Chapter 17

"Jos sunnuntain tarkoituksena on meidän persoonallinen kehityksemme ja parannuksemme, en mene koskaan kirkkoon. Paljon mieluummin jään kotiin lukemaan."

"Kirkonkäymisessä on kaksi asiaa otettava huomioon", virkoin. "Ensin velvollisuutemme yhteiskunnan jäsenenä edistää sunnuntain tarkoitusta ja saattaa se kunnioitetuksi, toiseksi aikamme oikein käyttäminen omaksi siveelliseksi vaurastumiseksemme.

"Yhteiskunnan jäseninä tulisi meidän käydä kirkossa ja voimaimme takaa koettaa tukea uskonnon ulkonaisia muotoja ja menoja.

"Vaikka ihminen tuntisi itsensä sekä henkisesti että siveellisesti niin kehittyneeksi, että hänellä yksinäisyydestä olisi paljon enemmän hyötyä kuin seurakunnan yhteydestä, on hän kumminkin velvollinen vaikuttamaan seurakuntaan läsnäolollaan ja myötävaikutuksellaan. Mutta en luule kenenkään, kuinka rikaslahjainen hän lieneekin siveellisesti sekä henkisesti, ajan pitkään voittavan mitään laiminlyömällä julkista jumalanpalvelusta. Olen nähnyt monen, joka ylpeydessään on vetäytynyt pois kanssaveljistään ja heidän harrastuksistaan, heikontuvan siveellisesti ja silminnähtävästi taantuvan.

"Ne ihmiset taas, -- ja niitä on paljon, -- jotka pitävät sunnuntaita tavallisena työpäivänä sanoen että 'työ on rukous', ovat minusta harhatiellä. Ensinnäkin ei työskenteleminen ole rukousta. Se saattaa usein olla yhtä hyvä, välistä parempikin, mutta se ei ole kumminkaan sama. Samoin voisi matkalla oleva mies olla kirjoittamatta vaimolleen ja puolustautua sillä, että työskennellessään vaimonsa puolesta kirjoittaa hän hänelle. Työskenteleminen hänen puolestaan saattaa tosin olla yhtä suuri rakkauden osoitus kuin kirjoittaminen, mutta useimmat vaimot pitäisivät näitä kumpaakin seikkaa parempina kuin vain yhtä. Sitäpaitsi on varmaa että hyvin käytetty lepopäivä virkistää ruumista sekä sielua ja karkaisee koko ihmisen luontoa. Joka suo itselleen tämän lepopäivän kerran viikossa, työskentelee elämänsä aikana enemmän, kuin jos hän olisi sitä ilman.

"Muuan oppilas eräässä Ranskan opistossa, jossa tutkinnot ovat perin ankarat, oli kokemuksesta tullut siihen huomioon, että hän käyttämällä edellistä päivää täydelliseen lepoon, läpäisi paremmin tutkintonsa. Hänen aivonsa ja hermonsa jaksoivat täten piristyneinä toimia virkeämmin, kuin jos hän olisi viime hetkeen niitä jännittänyt. Ihmiset, jotka toimittavat laajoja monimutkaisia töitä, saattavat samoin todistaa sunnuntailevon vaikuttavan virkistävästi heihin.

"Luulen ihan varmaan, että ne kristityt, jotka tunnollisuudesta ja periaatteesta kääntävät ajatuksensa sunnuntaina pois maallisista huolista, seuraavat siten tietämättään terveyden tärkeimpiä ohjeita. Sillä vaikkei heidän siveellinen luontonsa siitä kehittyisikään, työskentelevät heidän aivonsa kumminkin virkeämmästi ja voimakkaammasti kaikilla eri aloilla. Sen vuoksi onkin määräys pyhäpäivän pyhittämisestä sovitettu käskysanoihin, jotka kaikki edustavat ihmiskunnan muuttumattomia tarpeita."

"Onpa vieläkin olemassa kohta uskonnossa, joka sietää miettimistä", sanoi vaimoni. "Tarkoitan vainajien suremista. Kristittyjen ja pakanain välillä olevan eron pitäisi, jos jossain, olla tuntuva näitten välttämättömien tapahtumain sattuessa, jotka aika ajoin katkaisevat perherenkaan. Minusta olisi kristinuskon erityinen tehtävä vuodattaa toivoa tällaisten tapahtumien aikana. Ja kuitenkin tuntuu minusta ikäänkuin monet voimassaolevat tavat, kuten suruharsoon verhoutuminen, huoneitten synkistyttäminen, ihmisseurasta luopuminen ja antautuminen katkeriin ajatuksiin ja valituksiin enentäisivät vain kymmenkertaisesti kuoleman synkkyyttä ja kauhua. Mitenkä saattavat pienet lapset tätä nähdessään uskoa hitustakaan totuutta löytyvän niissä lohduttavissa ja iloisissa sanoissa, jotka raamatussa puhuvat kuolemasta."

