Part 13

"Vaikka isoäiti-vainajani oli teille vihoissaan ja te minulle, tiedän kuitenkin että olette oikeatuntoisin ja luotettavin mies koko paikkakunnalla. Siitä ovat kaikki yksimielisiä ja isoäitinikin sen myönsi, vaikka hän moitti teitä ylpeytenne tähden. Sitäpaitsi olen minä, niinkuin tiedätte, kauvan ollut hyvä ystävä poikanne Landryn kanssa. Hän on monta kertaa puhunut minun kanssani teistä ja minä tiedän hänen kauttansa paremmin kuin kaikkien muiden, minkälainen te olette ja kuinka hyvä te olette. Sentähden tulen nyt luoksenne, pyytääkseni apuanne ja uskoakseni teille asiani."

"Se käy kyllä laatuun, Fadette", vastasi Barbeau. "En ole milloinkaan kieltänyt apuani keneltäkään, ja jos asia on sellainen, ettei omatuntoni minua estä, niin voitte kyllä minuun luottaa."

"Minun asiani saatte pian kuulla", sanoi pikku Fadette, nostaen korinsa ja asettaen sen Barbeaun eteen. "Isoäiti-vainajani ansaitsi noilla lääkitsemishommillaan enemmän kuin luultiinkaan. Ja kun hän ei juuri mitään kuluttanut eikä milloinkaan pannut mitään pankkiin, ei kukaan tietänyt minkä verran hänellä oli. Mutta hänen kellarissaan oli muuan kolo, jota hän usein näytti minulle sanoen: 'Sitte kun minua ei enää ole, niin sinä löydät täältä mitä jätän jälkeeni. Se on sinun ja veljesi omaisuus, ja jos nyt olenkin pitänyt teitä vähän tiukemmalla, niin se on johtunut siitä, että saisitte myöhemmin sitä enemmän. Vaan älä anna lakimiesten koskea perintöönne, sillä se menee kaikkityyni kustannuksiin. Pidä se saatuasi ja kätke se koko elämäsi ajan, niin voit sitä käyttää vanhoilla päivilläsi, eikä sinun tarvitse milloinkaan puutetta kärsiä'."

"Kun isoäiti-raukka oli haudattu, tein hänen käskynsä mukaan; otin kellarinavaimen ja rikoin seinän tiilet siinä kohti, minkä hän oli minulle näyttänyt. Sieltä löysin ne, mitkä nyt tuon luoksenne tässä korissa, isä Barbeau, ja pyydän teitä sijoittamaan nuo rahat parhaimman kykynne mukaan, kun ensin olette täyttänyt lain vaatimukset, joita en tunne, ja toivon että siten säästätte minut niiltä suurilta kustannuksilta, joita pelkään."

"Luottamuksenne hyvittää minua suuresti, Fadette", sanoi Barbeau aukasematta koria, vaikka hän olikin vähän utelias; "mutta minulla ei ole mitään oikeutta ottaa rahojanne vastaan eikä hoitaa asioitanne. En ole teidän holhoojanne. Isoäitinne on kai tehnyt testamenttinsa?"

"Hän ei ole tehnyt mitään testamenttia ja äitini on minun laillinen holhoojani. Mutta minä en ole, niinkuin tiedätte, kuullut hänestä pitkään aikaan mitään, enkä tiedä onko se raukka elävä vai kuollut. Paitsi häntä ei minulla ole muita sukulaisia kuin Fanchette-kummi, joka on kyllä hyvä ja rehellinen ihminen, mutta ei kykene hoitamaan omaisuuttani, eipä edes säilyttämään ja estämään sitä häviämästä. Hän ei voisi olla siitä puhumatta ja näyttelemättä sitä kaikille ihmisille, ja pelkäänpä että hän joko sijottaisi ne huonosti tai antaisi uteliaiden niitä pidellä, ja ne hupenisivat ilman että hän voisi sille mitään -- kummiraukka ei ole laskutaitoinen."

