Chapter 5

"Ei isä niin tarkoita", sanoi Jenny, istuutuen työnsä ääreen, "hän tarkoittaa jossain epämääräisessä, runollisessa merkityksessä. Isä on puoleksi runoilija, ja, jos sovitat hänen totuuksiaan tosioloihin, huomaat ne vain kaunopuheisuuden luomiksi kuviksi."

"Maltappas pikku neitiseni", sanoin, "muistappas väitettäni, että kaunis on halvinta; sen minä todistan kelle hyvänsä, enkä kaunopuheisuudella, vaan laskuopilla. Tulen kokonaan pysymään todellisissa ja jokapäiväisissä oloissa, sekä pitämään yhteenlaskutaulua tarkasti silmällä. Väitteeni valaisemista varten kerron esimerkin, joka on tosielämästä otettu."

_Kauneus ja säästäväisyys_.

Ystävykset Filip ja John ostivat kumpikin itselleen uuden talon Bostonissa. Filip oli rikas, ja hän maksoi talonsa hinnan puhtaassa rahassa tuntematta mitään vajausta kukkarossaan. John, joka oli uuttera nuorukainen ja vast'ikään aloittanut lupaavan liikkeen, pani kaikki monivuotiset säästönsä talon kauppaan. Loppusumman, mikä hinnasta uupui, hankki hän talonsa kiinnityksellä ja toivoi voivansa suorittaa tämän summan liikkeensä vaurastuttua ja tuottaessa voittoa. Filip sisusti talonsa kuten rikkailla on tapana. Hän kulki puodista toiseen, tilaten kaikkea, mitä hänen teki mieli ja mitä hänen seurapiirissään pidettiin "asiaankuuluvana". Johnilla oli perin vähän rahaa. Hänellä oli vaimo ja kaksi pienokaista, ja hän oivalsi, viisaasti kyllä, miten tarpeellista mukava koti avonaisella, terveellisellä paikalla, lämpöjohtoineen ja kylpylaitoksineen olisi, mutta niihin menisikin kaikki hänen varansa.

Seuratkaamme askel askeleelta Filipiä, hänen vaeltaessaan tyytyväisenä nuoren vaimonsa keralla puotiloissa ostamassa tarpeita uuteen kotiinsa. Alkakaamme seinäpapereista. Heillä on kaksi suurta vierashuonetta kaksoisovineen. Toisessa on kaksi ikkunaa kadulle ja toisessa kaksi pihalle päin, kuten kaupunkitaloissa ainakin. Otaksukaamme näihin huoneisiin tarvittavan kolmekymmentä rullaa seinäpaperia. Filip ostaa paksua ranskalaista kultakukallista samettipaperia ja maksaa neljä dollaria rullalta. Mutta, kun parhaat verhoilijat vihdoin ovat paperoinneet huoneet ja varustaneet ne kultareunuksilla, kuten tapa vaatii, kohoo niiden hinta aina kahteensataan dollariin.

Nyt jatkavat he retkeään mattomyymälään, jossa palvelevaiset puotilaiset levittävät heidän eteensä mattoja niin kirjavia, kuin olisivat tropiikan kukkatarhat liitäneet heidän ohitseen. Siinä oli somia arabeskeja -- ruusuja, galloja, syreenejä -- kiehkuroissa, kimpuissa, köynnöksissä, sinisine, tulipunasine ja kultaisine reunoineen, häikäiseviä värinsä ja mallinsa puolesta. Hinnasta ei puhettakaan, heistä oli aivan yhdentekevä, maksoiko kyynärä neljä vai kuusi dollaria, ja niin siis viisisataa dollaria maksava satumainen kukkatarha pian peittää heidän laattiansa. Jos tähän lisäämme vielä kaksi komeata, viidenkymmenen dollarin sänkymattoa, niin on yksin seinäpaperi- ja mattolaskumme kohonnut kahdeksaansataan dollariin. Sitten ostetaan suuret peilit neljälläsadalla dollarilla, ja huoneemme yhä edistyvät. Verhoilija ottaa mitan ikkunoista sulkeakseen ne, kuten hänen ammattinsa vaatii, ilmalta ja päivänpaisteelta. Nämä varustukset kaikkine lisätarpeineen, nyörineen, tupsuineen ja liistoineen maksavat likimain kaksisataa dollaria ikkunaa kohti. Ne tosin synkistivät ja pimittivät huoneet haudankaltaisiksi, mutta olivathan niin uhkeat. Koettakoonpa vain joku päivänsäde heijastaa niihin, kyllä sille pian selviää, mitä on taisteleminen ylivaltaa vastaan. Voiko löytyä mitään plebeijimäisempää, kuin raitis ilma ja auringonpaiste!

