Chapter 2
Vierashuoneemme oli nyt yhtä hieno ja muodinmukainen kuin kenenkään naapurin, ja tuttaviemme tullessa meitä tervehtimään, otimme heitä hapuillen vastaan tässä pimeässä ja kolkossa suojassa, vedimme hiukan vain uutimia syrjään, että näkisimme toisiamme, ja olimme parhaissa vaatteissamme heitä vastaanottaessamme. Vanhat ystävämme kapinoitsivat ja kysyivät, mitä olivat rikkoneet meitä vastaan, koska heitä niin kohtelimme. He valittivat niin haikeasti, että vähitellen ilmaisimme heille salaisuuden, että meillä oli suuri aurinkoinen huone minun työhuoneenani, jossa kaikki istuimme, jossa vanha matto oli laattialla, johon päivä paistoi sisään suuresta ikkunasta, jossa vaimoni kukat rehoittivat ja kanaarilintunen lauloi; siellä oli vaimoni sohva nurkassa ja avonaisessa takassa räiskyi leimuava tuli, -- lyhyesti maja, jonne kaikki kotihaltijat olivat paenneet.
Kun ystävämme kerran saivat tästä vihiä, emme enää saaneet heitä vierashuoneeseen istumaan. Olin varta vasten nimittänyt uuden huoneen työhuoneekseni, saadakseni kaikki käskijän oikeudet siellä, vaikka avosylin otin vastaan kaikki, jotka vain halusivat sinne tulla. Niinpä tapahtui usein, että, istuessamme illalla tulen ympärillä huoneessani, joku tytöistä sanoi:
"Miksi aina istumme täällä? Menkäämme vierashuoneeseen?"
Mutta silloin kaikki, koko perhe ja perheen ystävät näyttivät hyvin vastahakoisilta.
"Armahda meitä!" sanoi Artturi; "vierashuoneella on puolensa, mutta anna meidän olla täällä, jossa viihdymme ja voimme liikkua ja olla kuin kotonamme", ja tähän yhtyivät myös Artturin ja Tommin toverit.
Ja tosi oli, ettei kukaan enää viihtynyt vierashuoneessa. Se oli kylmä, säännöllinen ja täydellinen, mutta haltijat olivat sen hyljänneet, -- ja kun haltijat pakenevat huoneesta, ei siinä kukaan viihdy. Taulut, esiriput, sohvat ja kaikki muu hienous eivät vastaa niitten läsnäoloa. Ne ovat oikullista sukua; toisissa huoneissa ne viihtyvät mainiosti, toisista taas pakenevat -- mutta missään emme viihdy ilman heitä.
2.
Kuten ehkä lukijani on huomannut, olen suora ja avosydämminen mies, siksipä luinkin kirjoitukseni matosta vaimolleni ja tyttärilleni, ennenkun lähetin sen aikakauskirjaani, ja nauroimme sillä makeasti kaikki. Vaimoni ja tyttärieni kelpasi kyllä nauraa, sillä he olivat päässeet tahtonsa perille, he olivat nyt muitten ihmisten kaltaiset. Heillä oli synkkä ja suljettu vierashuone, hienoine mattoineen, ikkunaverhoineen, nojatuolineen ja marmoripöytineen -- kaikki niin hienoa, ettei sitä saanut arkena lähestyä, ja tästä rauhoittuneena, olivat he vieraineen aina minun työhuoneessani, jatkaen entistä hauskaa elämäntapaansa, sillä tiesihän jokainen vieras nyt, ettei tämä ollut paras huone, että heillä oli vierashuone, jonne mennä, jos niin tahtoivat.
"Entäs jos pitäisimme kutsut", sanoi Jenny, "eikö vierashuoneemme olisi kaunis lampun valossa! Tosin meillä ei koskaan ole kutsuja, mutta jos nyt sattuisi -- esimerkiksi häät, ymmärräthän."
