Chapter 11

Onneton ihminen ei milloinkaan voi toisia onnellisentaa. Rauha ja sopusointu karkkoavat kodista, jonka jäsenet ovat levottomia ja epäsointuisia. Siinäpä salainen syy, että moni hyvä, puhdas ja tunnollinen ihminen on kodin ikävyyden aiheena. Hän on vaativa, tyytymätön, onneton; siksipä hän tuottaakin ympäristöönsä ainoastaan tyytymättömyyttä ja onnettomuutta. Hän on hyvin tyytymätön itseensä; hän ei kärsi itseään. Hän on tyytymätön olentoonsa, käytökseensä, kasvatukseensa, tietoihinsa ja luonnonlahjoihinsa.

Kaikissa näissä hän vertaa itseään ihanteihin eikä tietysti sitä vertausta kestä. Siveellisessä ja uskonnollisessakin suhteessa hän tarkastaa itseänsä, yhtä katkerasti ja ankarasti arvostellen. Hän näkee vain virheitä ja puutteita ja huomaa itsensä niin kurjaksi hylyksi, että koko elämä viimein tuntuu surkealta ja toivottomalta, ja hän toivoo, ettei olisi syntynytkään. Hän suuttuu ja kyllästyy itseensä; hän ei suvaitse eikä kärsi itseänsä. Ja itseensä tyytymättömät ihmiset joutuvat helposti selkkauksiin toistenkin kanssa. Vaativa luonne, joka ei omia virheitään ja puutteitaan kärsi, ei siedä niitä toisissakaan. On todellakin semmoisia ihmisiä, jotka siinä suhteessa säästävät yhtä vähän itseään kuin toisia, suuttuvat molempiin ja inhoavat kumpaakin.

Varsin välttämätöntä on, että sellaiset korkealle tavoittelevat, äärimmäisen ihanteelliset luonteet uskonnon avulla rajoittavat ja jalostavat ihanteellisuuttaan. Usein kuitenkin uskonto vain enentää vaikeuksia, jos sen vakava vaatimus katkeroittamistaan yhä katkeroittaa ennestäänkin vaativaa ja kiduttautuvaa mieltä.

Oikein ymmärretty ja sovitettu uskonto on kuitenkin väärän ja sairaaloisen ihanteellisuuden ainoa parannuskeino. Kristinusko yksin antaa ihmisluonteelle, olkoonpa se miten monivivahduksinen hyvänsä, _rauhan_ suuren ja lohduttavan lahjan. Voimakkaasti ja varmasti lupaa suuri Mestari _rauhan_ kaikille ihmisille -- kaikissa oloissa, kaikille luonteille, kaikissa tarpeissa ja kaikissa puutteissa. Hän kutsuu koko ihmiskunnan: Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut ja minä annan teillä _rauhan!_

Tämä lupaus on sitä huomattavampi, kun sen lausui juuri hän, joka meille on täydellisyyden mittakaavan asettanut, ihanteellisemman ja vaativamman kuin mikään muu, joka ihmiskunnalle on esitetty -- mittakaavan; joka asettaa ehdottoman täydellisyyden ihmisen ainoaksi pyrintöperäksi.

Tehtävä, jonka Jeesus antaa ihmisten ratkaistavaksi, on lakkaamaton pyrkiminen rajattoman rauhan perustuksella -- rauhaisa, loppumaton pyrkiminen saavuttamaan hyvää, joka käsitetään vasta tätä elämää korkeammassa ja täydellisemmässä elämässä. Koska ihmisviisaus ei voi tätä tehtävää ratkaista, niin hän sanoo, että niiden, jotka ottavat hänen ikeensä kannettavakseen, täytyy oppia hänestä, sillä hän yksin voi täydellisyyden ikeen sulostuttaa ja sen kuorman keventää.

Tämä siunausta tuottava koulu opettaa ensiksi, että ihmisluonteen ihanteellisuus ei milloinkaan tule täysin tyydytetyksi tässä katoovaisuuden maailmassa ja nykyisessä kehitysjaksossa, vaan vasta tulevassa elämässä. Inhimillinen viisaustiede, vanhemmalla puolen ikäänsä ja suuttuneena pettymyksistä, estää ihanteellisuuden lakkaamatonta, uupumatonta kaipuuta ja pyrkimystä; -- sitä pidetään pettäjänä ja valehtelijana, käsketään vaikenemaan ja menemään matkaansa. Mutta uskonto kehoittaa sitä pysymään rohkeana, kaipaamistaan kaipaamaan, toivomistaan toivomaan ja ennustamistaan ennustamaan ja viittaa tulevaiseen, jolloin todellisuus voittaa kaikki sen unelmat.