Nyt on siis kahteen huoneeseen saatu paperit seinille, matot ja uutimet kahdellatuhannella dollarilla; nyt ne ovat sisustettavat sohvilla, nojatuoleilla, nurkkahyllyillä, pikkupöydillä, varjostimilla ja kaikennäköisillä ja -kuosisilla istuimilla, joista täytyy lisätä summaan ainakin tuhat dollaria. Kahden vierashuoneen sisustus on nyt kohonnut kolmeentuhanteen dollariin, ilman yhtäkään taulua, kuvanveistosta tai muuta taideteosta, ja ilman minkäänlaista valaistusta. Meidän bostonilaisten verhoilijain ja huonekaluntekijäin kunniaksi mainittakoon, että heillä yleensä on varsin hyvä aisti, ja että huoneissa, jotka umpimähkään uskotaan heidän sisustettavikseen, näkee yksityisiä esineitä, jotka ovat hyvinkin aistikkaat. Mutta Filipin kotiin olivat kaikki tavarat ostetut toisistaan tai huoneista riippumatta, ja koottuina yhteen eivät ne tehneet kokonaista eikä sopusointuista vaikutusta. Jos kysyn sinulta, mitä pidät Filipin vierashuoneista, vastaat:

"Kuten yleensä tämänkaltaisista vierashuoneista -- siellä oli tietysti kaikkea, mitä sellaiseen kotiin kuuluu -- komeat matot, veistellyt huonekalut, suuret kuvastimet, vaskiset uunikoristukset y.m." Mutta vieras, odottaessaan näissä puolihämärissä huoneissa, ei niistä saa muuta vaikutusta kuin sen, että omistaja on rikas ja kykenee ostamaan itselleen hienoja, kauniita kapineita, kuten muutkin hänen varoissaan olevat.

Ystävämme John kuuluu samaan seurapiiriin kuin Filip, heillä on yhteiset ystävät -- ja talot ovat saman mallin mukaan rakennetut; miten nyt John viidelläsadalla dollarilla voi sisustaa kotinsa niin, ettei se kovin paljon eroa Filipin komeasta ja hienosta asunnosta.

Nyt tulemme kauneuden säästäväisyyteen. Ystävämme saa turvautua kauneuden jumalattariin -- sillä, elleivät he voi häntä pelastaa, ei hän ole pelastettavissa. Johnilla oli arvaamaton aarre -- vaimo, jolla on Venuksen vyö, ei vyötäisillään, vaan, jos niin saan sanoa, sormenpäissään. Hän tuo rauhaa ja sopusointua kaikkeen, mihin hän koskee. Hänellä on tarkka silmä väriin ja muotoon; hyvät haltijat ovat hänelle lahjottaneet tuon kaunistamis- ja järjestämiskyvyn, joka muutamia naisia seuraa, ja jonka aineellista arvoa voi miltei punnita rahassa. Seuraa meitä, niin näet pariskunnan hyörivän kalustamattomissa huoneissaan, puuhaavina ja onnellisina kuin lintupari, joka poimii olkia ja korsia pikku pesäänsä.

"Tässä on meillä kaksi etelän ikkunaa", sanoo hyvä haltija mielihyvällä. "Siinä viihtyvät kukat kaiken talvea."

