Part 1

PIKKU KERTOELMIA

Kirj.

Theodolinda Hahnsson

Hämeenlinna, Hämäläisen osake-yhtiön kirjapaino, 1878.

Sisällön-luetteloa:

Pitkän-niemen synty (alkuperäinen) Rikas köyhänäkin (alkuperäinen) Katri (mukailema) Tekla (mukailema) Kalastaja-Lassi (mukailema) Onnen Kukkaset (suomennos)

Pitkän-niemen synty.

(Tarina.)

Ennen muinoin asui Hämeessä Katumaa-järwen pohjoispuolella korkean Kappolanwuoren takana eräs mahtawa hämäläinen, Aimo nimeltä. Hän oli pitkä ja sorea kuin metsässä honka, kaswot werewät, ja kähäräiset hiukset walkoiset kuin ketopellawat. Aimo oli hywä metsästäjä, metsot ja teeret hän ampui, sudet ja karhut kaatoi, ja samoin tekiwät hänen kumppaninsa myöskin, sillä Aimon seurassa oli suuri joukko metsästäjiä, jotka uskollisesti häntä seurasiwat ja palweliwat ja kunnioittiwat häntä johtajanansa ikäänkuin suurta päällikköä. Katumaan eteläisellä puolella Mantereenwuoren takana asui myöskin mies: kowa, ankara Kammo. Vaan hänen asuntoansa ei kukaan uskaltanut lähestyä, sillä hänellä oli suuri joukko kamaloita palwelijoita, jotka pitkät keihäät kädessä oliwat warjelemassa hänen kotoansa, eikä kukaan tietänyt, mistä hän oli tullut; hän oli muukalainen. Välistä hän kulki kaukana ryöstöretkillä, kunnes taas oli saanut runsaat ryöstösaaliit, joita hän sitte asunnossaan rauhatonna säilytti. Mutta Aimo kulki seuroinensa metsästäjäretkillänsä rauhallisena, wapaana kuin lintunen, ja missä hän wain joutui muitten ihmisten pariin, oli hän terwetullut, sillä hän lahjoitti heille aina metsäsaaliistansa runsaita lahjoja. Moni punaposkinen neitonen oli suosiolla katsellut soreaa Aimoa, waan eipä heidän punaposkensa, sinisilmänsä eikä sulohuulensa woineet Aimon sydäntä kahlehtia -- wapaus ja metsästäminen oli hänelle aina wain rakkahinta.

Eräänä kauniina kesäisenä iltana, kun Aimo wäsyneenä oli palannut metsästysretkiltänsä, meni hän korkealle Kappolanwuorelle lepäämään. Täällä hän katseli nyt mielihywällä Katumaan wälkkywää wedenpintaa ja tuuheaa metsikköä, joka ikäänkuin kiehkurana ympäröitsi järweä; mutta siinä hänen katsellessaan tuuditteli metsän hiljainen humu hänet makeaan uneen. Unissaan hän kuuli kanteleen surullisen äänen kaukana kaikuwan. Hän katseli sinne päin, josta soitto kuului, ja näki Mantereenwuorella nuoren ihanan neidon, joka nyt kurkoitti hänelle käsiänsä, huutaen suloisella äänellä: "Aimo, sorea, wäkewä Aimo, auta minua! Pelasta Lempi raukka Kammon kahlehista!" Ilta-aurinko laski wiimeiset säteensä neidon keltaisille kiharoille, juuri kun Aimo häntä katseli, ja tunne ennen tuntematon nousi Aimon sydämmeen. Hän huusi, nyt ihastuneena: "Lempi, minä sinut pelastan, waikka wiimeiset woimani menettäisin!"

Nämät sanat huusi Aimo warsin ääneen ja heräsi unestaan. Hän katseli ympärilleen -- ilta-aurinko säteili wielä läntisellä taiwaanrannalla, mutta Mantereenwuorella ei neitoa näkynyt. Aimo hieroi silmiänsä ja katseli taas wuorelle päin, waan eipä Lempeä näkynyt. "Minä hohko!" huudahti nyt Aimo, "olenpa uneksinut, mutta tuo unennäkö on wienyt rauhani." -- Näin ajatellessaan hän kuuli warsin läheltä metsiköstä laulun äänen, ja laulun sanat kuuluiwat:

"Ensin on metsä, ja sitten on wettä, ja sitten on korkea wuori, ja sen korkean wuoren takana on neito kaunis ja nuori."

