhoista, perityistä tavoistamme? Onko sitten niin ihan vältämätöntä laittaa kaikki niin täydellisesti ja säntillisesti -- ommella hihansuut kahteen kertaan, kattaa joka ommel, laskea rihmat joka poimussa ja määrätystä kohti neulalla pistää? Tietysti ommel siten tulee kaunis; mutta jos nainen, jolla on pienet lapset ja pienet tulot, ompelisi kaikki niin mallikelpoisesti, niin viimein hän ompeluksensa ääreen nääntyisi. Eiköhän sittenkin ole parempi hänelle liikkua hiukan ulkoilmassa eikä olla niin turhan tarkka ompeleissaan?

-- Elkää puhuko minulle liikkeestä ja raittiista ilmasta! Mitä luulette isoäitini tehneen? Hän hoiti talonsa, ompeli itselleen ja lapsille, vieläpä isoisän hienopoimuiset paidatkin ja paljon muuta sen lisäksi, ja tarpeeksi hänellä oli liikettä kaikessa tapauksessa, se on varma. Mutta meidän aikamme naiset ovat kurjia, oikukkaita raukkoja.

-- Mutta, hyvä rouva, virkkaa taas nuori emäntä, katsokaahan vain tuota Evansin rouva-raukkaa tässä vastapäätä, -- niin kuihtunut ja kahdeksan lasta.

-- Huono perheenäiti, vastaa rouva Säntillinen. Jos hän nousisi kello viideltä vuodet läpeensä niinkuin minä, niin ennättäisi hän tehdä kaikki aikanansa ja olisi toista verta terveempi kuin nyt,

-- Mutta, hyvä rouva, rouva Evans on niin kivuloinen ja hermostunut.

-- Hermostunut! Elkää sitä sanaa tämän koommin mainitko! Joka nainen on nyt muka hermostunut. Hän ei tietystikään voi nousta aikaisemmin aamusilla, koska hän on hermostunut. Hän ei voi ommella säntillisesti, koska hän on hermostunut. Minäkin olisin yhtä hermostunut, jos hänen tavallaan itseäni hemmottelisin. Mutta minä nousen aikaiseen aamusilla, kävelen ennen aamiaista tunnin raittiissa ilmassa ja palaan kotiin reippaana ja pirteänä. Minä ompelen kaikki itse säntillisesti ja siksi onkin ommel semmoinen kuin sen olla pitää. Minä ompelen aina itse mieheni ja poikaini paidat ja luulenpa niiden olevan paitain tavalla ommellut -- ja silti on minulla hyvää aikaa käydä kylässä, ostoksilla, hoitaa taloutta ja vastuuttaa vieraita. Järjestystä ja ymmärrystä sitä tarvitaan.

-- Minun täytyy todellakin tunnustaa teidän ennättävän ihmeteltävän paljon. Mutta sanokaapas, ettekö toisinaan ole hyvin väsynyt?

-- En juuri usein. Joulun edellä viime vuonna olin sentään uuten uupunut, mutta silloin olinkin leiponut kahdeksantoista piirakkaa ja kymmenen lajia kahvileipiä ja kaikki samana päivänä. Vaan en minä silti kesken jättänyt. Sanoin miehelleni, että taitaisippa tehdä hyvää pistäytyä pääkaupungissa, ja niin teimmekin. Rouva Evans olisi kai minun sijassani kuvitellut olevansa sairas ja kuukauden tilassa virunut.

-- Mutta, hyvä rouva Säntillinen, kun äiti saa yökaudet valvoa lasten itkulta...

-- Tarpeetontahan on lasten kirkua. Minun lapseni eivät itkeneet milloinkaan, sillä minä hoidin niitä oikealla tavalla alusta alkaen. Niinhän sitä olisi minunkin pitänyt yöt lapsia kanneksia kuin rouva Evansinkin, jos en olisi varaani pitänyt. Minä herätin heidät kymmenen aikaan, syötin, hoidin ja vaalin eikä minulla ollut niistä sen enempää vaivaa, ennenkun seuraavana aamuna. En ole ainoatakaan yötä pienteni tähden valvonut.

