Chapter 4

Ensiksikin on tupakan, väkijuomain ja muiden kiihotuskeinojen käyttäminen monen monessa sukupolvessa vaikuttanut turmiollisesti sivistyneiden kansojen aivoihin ja hermostoon, niin etteivät ne enää ole entisenlaiset.

Sen lisäksi on olemassa eräs taudinlaji, synkkämielisyys, jonka monet ihmiset, usein nerokkaimmat ja kyvykkäimmät, ovat jo syntymästään perineet. Tasapainossa ei kestä niiden onnettomain hermosto, vaan kiihottaa se heitä alituiseen toiminnasta toiseen, jota seuraa syvä alakuloisuus -- onneton perintö poloiselle, vaikka sitä usein seuraakin mitä suurimmat lahjat. Kohtaapa sellainen kova osa joskus vähemmänkin kyvykkäitä henkilöitä, jotka saavat tuskansa ja vaivansa kestää tuntematta erityisten lahjain korvausta. Monasti saavat ne ihmiset kärsiä alakuloisuutta ja toivottomuutta, hermostunutta ärtyisyyttä ja tuskaa, jotka synkistyttävät koko maailman ja väärässä valossa esittävät heidän ystävänsä, heidät itsensä, heidän olosuhteensa -- sanalla sanoen kaikki, joiden kanssa he vain joutuvat tekemisiin.

Viisainta, mitä sellainen ihminen voi tehdä, on _ymmärtää itsensä_ ja taipumuksensa, käsittää synkkämielisyys ja alakuloisuus taudiksi samallaiseksi kuin kuume ja hammastauti, älytä sen taudin varmimmaksi tunnusmerkiksi mielen synkät ja väärät kuvittelut, jotka aiheuttavat sairaan pitämään itseään surkuteltavana ja vastenmielisenä olentona, paraimpia ystäviään kylminä ja epäystävällisinä ja kaikki tapahtumat pelkkinä onnettomuuksina.

Sellaisen luonteen tuskat ja kärsimykset ovat jo miltei voitetut niin pian kuin hän todellakin on huomannut olevansa sairas ja sitä sairautena pitää ja on päättänyt olla synkkinä hetkinään puhumatta ja toimimatta niinkuin hänen kuvittelunsa ja luulottelunsa todellakin olisivat todenperäiset. Se, joka ei ole sitä oivaltanut eikä päätöstä tehnyt, syytää lakkaamatta ystävilleen ja perheelleen katkeruutta, loukkaa heitä myötäänsä väärillä syytöksillään ja myrkyttää kotinsa ja elämänsä kuvitteluillaan, jotka, vaikka tosin hänen mielestään oikeutettuja, kuitenkin oikeastaan ovat yhtä vääriä ja petollisia kuin kuumeisen houreet. Ymmärtäväinen ihminen, joka sairastaa synkkämielisyyttä ja on käsittänyt taudin laadun ja viitteet, pitää päättävästi suunsa kiinni, ettei sieltä vain luiskahtaisi synkkiä tuumia kuuluville.

Erittäin lahjakas ja hieno nainen, jota silloin tällöin synkkämielisyyden puuskat vaivasivat, sanoi minulle kerran:

-- Hyvä herra, on aikoja, jolloin paha henki minua kiusaa, ja silloin minä vaikenen.

Ja niin hän äänetönnä kantoi taakkansa, vieläpä niin iloisen ja ystävällisen näköisenä kuin suinkin. Rasittamatta ystäviänsä alituisilla valituksillaan, tuntien itsensä ja jaksaen itsensä voittaa, kulki hän kuin päivänsäde kaikkialla tuttaviensa joukossa. Sellainen itsensä voittaminen olisi pyhimyksellekin kunniaksi.

Mennyttä kalua on sitä vastoin se, joka synkkyytensä raskasta kantamusta koettaa kiihotuskeinoilla lieventää, _olkootpa ne lajia mitä hyvänsä_. Tämän surullisen taudin uhreja ovat juoppojen ja opiuminnauttijain suuret joukot. Tunnettu englantilainen kirjailija tohtori Samuel Johnson, itsekkin synkkämielinen, on synkkämielisten huomattavimmaksi tunnusmerkiksi sanonut, että he voivat olla _ehdottomia_, vaan eivät _kohtuullisia_. Kiihotuskeinoihin turvautujat huomaavat miltei poikkeuksetta tämän todeksi. He eivät voi, eivät tahdo olla kohtuullisia. Käyttäköötpä he mitä kiihotinta hyvänsä, huomaavat he heti sen herättävän heissä vastustamattoman halun, sammumattoman janon saada yhä enemmän.

Lapsiansa kasvattaessaan pitäisi vanhempain varsin tarkasti oppia ymmärtämään ja ottaa varteen tällaisen luonteen oireet. Aikaiseen sen näet jo huomaa. Synkkämielisyyteen taipuvaa lasta on herkeämättä hoidettava mitä huolellisimmin sekä ruumiillisesti että henkisesti. Mitä tarkimmin on vältettävä kaikkea kiihottavaa ja kaikkea liiallisuutta sekä opinnoissa, huveissa että ruuassa. Älykäs kasvatus voi hyvin paljon vaimentaa onnettoman perinnön surullisia ilmauksia.

Vielä on sellaisiakin ihmisiä, jotka onnettomissa olosuhteissaan eivät voi välttää liiallista rasittumista, vaan täytyy heidän lakkaamatta uurtaa elinvoimiaan ja ovatkin siitä syystä aina uuvuksissa ja kuluneet. Ne raukat nääntyvät kantaessaan taakkaansa, joka on heille liian raskas, eikä laupeuden enkeli voi heidän kärsimättömyyttään ja tuittupäisyyttään nuhdellen katsella, vaan ainoastaan säälien ja surren. Sellaisia ovat äitiraukat, lukuisa lapsiparvi ympärillä, joista nuorin ja pienin tuskin milloinkaan hänelle yön rauhaa suo, raskasta työtä tekevät miehet, jotka ainoastaan viimeiset voimansa pannen ja yötä päivää työtä tehden hädin tuskin voivat nälän ja puutteen pirttinsä ovelta karkoittaa. Sellaisia ovat sanalla sanoen kaikki ne, joiden hartioita painaa niin raskaan työn kuorma, etteivät voimat riitä sitä kantamaan.

Näiden kovaosaisten rasittamisesta syntyneelle ärtyisyydelle tiedämme vain kaksi parannuskeinoa: _vaieta ihmisten saapuvilla ollessa ja puhua Jumalalle_. Kun sydän on kukkurillaan, täytyy sen tyhjentyä tai muuten se murtuu; mutta avautukoon se silloin hänelle, ainoalle, joka on läsnä aina ja alati valmis auttamaan niitä, jotka häneen turvautuvat. Se on ainoa, pettämätön ja varma keino vastustaa tyytymättömyyttä ja nurisemista. Siten ja ainoastaan siten rauha voittaa levottomuuden ja huolen, ja rasittuneen luonnon tuskasta väräjävät kielet virittäytyvät taivaalliseksi sopusoinnuksi.

III.

Tukehuttaminen.

Vielä yksi onnettoman perhe-elämän syy -- semmoinen, joka on ennenmainittuja vieläkin vaarallisempi.

Synnintunnustuksessamme kirkossa me kurjat kuolevaiset tunnustamme jättäneemme tekemättä, mitä meidän olisi pitänyt, ja tehneemme, mikä olisi ollut jätettävä. Tähän tunnustukseen sisältyy ihmisen koko puutteellisuus.

Siihen, jota nyt aion käsitellä, sisältyy se, mitä olemme tekemättä jättäneet ja sanomatta salanneet.

Juontuu tässä mieleeni, mitenkä kouluaikanani mietiskelin erästä kohtaa vanhassa kemian oppikirjassa. Siinä puhuttiin lämmöstä, jota on kaikissa esineissä, vaikka se toisissa on piilossa, niin ettei sitä tunne eikä sitä näytä lämpömittarikaan. Kun se siitä erityisellä tavalla irtautetaan, nousee lämpömittari ja se käteenkin tuntuu. Muistan vieläkin, miten jo silloin ihmetellen ajattelin sitä ääretöntä määrää sokeita, kuuroja ja mykkiä siunauksia, joita luonto sillä tavalla piilottaa. Kummalliselta minusta tuntui, että köyhäin perheiden täytyi joka talvi vilusta väristä, jopa sairastuakkin pakkasen kynsissä, ja luonto sillä välin säästi lämpöä säiliöihinsä -- lämpöä, joka ympäröi heitä kaikkialla, jota oli kaikessa, mitä ikinä he liikuttivat ja käyttivät!

Ihmisen sieluelämässä on sillä varma vastineensa. Ihmissydämmessä on suuri, voimakas, lämmittävä voima, jota sanotaan _rakkaudeksi_, voima, joka äänetönnä ja näkymätönnä siellä piilee todellista elämää elämättä ja kykenemättä lämmittämään, ennenkuin se sanoihin ja toimintaan sieltä irtautetaan.

Oletko milloinkaan koleana, kosteana päivänä, ihan lumimyrskyn edellä istunut työssäsi huoneessasi, jonka lämmön lämpömittari kohtalaiseksi osottaa? Ei sinua juuri palele, mutta värisyttää. Sormesi eivät kylmyydestä jäykisty, vaan sittenkin sinä lämpöä kaipaat. Katsot tyhjää uunia, lähestyt sitä vaistomaisesti ja mielelläsi siihen tulen sytyttäisit. Tahtoisit vaipan tai peiton kääriytyäksesi siihen. Tarkastat lämpömittaria ja huomaat harmiksesi, ettei ole lainkaan syytä valittaa, sillä se osottaa juuri sitä lämpöä, jonka kaikki hyvät kirjat ja hyvät lääkärit terveydelle paraimmaksi huoneen lämmöksi selittävät. Ja kuitenkin vilu selkääsi karmii ja tuli uunissa olisi sinusta yhtä suloista kuin enkelin hymyily.

Sellainen kylmyys, sellainen ikävä tunne on monen alituisena osana täällä maailmassa, vaikka heidän kaikesta päättäen luulisi tuntevan lämpöä ja olevan tyytyväiset. Elämä on heidän mielestänsä kylmää, kuivaa ja auhtoa; kaihoten he kaipaavat leimuavaa tulta, vaan eivät sitä milloinkaan näe.

Selitän nyt tarkemmin tarkoitukseni, kertoen kokemuksistani.

Olin yhdenkolmatta vanha, kun olin sulhaspoikana nuorimman ja rakkaimman sisareni Emilian häissä. Muistan vieläkin, miten hän seisoi alttarin vieressä -- kalpeana, lempeänä, herttaisena, hymyillen kyynelsilmin kiharoiden ja keveiden harsohattaroiden välitse komeassa, unohtumattoman ihanassa morsiuspuvussaan.

Kaikkien mielestä oli hänen avioliittonsa mitä onnellisimpia, sillä sulhanen oli niin kaunis ja miehevä, ja hänen periaatteensa niin puhtaat kuin kulta ja vakavat ja varmat kuin timantti. Emmi oli aina ollut semmoinen pieni vallaton ja hemmoteltu pyryharakka, niin arka ja tunteellinen ja sentähden meistä hänen oivallinen, tarmokas, tyyni, pulska miehensä oli kuin varta vasten hänelle luotu.

-- Sehän on ihan Jumalan sallima, huokailivat vanhat naiset, totuttuun tapaansa hieman nyyhkien ja pyyhiskellen silmiänsä vihittäessä.

Muistan niin hyvästi sen päivän puuhat ja touhut, valkeat sormikkaat, suudelmat, morsiustytöt, häämakeiset, äidin kyynelet -- Jumala häntä siunatkoon! -- ja pahanilkisen Kristoferin pilapuheet, joka ei kuolemakseenkaan älynnyt mitään surullista koko tapauksessa, päinvastoin toivoili itseäänkin samaan asemaan.

Ja pikku Emmi lähti häämatkalleen, josta melkein joka päivä meille kirjoitti. Kirjeet olivat niin hänen tapaisiansa -- reippaita, leikillisiä lippusia, läpi läpeensä viatonta pilaa ja päättyivät kaikki _hänen_ ylistykseensä, miten erinomainen hän oli, miten hyvä, miten hellä hänelle ja huolekas ja miten onnellinen hän itse oli ja samaan suuntaan ihan loppumattomiin.

Sitten seurasi kirjeitä hänen uudesta kodistaan. Heidän talonsa ei ollut vielä valmis ja sitä rakennettaessa he asuivat Juhon, hänen miehensä, äidin luona, joka oli "niin kelpo nainen", ja hänen sisartensa luona, jotka myöskin olivat "niin herttaisia naisia".

Mutta miten olikaan, muuttuivat vähitellen Emmin kirjeet. Ne lyhenivät, sanat tuntuivat etsityiltä, lapsellinen vilkkaus ja vallaton leikillisyys vaihtui tuskallisesti sommiteltuihin hänen asemansa ja ympäristönsä ylistelyihin, joilla hän nähtävästi koki vakuuttautua olevansa erittäin onnellinen.

Juho ei tietysti enää ollut niin paljoa hänen seurassaan, hänellä oli toimensa hoidettavana, jotka veivät koko päivän, ja iltaisin hän oli hyvin väsyksissä. Mutta kuitenkin oli hän aina niin hyvä, huolekas ja miten kiitollinen hänen, Emmin pitäisi olla! Ja hänen äitinsä oli todellakin oikein hyvä ja teki hänen hyväkseen kaikki, mitä suinkin voi vaatia -- mutta tietystikkään hän ei ollut oman äidin veroinen. Maria ja Hanna olivat hyvin ystävälliset -- "omalla tavallaan", kirjoitti Emmi, mutta oli sitten pyyhkäissyt pois ne sanat ja kirjoittanut sijaan: "todellakin, hyvin ystävälliset". He olivat paraat ihmiset maailmassa -- paljoa paremmat häntä ja hän toivoi paljon heistä oppivansa.

-- Pikku Emmi-rukka! virkoin itsekseni. Pelkäänpä todellakin noiden kerrassaan oivallisten ihmisten vähitellen palelluttavan hänet ja näännyttävän nälkään.

Ja kun minä muutenkin kesän aikana olin aikonut käväistä vuoristossa, päätin noudattaa Juhon hartaita pyyntöjä ja pistäytyä heille pariksi päiväksi omin silmin nähdäkseni, miten asian laita oikeastaan oli.

Juhon me hänen koulutoverinsa olimme oppineet tuntemaan hiljaiseksi nuorukaiseksi ja peräti hyväksi. Minä olin hänen ystävyytensä voittanut niin sanoakseni säännöllisesti valloittamalla varustuksen toisensa perästä ja päästyäni linnoitukseen huomasin todellakin sen aarteet voittamisen arvoisiksi.

Helposti löysin tuomari Evansin talon. Se oli kylän ainoa herrastalo -- sattuva kuva Uuden Englannin taloista -- neliskulmainen, tilava, vanhanaikuinen rakennus vuorenrinteellä suurten, tuuheiden jalavain ympäröimänä, joiden lehtevät oksat tuulessa huojuen taloa varjostivat. Ja lehtimajassa komea, valkeaksi maalattu talo, moitteettomasti hoidetun nurmikon ympäröimänä, jota kaunis, valkea aita suojeli, kaikki kaihtimet alhaalla, joka kohta täsmällisesti paikoillaan, oikea talojen fariseus. Kaikesta komeudesta ja erinomaisesta säntillisyydestä päättäen kuin juuri valmistettu näytteille pantavaksi. Mutta asumattomalta se näytti. Joka ovi ja joka ikkuna oli lujasti kiini, ei ainoatakaan elonmerkkiä, paitsi keittiön piipusta kohoavia vaaleansinerviä savuhattaroita.

Tarkastakaamme talon asukkaita!

Oletko milloinkaan talvisaikaan käynyt kylässä Uuden Englannin maalaisherrastaloissa? Jos olet, niin tiedät, ettei siellä vierashuoneissa tavallisesti asuta ja ani harvoin niitä lämmitetäänkään; auringonvalokaan ei niihin hevillä pääse, sillä kaihtimia tuskin vuosikausiin ikkunoista kohautetaan. Kun vieras on saapunut, viedään hänet semmoiseen kylmään, ikävään huoneeseen, joka lämmittää hurautetaan hiukkasta ennen maatapanoa ja jossa siis aina henki höyryää. Muistat varmaankin, miten vaikea sinun oli lämmitä muuten kaikin puolin oivallisella vuoteella, jonka häikäisevän valkeat hurstit ja pieluksenpäälliset olivat liukkaat kuin jää ja jääkylmätkin. Vihon viimeinkin lämpisit, mutta vuodettasi lämmittäessäsi menetit melkein kaiken ruumiinlämpösi.

Samoin on laita monen perheenkin, jonka luokse tulet. Ne ovat parhaita, mitä olla voi, niinkuin äskeisen vierashuoneen hurstit, mutta niin kylmiä, että saat panna kaiken voimasi liikkeelle sulattaaksesi ne puhelutuulelle. Ensi hetkinä heidän luonaan ollessasi melkein jo luulet heidän kuulleen itsestäsi jotain pahaa tai käsittäneesi väärin kutsumuksen tai tulleesi sopimattomana päivänä. Vieläkös mitä. Vähitellen kuitenkin huomaat, että sinut todellakin _oli_ kutsuttu ja sinua odotettiinkin ja että he koettavat parastaan kohdellaksensa sinua niinkuin konsanaankin vierasta heidän mielestään on kohdeltava.

Jos olet lämminsydämminen, luonteeltasi iloinen ja menettelet varovasti, niin vähitellenpä sulatat ympärillesi pienosen pälven keskelle; karuluontoista kotia ja hyvästellessäsi tunnet jo viihtyväsi alussa niin jäykkäin ja kylmäin ystäväisi joukossa ja päätät sinne toistekkin pistäytyä. Hyviä ja kelpo ihmisiä ne lopultakin ovat; näyttävät pitävän sinusta ja sinäkin jo heihin perehdyit.

Kolmen kuukauden perästä tulet taas heitä tervehtimään. Mutta voi surkeutta! Taas on kaikki alotettava alusta. Sulattamasi pikku pälvi on jälettömiin hävinnyt. Ja ennenkuin se on uudelleen sulanut ja isäntäväkesi jäykkyys lientynyt, on jo lähdönaikasi käsissä.

Vietettyäni ensimäisen illan tuomari Evansin suuressa, tilavassa vierashuoneessa hänen vaimonsa ja tytärtensä seurassa olin paikalla selvillä, miksi Emmin kirjeet olivat muuttuneet. Olen varma, että asukasten niin sanoakseni henkinen ilma täyttää huoneet ja on huoneita niin jäykkiä, niin säännöllisiä, ettei vikkelinkään kissanpoikanen tai itsepäisinkään rakkikoira siellä omin lupinsa uskaltaisi liikahtaa. Jo ensi silmäyksellä huomaat, että ainoastaan mitä säännöllisin käytös, jäykkä ryhti ja tarkasti määritelty keskustelu on siellä sallittua.

Koko Evansin perhe oli todellakin erinomaisen säännöllinen ja mallikelpoinen sekä käytöksessään että puheissaan ja ihan erityisesti he harrastivat kaikellaisia parannuksia ja hyödyllisiä toimia. Kylässä ei ryhdytty mihinkään hyviin yrityksiin eikä perustettu mitään armeliaisuuslaitoksia, joita ei Evansin perhe olisi ollut johtamassa. Tuomari Evans oli kylän tuki ja turva ja hänen vaimoansa ylistettiin ominaisuuksista ja avuista, joista Salomokin naista kehuu.

Mutta kun minä sinä iltana näin heidän jokaisen suorana ja jäykkänä istuvan paikoillaan suuren, komean uunin ympärillä, -- jonka vaskiset hiilipihdit välkkyivät ja jonka laidalla kummassakin päässä komeili hopeinen kynttelijalka ja kynttelisaksilautanen täsmällisesti niiden keskellä -- ja kuuntelin rouva Evansin tyyntä, tarkoin punnittua puhetta kaikkine kuluneine korulauseineen ja huomasin tyttärien mallikelpoisimmalla tavalla ja sopivimmalla ajalla yhtyvän keskusteluun, osottautuen siten todellakin valistuneiksi, taitaviksi, sivistyneiksi ja älykkäiksi naisiksi -- niin jopa alkoi ajatteluttaa, miksi niin kummallisen painostava jäykkyys hyyti koko olentoni.

Sellaisen keskustelun kuluessa unohtuu helposti omia ajatuksiansa seuraamaan. Koneellisesti siihen osallistuen tarkastelin tuomari Evansia, joka siinä istui niin tyynenä, juhlallisena ja kylmänä, ja aloin itsekseni ihmetellä, oliko hän kuuna kullan valkeana ollutkaan lapsi tai nuorukainen ja oliko rouva Evans ollut nuori tyttönen ja oliko tuomari häntä rakastanut ja minkähänlainen hän silloin oli.

Ajattelin vielä Emmin hiussuortuvaa, jonka olin nähnyt Juhon kirjoituspöydän laatikossa heidän kihloissa ollessaan. Ja samalla muistui mieleeni, miten joskus olin tavannut vakavan ja hiljaisen ystäväni morsiamensa kanssa kävelemässä kuutamossa ja nähnyt heidän rakkauden tunnustuksiansa ja totta tosiaan minä ihmettelin, tokko nuo edessäni istuvat säntilliset ja mallikelpoiset ihmiset milloinkaan ovat sellaisiin hairahtuneet. Yhtä hyvinhän olisin voinut kuvitella komeain hiilipihtien astelevan suutelemaan uuninvarjoa kuin ajatella noiden jäykkien, arvokasten henkilöiden sellaisiin hellyyksiin alentuvan. Mutta mitenkä he tutustuivat? Mitenkä ihmeellä he joutuivat naimisiin?

Tarkastin Juhoakin ja minusta hän vähitellen hyytyi ja kutistui ihan isänsä tapaiseksi. Mikäli nuori viisikolmatta-vuotias mies voi olla kahdenseitsemättä-vuotisen vanhuksen näköinen, sikäli oli Juhokin isäänsä -- yhtä jäykkä ryhti, yhtä hiljainen ja arvokas. Sitten tarkastelin Emmiä. Hänkin oli muuttunut -- tuo vallaton, pikku ilolintunen, joka kaikkine somine ominaisuuksineen oli meille niin rakas, tuo palanen elämän runollisuutta, täynnä pieniä poikkeuksia, joihin ei ole sääntöä, vaan jotka kuuluvat runollisuuden vapauksiin. Istuessaan natojensa välissä näytti hän minusta omituisen levottomalta ja vaistomaisen tuskallisesti hän tarkasteli itseään, ikäänkuin olisi koettanut muovautua aivan uuteen kaavaan. Hän säpsähti muutamista leikillisistä sanoistani, jotka olin rohennut lausua, ja arasti hän pälyi nurkkaan, jossa anoppi istui. Hän naurahti väkinäisesti tehdäkseen minulle mieliksi ja katsahti milloin talonväkeen, ikäänkuin anteeksi pyytäen minun puolestani, milloin minuun, säälien heitä.

Minä puolestani tunsin vastustus- ja ärsytyshaluni heräävän, niinkuin joskus käy ihmisille semmoisissa tilaisuuksissa. Minun teki oikein mieleni siepata Emmi syliini ja telmää hänen kanssaan niinkuin ennen kotona, tyrkätä Juhoa jäykkään selkään ja pyytää toista neideistä soittamaan valssia -- panna kaikki huoneessa hujan hajan ja ihan tuon nurkassa jurottavan personoidun säntillisyyden nenän edessä. Mutta "henget" olivat minua voimakkaammat ja tekemättä se jäi.

Juohtui mieleeni, miten viattoman ja vallattoman vapaasti Emmi kihloissa ollessaan kohteli Juhoa -- milloin hellästi, milloin veitikkamaisesti, vuoroin hyväillen, vuoroin vaatien. _Nyt_ hän sanoi aina "Evans" ja koki kaikin tavoin esiytyä emännän arvon mukaisesti. Olivatkohan he häntä siihen koulunneet? Tuskin vain. Yhden ainoan illan kokemuksistani jo varmistuin, että jos minun vain viikkokaan pitäisi siinä perheessä asua, niin kyllä minustakin varisisi kaikki, mikä poikkeaa tunnustetusta sopivaisuuden kaavasta, niinkuin puiden lehdet ensimäisessä kovassa pakkasessa.

Minuakin tuntui jo kangistavan ja vastustukseni vaimeni vähitellen. Koettelin kertoa erästä juttua, mutta minun täytyi sitä melkoisesti lyhennellä, koska jo ilmassa tunsin, että se muutamin paikoin oli liian jokapäiväinen ja paikottain liian jyrkkäsanainenkin. Samoin kuin paleltumaisillaan oleva ihminen epätoivoissaan koettaa hengissä pysytellä tuntiessaan, etteivät aivot enää jaksa toimia, niin alkoivat minunkin ajatukseni mennä sekaisin ja minua ihmeesti halutti sanoa jotain hirveän pahaa ja sopimatonta, niin että he kaikki olisivat ylös kuhahtaneet. Vaikken tavallisesti käytäkkään raakoja sanoja, olisin minä silloin mielelläni sanonut jotain oikein törkeää herättääkseni nuo kangistuneet. Peläten todellakin tekeväni jotain mieletöntä, pyysin jo aikaiseen päästä huoneeseeni. Emmi hypähti ylös tyytyväisenä ja tarjoutui saattamaan minua.

Tultuamme tuohon muhkeaan, kylmään vierashuoneeseen oli hän kuin lumouksesta irtautunut. Hän pani kynttelin pöydälle, juoksi luokseni, teivi minua, painoi kiharaisen päänsä rintaani vasten, nimitti minua rakkaaksi poikakullaksi, nauroi ja itki yhtaikaa. Hän veti minua viiksistä, nipisti korvaani, tutki taskuni, pyöritti minua huimaavaa vauhtia ympäri huonetta ja kyseli kyselemistään vastausta odottamatta. Entinen pikku ilolintunen oli yhtäkkiä luokseni pyrähtänyt ja iloista iloisempana siinä istuuduin ja vedin hänet syliini.

-- Aivan kuin olisin taas kotona, kun näen sinut, Kris! Rakas armas kotini! Entäpä armaat vanhukset! Ei koko maailmassa ole meidän kotimme vertaista! Jokaisella siellä oli oma vapautensa, teki, mitä teki. Olihan, Kris? Ja me rakastimme toisiamme, rakastimmehan?

-- Emmi, sanoin kiivaanlaisesti ja suoraan, sinä et ole onnellinen täällä!

-- Enkö onnellinen? hän toisti vähän hämmästyen. Minkätähden sanot niin? Voi, sinä erehdyt. Minulla on kaikki, mikä onnelliseksi tekee. Olisinhan hyvin ymmärtämätön ja pahankurinen, jollen olisi onnellinen. Minä olen hyvin, hyvin onnellinen, sen vakuutan. Tietystihän eivät kaikki ole rakkaiden kotolaisten laiset. _Sitähän_ en voinut ajatellakkaan, sehän on selvää. Ihmiset ovat niin erilaisia. Mutta kun tietää heidän kuitenkin olevan hyviä ja hyväntahtoisia, niin täytyyhän olla kiitollinen ja onnellinen. Parempi kaiketi on minulle oppia hillitsemään tunteitani kuin päästää hetken mielipiteet valloilleen. Kaikki täällä ovat niin hyviä, he jaksavat aina hillitä itsensä -- he tekevät aina oikein. Ihan he ovat ihmeteltäviä!

-- Ja hauskojakin? virkoin minä.

-- Voi, Kris, sitä me emme saa liian paljoa ajatella. Tosinhan he eivät ole niin iloisia ja hauskoja kuin rakkaat kotolaisemme, mutta he eivät milloinkaan vihastu, eivät milloinkaan toru, he ovat aina hyviä. Eihän meidän toki niin paljoa pidä ajatella onneamme. Enemmänhän meidän pitäisi ajatella sitä, että menettelisimme aina oikein ja täyttäisimme velvollisuutemme. Eikös niin?

-- Se on kyllä totta, Emmi, mutta sittenkin on Juho jäykkä kuin rautakanki ja heidän vierashuoneensa kuin hauta. Sinä et saa antaa heidän kiveyttää häntä.

Emmin katse hieman synkistyi.

-- Juho on toisellainen täällä kuin hän oli meidän kotona, hän jatkoi. Hänet on kasvatettu toisella tavalla kuin meidät, voi, niin peräti toisella tavalla; ja kun hän palasi tänne vanhempainsa ja sisartensa luo, niin menee taas entistä latuaan. Hän rakastaa minua yhtä paljon kuin ennenkin, mutta hän ei sitä entisellä tavalla osota. Hänellä on _hyvin paljo_ työtä. Hän työskentelee uutterasti päivät päästään ja kenenkä hyväksi, jollei minun? Anoppi sanoo, että vaimo on ymmärtämätön, jos hän vaatii miestänsä osottamaan rakkauttaan muulla tavalla kuin alituisessa työssä hänen hyväkseen. Ei anoppi milloinkaan pidä minulle pitkiä luentoja, mutta minä kyllä tiedän hänen pitävän minua ajattelemattomana, hemmoteltuna tyttösenä, ja eräänä päivänä hän kertoi minulle, miten hän on Juhoa kasvattanut. Hän ei milloinkaan häntä hemmotellut; kuuden kuukauden vanhana hän jo sai totutella nukkumaan yksinään. Ei hän milloinkaan antanut hänelle ruokaa muuten kuin määrätunnilleen, vaikka hän kuinkakin olisi huutanut. Milloinkaan hän ei antanut hänen puhua lätystämällä eikä sallinut kenenkään puhutella häntä lapsenkielellä, vaan vaati jo alusta alkaen, että hän lausui kaikki sanat selvästi. Hän ei milloinkaan kehoittanut häntä suuteluilla ja hyväilyillä tunteitaan ilmaisemaan, vaan teroitti hänen mieleensä, että selvin rakkauden osote oli ehdoton kuuliaisuus ja totteleminen. Juho itse kertoi, kuinka hän kerran lapsena juoksi hänen luoksensa ja teivi häntä eikä ensin huoneeseen tultuaan pyyhkinyt jalkojaan. Hän työnsi hänet silloin luotaan, virkkaen: hyvä lapsi, tämä ei ole oikea tapa osottaa rakkauttasi. Minusta olisi paljoa mieluisempaa, että jalkasi pyyhittyäsi tulisit hiljaa huoneeseen kuin juokset minua suutelemaan ja unohdat neuvoni.

-- Tuo vanha hylky! virkoin halveksivasti -- mutta minähän olin vain kolmenkolmatta vanha.