Sehän kyllä oli pätevä syy ja siihen oli kyllä syytä uhrata ne neljä tai viisisataa dollaria, jotka olin maksanut vierashuoneen kaikesta ylellisyydestä.
"Tiedän kyllä, ettei isä hyväksy meitä", sanoi Maria, "ja hän keksii kaikista tehdä hauskoja juttuja. Eikö siis koskaan saisi hankkia itselleen uutta mattoa? Pitääkö vanha kuluttaa ihan repaleiksi ensin?"
Sellainen on se ajatuksenkulku, jolla kaunis sukupuolemme aina itseään puolustelee. He unohtavat kaikki sivuseikat ja tuovat esiin alastoman tosiasian, käyttäen sitä aseena meitä vastaan.
"Niin juuri, eikö koskaan saisi ostaa uutta mattoa?" säesti Jenny.
"Kultaseni", sanoin, "asia on nyt kerta niin, että uusi ja vanha harvoin sulavat yhteen, ja se, joka ostaa uutta vanhaan, pyhään perhesuojaan, jossa kaikki esineet ovat samalta aikakaudelta, saa noudattaa yhtä paljon huolta ja älyä kuin arkkitehti, joka uudistaa holvin tai kaaren jossain vanhassa, hienossa rauniossa. Teidän mattonne oli eri tyyliä kuin kaikki muu huoneessa, ja esiintyi siinä niin räikeänä vastakohtana, että kaikki muu teki rappeutuneen vaikutuksen. Sen väri ja laatu oli aivan toisenlaista elintapaa varten ja vaatii alituisia muutoksia. Olettehan nähneet, että se on karkoittanut ja raivannut ulos koko huoneen sisustan, ja minussa asuu salainen pelko, ettei se vieläkään ole rauhoittunut, vaan vaatii yhä uusia muutoksia, kunnes koko talo on uudestaan sisustettu."
"Voi, rakkaani, elähän toki!" huudahti vaimoni nuhdellen; mutta Jenny ja Maria punastuivat, joskin nauroivat makeasti.
"Tunnustakaa pois", sanoin, katsellen heitä, "ettekö ole salaliitossa eteisen mattoa vastaan."
"Kuinka sen arvasit, isä? Minä vain sanoin Marialle, että eteisen kömpelöt villamatot hyvin huonosti soveltuvat vierashuoneen brysselimaton kanssa; ja muistathan, äiti, minkä kauniin mallin Ketshem ja C:o näytti meille -- ihan samaa tyyliä kuin vierashuoneen matto".
"Kyllä muistan, tytöt", sanoi vaimoni; "mutta sanoinhan heti, ettei sellaista ole ajattelemistakaan."
"Kuulkaappa tytöt", sanoin, "kerron teille jutun, jonka kerran kuulin hyvin järkevästä papista Uudessa-Englannissa. Hän, kuten papit tavallisesti, oli vähissä varoissa, mutta aina tyytyväinen. Siihen aikaan käytettiin vielä polvipöksyjä ja pitkiä sukkia ja tälle kunnon miehelle tarjottiin kerran lahjaksi komeat mustat silkkisukat. Mutta hän kieltäytyi niitä käyttämästä, sanoen, ettei hänellä ole varaa siihen.
"Mitä, ei ole varaa?" sanoi ystävä; "minä _annan_ ne sinulle."
"Niinpä kyllä; mutta se maksaa minulle ainakin kaksisataa dollaria, enkä sitä voi."
"Kuinka niin?"
"Heti pantuani ne jalkaani, sanoo vaimoni minulle: 'Ystävä kultani, sinun pitää ostaa uudet polvipöksyt', ja niin saan ne ostaa. Sitten sanoo vaimoni: 'Mies parkani, miltä takkisi näyttää, sinun pitää ostaa uusi', ja niin täytyy tehdä; ja sitten hän sanoo: 'Ei raukkani, tuo hattu ei kelpaa, ja niin saan uuden hatun'."