"Niinpä kyllä", sanoo John. "En koskaan tahtoisi asua varjossa. Aurinko on talon paras kaunistus, ja siitä kannattaisi maksaa vaikka tuhansia."

"Entäs seinäpaperit", sanoo haltija. "Joko olet niitä kysellyt, John?"

"Olen kyllä, voimme saada hyvin sievät kolmellakymmenelläseitsemällä sentillä rullalta. Pääasiahan on, että ovat hyvänä taustana tauluille ja piirroksille, ja että valo huoneessa on miellyttävä."

"Jaakko eno sanoo teräsharmaan soveltuvan hyvin, -- mutta minua ei tuo kylmä, siniharmaa väri miellytä."

"Eikä minuakaan", sanoo John. "Jos otamme harmaata, pitää siinä ainakin olla seassa kultaisia tai ruusuisia värivivahduksia, kuten iltaruskon pilvissä."

"Se on minunkin mielipiteeni", vastasi vaimo; "mutta mieluimmin haluaisin jotain kellertävää; -- sen lämpimät vivahtelut tekevät niin aurinkoisen vaikutuksen, ja pilviselläkin ilmalla saattaa se meidät luulemaan päivän paistavan; ja illalla tulen valossa on se niin iloista ja kirkasta. Tiedätkö, John, sahraminkeltainen on juuri se väri, joka meidän huoneisiimme soveltuu."

"Senväristä kyllä löytyy, hyvää amerikkalaista tavaraa, jonka hinta vaihtelee kolmestakymmenestäseitsemästä sentistä neljäänkymmeneen. Mutta tärkein kysymys on reunat, sillä niitten mukaan ovat matto, tuolit y.m. määrättävät. Minkä valitsemme huoneittemme perusväriksi?"

"Meillä on vain kaksi valittavana", sanoo rouva, -- "viheriä ja kastanjanruskea, mikä on edullisempi taulullemme?"

"Luulen", sanoo John, silmäillen seinää, kuin taulu jo riippuisi siinä, -- "ruskean samettireunan ja ruskeitten huonekalujen parhaiten soveltuvan tauluun."

"Kyllä varmaan", arvelee hyvä haltija; "ja sitten otamme tuon ihanan ruskean- ja punasenkirjavan maton, jonka näin Lowesilla; -- se ei tosin ole brysseliä, mutta se on samaa mallia, siinä on sammalviheriäistäkin, ja väri on niin lämmin ja voimakas. Päällystettyäni sohvat ja vanhat nojatuolimme kastanjanruskealla ripsivaatteella, tulee kokonaisvaikutus olemaan kerrassaan kaunis."

"Entäs kun taulumme tulee paikoilleen", muistutti John, "se on niin kaunis, että se soristaa koko huoneen. Kaikki riippuu taulusta."

Taululla on oma juttunsa, jonka nyt tahdon kertoa. John oli kaiken ikänsä ollut kauneuden ihailija ja jumaloitsija, ja mennessään työpaikkaansa pysähtyi hän aina taidemyymälän ikkunoihin katselemaan sen aarteita.

Kerran valtasi hänet eräs syysmaisema kauneudellaan; punaisine vaahteroineen, purppuran- ja karmosiinipunaisine tammineen oli se utuiseen syysilmaan verhoutunut. Etäisellä kummulla seisoi suuri, keltainen pähkinäpuu niin luonnollisena, että John vaistomaisesti tunsi sormensa syhyyvän halusta päästä poimimaan sen ruskeankiiltäviä pähkinöitä. Syksyinen tunnelma oli siinä niin elävä, purppuraiset asterit ja tulipunaiset köynnöskasvit etualalla niin kirkkaan kauniit.

John meni myymälään tiedustelemaan. Taulun oli tehnyt tuntematon ranskalainen taiteilija, joka hiljakkoin oli tullut Amerikkaan tutkimaan maisemiamme, ja tämä oli ensimmäinen työ, jonka hän tarjosi myytäväksi. John oli juuri nostanut palkkansa; hän muisti talous- ja pesulaskuja, huokasi ja tarjosi siitä viisikymmentä dollaria.

