Chapter 9
"Sitäpaitsi", sanoin minä, "tuon esiin toisenkin epäväitteen; otaksun nim. ihan varmaan, että löytyy ihmisiä, jotka tyttäreni nähtyään päivittelevät heidän komeita hattujaan, vaikka ne ovat uudestaan muovaellut viimevuotisista."
"Silloin he eivät ymmärrä tuon taivaallista", sanoi Jenny päättävästi, "sillä muotiasioissa ei voi kukaan olla Mariaa ja minua kohtuullisempi."
"Minun nuorena ollessani", sanoi vaimoni, "sai hyvästi vaatetettu tyttö uuden hatun keväällä ja toisen syksyllä; -- siinä hänen varastonsa. Arkipäivisin, vaihtelun vuoksi ja uuden säästämiseksi, käytettiin vanhoja hattuja. Isäni oli hyvissä varoissa, mutta minulla ei ollut enempää, enkä halunnutkaan. Keväällä ostin itselleni kaksi paria hansikkaita, tummat ja vaaleat ja käytin niitä kaiken kesää. Samoin oli minulla talvella kahdet, niihin vielä luettuna kaksi paria valkoisia glaseehansikkaita, jotka huolellisesti hoidettuina, kestivät kaikissa kutsujaisissa. Ei juolahtanut päähänikään vaatia kolmea hattua joka kevät, ja kumminkin pidettiin minua sirona tyttönä, joka pukeutui sievästi. Mutta nykyaikaan on nuorella naisella, vaikka hänellä onkin lieri-, kapotti- ja ratsastushattu, suuri huoli kevät-, kesä- ja talvipäähineistään. Hansikkaita ostetaan tusinoittain, ja mitä pukuihin tulee, ei niihin tuhlattavien kankaiden paljoudessa ja koristuksissa ole mittaa eikä määrää. Siihen aikaan pitivät vanhemmat seitsemänkymmentäviisi dollaria vuodessa reimana summana tyttäriensä pukuja varten. Minulla oli satanen, ja minut laskettiin rikkaaksi, autoinkin parasta ystävääni Saara Evansia, joka sai isältään vain viisikymmentä dollaria. Meistä kaikista tämä summa oli kovin vähäinen, mutta hän oli aina hyvin soman näköinen, hyvät ystävät kun häntä auttoivat."
"Kuinka voi tyttö pukeutua siististi viidelläkymmenellä dollarilla?" kysyi Maria.
"Hänellä oli kaksi valkoista hametta, toinen musliinia, toinen batistia, jotka erivärillisine nauhoineen käytettiin kaikissa juhlatilaisuuksissa. Silkkihame tehtiin siihen aikaan kymmenestä kyynärästä, ja musta silkkihame kohotti melkoisesti naisen vaatevaraston arvoa. Kun semmoinen kerran oli saatu, varottiin sitä tarkasti ja se kesti vuosikausia. Vielä kuului pukuvarastoon pari kattuunista aamupukua ja mirinokankainen talvihame. Kaulukset, peleriinit ja kalvostimet olivat kaikki omaa työtämme, useimmiten hyvin kaunista reikäompelua. Tytöt olivat yhtä sievät kuin nytkin, jolloin neljä- ja viisisataa dollaria vuosittain ei riitä heidän tarpeisiinsa."
"Mutta, äiti kulta, emmehän me kuluta läheskään niin paljoa --, meidän vaatetussummamme on jotenkin vaatimaton, ellei juuri niin pieni kuin sinun oli", sanoi Maria. "Mutta ymmärräthän, että seuraelämän vaatimukset ovat erilaiset. Luuletko tosiaankin meidän nykyaikana voivamme pukeutua niin huokeasti kuin sinä nuoruudessasi."