"Mistäpä tuo laulaja on?" sanoi itseksensä Aimo, "eipä hän minun wäkeni joukosta ole." Hän meni nyt sinne, josta laulu kuului, ja näki nuorukaisen, joka istui puun juurella.

"Mistä sinä olet? Miksi täällä laulelet? Ja mitä laulusi merkitsee?" kysyi Aimo.

Nuorukainen wastasi: "Paljon sinä kyselet, wäkewä Aimo, mutta wielä enemmän tahdon sinulle wastata: Lauloinpa sen wuoksi, että laulullani toiwoin woittawani sinun huomiotasi, koska en rohjennut lähteä luoksesi. Kowan Kammon palweluksesta tulen. Olen siellä wähän aikaa ollut, waan en wiihdy hänen luonansa. Lauluni merkitsee, että tuolla Mantereenwuoren takana on neito niin ihana kuin kewäinen aamu. Kammo on ryöstöretkillänsä hänet tuonut kaukaisilta mailta jo hänen pienenä ollessaan. Neito kammoksuu Kammoa ja tahtoo pois wankeudestansa, mutta Kammo aikoo hänet myydä orjaksi, saadaksensa suuret rahat. Tyttö raukka ei pääse laweammalle yksin kulkemaan kuin tuonne Mantereenwuorelle, sillä Kammon wartijat owat hänet niin ahtaalle piirittäneet; mutta wäkewä Aimo, sinä, joka olet urhoollinen ja mahtawa, pelasta Lempi Kammon kahleista!"

"Lempi, sanot sinä! Onko hänen nimensä Lempi?"

"Onpa niin."

"Ah, unennäköni kaunotar, hän siis on olemassa! Kuinka saisin Lemmen, oman ihanteeni nähdä?"

Nuorukainen wastasi: "Joka ilta wähän ennen auringon laskua tulee Lempi Mantereenwuorelle itseänsä ulkoilmassa wirkistyttämään. Ole niihin aikoihin täällä wuorella, silloin hänen saat nähdä."

"Sen teenkin", sanoi Aimo iloisesti, "mutta mene sinä, nuorukainen, takaisin Kammon palwelukseen, koe Lempeä puhutella ja ilmoita hänelle, että Aimo, waikka sydänwerensä wuodattaisi, on hänet pelastawa Kammon kahleista. Tulewana iltana, ennenkuin aurinko on maillensa mennyt, pitää minulla joku pelastuskeino olla ajateltuna. Lähde nyt; toimita tehtäwäsi, ja onnea matkallesi!"

Nuorukainen meni, jättäen Aimon sywiin mietteisiin. Kun toisen päiwän aamu koitti, kokosi Aimo kaikki wäkensä Kappolanwuorelle, kertoi heille, mitä nuorukainen oli puhunut, ja sanoi: "Mikä nyt olisi paras pelastuskeino?"

Yksi joukosta wastasi: "Pian on wene kokoon kyhätty, tuokaamme siinä Lempi."

"Ei sowi", sanoi Aimo. "Kammo ja Ahti owat yksissä liitoissa; pian hän, weden isäntä, karille weneen wiskaisi ja muruiksi musertaisi. Parempi neuwo tarwitaan." Taas tuumattiin, ja wihdoin Aimo lausui: "Nyt olen keinon keksinyt: Katumaan läpi on polku tehtäwä."

"Viisas Aimo on keinon keksinyt", sanoiwat miehet, "kaunis nurmipolku on Lemmelle tehtäwä."

Nyt ruwettiin järween ajamaan kiwiä ja kantoja, multaa ja soraa. Sukkelaan joutui työ, waan illan tultua, kun aurinko juuri oli laskemaisillansa, jätti työwäki hämmästyneenä työnsä ja huusi osottaen sormillansa Mantereenwuorelle päin:

"Katso, wäkewä Aimo! Tuolla on Luonnotar!"