Hänen hämmästyksekseen myöntyi kauppias heti ja taulu oli hänen. John luuli uneksivansa. Hän tutki aarrettaan sivuseikkoihin asti ja tuli siihen vakuutukseen, ettei se ollut minkään vasta-alkavan taiteenharrastajan töhrimä, vaan harjaantuneen, totisen taiteilijasielun luoma. Hän meni tapaamaan taiteilijaa hänen atelieeriinsa ja pyysi anteeksi, että hän oli anastanut niin ylevän helmen sellaisesta polkuhinnasta.

John tutustui taiteilijaan ja tutustutti ystäviäänkin, joiden kukkaro oli paksumpi -- tähän muukalaiseen maalariin. Tämän jälkeen alkoivat hänen taulunsa mennä hyvästi kaupaksi, hänellä oli enemmän tilauksia, kuin jaksoi valmistaa. Hän kuvasi kankaalle amerikkalaisia maisemia hienon, ranskalaisen taiteilijaluonteen käsityksellä, -- kesämaisemia, syksyisiä, väririkkaita tunnelmakuvia, lumisen talven uinailevaa, utuista hienoutta. Joka ei minua usko, kysyköön Morvillierin vaatimatonta atelieeria Maldenissa, nuolenampuman päässä Bostonista.

Tämä taulu oli aina ollut ylin aarre Johnin kotona, kauniin koristus hänen poikamiehen asunnossaan; ja nyt hänen varustaessa huoneitaan elämänsä kumppania varten oli taulu aina kaiken keskuspisteenä. Sillä tositaiteilijan teoksella, taiteilijan, joka tutkii luontoa tarkasti ja tunnollisesti on jotain yhteistä hurmaavan maaemon kanssa, sama tenhovoima luoda eri tunnelmia eri valaistuksissa. John vaimoineen oli tutkinut taulua joka hetkellä päivässä; miten aurinko aamulla valaisi tulipunaiset vaahterat ja kultasi siniset vuoret, miltä se näytti iltapäivän viileässä varjossa, taas lämmeten ilta-auringon valossa, kunnes se salaperäisesti hälveni hämärään. Nytkin näitä suurempia huoneita sisustaessaan oli taulu koko ajan heidän puuhiensa ja toiveittensa keskustana.

"Tiedätkö John", sanoi hänen vaimonsa epäillen. "Pelkäänpä tosiaankin täytyvämme ostaa ainakin muutamia uusia tuoleja ynnä yhden sohvan vierashuoneeseemme? Tuonne vastapäätä kannetaan niin komeata tavaraa, että oikein häpeän puolestamme, sillä kyllä meidän huonekalumme oikeastaan ovat hyvin rappiolla -- oikeata romutavaraa."

"Ovatpa niinkin", sanoi John nauraen, "huutokauppakamarissa saisimme kaikista yhteensä tuskin viisikymmentä dollaria enempää, mutta meillä täyttävät ne mainiosti paikkansa, ja, Mary kulta, lopullisen päätöksen asiassa tekee se juttu, _ettei meillä enää ole rahaa_."

"No, ellei ole, koettakaamme saada nämä kuntoon hyvien haltijain avulla", sanoi Mary. "Annamme puusepän tarkastella kalujamme ja kiilloittaa niitä; tuolin käsinoja on liimattava paikoilleen ja kaikki uudestaan vernissattava. Olen löytänyt niin kaunista lämpimän ruskeata ripsivaatetta, vähän punaiseen vivahtavaa, ja kun kaikessa on uusi päällys, sohvat, lepotuolit ja kaikki samannäköiset, tuntuvat ne hyvin kodikkailta."

"Aivan varmaan, Mary! Olen tavannut erään kunnon naisen, joka on perehtynyt verhoilijan työhön, ja joka työskentelee päiväpalkasta ja tekee kaikki sinun aistisi mukaan."