-- Ettekö edes hammasten saantiaikana?

-- En ikinä; siihenkin neuvon tiesin. Itse minä niiden ikenet auoin ja sillä oli siitä pahasta päästy. Kaikki riippuu siitä, miten osaa tehtäviään hoitaa. Itse minä ne vieroitinkin jokainoan eikä siinä sen kummempaa ollut.

-- Te olette todellakin ihmeteltävä perheenäiti; mutta kaikkia lapsia ei voisi sillä tavalla hoitaa.

-- Sitä en usko kuuna kullan valkeana. Työ on vain aina oikealla tavalla tehtävä. Tokihan sen minä tietänen, jolla on ollut kahdeksan lasta hoidettavana ja kasvatettavana.

-- Mutta varsinkin yksi Evansin lapsista on vaikea hoidettava, vaikeampi kuin yhteensä teidän kaikki kahdeksan. Hän huutaa joka yö ja aina täytyy jonkun häntä kantaa. Kaikki hoitajat väsyvät ja rouva-raukka on sen vuoksi myötäänsä kipeänä.

-- Pakkokos on olla. Käyttäköön vähän ymmärrystään ja toimikoon viisaasti. Jos minäkin olisin sillä lailla lapsiani kanneskellut, niin kovin olisi elämä tuskalliseksi tullut; mutta minä aloitin oikealla tavalla. Minä päätin, että heidän _täytyy_ maata hiljaa, ja hiljaa he makasivat. Jos he joskus huusivat, niin en milloinkaan sytyttänyt kynttilää enkä nostanut heitä vuoteelta, en ollut tietävinänikään, ja siihen he hetkisen kuluttua nukkuivat. Lapset huomaavat hyvin pian, saavatko ne huutamalla tahtonsa täytetyksi vai eivät. Jos saavat, ei huudosta milloinkaan loppua tule, jolleivät, niin oppivat olemaan hiljaa. Juonissaan he vain huutavat. Jollen heitä muuten saanut vaikenemaan, niin annoin heidän maistaa koivurieskaa, ja se auttoi.

-- Mutta, hyvä rouva Säntillinen, te olette terve ja reipas, ja niin ovat lapsennekkin.

-- Hauskapa olisi tietää, eikö Evansinkin lapsi ole terve? Tietysti se on suuri lapsi, joka kasvaa ja varttuu ja lihoo niinkuin kaikki muutkin lapset. Ette tarvitse väittääkkään syyksi muuta kuin että lapsi on juonikko ja äiti häntä hemmottelee.

Asian laita on semmoinen, että rouva Säntillistä pidetään paikkakunnallaan ihmeteltävänä naisena ja perheenäidin esikuvana. Hänen leipänsä on aina hyvästi paistettu; hänen turkiksiaan ei milloinkaan koi turmele; hänen mattonsa eivät milloinkaan vaalistu; hänen hillansa eivät milloinkaan rupee käymään; hänen palvelijansa eivät milloinkaan laiminlyö töitään; hänen lapsensa eivät milloinkaan huuda eivätkä melua; pienimmät eivät ketään öisin valvota; eikä hänen miehensä ole tarvinnut milloinkaan sanoa: "hyvä ystävä, paidassani ei ole nappia." Kärpäsiä ei ole milloinkaan hänen keittiössään; muurahaisia eikä rottia milloinkaan hänen ruokasäiliössään eikä hämähäkki ole milloinkaan ennättänyt verkkoaan kutoa hänen talonsa nurkkiin. Kaikki hänen kotonaan on kiiltävän puhdasta ja mallikelpoisen siistiä -- ja hän, uuras, puuhakas, tarkkasilmäinen, väsymätön rouva Säntillinen saa sen kaiken aikaan.

Vaikka hän pitää talonsa mallikelpoisessa kunnossa, on hän jäsenenä kaikissa hyväntekeväisyysyhdistyksissä ja ennättää vielä valmistaa kaikellaisia käsitöitäkin hyväntekeväisyysmyöjäisiin. Ja kaikki hän toimittaa erinomaisesti. Hän on sanalla sanoen erittäin kelpo nainen, avulias ja hyväntahtoinen ja yhteiskunnalla on syytä iloita hänestä.