"Se on warmaankin Tellerwo, metsän kaunis tyttö!" huusiwat muutamat.

"Ei, ei, se on Lempi suloinen", wastasi Aimo. "Minä hänet tunnen, unelmani kaunottaren." Sitte hän huusi: "Lempi, sinun wapautesi hetki lähestyy!" -- ja kaiku wei sanat Lemmelle.

Päiwä kului; jo oli polku niin pitkälle walmistunut, että se kauniina, pitkänä niemenä lepäsi Katumaassa. Mutta eipä sitä nyt pitemmäksi saatukaan, -- työntekijät koettiwat työtänsä jatkaa, mutta turhaan, -- järwi oli sywä ja pohjaton, sitä ei woinut täyttää. "Pois, pojat", sanoi Aimo, "Älkää turhaan työtä tehkö, jääköön Pitkäniemi nyt sillensä. Ahti ei suwaitse työtämme, hän on tehnyt järwen pohjattomaksi; waan eipä tästä niemen päästä ole pitkä Mantereenwuorelle. Katumaa on nyt tywen, ja Ahti nukkuu, minä uin Mantereelle ja tuon Lemmen wapaana tänne."

"Tee se, wäkewä Aimo", sanoiwat hänen seuralaisensa, "silloin olet suurimman urhotyösi tehnyt."

Jo rupesi aurinko lähenemään läntistä taiwaanrantaa. Järwi lepäsi tyynenä, wälkkywänä. Aimo katseli Mantereenwuorelle päin ja jopa näki, mitä toiwoi näkewänsä, sillä Lempi seisoi wuorella.

"Nyt on pelastuksen hetki!" huudahti Aimo, ja Lempi wiipoitteli punaista ruususeppelettä wastaukseksi Aimolle, joka nyt hyppäsi järween ja pikaisesti ui toiwottuun rantaan, jossa hän Lempensä tapasi. Vaan nytpä oli heillä toinen toisellensa niin paljo sanottawaa, etteiwät huomanneet, että se aika, jonka Lempi wuorella sai olla, jo oli kulunut. Silloin nuorukainen, joka jo ennenkin oli Lemmen puolesta puhunut, tuli kiiruhtaen heidän luoksensa, huutaen:

"Joudu, Aimo, pelasta pian Lempi, sillä kohta on Kammo täällä!"

Pikaisesti sieppasi Aimo rakkaan taakkansa sylihinsä ja riensi järwen helmaan. Mutta samassa tuli Kammo wuorelle, ja nähtyänsä, että Lempi nyt oli toisen omana, julmistui hän kowasti ja kirkasi: "Aimo! Lempi! Jollette kohta takaisin palaja, niin Ahti, aaltojen isäntä, on teidät järwen sywyyteen upottawa."

"Lempi on minun, hän ei takaisin tahdo", wastasi Aimo, uiden eteenpäin. Mutta nytpä nousi aaltojen kuohu järwelle, ja jota enemmän Aimo pyrki Pitkäänientä kohti, sitä enemmän aallot hänet weiwät toisaalle. Vielä Kammo kerran kirkasi: "Lempi, palaja, taikka waiwut järwen pohjaan!" -- mutta Lempi nosti ihanaa päätänsä, huutaen suloisella äänellä:

"Vapaus ja rakkaus, teidän eestä kuolla woi!"

Samassa tuli suuri laine, peittäen järwen sywyyteen Aimon ja Lemmen, mutta kaiku wei Lemmen sanat metsään, joka järweä ympäröitsi. Tapio, metsän kultainen kuningas, kuuli sanat ja ihastui niin, että kaswatti siihen paikkaan, johon Aimo ja Lempi waipuiwat, kauniin saaren. Vaan Kammo seuroinensa läksi wihoissaan muille maille kaukaisille. Mutta saaressa puut kauniina kaswawat, ja Tuulikki, Tapion tytär, on wienyt niistä siemeniä lehdosta lehtoon, metsästä metsään, ja on wuosien kuluessa niistä kaswattanut puita kaikkiin maamme metsiin. Kun Suomen nuorukainen tywenenä, kauniina kesäiltana maansa metsissä kulkee, kuulee hän puitten latwoista hiljaisen huminan -- se kuiskaa hänen korwiinsa Lemmen sanat: "Vapaus ja rakkaus, -- niitten eestä kuolla woi!"