"Kuinka mainiota! Olen melkein iloissani siitä, ettemme voi ostaa mitään uutta. Ja kuinka hauskaa saada vanhat kuntoon!"

"Katsoppas, Mary kulta", sanoi John, istuutuen tyhjälle laatikolle ja vetäen esiin muistiinpanokirjansa, "olen tarkoin laskenut kaikki varamme ja keksinyt keinon, miten huoneemme tulevat kauniiksi ja miellyttäviksi, vaikkemme tuhlaa ropoakaan uusiin huonekaluihin."

"Annappas kuulla."

"Keinoni on peräti yksinkertainen. Hankkikaamme kotiimme esineitä, jotka kiinnittävät huomiota puoleensa, niin ystävämme unohtavat silmäillä huonekalujamme, sillä ihmiset eivät koskaan katsele huonekaluja, jos vain on muuta katsottavana. Napoleonista kerrotaan seuraava kasku: Kun keisarille eräällä sotaretkellä ilmoitettiin kansan olevan peräti tyytymättömän, kirjoitti hän seuraavan vastauksen: 'kullatkaa _invaliiditalon kupooli_'. Niin tapahtuikin, ja katsellessaan sitä unohti kansa kaiken muun."

"En ollenkaan ymmärrä", sanoi Mary, "mitä tarkoitat tällä kaunopuheisuudellasi."

"Niinpä selitän sen sinulle. Uudet, aistikkaat pähkinäpuu-huonekalut, moitteettomat ja hienot tyyliltään, maksaisivat ainakin kolmesataa dollaria, ja niitä minulla ei ole. Siis kuinka teemme? Meidän täytyy pitää hyvänämme vanhat aarteemme ja tutkia varastomme. Sieltä löydämme ihanan milolaisen Venuksen pään, nuo kuusi kaunista valokuvaa Roomasta, jotka Brown meille toi, suuren saksalaisen kivipiirroksen sikstiiniläisestä madonnasta ja kaksi ihanaa enkelinpäätä; onhan meillä sitäpaitsi suloinen Headen hämäräkuva, Bradfordin merivalokuvat ynnä Billingin kaunis kynäpiirros -- ja onhan meillä 'taulumme'. Turhaanko olisimme kaiken ikämme vartioinneet kauneuden porttia. Heltyihän jumalatar vähemmästäkin, raotti oveaan ja viskeli meille silloin tällöin leipäkannikan ensimmäiseen hätäämme. Näetkös, Mary kulta, meidän on nyt sisustettava huoneitamme aivan kuten kaunis, varaton nainen hoitaa vaatevarastoaan. Hän suoristaa ja silittää vanhat nauhansa, katsoo, soveltuvatko ne hänen silmiensä ja hiuksiensa väriin, pistää nauharuusun somistavaan kohtaan ja tekee siellä täällä pieniä muutoksia, kunnes hän aivan häikäisee meidät kaunistusvarastollaan, jonka luulemme loppumattomaksi.