"En, sitä en luule, ainakin tuottaisi se teille suurempia uhrauksia, kuin soisin teidän tekevän. Minusta muodin vaatimukset, ainakin mitä naisten pukuihin tulee, ovat tarpeettoman ylelliset, vaikka en tiedä, missä suhteessa niitä käy supistaminen. Ne kallistavat perheen ylläpitoa niin, että nuoret miehet karttavat naimista. Nuori mies, jolla on kohtuullisen hyvät sisääntulot voisi epäilemättä solmia ikuisen liiton naisen kanssa, joka pukeutuisi siistinnäköiseksi seitsemälläkymmenelläviidellä dollarilla vuodessa, mutta hänen lemmityllänsä on ainakin neljänsadan dollarin vuotuiset menot, eikä siis voi avioliitosta olla puhettakaan. Naiset alkavat niin takertua koruihin ja elämän pikkutarpeisiin, ettei heidän ole ajatteleminenkaan naimista muiden kuin hyvin varakkaiden kanssa."
"Te laskette naisten pukuihin hyvin vähän rahaa", sanoi neiti Featherstone, "vakuutan, että monet naiset vuotuisesti kuluttavat tuhannen dollaria, olematta hienomman näköiset kuin teidän tyttärenne."
"Siitä olen ihan vakuutettu", sanoin. "Aseta itsellesi määrätty ohje, seuraa muodin vaatimuksia, siinä se on. Niinpä, tytöt, äitinne nuoruudessa puhuttiin hansikkaparista, nyt puhutaan tukuista -- silloin puhuttiin kevät- ja syksypäähineistä -- nyt pitää olla yksi joka vuodenaikaa varten. -- Heidän hattunsa ovat kuin kuukausruusut, jotka puhkeevat joka viikko uuteen nuppuun."
"Niin", sanoi vaimoni, "ja kaikki muotikeksinnöt omistetaan heti, muutetaan ja parannetaan, joten melkein joka kuukausi on jotain uudistettavaa. Kesäkuun nutut himmentävät toukokuun vaipan, kesäkuun napit ovat heinäkuussa aivan vanhankuosiset ja heinäkuun koristukset ja reunukset eivät enää syyskuussa käy päinsä. Kaikki etumukset, rimssut, nauhat ja tupsut ovat alituisessa nousussa ja laskussa, kaikki pikkuseikat naispuvussa pyrkivät kohti täydellisyyttä. Joka vähänkään tahtoo muotia seurata, saa minun luuloni mukaan tuhlata äärettömiä näihin jonninjoutaviin."
"Niin, isä", sanoi Jenny, "sillä kannalla ovat asiat olleet maailman alusta. Raamatussa sanotaan: 'Voiko neitsyt unhottaa kauneuksiaan?' Ei, sitä hän ei voi. Näethän, isä, että se on luonnon laki; ja muistatko tuon luvun raamatussa, jonka luimme kirkossa viime sunnuntaina, hiuskiharoista, hunnuista, kilisevistä koristuksista ja korvarenkaista, joita Zionin paatuneet tyttäret ennen maailmassa käyttivät. Naiset ovat aina ihailleet kauniita pukuja, eivätkä he niistä koskaan luovu."
"Mutta kuinka tietää nainen, esim. minä, missä kohtuus on?" sanoi Maria. "Äidin nuoruudessa taisi tyttö esiintyä seuraelämässä, vaikka hän oli perin säästäväinen ja käytti vain viisikymmentä dollaria pukuunsa. Äidistä oli sata dollaria reima summa. Minulla on enemmän, ja kuitenkin tulen töin tuskin toimeen. En tahdo elää pukuja varten, en uhrata kaikkea aikaani ja ajatuksiani niihin, enkä tahdo mennä liiallisuuksiin, mutta tahdon olla hienon naisen näköinen; minua vaivaa ja olen onneton, ellen ole soma, siisti ja puhtonen; koreat rääsyvaatteet ovat minun kauhuni. En tiedä missä syy lienee. Voiko yksi henkilö nousta koko yhteiskuntaa vastaan?