RIKAS KÖYHÄNÄKIN.

T----n kaupungin katuja pitkin ajoi komeissa waunuissaan eräs rikas, ylhäinen nuori rouwa. Kaksi somasti waatetettua lasta istui hänen kanssaan waunuissa.

"Äiti", sanoi näistä wanhempi, "ajakaamme maalle, siellä jo kaikki lehdikot owat wiheriäiset, ja siellä jo käkikin kukkuu."

"Menkäämme Annaa katsomaan", pyysi nuorempi, "hän sanoi asuwansa kaupungin lähellä."

Rouwa kysyi palwelijaltansa: "Tiedätkö, missä Annan asunto on?" Palwelija wastasi tietäwänsä, ja nyt he ajoiwat, niin että kiwikadut tärisiwät, pois kaupungista maalle päin.

Anna oli ennen ollut tämän ylhäisen rouwan nuoremman lapsen hoitajana. Silloin hänellä oli iso palkka, hywät waatteet ja hywä ruoka, mutta wapaus häneltä puuttui, sillä hän oli toisen palwelija. Annan kunnollisuus ja hywä luonne saattoiwat hänet pian erään nuoren rehellisen työmiehen tuttawaksi ja morsiameksi. Hän joutui naimisiin ja sai oman kodin; siinä hän oli onnellisena elänyt jo kaksi wuotta. Tämän entisen palwelustyttönsä asunnolle rouwa nyt käski palwelijansa ajamaan.

Vähän aikaa ajettuansa palwelija seisahdutti waunut wähäisen mökin edustalle. Mökki oli niin pieni ja matala, että melkein oli peittymäisillänsä sen wieressä kaswawien pihlajain lehewiin oksiin.

"Tässäkö Anna asuu?" kysyi rouwa.

"Niin, tässä", wastasi palwelija, ja aukaisi mökin owen, pyytäen herraswäkeänsä astumaan sisälle.

Komea rouwa meni lastensa kanssa matalasta owesta tupaseen ja katseli säälien nuorta waimoa, joka heidän sisään tullessaan liikutti kätkyessä makaawaa pientä lastansa.

"Voi Anna parka!" huudahtiwat tytöt, "tämä sinun kotisipa ei ole paljon isompi kuin meidän ison kahlekoiran koppelo."

"Vaiti, waiti, lapset!" sanoi rouwa, "älkää noin puhuko, Anna raukalla kyllä ilmankin on kärsimistä, hänellä, joka ennen asui meidän komeissa huoneissa, ja jolla oli kyllin kaikkea." Mutta Anna meni ilosilmin wieraitansa wastaan ja sanoi:

"Rouwa hywä, teidän luonanne oli minulla hywä palweluspaikka, mutta te ette saata aawistaakkaan, kuinka suuriarwoinen oma koti on sille, jonka aina on täytynyt toista palwella. Tämä wähäinen mökki on minun oma kotini, ja minä olen onnellisempi tässä kuin koskaan ennen."

Rouwa katseli kummastellen nuorta waimoa. Annan kukoistawat posket ja onnesta loistawat silmät todistiwat, että hän oli totta puhunut; mutta rouwan mielestä oli mökki niin ahdas, että hengitystäkin tukehutti, ja pian hän taas istui waunuissaan ajaen kaupunkiin päin.

Vuodet kuluiwat. Anna istui mökissään kangaspuissa, palttinata kutoen, hänen miehensä oli työssä, ja kolme wähäistä lasta leikitteli lattialla. Anna kutoi, niin että kangaspuut jyskyiwät, eikä huomannut, että waunut oliwat seisahtuneet mökin edustalle, ennenkuin owi aukeni, ja hänen entinen emäntänsä lastensa kanssa taas astui matalaan huoneeseen.

