Chapter 2

»Sillä aikaa, kun Laura on lastentarhassa, minä käyn ostamassa kaupasta samallaisen nuken. Se pannaan Päivölään, ja kun Laura tulee, ei hän tiedä mitään.»

Lehtorin rouva lähti heti päällysvaatteita riisumatta. Ja Leena sai elämäntoivoa, mutta oli säikähdyksestä niin rampautunut, ettei kyennyt jaloilleen lehtorin auttamatta.

Rouva palasi tyhjin käsin kaupungilta. Nukkeja ei ollut enää kaupassa. Oli sanottu, että uusi lelutilaus saapuu näinä päivinä ja ehkä tulee silloin niitäkin nukkeja, vaan ei ollut varmaa. Ja rouva heittäysi tuoliin surullisena.

»Oli se ikävä ja surullinen tapaus», sanoi lehtori istuen ja jääden oikein tarkemmin tapausta ajattelemaan nyt, kun Veli Erkki tuntui lopullisestikin menneeltä mieheltä. Ja hän muisteli vainajaa. Oli jäänyt mieleen monta hauskaa ja kaunista kohtausta, aivan ihmiselämän todellisia kohtauksia Kirstistä ja Veli Erkistä. Tuossa vielä äsken, kun olivat leikkineet, hän kuljettaen Veli Erkkiä, Laura Kirstiä, olivat nuket puhuneet heidän suullaan tulevaisuuden toiveista. Olivat olleet kirkkaita toiveita. Kirsti oli ehdottanut, että Veli Erkki lukisi tohtoriksi ja sitten he yhdessä retkeilisivät ulkomailla. Veli Erkki oli luvannut. Ja oli kuvailtu jo tulevia matkoja ja hauskoja aikoja.

Lehtorin silmät sattuivat Kirstiin, joka istui muutaman kukkajalustan juurella -- Runebergin puistossa -- odottamassa Veli Erkkiä. Toinen elossa, toinen kuollut -- niin, todella kuollut. Lehtori huokasi.

»Mutta jos siellä kaupassa sanottiin, että niitä ehkä tulee pian, niin silloinhan on vielä toivoa», sanoi lehtori lohdutettuna ja lohduttaen. »Ja sitä paitse: totta kai niitä tilaamalla voi saada ainakin tehtaasta, jossa niitä on valmistettu. Eihän tässä hätää ole. Ei Veli Erkki olekaan kuollut!»

Lehtori alkoi selittää, miten asia järjestetään niin, ettei Laura onnettomuudesta aavistakaan. Se käy varsin sukkelasti ja helposti: hän jatkaa vain leikkiä siitä, mihin Lauran kanssa olivat lopettaneet.

Lauran kotiatuloon oli lehtorilla kaikki järjestetty. Kirsti oli Päivölässä hymyilevänä, ja lehtori esitti Lauralle kirjeen Veli Erkiltä, joka selitti, että hän on mennyt maaseudulle viikoksi tahi pariksi lukemaan ahkerasti, suorittaakseen tohtorintutkinnon. »Koeta nyt pitää hauskaa yksinäsi sen aikaa, rakas sisko», niin loppui kirje.

»Onnistui erinomaisesti», hymyili lehtori vaimolleen, kun oli esittänyt asian Lauralle.

Mutta kun lehtori oli jo jättänyt mielestään koko tapauksen ja istui työssään, tuli Laura hänen luokseen ja sanoi:

»Oletko, isä, kuullut siitä kauheasta tapaturmasta?»

»Mistä kauheasta tapaturmasta?» kysyi lehtori, luullen että Laura on jonkun kyökissä kävijän kuullut puhuvan jostakin aivan äsken tapahtuneesta onnettomuudesta.

Laura kertoi:

»Maaseudulle mennessään Veli Erkki on joutunut pillastuneen hevosen jalkoihin ja siinä rytäkässä kuollut.»

»Mistä sinä sen tiedät?» kysyi vähän harmistuneena lehtori, luullen että Leena oli asian Lauralle ilmoittanut, vaikka oli kielletty sitä tekemästä ja kehottamalla kehotettu olemaan aivan kuin hänellä ei olisi vähintäkään tietoa koko Veli Erkin onnettomuudesta.