"Tämä aine ei ole helposti ratkaistu", vastasin. "Luonto näyttää hyväksyvän ulkonaisen surun ilmaisua kadottaessamme ystävämme. Kaikki kansat yhtyvät näissä osoituksissa, sillä ne huojentavat jossain määrin surua, ulkonainen elämämme puhuu sisällisen elämämme kieltä. Surupuvulla on omat etunsa. Se suojelee kantajansa tunteita ja aikaansaa osanottavaisuutta ja sääliväisyyttä häntä kohtaan; se säilyttää häntä monesta loukkauksesta ja tuskallisesta selityksestä ja antaa anteeksi monen semmoisen tavan laiminlyömisen, joka ei sovellu surun kanssa. Sen vuoksi en yhdykkään siihen ristiretkeen surupukuja vastaan, jota monet käyvät. Eihän sitä tarvitse vuosikausia kantaa. Ensimmäisinä murhekuukausina on sen käyttäminen paikallaan, sillä se säästää surevaa tungettelevaisuudelta, suoden hänelle rauhaa ja lepoa. Mutta pitemmän aikaa surupuvussa käyminen ja toisten ihmisten seurasta luopuminen kalliinkin ystävän vuoksi, on minusta vain sairaloista surulle antautumista, joka ei sovellu kristitylle."

"Tämä tapa saattaa mennä äärimmäisiin liiallisuuksiin", lausui vaimoni nyt. "Olen tuntenut nuoria tyttöjä, jotka koko ikänsä ovat käyttäneet surupukua, eivätkä koskaan ole ottaneet osaa seuraelämään koko tyttö-ikänsä kuluessa. Ensinnä pakoitti isän kuolema heitä käymään kolme vuotta surupuvussa ja karttamaan seuraelämää, sitten lisäsi veljen kuolema vielä kaksi vuotta heidän suruaikaansa, ja ennenkuin tämä murhekausi oli loppunut, vaipui joku kolmas heidän laajassa suvussaan kuolemaan, ja näin pitkitettiin tavanmukaista erakkoelämää. Mitähän se lapsi, joka on nähnyt elämää vain mustan suruharson lävitse, miettii kristittyjen opista elämän ja kuoleman suhteen. Sanomme uskovamme parempaan elämään, jonnekka rakkaat vainajamme kutsuttiin -- sanomme uskovamme eroa lyhyeksi, jälleennäkemisen varmaksi, ja että ääretön rakkaus, joka on pannut meille tämän kuorman kannettavaksi, ei voi erehtyä. Mutta kristityt maahanpaniaiset tekevät usein sen vaikutuksen, ettei tämä koettelemus tulekkaan ylhäältä, vaan 'maan tomusta'."

"Mutta asia on nyt kerran niin", sanoi Rob, "että kuolema on jotain kamalaa, eikä se muuksi muutu. Sitä ei voi kiertää eikä kukkiin pukea, koko luonto sitä kammoo."

"Siksipä juuri", arvelin minä, "pitäisi kristittyjen välttää näitä liiallisia surun osoituksia, jotka vain enentävät ja syventävät tätä luonnollisen kauhun tunnetta. Miksi täytämme sielumme tuskallisilla ja synkillä kuolemankuvilla juuri sinä koettelemuksen hetkenä, jolloin sielu tarvitsee kaikki voimansa kohotakseen maan varjoista taivasta kohti ja vastaanottaakseen uskon taivaallisia sanomia. Miksi suljemme ystävällisen päivänpaisteen surevan huoneesta? Miksi verhoomme valkoisella harsolla jokaisen taulun, joka muistuttaa iloisia, kotoisia tunteitamme? Miksi annamme kodillemme jäykän, aavemaisen leiman ja teemme sen kylmäksi kuin ruumiin? Muutamissa suurissa kaupungeissamme on tapana, kuoleman vieraillessa talossa, sulkea kaikki ikkunat kadulle päin. Niihin solmitaan mustaa suruharsoa, ja ne jätetään sitten kuukausmääriksi tähän tilaan. Kuinka painostavalta mahtaakaan semmoinen talo tuntua, jossa kuoleman varjot noin yhäti liikkuvat! Se on hermojen ja aistimien kiihoittaminen uskontoa vastaan. Se tekee elämään ja sen velvollisuuksiin palaamisen vaikeaksi.

"Minä tahtoisin päivänpaistetta ja kukkia suruhuoneisiin, jotta ne olisivat vertauskuvina taivaallisista asunnoistamme, jonnekka rakkaamme ovat menneet. Olkoon kotimme iloinen ja uskonnollinen, olkoon se rakkauden, toivon ja kristillisen elämän elähyttämä, jotta tuleva elämä sen kautta jo täälläkin jossain määrin toteutuisi. Olkoon kotielämämme esikuva korkeammasta elämästä. Olkoon kotimme meille niin pyhä ja sen ilot ja surut meille niin pyhitetyt, että pyhyyden loukkauksetta saatamme kuvailla taivasta tämän saman kodin ylevämmäksi muodoksi -- isän huoneeksi paremmassa maassa, jossa asuntoja on monta, jossa rakkaus on täydellinen ja ilo ijankaikkinen."

End of Project Gutenberg's Pikku haltijoita, by Harriet Beecher Stowe