"Kah, minun hywä rouwani!" huudahti Anna, ja pyyhkiellen hikeä otsastansa hän sanoi: "Kudoin niin, etten huomannutkaan teidän tuloanne. Käykää istumaan -- lapset, menkää pois tieltä, että pikku neiditkin istumaan pääsewät."

"Voi Anna", sanoi rouwa, "on sinulla paljo wastuksia warmaankin. Oikein säälini tulee sinua, kun muistan, kuinka poskesi punottiwat meillä ollessasi, ja nyt olet noin laihtunut ja kalpeaksi käynyt."

"Rouwa hywä, silloin on kana huonoimmallansa, kun on poikaset pienimmällänsä. Ei ole minulla yhtään hätää. Mieheni saa hywän päiwäpalkan, ja minä, kun tämän kankaani walmiiksi saan, lähden kaupunkiin sitä myymään; siitä tulee taas rahaa hywästi elatukseksemme."

Rouwa antoi Annan lapsille makeisia, sanoi sitte hywästi ja läksi pois, kummeksien, miten tuommoisessa mökissä, kuin Annan koti oli, saattaisi elää kolmen lapsen kanssa.

Taas oli muutamia wuosia kulunut, ja nämät wuodet oliwat Annalle monta kärsimystä tuottaneet. Hänen miehensä oli kuollut ja köyhiä wuosia ollut, jonka wuoksi Annallakin oli työn puute. Hänen täytyi lastensa kanssa mennä ihmisten armoa anomaan. Eräänä päiwänä, kun he kulkiwat T----n kaupungin katuja pitkin, nuori tyttö, joka koulusta palasi, heidät tapasi ja huudahti: "Anna!" Tämä tyttö oli Annan entinen hoitolapsi. "Voi Anna hywä!" sanoi tyttö, "tule äitini tykö, hän sinulle kyllä jotakin antaa." Vaimo meni, ja hänen tultuansa tuohon komeaan taloon muistui hänen mieleensä selwästi se aika, jolloin hän ennen siellä palweli.

Rouwa tuli Annan luo ja antoi hänen lapsillensa wanhoja waatteita ja heille kaikille ruokaa. Anna otti ne wastaan lausuen tuhansia kiitoksia. Nyt sanoi rouwa: "Oi Anna parka, etkö tunne itseäsi kowin onnettomaksi täällä, näissä huoneissa, joissa ennen olet suruttomia päiwiä elänyt?"

"Rouwa hywä", wastasi Anna, "mieron tie on joka paikassa raskas, mutta onneton en kuitenkaan ole, en, en suinkaan. Minä tiedän, että kaikki wastoinkäymiset, mitkä Jumala minulle lähettää, owat iäiseksi onnekseni; ja sydämmessäni asuu tunne, joka on minun maallinen onneni. Se seuraa minua kuhunka menemme. Se tunne on äidin rakkaus. Jokainen hymyily näitten pienten huulilta tekee minun sydämmelleni sanomattoman ilon. Kuinka siis saattaisin sanoa itseäni onnettomaksi?"

"Äidin rakkaus!" sanoi rouwa. "Oikein sanoit, se on wäkewä tunne sydämmessämme. Minä katselin lapsiasi ja ajattelin: Kuinka kowaa olisikaan, jos minun täytyisi nähdä omat lapseni tuossa tilassa -- ja päätinpä ottaa sinut ja lapsesi asumaan tuonne meidän leiwintupamme takana olewaan kamariin. Siellä saat työtä tehdä ja olla minun ruoassani. Katso, Anna, tämän lahjan antoi sinulle _äidin rakkaus_."

Annan silmistä wieri kyyneleitä, ja hän kiitteli sydämmellisesti entistä emäntäänsä. Mutta rouwa sanoi:

"Älä minua kiitä. Anna, sinä olet köyhyydessäsi rikkaampi kuin minä, sillä sinulla on tyytywäinen sydän, mutta minä olen usein tyytymätön, waikka minulla on maallista tawaraa kyllä. Sitä tahdon sinullekin antaa, mutta hywällä esimerkilläsi ja'a sinä sen sijaan minulle parempaa tawaraasi: sitä täydellistä tyytywäisyyttä, joka kaikissa elämänwaiheissasi sinut noin onnelliseksi tekee."