"Ja sitten sanon minä vaimolleni: Vaimo kultani, miltäs nyt näyttää, että minä olen näin hieno ja sinä olet vanhoissa vaatteissasi, ja niin saa vaimonikin uuden hameen; uusi hame vaatii uuden hatun ja saalin. Mutta ellen nyt vastaanota näitä hienoja silkkisukkia, emme kaikesta tästä tarvitse mitään, sillä me olemme tyytyväiset, ja vanhat vaatepartemme tulevat mainiosti toimeen keskenään."
Tytöt nauroivat tälle jutulle, ja minä lisäsin hyvin päättäväisesti:
"Ilmoitan teille edeltäpäin, tytöt, että olen päättänyt henkeni takaa puolustaa vanhaa rappumattoa. En tahdo, että minua suljetaan pääkäytävästä ja että päästäkseni makuuhuoneeseeni minun täytyy kiivetä erityisiä tikapuita, sillä sitä tapaa tulen käyttämään niin pian kuin ostatte uuden maton."
"Mutta isä kulta!"
"Vai eikö? Ettei matto haalistuisi, karkoitatte auringon vierashuoneesta. Takkavalkeaa siellä ei saa sytyttää tomun pelosta, eikä saa istua sohviin ja tuoliin niitä kuluttamaan. Jos te hankitte uuden maton eteiseen ja rappusille, olen pakoitettu käyttämään tikapuita mennessäni makuuhuoneeseen."
"Eihän toki, isä kulta", sanoi Jenny viattomasti, "voimmehan ostaa käyntimattoja päälle, niin se ei kulu ollenkaan."
"Peittäkää sitten vanha matto niillä, niin kaikki tuttavamme luulevat alla olevan uuden."
Koko naisvalta nauroi tälle ehdotukselleni ja sanoi sen olevan niin miesten kaltaista.
"Entä jos olisikin", sanoin valmiina puolustamaan sukupuoltani, "miehen mietteet naisaskareista ansaitsevat myöskin vähän huomiota. Älykäs, sivistynyt mies, joka vuosikausia on ajatellut ja innolla tutkinut jotain asiaa, on siinä myös niin selvillä, että kannattaa kuulla mitä hänellä on sanomista. Olen kirjoittanut uuden artikkelin aikakauskirjaani, jonka tahdon teille lukea."
"Isäkulta, odota hetkinen, niin otamme työmme", sanoivat tytöt, jotka, totta puhuen, suureksi mielihyväkseni aina halukkaasti kuuntelivat isän kirjoituksia, eivätkä koskaan keskeyttäneet niitä kuiskuttamalla ristipisteistä ja silkkilangoista, kuten naisten yleinen tapa on. Kaikki semmoiset asiat järjestävät minun naiseni edeltäpäin. Jane, tai Jenny, kuten häntä kutsun hyvällä tuulella ollessani, lisäsi pesään pulskan pähkinäpuun, joka leimusi niin kirkkaasti ja levitti niin suloista lämmintä, etten vaihtaisi sitä kaneelipuuhun, jolla upporikkaat huoneitaan lämmittävät.
Minun täytyy ilmoittaa sinulle, rakas lukijani, että minulla on salainen noitavoima, jolla loihdin pölyä naisväkeni silmiin, etteivät koskaan älyä niitä persoonallisia viittauksia, jotka kohdistuvat heihin näissä artikkeleissani. Keskinäisen sopimuksemme kautta loihtivat muste- ja kynähaltijat verhon heidän silmiinsä minun lukiessani ääneen; muutoin voisi se tuttavallinen tapa, jolla kaikessa vapaudessani kerron sinulle heidän sisimmät asiansa, suuresti loukata heidän naisellista hienotunteisuuttaan.