"Onko niitä sitten niin paljo?" sanoi Barbeau, jonka silmät ehdottomasti suuntautuivat koriin, ja hän nosti sitä sangasta tunnustaakseen paljoko se painoi. Mutta se oli hänestä niin raskas, että hän hämmästyi ja sanoi:

"Jos se on edes kuparia, niin sitähän on miltei hevoskuorma rahaa."

Pikku Fadettea, joka oli suuri veitikka, huvitti kaikessa hiljaisuudessa ukon uteliaisuus. Hän riensi avaamaan koria, mutta Barbeau ei katsonut arvolleen sopivaksi antaa hänen niin tehdä.

"Eihän se minuun kuulu", sanoi hän, "ja kun en voi sitä tallettaa, niin on parasta etten ota selkoa teidän asioistannekaan."

"Se palvelus teidän kuitenkin pitää minulle tehdä", sanoi Fadette. "En ole paljoa taitavampi kuin kumminikaan, kun summa nousee toiselle sadalle. Sitäpaitsi en tiedä kaikkien vanhojen ja uusien rahojen arvoa, niin että ainoastaan te voitte sanoa olenko rikas vai köyhä ja voitte sanoa juuri täsmälleen paljoko minulla on omaisuutta."

"No niin", sanoi Barbeau, joka ei enää voinut vastustaa uteliaisuuttaan; "kun ette pyydä minulta sen suurempaa palvelusta, niin en tahdo sitä kieltääkkään."

Pikku Fadette kohotti nyt äkkiä korin molempia kansia ja otti sieltä kaksi suurta pussia, jotka kumpikin sisälsivät kaksituhatta frangia.

"Kas, kas, sepä jotain!" sanoi Barbeau. "Onhan siinä sievät myötäjäiset, jotka hankkivat teille koko lauman kosijoita."

"Siinä ei ole kaikki", sanoi pikku Fadette; "on vielä jotain korin pohjassa, jota en oikein ymmärrä."

Hän otti sieltä ankeriaannahkaisen kukkaron, jonka tyhjensi isä Barbeaun hattuun. Siinä oli sata vanhanleiman louisdoria, jotka saivat vanhan miehen silmät ällistyksestä pyöristymään. Kun hän oli ne laskenut ja pistänyt takaisin ankeriaannahkaan, otti tyttö esille toisen samanlaisen, ja sitte kolmannen, ja neljännen -- ja yhteensä oli korissa kultaa, hopeaa ja pikkurahoja hiukan vaille neljäkymmentätuhatta frangia.

Se oli jokseenkin kolmasosa enemmän kuin mitä Barbeaulla oli kiinteätäkään omaisuutta, ja kun talonpojat harvoin muuttavat omaisuuttaan rahaksi, ei hän ollut milloinkaan nähnyt niin paljon puhdasta rahaa yhtaikaa.

Ja olkoon talonpoika kuinka rehellinen ja hyvänsuopa tahansa, niin tosiasia on että rahojen näkeminen tekee häneen aina syvän vaikutuksen; niinpä Barbeaunkin otsaan nousi hetkeksi kylmä hiki. Kun hän oli kaikki laskenut, sanoi hän:

"Ei puutu kuin kaksikymmentäkaksi frangia neljästäkymmenestä tuhannesta, toisin sanoen: sinun omalle osallesi tulee kaksituhatta pistoolia helisevää rahaa. Sinä, pikku Fadette, olet niinmuodoin seudun rikkain tyttö ja sinun veljesi Heinäsirkka, olkoonpa hän vaikka koko ikänsä ontuva ja heikko, voi ajella vaan kieseissä maitaan katselemassa. Ole iloinen, kun tiedät olevasi rikas ja voit antaa sen muidenkin tiedoksi, jos tahdot itsellesi pian kauniin sulhasen."