Katri.

1.

Kirkkaana paistoi aurinko taiwahalla, laskein kultaista loistettaan aamu-tuulessa hiljaisesti liikkuwille joen aalloille, ja kaste-helmet kimalteliwat puissa sekä ruohossa. Joen-äyräällä oli kankaita walkenemassa, ja näitä katsomaan tuli nyt eräs kahdeksantoista-wuotinen neito. Hän oli hoikka warreltansa, waan kaswonsa ymmyrkäiset ja werewät, ja hänen waaleat hiuksensa oli pantu kahdelle kauniille palmikolle, jotka pehmeinä putoiliwat hänen hartioillensa. Neito kantoi olallansa pari kankaan mittaa, joita hän taas alkoi laskea walkenemaan; hän ennätti net jo lewittää äyräälle ja aikoi niitä juuri ruweta nappuloimaan, kun maantieltä kuului ratasten jyrinä. Tyttö tuskin ennätti katsoa taaksensa, ennenkuin kuuli tutun äänen huutawan:

"Kas niin, Katri! Tuo on hywä, laita wain kapiot walmiiksi, sillä nyt minä jo pian tulen."

Tämä puhuja oli Anttilan Antti, yhdenkolmatta-wuotinen poika. Hän oli kylän nuorukaisista kaikkein kelwollisin ja oli ollut Katrin rippikoulu-kumppani. Antti wei nyt puukuormaa kaupunkiin, ja nähtyänsä Katrin äyräällä koetti hän saada tämän kanssa naimis-kauppaa alkuun, mutta Katri wastasi:

"Mitäs tuommoisia puhut? Luuletpa warmaankin minua hywin herkkä-uskoiseksi."

"En luulekkaan, mutta sanon wain, että jos joku minua ennen tulee pyytämään sinua omaksensa, niin älä häntä ota. Kuule! Teetkö niinkuin pyydän?"

"Saadaanpa nähdä."

"Ihmiset sanowat, että Mattilan Mikko sinusta paljon pitää."

"Sanowatko niin? Eikö he myöskin sano, mitä minä Mattilan Mikosta pidän?"

"Puhutaanpa, ettet sinä hänestä huoli."

"Silloinpa ei ihmiset walehtele."

"Oikein on harmillista, että tämä talo on näin lähellä maantietä."

"Miksi? Etkö luule, että kotoni pihassa olewat wahterat ja pihlajat suojelewat meitä maantien pölystä?"

"Sinä nyt olet sillä tuulella, ett'et tahdo sanojani ymmärtää. Minä tarkoitan sitä, että Mattilan Mikko pääsee liian helposti tänne, sillä hän käy usein kaupungissa, ja silloin on aina sopiwa poiketa näin lähellä maantietä olewaan taloon."

"Entäpäs tätä; anna hänen tulla, kyllä hän minun puolestani saa tulla ja mennä, en suinkaan minä hänestä huoli."

"Sinä, Katri, olet toki wiisas tyttö. Sen kyllä huomaa, että sinä olet kaupungin koulua wähän käynyt."

"Wai niin."

"Niin, ei se haita, että tiedät wähän sitä ja tätä, jota eiwät nuot meidän kylän tytöt tiedä. He owat niin tyhmät kinkereillä, ett'eiwät ymmärrä ikään mitään papille wastata."

"Tieto ei ikänä taakkana ole. Kyllä minä saatan kankaani kutoa siinä, kuin joku muukin, waikka jouto-aikana luen ja wähän kirjoitustakin harjoittelen, mutta älä sinä tuosta kaupungin koulusta mitään puhu, sillä se puhe on wain pelkkää pilkkaa."

"Hywästi sitte! Kukatiesi saan sinua nähdä, kun kaupungista palaan?"

"Mahdollista kyllä. Hywästi nyt!"