Laura näytti Veli Erkin hattua ja hopeista vyötä ja muutamia posliinipaloja, jotka tunsi Veli Erkin poskikappaleiksi ja jotka hän oli löytänyt salista läheltä yliopiston kirjastoa.

Lehtori oli jähmetyksissään ja jännityksissään. Odotti vain milloin Laura itkuun räjähtää. Mutta Laura ei räjähtänyt. Aivan levollisena hän lähti kerrottuaan tuon kauhean tapauksen. Ja päivällistä syödessä Laura puheli iloisesti ja usein itsekseen hymyili, mikä hänelle oli tullut omituiseksi tavaksi.

»Meidän neidistä taitaa tulla sellainen tyttö, joka ei pojista välitä», sanoi lehtori vaimolleen ihmetellessään tälle sitä kummallista seikkaa, ettei Laura itkenyt lainkaan Veli Erkin onnettomuutta.

»Niin, en ymmärrä», sanoi rouva. »Päivölän Kirsti kuitenkin näkyy surevan», jatkoi rouva purskahtaen itse itkuun.

»Kirsti?» ihmetteli lehtori. »Sitäpä on soma nähdä.»

Hän meni tirkistelemään Päivölään.

Kirsti oli Päivölän salin sohvalla puoleksi makaavassa asennossa, niin että silmät olivat puolitiehen auki.

»Todellakin!»

Sen katse oli nyt hervakka ja kyyneleinen, niin kyyneleinen, ja suu itkunilmeinen. Hänen äänetönnä maatessaan siinä näytti kuin hän olisi ollut puoleksi tajuillaan, puoleksi tajutonna, niin synkän surun, niin mustan murheen vallassa, ettei voinut itkeä ääneen, ei edes valittaa.

Oli tuskallista katsoa.

Tuo syvän murheen kuva painui niin lehtorin mieleen, ettei se jäänyt silmistä mielenkiintoisimmassakaan työssä. Laura puuhaili iloisena itsekseen, lauleskeli ja kävi puhelemassa ja hymyilemässä, mutta sittenkin lehtori odotti malttamattomana uutta Veli Erkkiä, Kirstin vuoksi.

Pian saapuikin uusi Veli Erkki muutamana iltapäivänä. Lehtorin ja rouvan iloksi ja riemuksi Leenalle, joka kävi makaamassa melkein joka päivä Päivölän edessä hokien: minä vaivainen, syntinen.

Lehtori itse oli seremoniamestarina järjestämässä kuolleista nousseen Veli Erkin kotiatuloa. Hän oli sepittänyt kirjeen, joka oli osotettu Neiti Kirsti Päivölälle:

»Rakas Sisko.

Olen varma, että sinä olet itkenyt minua kuolleena. Lähellä kuolemaa olen ollutkin. Minulle sattui tapaturma, josta sitten sinulle kerron tarkemmin. Olen näin kauan maannut sairaalassa, jonne minut jo kuolleeksi luultuna oli kannettu. En ole ennemmin kyennyt kirjoittamaan. Mutta nyt olen terve ja saavun luoksesi pian. Sitten meidän taas on hauska. Odotan malttamattomana hetkeä, jolloin saan sinua syleillä, rakas sisko. Siis näkemiin.

Veli Erkki.»

Tämä kirje kädessä ja taskussa Veli Erkki, jonka sopivassa tilaisuudessa oli ilmestyttävä Päivölään, lehtori istahti illallispöytään ja asian valmistukseksi kysyi:

»Vieläkö Kirsti itkee?»

»Ei», oli Lauran lyhyt vastaus.

Hämmästyneinä katselivat vanhemmat toisiaan ja yhteen ääneen sitten kysyivät:

»Minkä vuoksi ei?»

»Kirsti on kuollut.»

»Onko sekin särkynyt?» huudahti lehtori katsahtaen vaistomaisesti Leenaan, joka seisoi ovella odottelemassa kirjeen lukua ja nähdäkseen sen vaikutusta.