Siis voin, rakas lukijani, kuiskata korvaasi, että pikku Jennyssäni, joka niin uutterasti kohentaa tulta ja huolellisesti korjaa kaiken tuhan takan edestä, että pikku Jennyssäni piilee emännyyden salainen lahja. Se tuntuu hänen pienten kättensä jokaisessa liikkeessä, päännytkähdyksessä ja silmien viisaassa katseessa -- koko hänen pieni olentonsa henkii kodin tuoksua, joka on suloisempi koko maailman ruusutuoksua. Hän on siisti, tarkka ja puhdas, soma ja hieno kuin valkoinen kissa sekä aina vireä kuin mehiläinen, ja, jos sieluoppiin voi luottaa, oli ajan, mitan ja suhteitten tajunta tarkasti merkittynä hänen päähänsä. Sitäpaitsi oli pikku Jennylläni paljon tervettä järkeä, joka usein voitti mielikuvitukseni ja runolliset käsitykseni, milloin eivät olleet hyvillä perustuksilla.
Sellaisille naisille on ihanteellinen kasvatus tarpeellinen, muuten muodostuvat he vanhoina oikeiksi kotifarisealaisiksi ja kotityranneiksi. Mutta heitä pitää opettaa rakastamaan taidetta, sekä kauneuden kaikkia muotoja, ja silloin ovat he viehättäviä. Nämä pikku naikkoset ovat hyvin tarpeelliset ja välttämättömät, heissä asuu se sentripetaalivoima, joka johtaa kaikki kodin kiertotähdet oikealle radalleen -- ja oikealla kasvatuksella täyttävät he kodin järjestyksen kauneudella ja sopusoinnulla. Jennyn kasvatus silmämääränäni olin siis kirjoittanut artikkelin, jonka luin ja jonka nimeksi panin: _Koti ja talous_.
II.
Koti ja talous.
Moni nainen osaa hoitaa talouttaan, mutta harva perustaa _kodin_. Taloudenhoito tuntuu usein vaikealta, mutta sen voi helposti oppia, sillä se on aineellista ja vaatii käytännöllistä toimintakykyä, jossa mitta, paino ja värit ovat määrääviä vaikuttimia. Mutta kodin ylläpito on yläpuolella kaikkea tätä, siinä tarvitaan älyä ja henkevyyttä.
Tällä kohdalla meni pähkinäpuu uunissa kahtia, palat pudota romahtivat erilleen toisistaan, levittäen hiiliä ja tuhkaa ympärilleen. Jenny kiiruhti avuksi harjoineen. Takkavalkealla on se paha puoli, että se on aina hoidon tarpeessa, mutta mitäpä siitä, nämä pienet keskeytykset eivät meitä lainkaan häiritse -- ne ovat kuin sukkelan ystävän päähänpistoja hauskassa perhekeskuudessa.
Jenny laski maahan harjansa ja sanoi:
"Isä, sinä alat liikkua metafysiikassa."
"Koko ajatuksellinen puoli luodussa maailmassa on metafyysillistä", huomautin, koettaen herättää hänen kunnioitustaan. "Jokaisella asialla on kaksi puolta, subjektiivinen ja objektiivinen."
"Siinä sinä isä taas tuot esiin subjektiivisen ja objektiivisen. Minä puolestani en koskaan tunne eroa niitten välillä."
"Nyt muistan", sanoi Jenny, "vanha lastenhoitajamme kutsui sitä sisäpuoliseksi ja ulkopuoliseksi -- siitä minä olen päässyt niiden perille."
"No, lapset", sanoi vaimoni, "antakaa isän lukea", ja minä luin kuten seuraa:
Nuornamiesnä ollessani muistan, miten kerran kävin hyvän ystäväni Bill Carberryn kanssa katselemassa hänen kotiaan, johon hän aikoi muutaman viikon kuluttua tuoda morsiamensa. Bill oli hauska ja avosydämminen poika, ystäväpiirimme ydin, ja meille ystäville oli hänen naimisensa hyvin vastenmielinen, sillä pelkäsimme hänet kadottavamme. Sillä tiesimmekö, mille kannalle hän oli asettuva meidän suhteemme kerran purjehdittuaan avioliiton "tuntemattomaan maahan". Mutta Bill vain nauroi epäluuloillemme.