Niin kelpo nainen kuin rouva Säntillinen onkin, on hän kuitenkin suvaitsematon kuin Torquemada [espanjalainen dominikaanimunkki 1400-luvulla, kuuluisa suurinkvisiittori, kohteli mitä julmimmin "kerettiläisiä"] tai junanveturi. Viitoittamaansa tietä hän kulkee suoraan ja syrjäytymättä. Hänen arvostelunsa ja mielipiteensä ovat järkähtämättömät ja kaikkea hän arvostelee oman esimerkkinsä ja oman uupumattoman toimintakykynsä mukaan -- vanhoja ja nuoria, sairaita ja terveitä, voimakkaita ja heikkoja. Hän ei voi eikä tahdokkaan käsittää, että on luonteita toisellaisiakin kuin hänen ja että niilläkin on oikeus elää ja toimia.

Niin hyvä kuin hän onkin, pelkää häntä kuitenkin kuin kokonaista sotajoukkoa hänen kiusautunut, väsynyt naapurinsa. Päätä ja selkää pakottaa, unta ei tule levottomina öinä, puuhaa ja huolta päivin, ja painajaisena häntä ahdistaa tieto, että rouva Säntillinen pitää hänen vaikeuksiaan ja huoliaan ainoastaan huolimattomuuden ja epäkäytännöllisyyden seurauksina, ja että hänellä voisi kaikki olla yhtä hyvästi kuin ikinä itse rouva Säntillisellä, jos hän vain tahtoisi. Hänessä on niin vähän itseluottamusta, ja se ajatus se hänet ihan masentaa. _Onko_ sitten hänen syynsä, ettei hänen pienokaisensa nuku öisin? _Onko_ se todellakin hänen syynsä, ettei hän ole voinut kasvattaa lapsiansa kaikkien niiden sääntöjen mukaisesti, joilla rouva Säntillinen on ihmeitä tehnyt? Rouva Säntillinen on kuin hänen vanginvartijansa ja hänen moitteensa kaikkia muita kärsimyksiä raskaampi.

Rouva Säntillinen polveutuu pitkäikäisestä suvusta, hänellä on erinomainen selkäydin ja mainio vatsa, "tammiset jäsenet ja teräksiset hermot." Monta sukupolvea läpeensä ei hänen suvussaan ole ollut tietoakaan hermo- eikä muista taudeista, ja hänen arvostelunsa rouva Evansista ovat melkein yhtä viisaita kuin suuren ja vahvan Shanghain kanan mesilinnusta, -- hyvin komeita ja hyödyllisiähän ne ovat nuo Shanghain kanat ja sieviähän ne ovat tavallaan mesilinnutkin -- mutta elä suinkaan pane niitä toistensa ruokajärjestystä laatimaan tai suunnittelemaan toistensa taloutta! Eiköhän toisella ole yhtä suuri oikeus elää kuin toisellakin.

Suvaitsemattomuus toisia kohtaan on kodin onnettomuuden suurimpia syitä. Paraimmat emännät ovat ne, jotka ymmärtävät suoda vapautta kodissaan eri luonteille kasvaakseen ja kehittyäkseen toisten oikeutetuille aloille tunkeutumatta.