"Sillä ei ole niin kiirettä", sanoi pikku Fadette; "tahtoisin päinvastoin pyytää ettette te, Barbeau, mainitsisi kenellekään tästä rikkaudesta. Ruma kun olen, en halua joutua naimisiin rahojeni tähden, vaan hyvän sydämeni ja hyvän maineeni tähden, ja kun minulla on näillä seuduin huono maine, niin haluan olla täällä jonkun aikaa, jotta ihmiset huomaisivat etten ole sitä ansainnut."

"Mitä rumuuteen tulee, Fadette", sanoi Barbeau kohottaen silmänsä, jotka koko ajan olivat olleet koriin suunnatut, "voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että olette kaunistunut oikein ihmeteltävästi ja tullut aivan toisen näköiseksi kaupungissa ollessanne, niin että teitä nyt voi sanoa oikein sieväksi tytöksi. Ja mitä sitte huonoon maineeseenne tulee, niin -- jos ette sitä ansaitse, niinkuin mielelläni tahdon uskoa, on tuo tuumanne jäädä tänne vähäksi aikaa ja pitää rikkautenne salassa mielestäni hyvä, sillä on paljo ihmisiä, joita rikkautenne niin häikäisisi, että menisivät kanssanne naimisiin tuntematta teitä kohtaan sitä kunnioitusta, jota vaimo voi mieheltään vaatia.

"Mitä vihdoin tulee rahoihinne, jotka tahdoitte uskoa minun hoitooni, niin sellainen menettely olisi laitonta ja saattaisi minut joskus epäluulonalaiseksi, sillä pahoja kieliä on aina; ja sitäpaitsi, jos olettekin oikeutettu määräämään omista rahoistanne, ette voi mielivaltaisesti päättää siitä, mikä kuuluu alaikäiselle veljellenne. Kaikki, mitä voin tehdä, on kysyä puolestanne lakimiehen neuvoa nimeänne mainitsematta. Olen sitte ilmottava teille paraan tavan saattaaksenne turvaan veljenne ja oman perintönne, ilman että sen tarvitsee kulkea laintuntijain käsissä, sillä ne eivät ole kaikki kyllin omantunnonmukaisia. Viekää siis korinne jälleen kotiinne ja piilottakaa se, kunnes olen antanut teille vastauksen. Kun niin tarvitaan, tarjoudun todistamaan kanssaperijänne asiamiehen edessä nyt laskemamme summan suuruuden; kirjotan sen tänne luuvan kulmaan, etten unohtaisi."

Eikä pikku Fadette muuta tarkottanutkaan, kuin että isä Barbeau saisi tietää kuinka asiat olivat. Ja jos hän samalla tunsi vähän ylpeyttäkin rikkaudestaan, niin se johtui siitä, ettei ukko nyt voisi häntä syyttää Landryn rahojen himoitsemisesta.

XXXIV.

Kun Barbeau näki miten viisas tyttö oli ja ymmärsi hänen sievän viekkautensa, ei hän pitänyt erikoisempaa hoppua tytön rahojen sijottamisella, vaan otti ensin selkoa hänen maineestaan Château-Meillantista, jossa pikku Fadette oli palvellut. Sillä vaikka nuo kauniit myötäjäiset häntä houkuttelivatkin ja saivat hänen tyytymään vähemmän arvokkaisiin sukulaisuussuhteisiin, ei hän ollut yhtä mukaantuvainen poikansa vaimon kunniata koskevan puolen suhteen. Hän meni sentähden itse Château-Meillantiin ja kuulusteli tunnollisesti asiaa. Siellä hän sai tietää ettei pikku Fadette ollut suinkaan tullut sinne siunatussa tilassa eikä synnyttänyt lasta, vaan että hän oli käyttäytynyt niin hyvin, ettei ollut vähintäkään muistuttamista hänen suhteensa. Hän oli palvellut vanhaa aatelisneitiä, entistä nunnaa, joka oli häntä kohdellut pikemmin seuranaisenaan kuin palvelijattarenaan, siinä määrässä oli häntä miellyttänyt tytön hyvä käytös, puhtaat tavat ja terävä äly. Hän kaipasi suuresti pikku Fadettea ja sanoi että tyttö oli jumalaapelkääväinen, työteliäs, säästäväinen, puhdas, järjestystä rakastava ja niin hyvänsävyinen, ettei hän milloinkaan enää tapaisi hänen vertaistaan. Ja kun tuo vanha nainen oli jotenkin rikas, niin hän harjotti melkoisessa määrässä hyväntekeväisyyttä, joissa puuhissa pikku Fadette oli suureksi avuksi sairaiden hoitoon, lääkkeiden valmistamiseen ynnä muuhun nähden, oppien samalla niitä uusia tietoja, joita haltijattarensa oli hankkinut itselleen luostarissa ollessaan.