"Huoneemme ovat uudet ja itsessään kauniit; seinäpaperit reunoineen sulautuvat niin hyvin mattojen ja huonekalujen kanssa, kohottaen niitten vaikutusta. Suunnitelkaamme hiukan järjestämistapaa ja aloittakaamme kadunpuoleisella huoneella. Kirjahyllyni asetamme nurkkiin tulisijan kummallekin puolelle toista kyynärää korkealle laattiasta, ovathan ne vain pelkkää petäjätä, mutta hyvin maalatut, eikä luulisi kenenkään neulalla koettelevan, ovatko ruusupuuta. Ylimmäinen hylly päällystetään samalla vaatteella kuin huonekalut, ja reunustetaan karmosiinipunaisilla ripsuilla. Toiselle hyllylle asetamme ylevän Venuksemme, toiselle ostan ihanan Klytemnestran. Sitten menen Williams ja Everettiin ostamaan kaksi väripainosta, joissa ilmenee parhaan englantilaisen suunnan tyyli ja viehätys. Amalfin lumoavan merilahden ripustan Venuksen ja Komojärven Klytemnestran yläpuolelle. Mutta keskellä, tulisijan yläpuolella, on 'meidän taulumme' paikka, Kummankin oven päälle asetamme 'sikstiiniläisen' enkelinpään, varjelemaan ulos- ja sisäänkäyntiämme. Kuulun madonnan lapsineen sijoitamme vastapäätä Milon Venusta, osoittamaan, mitenkä kreikkalainen ja kristitty yhtyvät ylevimmän naistyypin kuvaamisessa. Ja lyönpä vetoa, että saatuamme kaikki kivipiirroksemme ja kuvamme puitteisiin, kasvimme kukkimaan, murattisi sulavasti kiemurtelemaan ja kaarteilemaan huoneen seinillä sekä pikku esineesi, näkinkenkäsi ja maljakkosi asetetuiksi juuri sinun aistisi mukaisesti, tulevat huoneemme hauskuutensa ohella oikein kauniiksikin. Ja ihmiset tulevat ovellamme huudahtamaan: 'Oi, kuinka kaunis koti!' jota tuskin tekisivät, jos olisimme tuhlanneet kolmikertaisen hinnan uusiin huonekaluihin."

Sinä vuonna kuulin usein puhuttavan John Mertonin kodista: "Kuinka kauniit huoneet! -- ja aistikas sisustus, -- meneppäs katsomaan. Enkä ymmärrä miksi ne ovat niin paljon miellyttävämmät, kuin Filipin, vaikka siinä kodissa ei ole rahoja säästetty." Niin puhuivat tuttavat keskenään -- sillä enimmät ihmiset tajuavat kyllä kauniin kokonaisvaikutuksen, mutta eivät kykene arvostelemaan missä sen lähde on. Toiset huoneet tuntuvat kyllä synkiltä, ikäviltä ja jylhiltä, toiset taas iloisilta, ilmakkailta ja kauniilta, mutta he eivät näe syytä tähän eroitukseen.

Johnin vierashuoneessa kuultiin niin usein huudahdus: "Oi kuinka kaunista!", että se jo oli tullut sananparreksi perheessä. Rahallisessa suhteessa olivat eri esineet hyvinkin ala-arvoisia, mutta näin ryhmitettyinä ja asetettuina muodostivat ne viehättävän kokonaisuuden. Vaikka kuvanveistokset olivatkin kipsiset ja valokuvat sekä väripainokset hyvin helppohintaisia, oli jokaisella oma arvonsa, ollen hyvä jäljennös jostain suuresta mestariteoksesta. Hyvä kipsivalaus, vaikkapa se maksaakin vain kuusi dollaria, on hyvin tarkka kuva alkuteoksesta, joka tuskin rahallakaan olisi saatavissa. Väripainos, jonka ostat viidellä tai kymmenellä dollarilla, tulkitsee mainiosti etevien, nykyaikaisten taiteilijaimme tyyliä ja värisuhteita, alkuteoksen maksaessa tuhansia. Kivipiirrokset Rafaelin kuolemattomista maalauksista tuovat esiin kokonaisen aikakauden taiteellisen kulttuurin, ja ne voit hankkia itsellesi hyvin vaatimattomalla hinnalla. Sellainen taulu lastenkamarin seinällä kehittää pienoisen silmää lapsuudesta alkaen, mutta moni pitää itseään liian köyhänä hankkimaan tällaisia taideteoksia lapsilleen, vaikka kyllä uhraa viisi dollaria heidän koruvaatteisiinsa.