Luja usko tulevaan elämään, jossa kaikki on täydellistä -- vahva vakuutus, että Jumala ei ole ihmiseen istuttanut kaihoa, joka ei täyttä tyydytystä silloin saavuttaisi -- se se antaa sielulle rauhan tyynesti täydellisyyttä odottamaan.

Sellainen usko on parempi kuin synnynnäinen viisaustieteellinen järki, joka muutamissa ihmisissä sortaa ihanteellisia toiveita; sillä sellaisen uskon näköpiiri on avarampi ja sen voima suurempi.

* * * * *

Tunsimme kerran naisen, jolla oli kaikki ne kyvyt ja ominaisuudet, jotka menestyvät ja kehittyvät hienossa seurassa. Hänellä oli uomi ja rikas koti, jossa hän erityisen miellyttävästi osoitti suurta vieraanvaraisuutta, mutta yhtäkkiä onnen pyörä kääntyi ja kaikki oli mennyttä. Rikkaus, jolle koti oli rakennettu, suli kuin lumi päivänpaisteessa.

Me olemme nähneet tämän naisen pienen perheensä kanssa alottavan uutta elämää uutistalossa etäisessä lännessä.

Olemme nähneet hänen istuvan talon ainoan huoneen ovella, huoneen, joka samalla oli vierashuone, makuuhuone ja lastenhuone. Iloisesti hän puki lapsiansa aamuisin ja pesi heitä ainoasta tinaisesta pesuvadista, joka nyt sai kylpyhuoneen virkaa toimittaa. Ja kuitenkin hän naureskeli ja puheli iloisesti lasten kanssa sormellansa kiharoittaen heidän kutriansa. Muutamat kiertokasvit, jotka hän oli istuttanut molemmin puolin kömpelöä eteisen ovea, näyttivät häntä ilahuttavan yhtä paljon kuin muinoin ansarit ja puutarhat. Ja jäännöksen kirjastostaan, puolenkymmentä kirjaa, ja miehensä paperit ja omansa ja lasten yksinkertaisen puvuston järjesti hän joka päivä yhtä innokkaasti kuin jos hän ei olisi sen avarimmissa oloissa milloinkaan elänyt. Ainoastaan iloisen ja toivorikkaan luonteen luullaan niin helposti mukautuvan elämän vastoinkäymisiin ja onnenvaiheihin. Mutta tässä tapauksessa se oli yksinomaan uskonnon vaikutusta.

Aikaisemmin oli hän ollut ihanteellisuuden tyytymättömiä orjia. Hän oli huokaillut ja valittanut elämän ylellisyydessä; ja jokainen pikku seikka, joka ei ollut hänen ihanteensa mukainen, oli häneen tuskallisesti koskenut. Nyt hän oli oppinut alistumaan, työ ja vastoinkäymiset olivat häntä opettaneet niinkuin sotilaselämän velvollisuudet sotilasta. Tyytyväisenä hän täytti tehtävänsä ja kesti sen ikävyydet, täysin siemauksin nauttien jokapäiväisen elämän pikku iloista, jotka metsäkukkien lailla vaivojen ja vaikeuksien lomista pilkistivät, ja silmäillen sotaretken loputtua saavutettavaa rauhaa.

Hänessä on taiteilijalahjoja ja muinoin hän menestyksellä käytti piirustinta ja sivellintä, mutta päättävästi on hän pannut värit ja siveltimet syrjään ja viettää hetken toisensa perästä parsien lastensa sukkia ja kääntäen ja paikaten niukkaa puvustoa, jota ei kekseliäisyys eikä kätevyys enää komeaksi saa.

Hän oli hyvin soitannollinenkin, mutta soittokoneen aika on ollutta ja mennyttä ja nuorimman lapsensa hän nukuttaa lauluihin, joita vieraat muinoin hänen komeassa salissaan ihaillen kuuntelivat. Hän tietää ja tuntee lahjojen ja kykyjen uinuvan käyttämättöminä hänen hoitaessaan jokapäiväisiä tehtäviään lapsenhoitajana, keittäjänä ja ompelijana; mutta hän muistaa _häntä_, joka otti orjan muodon hänenkin tähtensä. Ja hän on varma, että hänen runsaat lahjansa samoin kuin maahan kätketty hyasinttisipuli kerran kukkaan puhkeaa ihanassa tulevaisuudessa, jonka hänelle Mestari on luvannut.