Barbeau tuli hyvin tyytyväiseksi ja palasi Cosseen päättäen jouduttaa asian päätöstä. Hän kutsui perheensä koolle ja kehotti vanhimpia lapsiaan, veljiään ja kaikkia naispuolisia omaisiaan ennakkoluuloitta ottamaan selkoa pikku Fadetten käytöksestä aina siitä asti, kun hän oli tullut siihen ikään, että oli itse töistään vastuunalainen. Jos kaikki paha, mitä hänestä oli sanottu, johtui ainoastaan lapsellisuudesta, ei siihen olisi pantava mitään huomiota, mutta jos sitävastoin joku voi sanoa nähneensä hänen käyttäytyneen huonosti tai sopimattomasti, tulisi hän yhä kieltämään Landrya seurustelemasta hänen kanssaan. Tehtävä suoritettiin niin varovasti kuin hän oli toivonutkin, ja myötäjäisistä ei mainittu sanaakaan, sillä niistä hän ei ollut virkkanut kellekään, ei edes vaimolleen.

Sillä aikaa eleli pikku Fadette kaikessa hiljaisuudessa pienessä mökissään, jossa hän ei tehnyt mitään muutoksia, paitsi että piti kaikki paikat niin puhtaina, että olisi voinut peilata itseään hänen yksinkertaisissa huonekaluissaan. Hän puki pikku Heinäsirkkansa puhtaisiin vaatteisiin ja hankki, niin että sitä tuskin huomattiinkaan, pojalle, itselleen ja kummilleen parempaa ravintoa, mikä piankin näkyi pojan kasvoilla, sillä hän tuli kokolailla paremman näköiseksi ja hänen terveytensä varttui aivan tyydyttäväksi. Onnelliset olot vaikuttivat niinikään hänen mielialaansa edullisesti, ja kun hänen ei enää tarvinnut pelätä isoäidin pauhuja eikä kurituksia, vaan hän sensijaan sai osakseen hyväilyjä, ystävällisiä sanoja ja lempeätä kohtelua, tuli hänestä oikein herttainen poika, mieli alati täynnä kaikenmoisia hauskoja päähänpistoja.

Toisekseen oli Fanchon Fadetin olennossa ja käytöksessä tapahtunut niin suuri muutos, että pahat puheet unohtuivat ja moni poika, nähdessään hänen liikkuvan niin kevyesti ja miellyttävästi, toivoi hänen surunaikansa pian loppuvan, jotta voisi häntä lähetä ja pyytää häntä kanssaan tanssimaan.

Ainoastaan Sylvinet Barbeau ei tahtonut muuttaa mielipidettään hänestä. Hän huomasi kyllä että hänen perheessään oli tyttöön nähden jotakin tekeillä, sillä isä puhui hänestä tuon tuostakin, ja kun hän oli saanut kumotuksi jonkun vanhan Fadettea koskevan valheen, iloitsi hän siitä Fadetten tähden ja sanoi ettei hän voinut sietää, että hänen poikaansa oli syytetty viattoman tytön viettelemisestä.

Puhuttiin niinikään Landryn pikaisesta palaamisesta ja Barbeau näytti toivovan että Caillaud siihen suostuisi. Sanalla sanoen, Sylvinet huomasi ettei enää oltaisi niinkään nurjamielisiä Landryn rakkaudelle, ja silloin häneen iski taasen vanha synkkämielisyytensä. Huikenteleva yleinen mielipide oli viime aikoina kääntynyt Fadetten eduksi; hänen rikkaudestaan tosin ei tiedetty mitään, mutta hänestä pidettiin, ja siitä syystä hän oli Sylvinetille sitä vastenmielisempi, koska hän huomasi hänet kilpailijakseen Landryn rakkauden suhteen.

Aika ajoin virkkoi isä Barbeau hänen läsnäollessaan jonkun sanan avioliitosta, mainiten että kaksoset jo pian olisivat naimaijässä. Landryn avioliitto oli aina ollut Sylvinetille suorastaan kauhistuttava ajatus, sillä se merkitsi jotenkin samaa kuin täydellistä eroa veljesten välillä. Hänen kuumeensa palasi ja äiti kysyi uudestaan lääkärien neuvoa.

Eräänä päivänä äiti Barbeau tapasi tiellä Fanchette-kummin, joka, kuullessaan hänen surevan ja valittavan, kysyi minkätähden hän etsi apua niin kaukaa ja kulutti niin paljo rahaa, vaikka hänellä oli lääkäri aivan lähellä, taitavampi kuin kaikki muut niillä seuduin ja sellainen, joka ei harjottanut ammattiaan maksun vuoksi, niinkuin hänen isoäitinsä, vaan ainoastaan rakkaudesta Jumalaan ja lähimäisiin. Hän mainitsi pikku Fadetten nimen.

Äiti Barbeau puhui asiasta miehensä kanssa, jolla ei ollut mitään sitä vastaan. Hän päinvastoin tiesi että pikku Fadettea oli pidetty Château Meillantissa hyvinkin taitavana ja että kansaa oli tulvinut joka suunnalta kysymään neuvoa niinhyvin häneltä kuin hänen emännältään.

Äiti Barbeau pyysi siis Fadetten käymään heillä Sylvinetiä katsomassa, joka oli aivan vuoteen omana, ja antamassa hänelle apua.

Fanchon oli useampia kertoja etsinyt tilaisuutta puhutellakseen Sylvinetiä, niinkuin hän oli Landrylle luvannut, mutta Sylvinet oli välttänyt taitavasti jokainoan sellaisen yrityksen. Hän ei sentähden odottanut toista kutsua, vaan riensi suoraapäätä Kaksolaan. Siellä hän tapasi Sylvinetin kuume-uneen vaipuneena ja pyysi perheen jättämään hänet kahden sairaan kanssa. Kun tuollaiset "viisaat" naiset tavallisesti tahtovat toimia salassa, ei kukaan tehnyt vastaväitteitä, vaan hänet jätettiin yksin huoneeseen.

Ensin Fanchon otti käteensä Sylvinetin käden, joka riippui alas vuoteen syrjästä; mutta hän teki sen niin varovasti, että poika ei huomannut mitään, vaikka hän oli niin kevyt-uninen, että suriseva kärpänen voi hänet herättää. Sylvinetin käsi oli tulikuuma ja se tuli pikku Fadetten kädessä vieläkin kuumemmaksi. Nuorukainen näytti tulevan levottomaksi, mutta ei koettanutkaan vetää kättään pois. Silloin pikku Fadette pani toisen kätensä hänen otsalleen, yhtä varovasti kuin äskenkin, jolloin poika tuli entistäkin rauhattomammaksi. Mutta vähitellen hän rauhottui, ja Fadette tunsi että sairaan pää ja käsi vähitellen viileytyivät ja että hänen unensa muuttui levolliseksi kuin pienen lapsen. Niin istui Fadette hänen vieressään, kunnes Sylvinet näytti rupeevan heräämään, jolloin tyttö vetäytyi sängynverhojen taakse sekä poistui huoneesta ja koko talosta, sanottuaan ensin Barbeaun muorille:

"Menkää nyt poikanne luo ja antakaa hänelle jotakin syödä, sillä hänen kuumeensa on jo hävinnyt. Mutta älkää mitenkään puhuko hänelle minusta, jos haluatte että minä hänet parannan. Palaan uudelleen illalla niihin aikoihin, jolloin olette sanonut hänen tavallisesti tulevan huonommaksi, ja tahdon koettaa enkö voisi karkottaa kokonaan hänen ilkeätä kuumettaan."

XXXV.

Äiti Barbeau hämmästyi kovin nähdessään Sylvinetin aivan kuumeettomana, ja hän kiiruhti antamaan hänelle vähän ruokaa, jota poika söikin jommoisellakin halulla. Ja kun kuume oli raastanut häntä kokonaista kuusi päivää, jolloin hän ei ollut syönyt einettäkään, ihailtiin suuresti pikku Fadettea, joka sairasta herättämättä ja lääkkeitä antamatta, ainoastaan loihtimalla, niinkuin luultiin, oli saanut aikaan käänteen taudin kulussa.

Illan tullen alkoi kuume uudestaan, ja oikein rajuna. Sylvinet vaipui horroksiin, houraili unissaan ja pelkäsi herätessään ympärillään olevia.

Fadette palasi ja oli, samoinkuin aamulla, tuskin tunnin ajan kahden sairaan kanssa, suorittamatta muita taikatemppuja kuin että piteli hänen käsiään ja laski varovasti kätensä hänen otsalleen ja hengitti viileyttä hänen kuumeisille kasvoilleen. Ja samoinkuin aamulla, poisti hän nytkin sairaan hourailemisen ja kuumeen. Kun hän oli mennyt, uudistettuaan määräyksensä ettei Sylvinetille saisi kertoa hänen avustuksestaan, tavattiin poika rauhalliseen uneen vaipuneena; hänen kasvonsa eivät enää niin punottaneet eikä hän näyttänyt muutenkaan enää sairaalta.

Omituinen oli tuo Fadetten parantamistapa. Sattuma ja kokemus olivat opettaneet sen hänelle, kun hän hoiti pikku Jeanet-veljeään, jonka hän oli monituiset kerrat pelastanut kuolemasta antamatta hänelle mitään lääkettä, vaan ainoastaan virkistäen häntä käsillään ja henkäyksellään, tai lämmittäen häntä samalla tavalla, kun hänellä oli horkkakohtauksensa. Hän kuvitteli että terveen ihmisen ystävyys ja tahto sekä puhtaan, elonvoimaisen käden kosketus voisi poistaa sairauden, kun parantaja on jossain määrin lahjakas ja luottaa lujasti Jumalan hyvyyteen. Koko ajan, kun hän piti sairaan käsiä, luki hän itsekseen äänettömiä rukouksia. Eikä hän suinkaan olisi tahtonut tehdä sitä, mitä hän oli tehnyt pikku veljelleen ja nyt Landryn veljelle, kenellekään muulle, joka oli hänelle vähemmin rakas tai jota kohtaan hän ei tuntenut niin suurta myötätuntoisuutta, sillä hän piti varmana että tämän lääkkeen vaikutus riippui siitä lujasta ystävyydestä, jota hän tunsi sydämessään sairasta kohtaan ja jota ilman Jumala ei antaisi kenellekään valtaa sairaan yli.

Ja kun pikku Fadette siten rauhotti Sylvinetin kuumetta, rukoili hän Jumalaa samoinkuin ennen veljensä vuoteen ääressä: "Hyvä Jumala, auta minua, että minun terveyteni kulkisi minun ruumiistani tuohon sairaaseen ruumiiseen, ja niinkuin Vapahtaja on uhrannut henkensä kaikkien ihmisten lunastukseksi, niin ota henkeni, jos sinä haluat sen ottaa, ja anna se tälle sairaalle; uhraan sen sinulle ilolla hänen terveytensä tähden."

Pikku Fadette oli aikonut koetella tuon rukouksen voimaa isoäitinsä kuolinvuoteella, mutta ei rohjennutkaan, sillä hänestä oli tuntunut että sielun ja ruumiin elämä oli tuossa vanhassa naisessa sammumaisillaan ijän ja luonnonlain mukaan, mikä on Jumalankin säädös. Ja pikku Fadette, jonka parantamiskeino perustui paljoa enemmän uskontoon kuin pimeyden voimiin luottamiseen, pelkäsi suututtaa Jumalaa pyytämällä häneltä semmoista, jota hän ei ihmeitä tekemättä suonut muille kristityille.

Olkoonpa tämän parannuskeinon tehoavaisuuden laita muuten miten tahansa, tosiasia vaan oli että Sylvinet kolmen päivän kuluttua oli vapautunut kuumeestaan. Eikä hän olisi milloinkaan saanut tietää miten se oli tapahtunut, ellei hän olisi herännyt vähän liian aikaiseen Fadetten ollessa viimeistä kertaa hänen luonaan, jolloin hän näki tytön ylitsensä kurottuneena ja varovaisesti vetävän kätensä syrjään.

Alussa Sylvinet luuli sen näköharhaukseksi ja sulki silmänsä päästäkseen sitä näkemästä; mutta kysyttyään sittemmin äidiltään oliko Fadette tunnustellut hänen otsaansa ja valtimoaan vai oliko hän nähnyt unta, vastasi äiti Barbeau -- joka nyt vihdoinkin oli saanut vihiä miehensä suunnitelmista ja mielellään näki että Sylvinet luopui vastenmielisyydestään tyttöä kohtaan -- että Fadette todellakin oli käynyt siellä kolmena päivänä aamuin illoin ja salaperäisellä hoidollaan merkillisellä tavalla karkottanut hänen kuumeensa.

Sylvinet ei näyttänyt sitä uskovan, vaan sanoi että hänen kuumeensa oli itsekseen hävinnyt ja että Fadetten sanat ja salaisuudet olivat pelkkää hullutusta. Hän oli jotenkin rauhallinen ja hyvinvoipa muutamia päiviä, ja isä Barbeau luuli nyt voivansa ilmaista hänelle vähän veljensä mahdollisesta avioliitosta, kuitenkaan mainitsematta tytön nimeä.

"Ei teidän tarvitse minulta salata tuon valitun nimeä", vastasi Sylvinet. "Tiedän hyvin että se on Fadette, joka näyttää teidät kaikki lumonneen."

Itse asiassa oli Barbeaun salainen selvänotto suoriutunut niin Fadetten eduksi, ettei hän enää kauvemmin epäillyt tytön moitteettomuutta, vaan toivoi hartaasti voivansa kutsua Landryn takaisin. Hän ei enää pelännyt muuta kuin kaksoisveljen mustasukkaisuutta ja koetti parantaa Sylvinetiä noista päähänpistoistaan sanomalla hänelle, ettei hänen veljensä voisi milloinkaan tulla onnelliseksi ilman pikku Fadettea. Tähän vastasi Sylvinet:

"Tehkää miten tahdotte, sillä veljeni täytyy tulla onnelliseksi."

Mutta tuumaa ei uskallettu kuitenkaan vielä toteuttaa, sillä Sylvinet sai kuumeensa takaisin heti, kun hän näytti asiaan suostuneen.

XXXVI.

Isä Barbeau kuitenkin pelkäsi että pikku Fadette kantaisi häntä kohtaan kaunaa entisistä vääryyksistä ja että tyttö nyt oli unohtanut Landryn, tämän poissaollessa, ja ajatteli jotakin toista. Kun hän oli ollut Kaksolassa Sylvinetiä hoitamassa, oli Barbeau koettanut puhua hänelle Landrysta, mutta tyttö ei ollut sitä kuulevinaankaan, jolloin isä Barbeau kävi asiasta aivan epätietoiseksi.

Vihdoin eräänä aamuna hän teki päätöksensä ja meni pikku Fadettea puhuttelemaan.

"Fanchon Fadet", sanoi hän hänelle; "tulen kysymään teiltä jotain, johon pyydän aivan suoraa ja totuudenmukaista vastausta. Oliko teillä jo ennen isoäitinne kuolemaa aavistusta siitä suuresta omaisuudesta, jonka hän teille jätti."

"Oli, isä Barbeau", vastasi pikku Fadette; "minulla oli selvä aavistus, sillä olin nähnyt hänen usein laskevan kulta- ja hopearahoja enkä ollut milloinkaan nähnyt vietävän talosta pois muuta kuin kuparirahoja. Ja kun toiset tytöt minua ivasivat ryysyjeni vuoksi, sanoi hän minulle usein: 'Älä ole milläsikään, muruseni! Sinusta tulee rikkaampi kuin heistä kaikista, ja saattaapa sattua että voit jonakin päivänä pukeutua silkkiin kiireestä kantapäähän, jos sinua vain haluttaa'."

"No", sanoi isä Barbeau, "oletteko kertonut tämän asian Landryllekin, ja onko hän ehkä teidän rahojenne takia näyttänyt niin teihin ihastuneelta?"

"Mitä siihen tulee, isä Barbeau", vastasi pikku Fadette, "niin olen aina toivonut tulevani rakastetuksi kauniitten silmieni tähden, jotka ovatkin ainoat, mitä minulla kaunista on, enkä ole ollut niin typerä, että olisin mennyt kertomaan Landrylle että minun kauniit silmäni olivat ankeriaannahkapusseihin kätketyt. Olisin joka tapauksessa voinut sen vaaratta sanoa, sillä Landry piti minusta niin rehellisesti ja koko sydämestään, että hän ei milloinkaan ole ajatellut olenko rikas vai köyhä."

"Ja voitteko, rakas Fanchonini, vakuuttaa minulle kunniasanallanne, ettei Landry isoäitinne kuoleman jälkeen ole teidän tai jonkun toisen kautta saanut tietoa siitä, kuinka asia on?"

"Voin kyllä", vastasi pikku Fadette. "Niin totta kuin Jumala on, olette te ainoa ihminen, joka, paitsi minua, tietää mitään."

"Ja luuletteko että Landry vielä tuntee teitä kohtaan samoja tunteita kuin ennenkin? Oletteko isoäitinne kuoleman jälkeen saanut mitään vakuutusta siitä, ettei hän ole muuttunut teille uskottomaksi?"

"Olen saanut siitä mitä varmimman vakuutuksen", vastasi hän, "sillä minä tunnustan että hän kolme päivää kuolemantapauksen jälkeen kävi minua katsomassa ja vakuutti silloin kuolevansa surusta, ellei saisi minua vaimokseen."

"Ja mitä te hänelle vastasitte, pikku Fadette?"

"Sitä en ole velvollinen teille ilmottamaan, isä Barbeau; mutta voinhan sen kuitenkin kertoa mieliksenne. Minä vastasin hänelle että meillä on vielä kyllin aikaa ajatella avioliittoa ja etten mielelläni ota sellaista poikaa, joka piti minusta vastoin vanhempiensa tahtoa."

Pikku Fadette sanoi tämän kokolailla ylpeästi ja rauhallisesti. Barbeau tuli levottomaksi.