Antti lähti, waan Katri jäi nappuloimaan kankaitansa. Hänen sydämmensä käwi surulliseksi. Hän katseli sinne päin, johon Matti lähti, waan pian oli matkustaja joutunut mäen taakse, ett'ei Katri häntä enään nähnyt. Aallot loiskiwat, perhoset lenteliwät kukkien ympärillä, ja sääski-parwi tanssi; koko luonto oli ylen ihana, mutta Katri toki surullinen, sillä hän muisti isäänsä, jota hän wain wuosi takaperin oli saattanut hänen wiimeiseen lepo-kammioonsa, hautaus-maahan.

"Tietänewätkö kuolleet eläwistä mitään?" ajatteli Katri. "Nähneekö isäni minua nyt, kun tässä yksin kuljen?" Katrin mieleen muistui, miten hän lapsena joka ilta sai nukkua isän weisatessa ehtoo-wirsiä, sekä ne hetket, joina hän kesällä pyhä-iltoina oli isänsä seurassa ollut niittu-mailla; isä oli silloin puhunut rakkaasta luojasta, joka oli tehnyt koko luonnon wiehättäwän ihanaksi ja tullut ihmiseksi kaikkein syntisten tähden. Katrin näitä muistellessa nousi kyyneleet hänen silmiinsä ja hän ajatteli taas: "Äitini on kelwollinen työ-ihminen, mutta ei hän lue eikä weisaa, sen saan nyt wain yksin tehdä, sillä isäni on poissa, i'äti poissa!"

Katri lähti äyräältä ja meni kotiinsa. Kamarinsa akkunalla oli hänellä wähäinen kaswawa myrtti sekä palsamiinikukka, ja tuosta Katri nyt ilostui, että palsamiini oli täydessä kukassa. "Kun Matti tulee kaupungista tänne, niin saapa hän nähdä, että olen hywin hoitanut kukkaseni", ajatteli Katri.

Ilta-puolella palasi Matti muutamien kyläläisten seurassa. Katri tuli juuri lehmiä lypsämästä, ja Antti huusi: "Hywää iltaa, Katri!" sekä heitti hänelle samassa pari omenaa; sitte lisäsi hän wielä: "Nyt on minun kiiru kotia, muista wain, mitä aamulla sanoin." Wastausta odottamatta ajoi hän nyt aika wauhtia pois.

2.

Katrilla oli kaksi weljeä, jotka asuiwat lähimmässä kylässä toisella puolen jokea. Heillä oli molemmilla wähäinen talo ja punaiseksi maalattu asunto. Toinen heistä ei toki awioliitossaan oikein onnellinen ollut, sillä hänen waimonsa ei muusta lukua pitänyt, kuin ruo'asta ja waatteista, mutta Katrin weli ajatteli niinkuin hänen isä-wainajansakkin, että ihmisen elämällä on parempi tarkoitus. Hän ei toki ikänä koto-oloistansa mitään puhunut, sillä hänen oli ajatuksensa, että miehen ja waimon ei sowi toisiansa moittia. Usein tämä weli käwi äitiään ja sisartaan terwehtimässä ja nytkin tuli hän eräänä lauwantai-iltana heidän tykönsä. Katri meni weljeänsä wastaan, iloisesti huutaen: "Heikki! Olipa" -- Muuta ei hän ennättänyt sanoa, sillä samassa hän hämmästyi, kun näki Heikin kanssa toisenkin miehen, Mattilan Mikon, tuon, joka yks-päisesti pyrki Katrin sulhaseksi.

Katri aukaisi tuwan owen ja wieraat astuiwat tupaan, jossa talon emäntä heitä mieli-hywällä wastaan otti, mutta Katri riensi pois kyökkiin.

Emäntä piti paljon Mikosta ja olisi halusta hänen ottanut wäwykseen, sillä Mikko oli rikas sekä kokosi tawaraa, miten wain saatti, ja tämäpä juuri oli emännän mielen mukaista. Hän oli sen wuoksi Mikon tulosta warsin hywällä tuulella ja käski Katrin keittämään maito-puuroa illalliseksi sekä paistamaan raswaista sian-lihaa.