Sen vuoksi hän ei huokaillen sure tulevaisuutta eikä nykyisyyttä -- ei elämäänsä eikä kohtaloansa; hän on sopusoinnussa itsensä ja ympäristönsä kanssa. Hänen miehensä pitää häntä ihanana jokapäivä uudistuvana ihmeenä ja hänen lapsensa kasvavat ja varttuvat ja siunaavat häntä.

Mutta kun usko parempaan ja täydellisempään elämään on perustuksena, jolle yksin rakennamme nykyisen elämän pysyvän onnen, niin täytyy meidän ihanteellisten viisaasti rakennustyöhömme ryhtyä.

Etusijassa on meidän harjoitettava kärsivällisyyden ja suvaitsevaisuuden velvollisuutta itseämme kohtaan. Kaikista uskonnollisista ja siveellisistä ajattelijoista on Fénelon ainoa, joka selvästi on esittänyt itsekasvatuksen velvollisuudet.

_Ole kärsivällinen itseäsi kohtaan_ -- kehoittaa hän usein kirjoituksissaan. Nämä sanat sisältävät tärkeän opetuksen, koska on välttämättömän tarpeellista, että me olemme kärsivälliset itseämme kohtaan voidaksemme kärsiä toisia.

Tarkastelkaamme maailmaa ympärillämme! Kenen mieltä helpoimmin noudatetaan? Ketkä ovat iloisimmat, miellyttävimmät, suvaitsevimmat -- eivätkö ne ihmiset, jotka jo synnynnäisen luonteensa takia ovat rauhassa ja sopusoinnussa itsensä kanssa -- ihmiset, jotka eivät itseltään liikoja vaadi, eivät tuomitse itseään liian ankarasti ja jotka sen vuoksi hyväntahtoisesti sietävät toisiakin? Mutta mitenkä ihminen, joka joka päivä tarkkaa omia virheitään ja puutteitaan, voi olla kärsivällinen itseänsä kohtaan?

Kysymykseen vastatkoon toinen kysymys:

Mitä sanoisit lapselle, joka vihastuisi, meluaisi, viskaisi taulunsa lattialle ja kirjansa seinään, koskei hän saa laskuesimerkkiään oikein?

Sinä tietysti sanoisit:

Sinähän olet vielä vasta-alkaja; eihän ole kumma, että erehdyt; kaikki lapset alussa joskus erehtyvät. Ole kärsivällinen! Juuri niinkuin sinä puhuisit lapselle, puhu itsellesikin. Alistu välttämättömään kohtaloosi, alota uudestaan ja uudestaan eläkä nuru, vaikket usein onnistukkaan. Se on kai ihmisen olemassaolon välttämätön ehto ja sellaisena se on kestettävä. Nöyryytyksien ja tappioiden kärsiminen elämämme työssä edistää usein siveellistä kehitystämme enemmän kuin suurimmatkaan voittomme.

Elkäämme katkerina ja kärsimättöminä katselko oivallisuuden esikuvia elämän eri aloilla, kun olosuhteet silminnähtävästi estävät meitä sinne saapumasta.

Virheeksi on tietysti luettava sameat ikkunat, siistimättömät huoneet ja huolimattomasti järjestetty ruokapöytä naiselle, jolla on kylliksi varoja ja kyllin monta kunnon palvelijaa. Mutta nainen, jonka terveys on heikko, lapset vallattomat, ja joka voi pitää ainoastaan yhden palvelijan, osoittaa tavallaan siveellistä sankariutta ummistaessaan silmänsä semmoisille ja koettaessaan pitää huolta elämän ja terveyden välttämättömimmistä vaatimuksista. Avu se silloin lienee, ettei siisteys ja sievyys tule niin pääasiaksi, että hän ylenmäärin väsyttää itseänsä ja rasittaa ainoata palvelijaansa.