Lauran vastaus kuului:

»Kirsti Päivölä lyhyen taudin sairastettuaan levollisesti nukkui kuoleman uneen tänään kello viisitoista minuuttia. -- Kiltti äiti, voileipä ja pikkuruikkuinen pala juustoa, saanko?»

Lehtori syöksyi rouvan kamariin, sytytti sähkövalon vaaleanvihertävään kattolyhtyyn ja paneutui Päivölän eteen maata. Sen salissa oli pimeää, ainoastaan kuvastimen kohdalla kuumotti sen verran, että näkyi sen hyllylaudalla Veli Erkki vainajan hattu ja hopeinen vyö. Mutta Päivölän makuuhuoneeseen paistoi kattolyhdyn valo värikkäiden ikkunain läpi omituisella valaistuksella. Sinne tirkistäessään lehtori näki Kirstin valkoisessa puvussa makaavan sängyssä.

Kuollut?

Niin kalpea kuin kuollut.

Ennen avonaisina niin kirkkaat, iloa hymyilevät ja sitten raollaan syvää tuskaa kyynelöivät silmät olivat nyt ummessa ja syvä rauha lepäsi pitkäripsisillä silmäluomilla, rauha otsalla ja valkoisilla ohimoilla. Mutta kaunishuulisen suun ympärillä oli vakava, surumielinen ilme.

Ooh, miten se oli hänen vaimonsa näköinen!

»Kuollut!»

Lehtori painoi päänsä lattiaan.

Siinä hän makasi Kirstin kuolinhuoneen edustalla, kirje ja Veli Erkki taskussa, ja -- itki.

KOLMAS LUKU.

Lehtorin rouva oli karkottunut kamaristaan niin, että joululahjatyönsäkin muualla teki. Leena kun kävi siellä jokapäiväistä siivousta pitämässä, itki tuhersi. Lehtorilla oli kamarissa käyntiä harvoin, poikkeustapauksissa vain, ja astui huoneeseen huoaten niinkuin sieltä lähtikin.

Päivölä oli hautakumpu, lehtorin rouvan kamari hiljainen hautuumaan puisto. Syksyn kauniit päivät sinne paisteellaan lisäsivät kaihoa, pilviset varjollaan loivat toivottomuutta.

Mutta silloin tällöin kuului kalmistosta peiponpojan visertelyharjotuksia: Laura siellä lauleskeli.

»En minä ymmärrä», sanoi lehtori vaimolleen, kun he istuivat salissa ja Lauran laulu kuului taas sieltä synkästä kamarista. »Me luulimme hänen itkevän itsensä kuoliaaksi, mutta hän laulelee iloisesti. Meihin koski, hän kylmäksi jäi. Tuleeko hänestä tunteeton ihminen?»

»Lapset kai eivät kuolemaa ymmärrä. Pappilain tyttölasten hautajaiset ovat yhtä mieluisia ja hauskoja leikkejä heistä kuin heidän häänsä ja ristiäisensä», selitti rouva. »Mutta muuten ei tapaus liene mennyt aivan jälkeä jättämättä Lauraankaan», jatkoi hän ja kertoi, että kun Laura, ollessaan tänään hänen kanssaan kaupungilla, oli huomannut kauppapuodin ikkunassa pojanhatun, joka oli Veli Erkin hatun näköinen, oli pyytänyt sen saadakseen ja itkun voimalla koettanut pakottaa ostamaan.

»Vai niin? Todellakin? Olisi pitänyt ostaa se», sanoi lehtori pehmoisella säälin äänellä. »Pelkään, että hän piti sinua sydämettömänä.»

»Mitä hän sillä olisi tehnyt, pojan hatulla?»

»Sepä olisikin ollut hauska nähdä, mitä hän sillä olisi tehnyt. Hänen kiihkeän halunsa takana täytyi olla jotakin muuta kuin äkillinen, haihtuva päähänpisto.»

Lehtorin rouva naurahti.