Talossa oli iso hopea-pokaali, joka ainoastaan pidoissa taikka kihlauksissa otettiin esille, ja senpä emäntä nyt toi pöytään täynnä waahtoawaa olutta. Mikko katseli mieli-hywällä pöytää, miten siihen tuotiin yhtä ja toista lisäksi, ja kun Katri käymältä tuli sisälle, silloin Mikko wilkasten Katriin sanoi:

"Minä olen nyt uuden huone-rakennuksen saanut talooni, ja karjaa on enentynyt; rahaa on minulla säästö-pankissa, mutta säästänyt olenkin kelpo lailla, että pelkkää sekuli-leipääkin olemme syöneet, waan kyllä nyt onkin talo hywässä kunnossa." Näin sanoen hän aina wilkasi Katriin, mutta Katri meni kyökkiin puuroa sekoittamaan, ajatellen itseksensä:

"Jumalan sanassa sanotaan: mitä se ihmistä auttaa, jos hän woittaa kaiken maailman ja kuitenkin saattaa kadotuksen sielullensa." Näin miettien seisoi Katri puuroa sekoittaen, kun hänen weljensä tuli sisälle, sanoen:

"Kyllä kai sinä Mikon asian tiedät?"

"Hm, kai hänellä on tuo wanha asia taas?"

"Niin on, tottahan siitä joskus pitää päätös tehtämän; mutta en minä toki usko, että sinä hänelle olet waimoksi sopiwa, sillä hänpä on oikea mammonan orja. Tätä en suinkaan sano häntä panetellakseni, waan sen wuoksi, että asian oikea laita on semmoinen."

"Niinpä onkin. Hän on warmaankin unhoittanut, että hänellä on kuolematoin sielu, joka ei ole sillä autettu, että hän markkoja säästö-pankkiin panee."

"Et suinkaan sinä hänestä huoli?"

"Minä? En mar! Minäpä tulen isääni, eikä hän ikänä ahneista ihmisistä pitänyt."

"Mutta äiti ottaisi halusta Mikon wäwykseen. Oletko huomannut, että hän on tuonut hopea-pokaalin esille, sepä on jo ikään kuin lupauksen merkki, sillä eihän siitä ole olutta juotu paitsi kesteissä ja kihlauksissa."

"Kyllä minä pokaalin lasken kaappiin takaisin, ennenkuin iltaselle menemme, ja toiwonpa, että Mikko siitä ymmärtää, mitä tarkoitan."

Kun iltanen oli walmistettu, otti Katri pokaalin ja laski sen kaappiin paikallensa, mutta Mikko huudahti:

"Katri! Anna pokaalin olla pöydällä."

"En, sillä tänään se on sopiwampi kaapissa."

"Minulla on myöskin tuommoinen kotona. Ei minulta nyt enään mitään muuta puutu paitsi yksi hewonen ja pari mullikkaa sekä juuri kupari-kattila, jota tarwitaan olutta pannessa ja pyykkiä pestessä. Täällähän on kyökissä semmoinen, ja Katri sen, tiemmä, saakin myötäjäisiksi."

"Jos saankin, mikäpä hyöty sinulla siitä on", lausui Katri kaappia tukitessaan.

"Niin, eipä olekkaan", wastasi Mikko, "sillä sinä et warmaankaan tahdo sitä walkealle panna, mutta meidän omaksihan se toki tulee ja jää perintö-kappaleeksi sukuumme."

"Enpä ymmärrä, mitä sinä tarkoitat", wirkkoi Katri.

"Syödään nyt iltaista ensin", sanoi emäntä', "niin saamme sitten selwemmin puhua asiasta."

Mikkoa ei tarwinnutkaan kahdesti käskeä. Nyt ruwettiin siis iltaselle, ja emäntä lausui: "Mikolla on nyt uusi huone-riwi walmiina."

"Sehän mahtaa olla hupaista Mikon mielestä", wastasi Katri.

"Pian minä sen walmiiksi laitan, mitä työkseni otan", kehui Mikko.

"Anna muitten kiittää, jos sinussa kiittämistä on", pilkkasi Katri.