"Myönnän kyllä, ettemme oikeastaan tarvitsisi puoliakaan kaikesta, mitä meillä on, voisimme elää paljon vähemmällä, ja kuitenkin, kuten äiti sanoo, olla yhtä somannäköiset kuin tytöt entisaikoina, ennenkuin kaikki nämät turhuudet keksittiin. Tunnustaakseni totuuden, minä yleensä kuvailen olevani mallikelpoinen säästäväisyydessä ja rahan hoidossa, syystä, että tuhlaan pukuuni niin paljoa vähemmän kuin muut tyttötuttuni. Jospa olisitte nähneet esim. neiti Thornen syyspukuja, jotka hän viime vuonna minulle näytti meillä vieraillessaan. Hänellä oli kuusi pukua, joista jokainen oli maksanut ainakin seitsemänkymmentä tai kahdeksankymmentä dollaria, mutta jotkut vielä sitäkin enemmän. Olen vakuutettu, että hän katsoo tarpeelliseksi tilata ensi syksynä uudelleen saman määrän. Hän hankaa ja hivuttaa näitä kalliita pukuja sametti- ja pitsikaunistuksineen kuin minä arkihameitani; ja syyskauden lopussa ovat ne mennyttä kalua -- solkkuiset, kuluneet, kiiltävät, ja pitsit repaleina -- ei mitään jälellä korjaamista tai parantelemista varten. Nähdessäni tällaista tuhlaavaisuutta, tuntuu minusta, kun olisimme Jenny ja minä oikeita säästäväisyyden neroja. Mutta en ollenkaan käsitä mikä oikeastaan on säästäväisyys. Sanoppas mikä se on."
"Saman kysymyksen teen minäkin taloudenhoidossani", sanoi vaimoni. "Luulen olevani säästäväinen, ainakin koitan parastani. Kaikki menomme ovat hyvin vaatimattomat, ja kumminkin on semmoisiakin menoja, jotka eivät ole aivan välttämättömiä; mutta vertaillessani itseäni naapureihin, huomaan ansaitsevani suurta kunnioitusta. Kun säästäväisyys joutuu puheeksi, ovat ihmiset aina nopsat toisiaan soimaamaan. Kaikki pitävät naapuriaan asiassa tai toisessa perin runsaskätisenä, mutta itseään säästäväisenä."
"Niin, uskallanpa väittää", yhdyin minä, "ettei tuttavapiirissäni ole ainoatakaan naista, joka ei pitäisi itseään säästäväisenä."
"Isä asettuu aina meitä naisia vastaan, kuten miehet ainakin", sanoi Jenny. "Ikäänkuin eivät miehet olisi aivan samanlaisia tässä ja monessa muussakin asiassa."
"Niin juuri", sanoi Maria, "ikäänkuin kaikki tuhlaavaisuus maassa lähtisi vain naisista. Minunpa mielestäni ovat nuoret miehet aivan yhtä tuhlaavaisia. Ajatelkaapas, mitä summia he tuhlaavat sikaareihin ja merenvahapiippuihin -- meno, joka tuottaa vain itsekästä, mitätöntä nautintoa eikä ole kellekään hyödyksi. Tytön kuluttaessa rahaa kaunistukseensa, enentää hän ainakin hauskuutta ympäristössään, mutta miesten piiput ja sikaarit eivät ole kauniita, eivätkä liioin hyödyllisiä.