"Tiedätkö Kristo", sanoi hän juosten iloisesti ylös rappusia ja avaten tulevan asuntonsa oven, "miksi valitsin tämän talon? Siksi, että se on niin kodikkaan ja lämpimän näköinen. Katsoppas vain", sanoi hän, vetäen minut huoneeseen, -- "katsele noita suuria ikkunoita etelänpuolella, joista aurinko loistaa koko päivän; katsoppas tuota mainiota nurkkaa tuolla, minne nojatuolin voi asettaa; kuvaile meitä täällä, kirjat ja paperit vapaasti ympärillämme ja Katri kulkien kuin päivänsäde suojia lämmittämässä. Tulen oikein runolliseksi, kuten näet. Ja oletko koskaan nähnyt parempaa ja avarampaa ruokahuonetta? Ajattele, kuinka täällä juhlimme! Mitä ihania iltahetkiä täällä vietämmekään. Kaikki niin avarata ja vapaata -- juuri sellaiseksi olen aina kotini haaveksinut. Tiedätkö, Kristo, että yläkerrassa on pieni huone, ja sinä ja Tom Innis saatte oman avaimen, niin että saatte tulla ja mennä, milloin vain haluatte. Ja tässä on kirjasto -- siinä tulee olemaan kirjoja, etsauksia ja puupiirroksia katosta laattiaan saakka. Tänne tulette, milloin vain päähänne pälkähtää, ja olette aivan kuin kotonanne."
"Mutta mitä Katri ajattelee tästä kaikesta?"
"Katri on teidän paras ystävänne ja hän voi saada vieraansa viihtymään. Oi, Katri valmistaa tästä niin pehmoisen pesän, senpä vielä näette!"
Parin päivän perästä kuletti Bill minut jälleen asuntoonsa, veti minua pakkilaatikkojen, olkien ja paperien välitse katsomaan komeata vierashuoneen sisustusta -- josta hän iloitsi kuin pieni lapsi uudesta lelustaan.
"Katsoppas näitä tuolia", sanoi hän, "granaattipunaista, kukkasellista silkkiä, sohvat ovat aivan samaa tyyliä, samoin uutimet ja matot. En eläissäni ole näin kaunista nähnyt. Appi-isä sisustaa kotimme, ja anoppi hyörii ketteränä kuin mehiläinen, saadakseen meidät järjestykseen."
"Mutta Bill kulta", sanoin, "asuntosi on ruhtinaallinen. Pelkään, että elämäsi tulee liian kalliiksi, sillä lakimiehen ura on pitkällinen, vanha ystäväni."
"No, ymmärräthän, että kaikki olisi ollut toisenlaista, jos itse olisin maksanut laskut; mutta kun Katrin suku kustantaa kaiken -- niin olkoon menneeksi -- tyttö, joka menee naimisiin, tahtoo tietysti uudessa kodissaan noudattaa sitä elintapaa, johon hän on tottunut."
Olin vaiti, mutta sisässäni tunsin masentavan aavistuksen, tunsin, että tämä ylellisyys pian tukahduttaisi kotoisen vapauden, jota ystäväparkani niin haaveksi.
Häät vietettiin oikealla ajallaan, ja häiden jälkeen oli nuorilla kutsut, joihin kaikki menimme; me saimme nähdä Billin täydellisen kodin suurenmoisesti valaistuna ja kuulimme kaikkein kadehtivan hänen onneaan; mutta se oli miltei ainoa kerta, jolloin siellä kävimme. Kotiutumisesta, jokapäiväisestä käynnistä ja omista avaimista ei puhettakaan, me tunsimme olevamme heistä niin kaukana, kuin olisi nuori pariskunta asunut Tuilleriessä.