Lehtori punastui ohimoilta. Rouvan nauru ei hänen mielestään ollut paikallaan, sillä olihan tässä intresantti psykologinen kysymys, jonka perille oli hauska päästä. Lehtori tapaili muotoa huomautukselleen, mutta jokaisessa sanassa tuntui hänestä olevan loukkaava kärki, ja hän pelkäsi äänensäkin sävyä. Sanoakseen mieltä pahoittamatta tuon yksinkertaisen lauseen, ettei tässä ollut mitään naurettavaa, ei hänellä ollut muuta keinoa kuin sanoa se vieraalla kielellä:

»Ma chère, il n'y a pas tant à rire.»

Rouva selitti naurunsa syyn: hänen oli yhtäkkiä muistunut mieleen lapsuutensa ajoilta muuan tapaus, kun hän oli pojaksi pukeutunut. Ja sen johdosta hän oli nyt ajatellut Lauraa, Veli Erkin hattu päässä.

»Sinäpä sen sanoit», lausui lehtori ilahtuneena ja mielen pohjalla katumus, että oli antanut itsensä ajatella vaimostaan loukkaavaa. Ja hymyillen hän jatkoi: »Olen ollut huomaavinani, että tytöt mielellään leikkivät poikaa. Arvelin jotakin tuon tapaista minäkin, että Laura tahtoo näytellä Veli Erkkiä. Kysymys on silloin, miten käy Kirstin. Eikö hän virkoa kuolleista? Minä olen niin utelias näkemään, että menen Lauran kanssa ostamaan tuon hatun. Tahi: ei! Sinä tietysti menet, etten minä sinun kustannuksellasi joudu parempaan valoon.»

»Mutta hatun saatuaan Laura alkaa pyytää muitakin Veli Erkin tamineita», huomautti rouva.

»Ne hankitaan tietysti.»

»Sitten olisi parasta yksintein teettää koko puku Veli Erkin puvun malliin», sanoi rouva, jota alkoi huvittaa ja haluttaa nähdä Laura Veli Erkkinä.

»Se on tosi. Silloin hänen kyyneleensä tulee runsaasti palkituiksi», myönsi lehtori.

Kumpikin oli niin huvitettu näkemään, mitä tuleman piti, että vaikka joulu oli jo lähellä, eivät malttaneet jättää pukua joululahjaksi. Ja lisäksi ostettiin vielä suuri leikkihevonen kärryineen, joihin Laura mahtui istumaan, kun Lauran mieluisimpia leikkejä oli ollut Kirstin ja Veli Erkin ajeluttamassa käyttäminen pienellä leikkihevosella.

Merkillistä!

Laura riemastui näistä tavaroista, mutta ei hän Veli Erkiksi pukeutunut, ei yrittänytkään. Ei sittenkään, vaikka tehtiin siihen suuntaan viittauksia ja lopuksi suorin sanoin kehotettiinkin. Hän säilytti puvun niineen kuin se oli laatikossa, jossa se oli tuotu, ja hevonen sai seistä jouten sievine kärryineen. Hän niitä katseli, vaan ei koskenut. Katseli hymyillen.

»Hän hymyilee kaikelle», sanoi lehtori. »Kaikelle ja aina, istuipa tai kulki tahi nukkui. Hän pulppuaa hymyä kuin pieni, mutta ehtymätön lähde vettä.»

Sitä pulppusi niin runsaasti, että Lauran aivan kuin helpotuksekseen täytyi tuon tuostakin käydä vuodattamassa hymyä isälle ja äidille. Kesken kaiken, aivan sanaa puhumatta hän juoksi heidän luo, katsoi silmiin aivan kuin jotakin kysyäkseen tahi sanoakseen, mutta sanojen sijaan tuli vain hymy, joka heti ilmaisi, ettei ollutkaan mitään sanottavaa.

Lauran äitiä tuo alkoi vähitellen vaivata, niin että kerran, kun Laura oli juossut hymyilemässä isälle ja sitten jonkun hetken kuluttua syöksyi hänen luokseen hymyilemään, juostakseen sitten taas takaisin puuhiinsa, äiti kysyi:

»Mitä sinä, kultaseni, tarkotat?»

Laura jäi ääneti aivan kuin miettimään, mitä hän tarkottaa.