"Puvuissaan ovat miehet aivan yhtä tarkat ja pikkumaiset kuin naisetkin, heillä on aivan yhtä paljon hienoja ja vaihtelevia muotivivahduksia kuin naisillakin. Korukapineita on heillä myöskin aivan yhtä paljon. Katseleppas vain heidän paita- ja liivinnappejaan, kaulahuivejaan ja rintaneulojaan, kellonperiään, sinettejään ja sinettisormuksiaan ynnä kaikkia muita pikkutavaroitaan. Usein he tuhlaavat ja menettävät rahoja paljoa enemmän kuin naiset, sillä he eivät ymmärrä arvostella tavarata, eikä sen hintaa, eivätkä osaa pitää siitä huolta, eivätkä uudistaa eikä parannella vanhaa. Hatun ollessa hiukkasen ahdas, katkaisevat he hikihihnan kynäveitsellä tai iskevät reikiä uuteen paidan kaulukseen, ellei se ole ihan mielen mukainen. Minä ainakin luulen, että miehet luonnostaan ovat naisia paljoa tuhlaavaisemmat. Kyllä kelpaa pulskasti syyttää meitä naisia kaikesta tuhlaavaisuudesta, mitä maassa harjoitetaan!"
"Olet oikeassa, lapseni", sanoin minä, "naiset ovat luonteeltaan, miehiin verrattuina, paljon huolellisemmat ja säästäväisemmät -- he ovat säästäväisyyden luojat ja ylläpitäjät. Miehet ansaitsevat, mutta naiset säästävät ja sovittelevat, se on yleinen sääntö".
"Siihen en voi myöntyä", sanoi Rob Stefens.
"Katsoppas, säästäväisyys on suhteitten tiede. Tulot tavallisesti määräävät, onko osto tuhlausta vai ei. Otaksutaan, että vaimo saa pukuaan varten vuosittain sataviisikymmentä dollaria ja maksaa viisikymmentä dollaria hatusta, hän uhraa siis siihen kolmannen osan tuloistaan -- eikö se ole ääretöntä tuhlausta? Mutta nainen, jolla on kymmenentuhannen vuotuiset tulot voisi kylläkin ostaa niin kalliin hatun olematta tuhlaavainen. Köyhä papinrouva, joka maksaa viisi dollaria hattupahastaan, maksaa siitä tuloihinsa verraten saman hinnan kuin nainen, joka maksaa viisikymmentä. Paha epäkohta useampien naisten taloudellisessa asemassa on, että miehet, jotka ansaitsevat rahat, eivät anna heille mitään mittapuuta, jonka mukaan he voisivat laskea menojaan. Monet naiset ovat tämän johdosta täydellisesti tuuliajolla ilman merikarttaa ja kompassia. He eivät tiedä edes likimainkaan, kuinka paljon saavat kuluttaa. Miehet ja isät pitävät usein kunnianaan salata naisväeltä raha-asioitaan. He eivät tahdo, että nämä puuttuisivat niihin ja tekisivät niihin kuuluvia kysymyksiä ja huomautuksia. Herra Jones sanoo vaimolleen: 'Hanki itsellesi kaikki, mitä pidät välttämättömänä ja tarpeellisena, mutta elä tuhlaa.'
"'Mutta ystäväni', sanoo rouva Jones, 'tulommehan määräävät, mikä meille on välttämätöntä ja tarpeellista, jospa myöntäisit minulle erityisen summan pukuja ja taloutta varten, voisin paremmin arvioida ostosteni määrää.'
"'Joutavia, Susanna, se tuottaisi vain turhaa vaivaa, osta tarpeesi ja vältä liiallisia menoja, muuta en vaadi.'
"Sattuupa nyt rouva Jones saamaan laskuja ostoksistaan samaan aikaan, kun herralla on suuret vekselit lunastettavina, ja siitä syntyy ankara kotikahakka.
"'Tällä lailla joudun häviöön, rouvaseni, minun ei mitenkään kannata uhrata sinun ja tyttöjen pukuihin tällaisia summia -- silmäileppäs hieman tätä muotikauppalaskua.'
"'Minä vakuutan', sanoo rouva Jones, 'emme ole ostaneet enemmän kuin Stebbinsitkään -- emme niinkään paljon.'
"'Tiedäthän, että Stebbinsin tulot ovat viisi kertaa niin suuret kuin minun.'
"Sitä ei rouva Jones tiennyt, ja miten olisikaan hän sen tiennyt, eihän hänen miehensä virkannut hänelle sanaakaan asioistaan, eikä rouvalla siis ollut aavistustakaan hänen tuloistaan.
"Lukuisat hyvät ja tunnolliset naiset ovat tuhlaavaisia pelkästä tietämättömyydestä. Isäntä sallii heidän tehdä ostoksia, mutta ei anna heille mitään rahamääräystä, jonka mukaan voisivat arvostella tuhlaavatko vai ovatko kohtuullisia, ja siksi seuraakin tavallisesti puolenvuodenlaskuja suuri hirmumyrsky.
"Tärkein säästäväisyysehto on, että vaimo tuntee miehensä tulot, ja miehellä, joka ei suo perheelleen mitään osaa raha-asioissa, ei myöskään ole oikeutta syyttää omaisiaan tuhlaavaisuudesta, sillä hän. riistää itse heiltä sen mittapuun, joka on välttämätön edellytys säästäväisyyteen. Lapset olisivat jo aikaisin totutettavat edesvastuuseen omista menoistaan, etteivät he luottaisi vain vanhempiensa huolenpitoon. Annettakoon heille määrätty summa, jotta oppisivat arvostelemaan hintoja ja rahan merkitystä. Usein muuttuu ajattelematon, tuhlaavainen tyttö, saatuaan määrätyn rahasumman käytettäväkseen, pian huolelliseksi, tarkaksi pikku vaimoksi. Hänellä on omat tulonsa, hän alkaa suunnitella, hän laskee yhteen, vähentää, kertoo ja jakaa -- ja hänen päässään pyörii lukemattomia lukuja ja summia. Hän ei enää osta kaikkea, mitä päähän pälkähtää; hän punnitsee, harkitsee ja vertailee. Hän oppii kieltäytymystä ja anteliaisuutta. Hän supistaa menojaan, korjailee vanhaa vaatepartta, että se kestää vielä jonkun aikaa, ja lahjoittaa siten säästämänsä rahat jollekkin ystävälleen, joka on häntä köyhempi; ja lyönpä veikkaa, että tyttö, jonka menot viime vuonna kohosivat neljään ja viiteenkin sataan, tulee tänä vuonna mainiosti toimeen sadallaviidelläkymmenellä dollarilla. Tietysti täytyy hänen luopua paljosta, johon hän on tottunut, mutta tuntien varansa, huomaa hän sen mahdottomaksi, eikä kaipaa sitä enemmän kuin porsas pohjantähteä. Hänen aistinsa kehittyy itsenäiseksi ja valikoimisella välttää hän suuria menoja. Hän uudistaa hattunsa, parantelee pukuaan ja tuhansilla sukkelilla, näppärillä pikku keinoilla koettaa hän kykynsä mukaan saada pikku tulonsa riittämään.
"Niinpä vaimokin, jolle myönnetään määräraha taloudenhoitoon, pääsee sadasta päänvaivasta. Ennen ei hän käsittänyt, miksi ei hän voinut ostaa kaikkea, mitä hänen naapurinsakin. Mutta nyt sen hänelle sanoo suhteitten logiikka. Monta asiaa ei käy ajatteleminenkaan, vaikka naapurimme voivat hankkia niitä; meidän tulee tyytyä kohtaloomme ja elää voimiemme mukaan."
"Kultaseni", sanoi vaimoni, "luulenpa, että meidän amerikkalainen yhteiskuntamme tarjoaa erityisiä kiusauksia. Meillä ei ole vakituisia säätyluokkia, joiden tulot olisivat samanvertaiset. Eri varallisuuden asteella olevat ihmiset yhtyvät seuroissa ja kutsuissa ja tapaavat toisensa jokapäiväisessä seurustelussa. Englantilaisilla on mainio sananparsi: 'ihmisten ei tule elää eikä pukeutua yli säätynsä'. Amerikassa ei kukaan myönnä kuuluvansa mihinkään säätyluokkaan, eikä elävänsä yli säätynsä. Kansanvaltaisen tasa-arvoisuuden periaate yhdistä seuraelämässä erilaisimmat asemat ja tulot.
"Katsokaamme esim. tohtori Seldensin vanhaa ja arvossa pidettyä perhettä, jonka tulot nousevat vain kahteen- tai kolmeentuhanteen dollariin, mutta joka seuraelämässä on suuresti suosittu ja seurustelee vapaasti miljoonainomistajien kanssa. Heidän lapsensa käyvät yhteisissä kouluissa ja kutsuissa ja tapaavat toisiaan siten alituisesti yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden alueilla.
"Rikkaitten ystäviemme suuret menot eivät ole meille kiusaukseksi. Me emme himoitse kasvihuoneita, viinikellareja, ajoneuvoja, hevosia emmekä jalokiviä -- tunnustamme suoraan, ettemme semmoisia voi ajatellakkaan. Mutta ellemme pidä varalla, lisääntyvät menomme päivä päivältä, nähdessämme tätä elämää läheltä. Me emme tietysti toivo itsellemme tuhannenviidensadan dollarin kasimirisaalia, kuten rouva Muutama, mutta me alamme himoita sadan dollarin maksavaa ja lankeamme paulaan. Emme haikaile timantti-kaulakoristetta, mutta timanttisormus, timanttiset korvarenkaat alkavat kangastaa nuorisollemme mahdollisuutena. Emme uskalla ajatella Axminstermattoa laattiamme peitoksi, eikä damastiverhoja ikkunoihimme, mutta meidän pitää ainakin ostaa brysselimattoja ja pumpulibrokaadia -- _muu ei käy päinsä_. Siten ostamme paljon, jota emme tarvitse, ja jonka ainoa arvo on siinä, että se mairittelee itserakkauttamme. Näistä ala-arvoisista tavaroistamme maksamme suhteellisesti enemmän kuin rikkaat naapurimme omistaan. En tiedä mitään rumempaa kuin huokeahintainen kasimirisaali, ja kumminkin moni nuori mies ahtaissa oloissa uhraa kahdeksannen osan tuloistaan hankkiakseen vaimolleen sen. Mutta ostettuna se onkin vain alituisena riidankapulana. Sillä kun rajan yli on astuttu, kalvaa häntä kateuden musta henki nähdessään ystäviensä kalliit ja paljoa kauniimmat saalit. Samoin käy pitsien, samettipukujen ja monen muunkin, joka soveltuu vain rikkaille."
"Mutta, äiti kulta, kuulin täti Suruttoman vakuuttavan samettia, pitsejä ja kasimirisaaleja huokeimmiksi koruiksi, sillä ne kestävät ihmisijän."
"Hyvä on täti Suruttoman puhua, jolla on kymmenentuhatta vuodessa! hänen oloissaan ovat ne huokeita -- mutta meille eivät mitkään loihtunumerot voi todistaa, että on huokeampaa ostaa halpahintaisia kasimirisaaleja, timantteja ja pitsejä kuin olla niitä ilman. Minulla ei koskaan ole ollut timantteja, eikä hienoja pitsejä, en koskaan ole esiintynyt samettipuvussa, ja kumminkin olen aina ollut täydellisesti onnellinen ja arvossa pidetty. Onko minua kukaan koskaan moittinut yksinkertaisuudestani. Ei ainakaan minun tietääkseni."
"Eihän toki, äiti kulta", sanoi Maria.
"Olen aina, tyttäreni, koettanut istuttaa teihin, ettei ihmisen tule elää yli varojensa, eikä koettaa seurata rikkaitten elintapaa, astumalla heidän polkemataan tietä. Olemme kaiken ikämme viettäneet hiljaista, vanhanaikaista elämää pienessä, vanhassa talossamme."
"Niin kultaseni, ellemme ota lukuun vierashuoneen mattoa ja sen seurauksia", virkoin minä ilkkuen.
"Niin, lukuun ottamatta vierashuoneen mattoa", sanoi vaimoni, vaihtaen silmäyksen kanssani, "ja sen seurauksia, se oli lankeemus, mutta eihän aina saata olla järkevä."
"Me viettelimme äitiä tähän syntiin", sanoi Jenny.
"Mutta siitä olen varma", sanoi vaimoni, "että vaikka taloni ja sen sisustus ovat vanhanaikaiset ja yksinkertaiset, enkä ole edes koettanutkaan hankkia itselleni kaikkea, mitä rikkaat tuttavani omaavat, olen uhrannut enemmän rahaa kuin useat heistä kodin todelliseen mukavuuteen. Lasten pieninä ollessa oli minulla useampia ja parempia palvelijoita kuin monella kasimirisaalilla ja timanteilla ylpeilevällä naisella. Pidin viisaampana maksaa kunnon palkan hyvälle, luotettavalle palvelijalle, joka pysyi luonamme vuosikausia vapauttaen minua useasta raskaasta perhehuolestani, kuin sulloa lukitut laatikkoni täyteen hienoja pitsejä. Me olemme aina olleet tilaisuudessa viettää kesämme maalla sekä pitää hevosta ja ajoneuvoja -- joten perheemme on perin vähän tarvinnut luottaa lääkärin apuun. Rakentaessamme taloamme panimme hyvin vähän huomiota moneen kalliiseen asiaan, jota toiset ihmiset olisivat pitäneet tuiki välttämättömänä, mutta varustimme sen sijaan asuntoomme runsaasti kylpyhuoneita, joita moni muu ei ajattelekkaan. Kun terveyden suojeleminen ja hoitaminen oli kysymyksenä, riitti rahaa aina, sillä tähän tarkoitukseen otin varoja ylimääräisestä rahastosta, jonka vanhanaikainen taloudenhoitoni ja pukeutumiseni oli kasvattanut."
"Äidissänne, tytöt, on itsenäisyyttä, hän kulkee omaa tietään, seuraamatta toisten jälkiä, joka on harvinainen seikka meillä Amerikassa. Luulen, että amerikkalaiset enemmän kuin eurooppalaiset häpeävät ja arastelevat säästäväisyyttä. Hyvin harvoin kuulee meillä lausuttavan: 'minulla ei ole varaa siihen tai siihen.' Nuori mies, jolla on viiden- tai kahdeksansadan dollarin tulot, kuvailee hienoksi ja ylhäiseksi, erittäinkin naisseurassa, puhella välinpitämättömästi raha-asioista, siroitella rahaa vapaasti ympärilleen ja pistää pikkurahat laskematta taskuihinsa. Hänen kellonvitjansa, keppinsä ja paitarinnuksensa kelpaisivat nuorelle miljoonain omistajalle. Hän käyttää vain kalliimpia räätäleitä, suutareita ja hatuntekijöitä. Sitten valittaa hän, että elämä tulee niin kalliiksi ja vakuuttaa, ettei hän palkallaan tule toimeen.
"Samoin on laita nuorten tyttöjen ja pariskuntien -- kaikki häpeävät säästäväisyyttä. Ne huolet, jotka kuluttavat heidän terveyttään ja elämätään, eivät aina ole 'sallimuksen koettelemuksia' -- ei jokapäiväisen leivän eikä vaatteitten huoli, vaan alituinen ponnistus näyttäytyä ihmisille varakkaampana kuin mitä ovat.