Katri, joka aina oli ollut reipas ja vallaton tyttö, alkoi heti kehittää emännyyslahjojaan ja osoittaa mielipiteitä, jotka niin erisivät hänen entisyydestään, kuin vanha hiipivä kissa vallattomasta kissanpojasta.
Katri oli itse asiassa hyvä tyttö. Hän oli hyväsydämminen, naisellinen, ystävällinen ja avulias; mutta sen ohessa äärettömän tarkka ja niin tunnollinen, että talouden huolet olivat hänet melkein näännyttää, ja hänen perheessään pidettiin taloudenhoitoa korkeampana taidetta ja tiedettä -- se oli heillä uskontona. Katrin äiti, tädit ja isoäidit olivat kuulut mainiosta taloudenhoidostaan. Heitä olisi voinut luulla niitten hollantilaisten jälkeläisiksi Broeckin kaupungissa, joita Washington Irving kuvaa, ja jotka sitoivat lehmiensä häntään sinisiä nauharuusuja ja maalailivat polttopuunsa päät valkoisiksi. Hän kertoo, mitenkä eräs kuuluisa saarnaaja ei voinut poistaa naisväen huomiota maallisista askareista, ennenkuin hän rupesi saarnaamaan taivaallisen kaupungin puhtaudesta, sen muurien kirkkaasta kristallista ja katujen kultaisista kivistä -- silloin heti kääntyi kaikkien emäntien mieli Zioniin. Näin juhlallinen ja totinen katsantokanta on jo silloin raskas, kun tyttörukalla ensi hoidettavanaan on vain yksinkertainen ja halpa koti, saatikka sitten, kun hänen pitää huolehtia komeista huonekaluista, kun kalliit kristallit painavat hänen mieltään, kun peilit heijastavat hänen velvollisuuksiaan, ja koi ja ruoste saattavat tunkeutua huoneisiin ja kaappeihin.
Äiti ja tädit varoittivat Katria juhlallisesti -- he varoittivat häntä koista, torakoista, kärpäsistä ja pölystä; kaikki huonekalut verhottiin kylmällä hollannin liinalla, joten ne muistuttivat liinoihin käärittyjä ruumiita -- uutimien tupsutkin saivat oman pienen verhonsa -- ja tyttörukan päähän sullottiin ohjeita ja määräyksiä kaiken tämän komeuden hoitamisesta, kunnes se oli niin täynnä, ettei sinne paljon muuta mahtunutkaan.
Bill rukka huomasi pian kotinsa liian täydelliseksi ja tarvitsevansa asumista ja olemista varten toisen talon, sillä talon ja kodin välillä on suuri eroitus. Parin vuoden perästä perustimme vaimoni ja minä kotimme aivan toisten periaatteiden mukaan ja Bill pistäysi usein meillä, venyttelihe mukavassa nojatuolissa kirjoituspöydän ia sohvan välillä, huokaili ja nautti hauskasta ympäristöstämme, ihaili lämmintä avotakkaamme, geraniumia, ruusuja ja lintuja. Mies poloinen oli oikein hyvillään saadessaan ojentaa jalkojaan ja liikkua vapaasti, kotonaan pelkäsi hän aina särkevänsä tai hävittävänsä jotain. "Katri on kunnon tyttö", sanoi hän, "ja tahtoisi tehdä minun mieleni mukaan, mutta hän ei saa seurata tahtoaan. He antavat hänelle niin paljon neuvoja ja sälyttävät hänen päällensä niin raskaan taakan, että tyttö rukka on nääntyä, hän onkin jo ihan laihtunut ja sairaan näköinen. Sitten asuu Saara täti meillä ja vahtii koko taloa kuin poliisi; on siinä ihmisparka ihan helisemässä. Huoneet ovat kyllä komeat, mutta niin jylhät ja kolkot! -- ei auringonsädettä eikä valoa nimeksikään, vieraan tullessa kohotetaan hiemasen rullakartiinia. He pelkäävät niin sanomattomasti kärpäsiä, ja kaikki peilit ja taulunpuitteet ovat harson peitossa maaliskuusta joulukuuhun. Kyllä meidän huoneissamme ei ole paikkaa, mihin kärpänen iskisi!"