»Mitä sinä hymyilet?» uudisti äiti kysymyksensä.

Laura hymyillen katsoi vuoroin isää, vuoroin äitiä, ja viipyi hetkisen aikaa, ennenkuin hän sai valituksi monista vastauksistaan:

»Kirkkaita päiviä.»

Vanhemmat ihastuneina ja hämmästyneinä katselivat toisiaan. Sitten isä otti tytärtään vyötäisistä, kohotti hänet monta kertaa korkealle ilmaan, puristi syliinsä ja suuteli:

»Isän ja äidin kirkas päivä.»

Tämä kirkas päivä peittyi pilveen iloisena jouluaattona.

Koko päivän Laura oli viserrellyt ahkeraan kuin peipponen ja ollut kirkkaampi päivänsäde kuin koskaan ennen. Eikä illalla sytytetty joulukuusi kymmenine kynttilöineen ja kimaltelevine kulta- ja hopeakoristuksineen ollut niin säteilevä kuin Laura, joka istui salin sohvalle odottamaan lahjoja.

Niitä tuli toinen lahja toisensa perästä ja toinen toistaan kauniimpi.

Mutta Laura odotti vieläkin istuen sohvalla ja hymysuin tähystäen etehisen ovelle.

»Joulupukki on jo konttinsa tyhjentänyt», sanoi isä.

Laura aivan kuin säikähti, muuttui äkkiä vakavaksi, mutta luullen isän laskevan leikkiä hän alkoi uudelleen hymyillä ja tähysteli etehisen ovelle.

»Ei tule enää mitään», vakuutti äiti ja saadakseen varmasti vakuutetuksi Lauran, meni hänen kanssaan katsomaan etehiseen.

»Katso nyt, ei ole mitään.»

»Kyllä täällä onkin jo kylliksi», sanoi isä. »Joulupukin konttiin ei olisi mahtunut enää silmineulaakaan.»

Laura oli tyytymättömän näköinen. Surullisen näköinen. Äänetön ja hämillään. Hän ei näyttänyt välittävän vähääkään saaduista lahjoista.

Lehtori kuiskasi vaimolleen:

»Olemme tehneet suuren erehdyksen: antaneet liiaksi. On käynyt kuin ylensyödessä: haluttaa lisää ja se, minkä on nauttinut, herättää vastenmielisyyttä ja pahoinvointia.»

Laura oli koko illan kuin mykkä. Nukkumaankin meni sanomatta hyvää yötä ja siunaamatta pani maata.

»Mikä hänen mahtaa olla?» kysyi lehtori vaimoltaan.

»En ymmärrä», vastasi rouva ja jonkun ajan kuluttua lähti katsomaan, nukkuuko Laura.

Laura oli valveilla.

Äiti kumartui painaen poskensa vasten Lauran poskea.

»Mikä sinun on?» kuiskasi äiti, ripittäjä.

Ripitettävä, Laura, vastasi:

»Ei tullut kirkas onni.»

»Mikä kirkas onni?»

»Se, jota minä olen niin odottanut, että on ollut hauska olla.»

»Mitä sinä olet odottanut?»

»Sitä poikaa.»

»Minkälaista poikaa?»

»Reipasta, rohkeaa, iloista poikaa.»

»Mikä poika se on?»

»Se, jolle minä sen hatun olisin ostanut.»

»Missä se poika on ollut?»

»Roomassa.»

»Veli Erkkikö?»

»Ei, vaan elävä veli.»

Syntyi hetken äänettömyys. Sitten äiti suuteli Lauraa ja sanoi:

»Luetaan nyt yhdessä siunaus. Sitten sinä nukut rauhassa.»

Äiti nousi ja meni seisomaan ikkunan luo, josta katseli ulos.

Laura sängystään näki mustan ikkunan takana epämääräisen haamun, jolla oli kädet ristissä ja joka puheli äidille. Nähdäkseen tarkemmin Laura nousi istumaan, mutta äiti samassa kääntyi ja se haamukin katosi. Kun äiti oli ovella menossa saliin, kysyi Laura:

»Kuka se oli?»

»Kuka niin?»

»Se, jonka kanssa puhelit.»

»Missä ja milloin?»

»Tuossa ikkunan luona.»

Äiti vähän aikaa viivyteltyään vastasi: »Puhelin Jumalan kanssa.»

Laura pani pettyneenä maata. Hänestä oli näyttänyt, että se oli nainen ja äidin näköinen. Oli luullut, että se oli se kiltti täti, ja että äiti oli käskenyt tädin mennä hakemaan veljeä, ja että täti oli luvannut ja lähtenyt.

Hän valvoi edelleen ja vieläkin odotteli. Kuunteli jokaista ovenkäyntiä, joka silloin tällöin kuului kaukaisena kumahduksena kivirakennuksen suuresta käytävästä. Viimein ei kuulunut kumahduksiakaan.

Ikkunan takana oli nyt kuumottava valo. Sisällä huoneessa hämärä, että erotti jokaisen esineen. Liikkumatonta. Äänetöntä. Tuntui, että nyt oli joulu loppunut, että nyt ei veli enää voi tulla.

Minnekä on veli jäänyt?

Jos Leena ei olekaan muistanut toimittaa asiaa?

On, koska oli tullut veljen tavaroita.

Jos on joutunut Surman suuhun?

Ei, sillä hän on reipas poika.

Jos on kaatunut pahan Kalman kartanolle?

Ei ole kaatunut Kalman kartanolle, sillä hän on rohkea ja iloinen poika.

Jos on jäänyt siihen suureen kaupunkiin, jossa kaikissa taloissa on kirkas valaistus ja kuuluu kaunis soitto sisältä, vaan ovet ovat lukossa, ettei mihinkään sisälle pääse?

Sinne on jäänyt. Ei ole mahtunut joulupukin konttiin, kun oli muuta tavaraa niin paljon, ettei silmineula olisi sopinut.

Sinne se raukka kuolee kadulle.

Lauralle tuli hätä.

Kuka pelastaa?

Kiltti täti!

Laura nousi sängystä ja hiipi pitkässä valkoisessa yöpaidassaan Leenan luo kyökkiin tiedustamaan, missä asuu se täti.

Kyökissä oli kirkasta, kun kuu paistoi huoneeseen ikkunan täydeltä. Mutta varjoiselta seinältä vuoteesta kuului kuin suuren koiran vihaisia murahduksia. Laura jäi vähän pelästyneenä seisomaan keskilattialle hopeankirkkaaseen kuutamoon.

»Eikö Leena olekaan täällä?» huusi hän.

Koira herkesi murisemasta.

»Missä Leena on?»

Joku nousi istumaan vuoteessa, katsoi kummasti, silmät suurina päässä, ja sanoi:

»Minä olen vain halpa palvelija, että minulle näin suuri kirkkaus tapahtuu.»

Laura tunsi nyt hänet Leenaksi ja alkoi toimittaa asiaansa. Leena ei ymmärtänyt. Laura selitti sitten asiansa alusta alkain ja laajasti. Mutta Leena puhui kummallisia ja vuoroin voivotteli, vuoroin itki.

Kyselyillä ja suurella miettimisellä ja sovittelemisella oli Laura lopuksi ymmärtävinään asian niin, että hänen itsensä on käännyttävä Rooman herran puoleen pyynnöllä. Ja hän jätti Leenan yksinään rukoilemaan kyökin lattialle ja kiirehti isäänsä herättämään.

Lehtori aluksi säikähti, mutta sitten rauhoittui kokonaan, kun oli huomaavinaan, että Laura kulki unissaan.

»Rakas isä», sanoi Laura ja hartaasti pyysi isää kirjoittamaan hänen puolestaan Rooman herralle, hyvälle Paavo Antikristukselle, että tämä käskisi kiltin tädin, joka asuu tässä kaupungissa pihan perällä, noutamaan Lauran veljen siitä suuresta kaupungista.

Kun Laura oli asiansa loppuun selittänyt, otti isä hänet syliinsä ja kantoi sänkyyn.

»Makaa nyt siinä levossa, enkelini.»

»Kirjoitatko, rakas isä?»

»Lähetän sähkösanoman, jos nukut rauhallisesti.»

Isän lupaukseen sai aina luottaa.

Laura painoi silmänsä umpeen. Hymy huulillaan hän vaipui pian rauhalliseen uneen.

NELJÄS LUKU.

Kirkkaana jouluaamuna heräsi Leena, mieliala tuskallisen raskaana. Heti silmänsä avattua oli hänellä kuin hirveä hätä, vaan ei tiennyt minkä vuoksi. Sitten selvisi hänelle, että hän oli nähnyt unta. Tavattoman pitkän unen:

Kyökki oli ollut täynnä taivaallista valoa. Keskellä kirkkautta oli seisonut pieni, kaunis enkeli, jonka kasvot olivat loistaneet niin, että Leenan silmiä oli huikaissut. Ja enkelin valkoinen puku oli välkkynyt kuin hopeinen kangas ja siivet hehkuneet kuin aamurusko. Ja se enkeli oli puhunut Lauran veljen kuolemasta suuressa kaupungissa, joka vuorella on. Ja sitten oli enkeli sanonut: »Katso, oo ihminen, oo ihminen, mitä tapahtuman pitää Roomassa, joka paavin antikristuksen alle heitetty on: että Laura on itkevä kuin Kirsti ja hänen unensa on oleva ikuinen kuin Kirstin uni, jos ei pelastaja tule, ettäs nauranut olet etkä polvias notkistanut.» Ja Leena oli itkenyt ja rukoillut polvillaan, että hän nauranut oli...

Sitä unta kesti muistella Leenan loppumattomasti.

»Merkillinen uni.»

Sitä merkillisempi Leenasta, kun hänestä tuntui, että hän on ennenkin nähnyt jotakin samallaista. Tuo varsinkin oli tuttua, että hän oli nauranut.

Vähitellen Leenalle selvisikin, että hän todella oli nauranut oikein ilmissä kerran, kun Laura oli hänen käskenyt toimittaa hänelle veljen, elävän veljen. Ja nyt Leena ymmärsi, että syntiä oli ollut nauraa, kun sen sijaan olisi pitänyt notkistaa polvia. Sitä hän ei ollut tehnyt kertaakaan.

Leena teki sen nyt.

Hän rukoili, ettei hyvä Jumala antaisi unen toteutua hänen vaivaisen syntisen takia, joka on yksinkertainen ja typerä. Kääntyköön uni hyväksi, kuolema elämäksi, olemattomuus olevaksi, ettei kohtaisi raskas murhe lehtoria, joka on itse hyvyys, eikä murtuisi lehtorin rouva, joka on kuin hento kedon kukkanen, ja että he saisivat nauttia viattoman pienokaisensa Lauran elämästä ja heidän sydämensä tuta riemua poikalapsen syntymisestä.

Leena rukoili pitkään, niin ettei tahtonut jaloilleen päästä, kun polvet olivat kipeät olleet jo aamulla noustessa, niin hellät, ettei sormenpäällä ollut kärsinyt koskea. Mutta hän ei nyt säälinyt polviaan, vaan päinvastoin hänestä oli oikeus ja kohtuus, että ne olivat arat ja hellät, jotta syntinen ruumis oikein saisi kärsiä. Hän olisi kärsinyt mitä ruumiillista tuskaa hyvänsä, jos olisi päässyt tästä sydämen tuskasta.

Pelotti, että on jo jotakin tapahtunut, kun ei kuulunut Lauraa kyökkiin, jossa hän tavallisesti joka aamu oleskeli isot ajat isän ja äidin vielä nukkuessa. Sillä Laura oli aamunvirkku, oli siihen hereillä kuin Leenakin.

Lauraa ei kuulunut koko aamuna. Eikä Leena hirvinnyt mennä katsomaan eikä kuulustelemaan. Aamiaispöytää kattaissaan hän vihdoin sai kuulla rouvalta, että Laura vielä nukkuu.

»Nukkuu!»

Ihmeellistä se oli rouvastakin.

»Nukkuu?»

»Voiko Leena pahoin?» kysyi rouva. »Leena on aivan kalpea ja kuin pyörtyvä», hätäili rouva.

Ei Leena pyörtynyt eikä häntä pyörryttänytkään. Hänen korvissaan soi kuuluvasti: »...ja hänen unensa on oleva ikuinen kuin Kirstin uni...»

Leena mentyään kyökkiin kiireellä notkisti polvensa toisen kerran.

Jaloilleen hän pääsi ainoastaan siten, että paneutui vatsalleen ja veti avukseen muutaman tuolin, johon nojaten kohosi seisaalleen.

»Minä vaikka käsivarteni katkasisin, jos saisin unen estetyksi.»

Leenalla oli sellainen tieto ja usko, että kun pahan unen saa estetyksi, niin se tulee käännetyksi, siten, että kaikki siinä merkitsee silloin hyvää, niin se, mikä muutenkin merkitsee hyvää, kuin sekin, mikä merkitsee pahaa.

Lehtori ja rouva alkoivat huolestua, kun Laura nukkui vielä puolen päivän aikaan. Ja kun hän ei herännyt vielä päivällisajan lähestyessäkään, niin he käskivät lääkärin. He istuivat vakavina ja äänettöminä Lauran vuoteen ääressä. Ja kyökissään Leena kahden vastakkain asetetun tuolin avulla laskeutui polvilleen kolmannen kerran.

Juuri ennen lääkärin tuloa heräsi Laura virkeän ja iloisen näköisenä.

»Hyvää huomenta, neiti Unikeko», sanoi lääkäri tervehtiessään Lauraa, joka vielä oli sängyssään. »Meillä muilla on pian ilta.»

Ja alkoi tutkimus kaikinpuolinen ja tarkka.

Ei mitään. Ei vähintäkään oiretta mihinkään, kuului lääkärin enemmän kuin lohduttava vakuutus.

»Joulupukki on ehkä pitänyt pikku neitiämme vähän jännityksissä ja valvottanut monet pitkät illat, niin että tytti ottaa nyt tappionsa takaisin.» Ja lääkäri määräsi raittiit pyyhkeet ja sitten reippaasti ylös ja ulos ja illalla oikeaan aikaan nukkumaan. Silloin on Laura entisissä saranoissaan.

»Kuule, Laura», sanoi lääkäri Lauralle. »Huomenna on Tapani. Silloin ovat kaikki kiltit lapset ajelemassa. Aijotko sinä nukkua huomenna myöhäiseen? Mitä?»

»Nukun, jos näen kaunista unta», vastasi Laura.

»Vai niin? Sekö siinä oli? Vai unennäköjä me olimme ongella», sanoi lääkäri. »Mitä kaunista unta sinä olet nähnyt, saako setäkin kuulla?»

Ei saanut setä kuulla. Laura vain kääntyi katsomaan äitiään ja hymyili tuota hymyään: kirkkaita päiviä.

»Kas, kas vain sitä hymyä», huudahti lääkäri ja kääntyen lehtoriin hän jatkoi: »Lied ohne Worte.»

Lehtorin rouva punastui.

Lääkäri naurahti herttaisesti ja sanoi:

»Te, hyvät naiset, niin tytär kuin äitikin, puhelette liian näkyvästi: paljastatte salaisuutenne.» Ja hypistellen Lauran pyöreätä leukaa hän hymyillen jatkoi: »Setä jo tietää: Laura uneksi veikosta.»

»Veli tulee tänään!» sanoi Laura.

»Ohoh, ei suinkaan», väitti lääkärisetä.

»Tulee!» intti Laura.

»Niinkö Unimatti kertoi?»

»Veli itse sanoi.»

»Siinä kauniissa unessako?»

»Niin.»

»Oliko hän suurikin?»

»Noin suuri», ja Laura osotti kädellään yli päänsä.

»Niin», myönsi setä, »niin suuri veli kyllä voi tulla. Kyllä. Pieni ei jaksa juosta niin kiireesti. Voi se suurikin viipyä, mutta joskus kuitenkin hän tulee Lauran luo, siitä setä on varma.»

»Isä on lähettänyt Roomaan sähkösanoman», selitti Laura.