Henkilöt, joilla on erinomainen halu järjestää ja täydentää, eivät mistään kiirastulesta kärsi enemmän kuin olosuhteista, joissa he vain puoleksi voivat tehtävänsä toimittaa, mutta se kova kohtalo on kuitenkin monen, monen osana. Elämä ajaa heitä eteenpäin antamatta heille mihinkään tarpeeksi aikaa; kaikki on hätiköimistä virheineen ja puutteineen ja kiihkeä mieli kärsii yhä enemmän hutiloimisesta ja kiireestä. Jos edes yksi ainoa asia tulisi kunnolleen tehdyksi, niin olisi siitä sielulle lepoa ja virvoitusta, vaan sitä ei sille suoda.

Paljon voisit säästää hermojen väsymistä ja kulumista, jos päättävästi ratkaisisit, mitkä seikat missäkin oloissa ovat kerrassaan syrjäytettävät. Ota varteen olevat olot, tarkasta ja järjestä työainekset, pidä silmällä päämäärääsi ja katso, eikö siellä täällä ole seikkoja, jotka voit suunnitelmistasi poistaa, toimittaaksesi paremmin muut tehtäväsi.

Entäpä jos ruokapöydästämme poistaisimme kaikki herkut, säilykkeet, viinit ja oluet, jotka vain menoja lisäävät, ja sen sijaan käyttäisimme ravitsevampaa ja paremmin valmistettua ruokaa. Ja eiköhän koristuksia ja kalliita kauneita voisi emännän laskuista poistaa hankkiessa vaatteita perheelle? Moni heikko nainen on henkensä heittänyt rettäessään ja ommellessaan yökaudet komeita pukuja, joista ei hän itse eivätkä hänen lapsensa hyödy eivätkä jalostu.

Ihanteellisuus lisää työtä ja vaivoja, lakkaamatta laajentaa ja avartaa puvun ja neulan alaa, jossa huolestuneet naiset sinne tänne taivaltavat konsanaan rajaa löytämättä. Ompelukoneen luultiin työtä huojentavan; mutta niinkö todellakin on käynyt? Sitä epäilemme. Sen se on saanut aikaan, että seitsemänkymmentäkaksi poimua on pikku hamoseen tullut entisen viidentoista sijaan ja toista mointa enemmän pukuja valmistetaan ja pidetään välttämätönnä. Yhä edelleenkin naiset rasittautuvat ja liiaksi riehkivät ompeleittensa ääressä, ja kuitenkin pitää paikkansa vanha sananparsi, ettei naisen työ milloinkaan valmistu. Sielu ja hermot eivät puoleksikaan niin vaivautuisi ja kuluisi, jos pukuasioissa vältettäisiin suuntia, jotka välttämättömästi vaativat aikaa, voimia ja varoja enemmän kuin useimmilla ihmisillä on käytettävänään.

Aikamme naisten sanakirjassa on pelättävä sana -- _reunustaminen_. Ennen aikaan riitti hyvä puku; nykyjään ei puku kelpaa reunustamatta. Kaikki, pienokaisen ensimäisistä pukimista komeaan morsiuspukuun asti koristetaan reunuksilla, jotka usein ovat pukuakin kalliimmat. Päivässä voi puvun valmistaa, vaan reunusta sitä ei vähemmässä kuin parissa kolmessa.

Tunnollinen nainen tarkoin harkitkoon, paljonko hän noita tarpeettomia taakkoja ottaa kantaakseen; hän muistakoon ihanteellisuuden rajattomaksi ja ymmärtäköön väistyä sitä, mikä ei ole toteutettavissa.

Hauskassa kuvauksessaan elämästään ja kokemuksistaan uutisasunnossaan kertoo rouva Kirkland päänvaivastaan koettaessaan ahtaaseen asuntoonsa sovittaa mukavaa, mutta liian suurta vaatekaappia. Kotveroisen turhaan koetettuaan pyysi hän erästä metsän jäntevää tytärtä sitä sijoittamaan. Muitta mutkitta nainen nosti kaapin ulos, huomauttaen, että: "kun se ei sovi huoneeseen, niin se ei sovi."

Terve järki, joka ilmeni maalaistytön huomautuksessa, olisi voinut monen emännän hengen pelastaa, joka on turhaan koettanut saada kotiansa hauskaksi ja mukavaksi kapineilla, joita ei olisi tarvinnut huoneeseen tuodakkaan.

Jonkun verran arvostelukykyä tosin tarvitaan ymmärtääksemme, mitä on hylättävä elämän eri aloilla halutuista erilaisista esineistä, ja itsenäisyyttä ja lujuutta voidaksemme sanoa:

-- Enpä huolikkaan tehdä sitä ja sitä, jota toiset tekevät ja kenties toivovat minunkin tekevän.