"Ahtaassa asunnossaan elelevä köyhä leski, jonka kuukausvuokra aina kummittelee hänen ajatuksissaan, ja jonka on puhtaassa rahassa maksettava leivät, lihat, kynttilät ja jauhot, löytää lohdutuksensa pyhässä kirjassa, jossa kerrotaan siitä toisesta leskestä, jonka öljytippa ja pivollinen jauhoja olivat Herralle niin suuriarvoiset, että hän lähetti profeettansa niitä kartuttamaan. Työn loppuessa ja palkkain alentuessa, saattaa hän astua huoneeseensa, sulkea ovensa ja uskoa itsensä taivaallisen isänsä huomaan, joka on luvannut ruokkia häntä, kuten lintuja taivaalla ja vaatettaa häntä kuin kukkasia kedolla. Mutta onko sille naiselle luvattu mitään lohdutusta, joka ajattelee päänsä puhki saadakseen aikaan yhtä komeat osteri- ja samppanjakutsut kuin hänen rikas lähimmäisensä; tai joka miettii tilaisuutta, jolloin hän voisi hankkia itselleen likimain yhtä kauniin pitsikoristeen kuin rouva Croesuksella on, joka on kymmenen kertaa häntä rikkaampi."
"Mutta isä", sanoi Maria, joka tunnollisuudessa oli miltei lapsen kaltainen, "luulen kylläkin olevani säästäväinen ja seuraavani sinun ja äidin esimerkkiä, sovittamalla menoni tulojeni mukaisiksi -- mutta se ei minua tyydytä, siinä ei ole kaikki -- minua vaivaa kysymys: enkö voisi käyttää rahasummaani paremmin ja saada sillä enemmän kuin nyt?"
"Siinä", sanoin, "tulemme säästäväisyyden laajempaan ja syvempään merkitykseen, sen ytimeen, joka on _verrannollisen arvot_ tiede. Korkeimmassa merkityksessään on säästäväisyys esineiden verrannollisen arvon oikea määritteleminen -- raha on vain keino, joka tämän arvon ilmaisee. Siinä syy, miksi asiassa on paljon vaikeuksia -- miksi jokainen niin mielellään arvostelee lähimmäistään tässä suhteessa. Ihmisolennot ovat erilaisia ja heidän tarpeensa monenlaisia; jokainen käsittää mukavuuden ja epämukavuuden omalla tavallaan, ja siksipä mielestämme usein lähimmäisemme käyttävät tulojaan hullusti ja epäviisaasti."
"Mutta eikö arvoa määritellessä sitten ole mitään mittapuuta?" kysyi Maria.
"Löytyy asioita, joissa ihmiset melkein yleensä ovat samaa mieltä. Niinpä esim. olemme jokseenkin yksimieliset siinä, että _terveys_ on välttämätön hyvä -- ja että siihen uhratut rahat ovat hyvin käytetyt.
"Jos tämä on mittapuuna, tuhlataan paljon rahaa niissäkin perheissä, joissa muuten ei eletä yli varojen. Mies rakennuttaa talon ja maksaa kymmenen tuhatta enemmän kuin on tarpeellista saadakseen tontin hienossa kaupunginosassa, vaikka ilma ja terveyssuhteet siellä ovat huonommat. Hän maksaa kolme- tai neljätuhatta dollaria kivifasaadista, italialaisista marmorikamiineista ja kaikennäköisistä kaunistuksista, mutta varustaa koko perheelle yhden ainoan kylpyhuoneen, ja sijoittaa senkin ihan oman huoneittensa yhteyteen, joten ainoastaan hän vaimoineen saattaa sitä käyttää.
"Toinen mies taas ostaa tontin avonaisella, raittiilla paikalla, jonka hintaa ei hieno ympäristö kohota, ja rakentaa yksinkertaisen talon ilman kivifasaadia, marmorikamiineja ja peililasi-ikkunoita, mutta pannen paljon huomiota ilmanvaihtoon ja kylpyhuoneisiin, joten sekä lapset että vieraat saavat mielin määrin nauttia yltäkylläisestä vedestä.
"Ensimmäinen maksoi hienoudesta ja ulkopuolisesta loistosta, toinen taas uhrasi roponsa saadakseen terveyden ja mukavuuden vaatimuksia tyydytetyiksi.