Johnin koti oli lapsille perin mukava, sillä he taisivat liikkua siellä esteettömästi. Vaikka se olikin kaunis, ei siinä ollut tuskallisen kallista komeutta, eikä hauraita pikku leluja. Taulut seinillä, kuvanveistokset jalustoillaan puhuivat lapsille mykkää kieltään, mutta eivät olleet heidän sormiensa saavutettavissa, eivätkä kaatuneet heidän hyppäyksistään. Ne eivät porsliinin ja kristallin tavalla ole palvelijain pahoinpitelemisen alaisina, ne eivät kulu, eivätkä vahingoitu pölystä, eikä niitä koikaan syö. Se on pysyväistä kauneutta, ja kun äiti on sairas ja suljettu huoneeseensa, ei häntä vaivaa pelko, että sillä aikaa kaikki särjetään ja hävitetään. Tämänkaltainen kauneus on kaikessa halpuudessaan kasvatuksen ja sivistyksen välikappaleena.

Onko koskaan kuultu brysselimaton tai sohvapöydän virittäneen lapsessa lukemisen halua? Ei, mutta taulut, valokuvat ja hienot kuvanveistokset synnyttävät tuhansia ajatuksia ja kysymyksiä, kiihoittaen silmiä ja pikku käsiä. Lapsi istuu usein piirtämässä, pyytää kirjan, jossa kerrotaan Venetsiasta tai haluaa kuulla kerrottavan Rooman Forumista.

Mutta kirjoitukseni venyy liian pitkäksi. Kirjoitan toisen, jossa puhun kotisisustuksen siveellisistä ja henkisistä vaikutuksista.

"Olen todistanut väitteeni, Jenny neiti, vai kuinka? Taloa sisustaessa on säästäväisintä ottaa lukuun kauneutta."

"Niin isä kulta", sanoi Jenny; "minun on alistuminen."

V.

Tulen kohentaminen.

Meillä on kotona hauska tapa, jota sanomme _tulen kohentamiseksi_. Tuokio ennen maatapanoamme vetäydymme liki toisiamme viimeisten hiilosten ja kekäleitten ympärille, joita liikutamme ja kohentelemme, saadaksemme muutamia tulenkieliä ja leimuja jäähyvästiksi. Ja silloin heltiää kielten side. Kerromme kutsujaisista, -- keskustelemme kirjoista, joita olemme lukeneet, vaihdamme ajatuksia ihmisluonteista -- lausumme mielipiteitämme kaikenlaisista eri aineista, esteetillisistä, uskonnollisista, jopa tieteellisistäkin -- tilapäinen kuulija varmaan ihmettelisi kuullessaan tätä iltapakinoimista. Väliin innostumme niin keskustelemaan, että joka tulenkipuna kerkiää sammua uunissa, ja vasta tuntiessamme olkapäittemme värisevän vilusta muistamme maatapanoa.

Luettuani viimeisen kirjoitukseni, oli meillä taas "tulen kohentaminen", -- Jennyllä, Marialla, Rob Stefensillä ja minulla, -- vaimoni istui yhä työskennellen pöydän ääressä takanamme.

Jenny tietysti aloitti puheen.

"Mutta sano, mitä sanonetkin, isä, minusta olisi hyvä aisti rahan yhteydessä parempi kuin yksin. Ihailen suuresti aistikasta kokonaisuutta, kirjoja ja taideteoksia, mutta luulen niiden esiintyvän vielä edullisemmin hienossa ympäristössä."

"Kuka sitä vastaan väittää?" sanoin. "Olipa minulla kultatynnyri, josta kolikoita ammentaa, kylläpä ei kävisi vaikeaksi huoneita sisustaa ja somistaa. Sama aisti, joka senteillä ja hopearahoilla luo kodin ihanaksi, saa tietysti vielä suurempia aikaan dollareilla ja kultarahoilla. Puhuinkin vähävaraisista ja niistä, joilla ei ole rikastumisen toivoa, mutta kumminkin kaipaavat kaunista kotia; ja väitän, että kauneutta pitää kunnioittaa, rakastaa ja hellyydellä hoitaa, -- _väitän, että kauneus on halpaa, halvin asia kodissasi_, sillä monessa suhteessa se korvaa rahamenoja. Jos nainen, jolla on kauneudenaistia, asettaa huoneeseen tuoksuavia kukkia, kauniita kasveja, muutamia puupiirroksia hauskoissa kotitekoisissa puitteissa, kuvanveistoksia ja hyvän valikoiman kirjoja, on vaikutus usein niin lämmin ja viehkeä, että poistut huoneesta huomaamatta, että nojatuolin tyyny oli kulunut ja sohvapöydän pinta täynnä naarmuja.