"Mutta," sanoin, "laittakaa itsellenne arkihuone, jossa saatte olla mielin määrin vapaudessanne."
"Siitä ei tule mitään. Katri ja Saara täti ovat asettuneet makuuhuoneeseemme ja siellä majailevat he kaiken päivää, kunnes joku vieras tulee. Silloin Katri pukeutuu ja tulee alas. Saara täti väittää sen olevan ainoan keinon järjestyksen ylläpidoksi, silloin voivat rullakartiinit olla alhaalla, ja kaikki pysyy paikoillaan; siellä kertoo hän tyttörukalle kaikenmoisia jonninjoutavia juttuja mummoista ja tädeistä, joilla oli sellainen järjestys talossaan, että he pilkkosten pimeässä olisivat löytäneet kaikki tavaransa ilman tulenvaloa. Ja sen voisivat he meilläkin tehdä. Voisi luulla, että olemme aikeessa lähteä Englantiin ja että koko talo on lukossa matkaa varten -- ei näy kirjaa, ei paperia, eikä hansikasta, ei mitään jälkeä ihmisolennosta. Piano on suljettu, kirjakaappi lukossa, piirrokset piilossa -- kaikki, kaikki sileätä, kiintonaista, lukittua.
"Jos menen jonkun ystäväni kanssa kirjastoon, löyhkää siellä ensinnäkin ihan kellarilta, sitten saan suurella vaivalla kiskoa ikkunat auki, avata ja riuhtoa puolentunnin aikaa, ennenkuin löydän mitään, ja koko ajan tiedän Saara tädin vahtivan oven takana valmiina järjestämään ja sulkemaan kaikki jälkeeni. Kaikki halu seurusteluun ja kanssakäymiseen sammuu sellaisissa oloissa. Entäs suuri, valoisa ruokahuoneemme suurine ikkunoineen -- luuletko että saamme siitä iloita, -- ei, Saraa täti ajaa meidät sieltä jo huhtikuun alussa, sillä kärpäset tahraisivat seinämaalaukset ja porsliinit, ja niin saamme aterioida pienessä pimeässä putkassa, jonka ikkunat ovat takapihalle päin, ja Saara täti on siitä kovin innoissaan, hän sanoo Katrin pääsevän niin paljon vähemmällä, että minun jo senkin tähden pitäisi suostua syömään putkassa vaikka koko elinaikani. Siitä näet, Kristo, että tilani on perin tukala, ja koko Katrin suku on siinä vahvassa luulossa, että mies on tuhmin ja kauhein olento koko luomakunnassa; ja jos hän jotain saa päähänsä, pitää sitä vastustaa minkä jaksaa. Kuulisit Saara tädin tuomion meistä: me olemme kaikki härkiä porsliinipuodissa, valmiit puskemaan, riistämään ja raastamaan kaikkia ja hävittäisimme koko komeuden, ellei meitä kytkettäisi ulkohuoneeseen. Hän väsyttää tuiki Katriparkaa, ja hänen lopetettuaan alkaa äiti. Joskus tuodessani oman mielipiteeni esiin, purskahtaa Katri itkuun ja sanoo, ettei hän tiedä mitä tehdä. Ketään ystävistäni en voi kutsua päivälliselle, sillä eihän heitä sovi viedä pimeään putkaan. -- Oi! ei koskaan! Saara täti, anoppi ja koko suku pitäisivät perheen kunnian ikuisesti häväistynä. Emme voi kutsua heitä, ellemme avaa ruokahuonetta, käytä parasta porsliiniamme ja tuota hopeatamme kotia pankista, ja jos niin teemme, valvoo Saara täti yönsä koko viikon ajan ennen, valmistuksia tehden, ja jälestä valvoisi hän toisen viikon saadakseen kaikki järjestykseen. 'Mutta', selittäisi hän minulle, 'saattaa niin paljon vaivaa Katrille hänen nykyisessä tilassaan, on kerrassaan inhottavaa.' Jos taas kutsun tovereitani ravintolaan päivälliselle, itkee Katri, ja hänen äitinsä sanoo, ettei naineen miehen sovi syödä julkisissa paikoissa; mutta, hitto vieköön, pitäähän minulla jossain olla vapautta."