Kun sen on päättänyt, on taakka pudonnut ja mielen tyyneys ja rauha sijaan tullut -- kun liian suuri kaappi kerran on viety pois, niin kaikki muut kapineet hyvästi huoneeseen sopivat.

Äiti, joka huolestuneena koettaa yhdistää lastensa huolellista hoitamista ja kasvattamista ja tavanmukaisia kyläilyjä ja seurustelua, saattaa kaiken aikansa sitä ahertaa onnistumatta kummassakaan ja nauttimatta milloinkaan hetkenkään lepoa ja rauhaa. Ainoa keino, joka hänet siitä pulmasta pelastaa, on vankka päätös:

-- Lapsiani _voin_ hyvästi kasvattaa, ja tästä lähin se onkin _ainoa_ tehtäväni.

Ja se päätös tuo pyhärauhan hänen levottomaan, touhuisaan elämäänsä. Tosin vieläkin täydellisyyden päämäärä vain etäältä häämöttää, mutta hän voi tehtävänsä entistä paremmin toimittaa ja hän lähestyy päämääräänsä.

Ihanteellisuudesta puhuessamme päättäkäämme _olla tyytyväiset entisiin tekoihimme, tietäessämme käyttäneemme kaiken Jumalan antaman ymmärryksen ja tehneemme, mitä olemme voineet_.

Turha on ihmisen kiusautua tehtyä tekoa miettien ja toivotonna tulevaisia aprikoiden. Luulisi terveen järjen voivan heittää tapahtuneen teon kuin kiven valtamereen, mutta sairaaloinen idealisti ei voi entisyydestä irtautua.

-- Oliko toimintatapani _oikea_? Eikö olisi ollut parempi niin tai niin?

Ja kiduttautuen hän valvoo yökausia, käännellen ja väännellen tuhansia mahdollisuuksia, tuhansia epävarmoja "ehkä" ja "kenties."

-- Jos olisin _niin_ tehnyt, niin ehkäpä olisi siten käynyt tai ehkei olisi sitä tapahtunut.

Ja koska on mahdoton tietää, miten milloinkin olisi käynyt, niin hämmentyvät ajatukset ja hän saattaa miettimästä päästyäänkin sitä miettiä.

Totta puhuu apostoli sanoessaan: "minä unohdan ne kuin takaperin ovat ja kokotan niiden perään kuin edessä ovat". [Fil. 3:14]

Idealisti pyhästi päättäköön pitää tapahtunutta peruuttamattomana ja itseään koetellakseen ainoastaan kysyköön:

-- Teinkö todellakin parastani, mitä _silloin_ ymmärsin?

Kvietistien [_Kvietismi_ on salaperäinen uskonnollinen suunta, jonka alkuunpanija, espanjalainen _Miguel de Molitios_, eli 17:lla vuosisadalla. Kvietismin mukaan oikea uskonnollinen elämä on sielun täydellinen lepo Jumalassa, jolloin ihmisen oma ajatteleminen, tahtominen ja toiminta on lakannut.] periaate on, että me toimittuamme paraan ymmärryksemme mukaan olemme silloin Jumalan tahdon täyttäneet, koska meille muuten olisi annettu suurempi ja toisellainen ymmärrys, ja meidän velvollisuutemme on tyytyä Jumalan tahtoon, täyttipä sen ihminen tai Jumala itse.

* * * * *

Kirjoitettuani tähän asti ja kun en mitään siihen lisättävää keksinyt, luin esitelmäni vaimolleni ja Jennylle. Jenny päärmi paraillaan kuuttakymmentä metriä kaularöyhelöä -- siksi muistelen hänen sitä nimittäneen -- jota hän välttämättömästi tarvitsi pukuunsa ja vaimoni kirjaili muuatta niistä seitsemästä pikku hamosesta, jotka hän oli Mariannalta ottanut pelätessään tuon oivallisen äidin turmelevan terveytensä ja silmänsä ahertaessaan niitä valmiiksi ennen lokakuuta.

Kumpikin hyväksyi esitelmäni ja kehui sitä, ja minä ajattelin pyhän Antoniuksen saarnaa kalastajille:

Kun saarna päättyi, jokainen taas tavan otti entisen: taas ankerias luikersi, ja hauki ahnas varasti. Sai saarna mielet intoihin, vaan joutui unhoon kuitenkin.