"Minulla on ystävänä koulunjohtajatar, joka eleskelee pienessä mökissä. Ilman kauneudenjumalattaria olisi se hyvinkin kurja ja viheliäinen, mutta hiukkanen kukkaissiemeniä sekä puhdistus ja kitkeminen keväällä teki sen niin suloiseksi olinpaikaksi, että ohikulkijat vastustamattomasti jäivät sitä katselemaan. Vesitynnyri räystään alla vaivasi alussa hänen kauneutta rakastavaa sieluaan, mutta se oli välttämätön paha, sillä siitä ammensi hän kaiken pehmeän veden, minkä tarvitsi taloudenhoitoon. Mutta herättipä muuan sulotar hänessä oivan ajatuksen. Hän istutti elämänlankoja tynnyrin pohjan ympärille, naulitsi pikku nupeja sen ylireunaan ja pingoitti lankaa pitkin tynnyrin sivuja alhaalta ylös. Jonkun viikon kuluttua pujotteleiksivat pitkin lankaa kukkivat köynnökset. Joka aamu puhkesi niissä uusia monivärisiä kukkia, joiden tuulessa huojuvat haarat kuvastuivat veteen. Vesitynnyristä tuli niinmuodoin oivallinen puutarhan kaunistus naapurien suureksi huviksi ja hauskuudeksi."

"Niin", sanoi Jenny, "mutta kaikilla ei ole äidin taitoa kukkainhoidossa. Muutamille ne onnistuvat, toisille ei. Ei kukaan saa selville, mitenkä äiti kukkiaan hoitaa, mutta aina ne ovat raittiit, rehevät ja uhkeat, ne kukkivat hänen määräyksestään ja versovat aivan hänen mielensä mukaan. Toiset ihmiset taas puuhaavat ihmeesti kukkiensa vuoksi, sirottavat niihin tuhkaa ja pesevät niitä jos jonkinlaisilla vesillä saamatta niitä viihtymään. Täti Suruton esim. ostaa alinomaa kasveja kasvihuoneista, mutta ne kellastuvat, pudottavat lehtensä ja ovat niin viheliäisen näköiset äidin kukkasten yhä rehottaessa."

"Minäpä selitän, miten äitinne saa kukat viihtymään", sanoin, "miten hän saa lapsensa viihtymään ja koko kodin niin lämpimäksi -- hän antaa niille -- sydämmensä. Hän rakastaa niitä; hän elää niissä ja tuntee myötätuntoisuutta niitä kohtaan. Hän seuraa niiden elämää, kuin olisi hän itse kasvi; hän muistaa niitä ja pitää niistä hellää huolta ilman melua ja ponnistusta; tuskin hän itsekään muistaa milloin hän niitä hoitaa, -- mutta sata kertaa päivässä uhraa hän niille tuokion. Hän muuttaa ne lähemmäksi ikkunaa -- tai kauemmaksi, -- keksii jonkun madon ja kaivaa juuria, tutkiakseen näivettymisen syytä, hän huuhtoo lehtiä ja ripsuttaa vettä toisiin -- ja kaiken tekee hän rakkauden hellällä huolella. Äitisi ei itsekään tiedä, miksi hänen kasvinsa versovat; ainoastaan kirjailija ja filosoofi, kuten minä, voi sen selvittää."

Vaimoni hymyili työkorinsa ääressä, vastatessaan:

"Minunkin täytyy pian kirjoittaa aikakauskirjaan, isälle aina jää viimeinen sana, vaikka kyllä luulen hänen osuneen naulan päähän."