Muutamat naiset osaavat hienotunteisesti ja varmasti ohjata erilaisia ihmisluonteita. Sellaiset naiset levittävät rauhan ja vapaudentunnetta ympärilleen; he ymmärtävät panna jokaisen oikealle paikalleen ja huomaavat heti jokaisen luonteen. He ovat jo luonnostaan sellaisia, etteivät toivo eivätkä vaadi sen enempää kuin mihin kukin kykenee. Oikealla ajalla he käsittävät, mikä millekkin parhaiten soveltuu: koiralle luu, kissalle maito, linnulle liinansiemenet. Kaino, kirjallisuutta harrastava vieras tyytyy kirjaan tai aikakauslehteen, ajattelematon neiti Seitsemäntoista iloiseen lörpötykseen, isoäiti sukanneuleeseen ja nuorta herra Vilkasta, jonka ylähuuleen jo alkaa ilmestyä hienoja haituvia, huvittaa enin onkivapa ja vene. Kaikki he ovat tyytyväisiä, sillä kanarialintu ei pidä koiran luusta eikä koira liinansiemenistä, nuori neiti Seitsemäntoista ei välitä vanhan herra Kuudenkymmenen aikakauslehdestä eikä nuori herra Vilkas sukanneuleesta enemmän kuin vanha iso-äitikään onkivavasta ja veneestä.

Mutta toiset taas määräävät perhe-elämän rajat niin ahtaiksi, suoriksi ja säännöllisiksi, että ainoastaan he itse ja aivan samanmieliset niihin mahtuvat. Siitä koituu paljon harmia ja ikävyyttä.

Mies ja vaimo, jotka ovat erilaisista perheistä, solmivat avioliiton muutamain yhteisten harrastusten perustalle, mutta pohjaltaan ovat toistensa selvät vastakohdat. Järkevästi menetellen he ennen kaikkea opettelisivat tuntemaan toistensa luonteita ja koettelisivat mukautua; mutta sen sijaan monikin hukkaa aikansa ja rauhansa turhaan taisteluun erilaista luonnetta vastaan, joka on yhtä hyvä kuin toinenkin, mutta kykenemätön myöntymään toisen vaatimuksiin!

Jos esim. nainen on sellaisesta käytännöllisestä ja toimekkaasta perheestä, jonka miehiset jäsenet ovat neuvokkaita ja tarmokkaita, mutta joutuu sitten naimisiin kirjailijan kanssa, joka ei ymmärrä hituistakaan asiatoimia ja jonka koko maailma on kirjoissa ja kynässä, saako hän tuskailla ja kiusata itseään ja miestään sen tähden, ettei hän ole asioitsija? Sopiiko hänen alinomaa vertailla isäänsä ja veljiään seurattavaksi esimerkiksi miehelleen sekä puhua, kuinka he olisivat menetelleet siinä tai siinä tapauksessa? Vai pitäisikö hänen reippaasti sanoa itselleen ja muille:

-- Minun miehelläni ei ole taipumusta käytännöllisiin toimiin, mutta hänellä on tietoja ja kykyä, jotka ovat hyvinkin arvokkaita. Eihän kukaan ole täydellinen; siksipä sallittakoon hänen häiritsemättä täyttää velvollisuuksiaan ja toimittaa se hyvästi, jota hän voi; minä koetan korjata, mitä häneltä puuttuu. Ja jos sellaisiakin vastuksia sattuisi, joita emme kumpikaan kykene poistamaan, niin ilomielin ne yhdessä kestämme.

Samoin mies saattaa ottaa vaimokseen kodin hemmoitellun lemmikin, aran, armaan laululintusen, jommoiset ovat aiotut elämänsulostajiksi. Olisikko oikein, että hän sitten rupeisi vertailemaan vaimonsa käytännöllistä kykyä ja taitoa äitiinsä ja sisariinsa, jotka ovat voimakkaita, tarmokkaita ja käytännöllisiä naisia ja jotka lapsuudestaan saakka eivät ole ajatelleetkaan muuta kuin taloustoimia? Saako hän yhtenään katkeroittaa itseään ja vaimoaan muistuttamalla, miten hänen äitillään oli tapana nousta aamusin kello viideltä ja järjestää päivän työt -- kuinka hän kaikkea itse valvoi, hoiti ja huolehti -- kuinka hänen oivallisesti järjestetyssä kodissaan kaikki kävi kuin koneessa?

Se olisi kohtuutonta. Jos mies toivoo vaimokseen toimeliasta talonemäntää, niin valitkoonkin sitä mukaa! Tokihan on paljonkin naisia, jotka paremmin osaavat pestä, silittää, ruokaa laittaa ja toimittaa mitä talouteen kuuluu kuin pikku laululintunen. Hän mieltyi siihen sen kauniiden höyhenten ja suloisten sävelten, sen hilpeän veitikkamaisuuden, sen kirkkaiden silmien ja herttaisen olennon vuoksi. Senpä tähden hän laululintunsa saatuaan rakastakoon ja hoitakoon sitä, kuten ainakin arkaluontoista ja kallisarvoista, jota täytyy arvostella sen oman herkän ja hienotunteisen luonteen mukaan. Jos hän siten laululintustansa kohtelee, saa hän monta vuotta iloita samasta suloudesta, joka oli hänen sydämmensä ensiksi voittanut. Ehkäpä hän silloin myöskin oppii huomaamaan, että mesilintu omalla tavalla rakentaa yhtä hyvän pesän kuin kalkkunakin ja hautoo munat ja hoitaa poikaset laululintujen lailla. Mutta voidakseen sen suorittaa sitä ei saa häiritä.

Suvaitsemattomuus on vielä vaarallisempi lasten ilmestyttyä. Samoin kuin vanhemmilla, eri perheistä kotoisin, on omat erityiset omituisuutensa, niin eroavat lastenkin taipumukset sekä vanhemmista että toisistaankin.

Esikoinen on vanhemmista useinkin lahja, jota mielin määrin saa huvikseen ja hyödykseen käyttää. Mutta tuossa ajan rannalle viskautuneessa lastusessa voi kuitenkin piillä aivan yhtä itsenäisen luonteen siemen kuin ikinä vanhemmissa. Siitä ei kumminkaan välitetä, vaan sen tulevaisuus määrätään ja päätetään jo ennakolta.

Juho ihailee rajattomasti kirjailijalahjoja. Hänen oma kasvatuksensa on ollut jokseenkin puutteellista, mutta sen sijaan pitää hänen lapsistaan tulla ihmeellisen oppineita. Hänen esikoisensa on tyttö ja hänestä pitää tulla yhtä kuuluisa kirjailija kuin rouva de Staëlista -- oppinut ja nerokas nainen. Pienestä pitäen puhutaan hänelle kirjallisuudesta ja opetetaan kappaleita Miltonin teoksista jo kahdeksanvuotisena, jolloin hän kaikkein mieluummin elostelisi nukkensa kanssa. Juho ei säästä mitään, hän hankkii tyttärelleen koko joukon opettajia, ja kun hänestä sittenkin tulee vain aika näppärä, ymmärtäväinen ja kotitoimiin perehtynyt tyttönen, joka enemmän harrastaa naisten käsitöitä ja talouspuuhia kuin runoutta ja kirjailijatointa, on hän tyytymätön ja kohtelee häntä kylmästi. Tytär puolestaan on aivan onneton, kun ei ole voinut toteuttaa vanhempainsa toiveita -- eikä muuttua muuksi kuin miksi luonto on hänet aikonut. Toisin olisi ollut, jos Juho nöyränä ja kiitollisena olisi ottanut äiti Luonnon lahjan sellaisena, jonkalainen se oli, kehittänyt ja vanuttanut sitä luonnon viittaamaan suuntaan. Vuosikausia hän silloin olisi saanut iloita kainon, herttaisen ja kotoisen tyttärensä onnesta ja onnellistuttamisesta.

Toiselta puolen taas monasti puuhakkaan, keittävän, paistavan, neulovan, taloudessa touhuavan äitin tytär tekee työtänsä haaveksien, joskus kirja piilossa ompeleen alla, unelmissaan harhaillen Kreikat, Roomat, Saksat -- ja lukee, tutkii, ajattelee, kirjoittaa tietämättä itsekkään minkä tähden. Ja äiti panee päämääräkseen vastustaa sellaista ja koettaa saada haaveksivasta tyttärestään kelvollisen, tottuneen ja tarkan emännän. Miten moni kyynel tipahtaa, miten monasti hyvä tuuli väistyy, miten paljo aikaa hukkautuu turhaan taisteluun!