Vaimoni viihdytteli hänen kiihoittuneita hermojaan ja sanoi meidän mukavan nojatuolimme aina häntä odottavan uunin ääressä. "Ja te tiedätte", jatkoi hän, "huonekalumme ovat niin yksinkertaiset, ettei meidän koskaan tarvitse niitä varjella; ja mattomme niin halvat, että aurinko mielellään saa niille paistaa, ja niin elämme päivänsäteitten ja kukkien keskessä."
"Niinpä niinkin", sanoi Bill katkerasti. "Mutta haalistuneet matot ovat Saara tädin kauhu. Hän luulee, että ensimmäinen pykälä taloudenhoidossa on auringon karkoittaminen. Mikä hupakko olinkaan, iloitessani aurinkoisista ikkunoistamme! Miesparka, nämä ikkunat ovat kolminkertaisesti teljetyt kaikilta päivän säteiltä. Ulkoapäin markiisit, sisälläpäin ensin tiiviit luukut ja sitten raskaat, paksut, vuoratut damastiuutimet, jotka ulettuvat syvissä poimuissa laattiaan asti. Mitä varten on minulla tauluja? Ne riippuvat kyllä huoneessa, mutta mikä häly ja touhu, ennenkuin saan niihin hiukankin valoa."
"Mutta illalla tulen valossa, silloin kai huoneesi ovat kirkkaat ja valoisat."
"Illalla! Luuletko vaimoni viihtyvän siellä illalla. Hänellä on sanainsa mukaan niin paljon ompelemista, että heidän täytyy Saara tädin kanssa pysyytyä makuuhuoneessa, sillä eihän vierashuoneessa voi työskennellä. Senhän arvannet. Ei mitään työnnäköistäkään saa sinne kulettaa. Ajattele jos langanpätkiä sattuisi putoamaan matolle! Silloin saisi Saara täti seuraavana aamuna murtaa ikkunavarustukset ja ryömiä pitkin laattioita niitä etsimässä. Ei, illalla kaasu on puoliliekillä, ja jos kierrän sen korkeammalle ja tuon ilmoille sanomalehteni tai otan hyllyltä jonkun kirjan, tunnen laattian läpi missä kiihoitustilassa Saara tädin hermot ovat. Hänen päänsä näkyy ovella kello kahdeksan, neljänneksen yli, puoli yhdeksän, kello yhdeksän ja kymmenen, katselemassa, joko olen lopettanut, saadakseen kaikki järjestykseen tämän suuren rauhanrikkojan jälkeen. Ei kenenkään päähän pälkähtäisi tulla meille iltaa viettämään. Naimisemme ensi aikoina tuttavamme kyllä pistäysivät luonamme, mutta kotimme jylhyys heidät pian vieroitti. Kaikki ovat huvenneet, ja Saara täti on siitä ikuisesti kiitollinen, sillä nyt saavat huoneet olla rauhassa. 'En ymmärrä', on hänellä tapana sanoa, 'mitenkä rouva Crowfield voi elää sellaisessa pyörteessä, aamusta iltaan siellä juoksee ihmisiä. Katri ei kestäisi mokomata elämää; mutta kaikki ihmiset eivät ole yhtä huolellisia. Katri on kasvanut perheessä, jossa huolellinen taloudenhoito on naisen kunnia.'"
Vaimoni huulilla liikkui hymy, tuo tyven, lempeä ja leikillinen hymy, joka oli valaissut hänen ympäristöään niin monen monituista vuotta.
Bill jatkoi katkerasti: