Part 12

"Oi Jumala!" huudahti Landry häntä syleillen. "Jospa olisinkin erehtynyt?"

"Minä luulen että todellakin olet erehtynyt", vastasi pikku Fadette yhä hymyillen kyynelten välitse; "luulen että Sirkka-raukka on kolmentoista ikäisestä saakka pitänyt Landrysta eikä milloinkaan kenestäkään muusta. Luulen että kun hän kulki hänen jälessään kedoilla ja teillä, puhuen hullutuksia ja koettaen kaikenlaisilla kepposilla kiinnittää pojan huomiota itseensä, niin hän ei vielä tiennyt mitä teki, eikä sitäkään mikä häntä veti hänen puoleensa. Luulen että kun hän eräänä päivänä rupesi hakemaan Sylvinetiä, koska tiesi Landryn olevan hänestä epätoivoissaan, ja tapasi hänet ajatuksiinsa vaipuneena istumassa joen rannalla, pieni karitsa polvillaan, niin hän, koetti uskotella Landrylle voivansa loihtia, jotta Landry tuntisi kiitollisuutta häntä kohtaan. Luulen että kun hän häntä sätti vierinkiviportaan luona, niin se johtui siitä, että hän oli suuttunut ja harmistunut, kun ei poika ollut häntä tuon tapahtuman jälkeen puhutellut. Luulen että hän tahtoi hänen kanssaan tanssia, koska oli mielettömästi häneen rakastunut ja toivoi voivansa häntä miellyttää kauniin tanssinsa kautta. Luulen että kun hän itki Chaumoisin louhoksessa, niin se tapahtui tuskasta ja epätoivosta, koska hän ei ollut voinutkaan häntä miellyttää. Luulenpa että kun poika tahtoi häntä suudella ja hän kieltäytyi, ja kun poika puhui hänelle rakkaudesta ja tyttö vastasi puhumalla ystävyydestä, niin se johtui pelosta kadottaa tuo rakkaus tyydyttämällä sitä liian aikaisin. Vihdoin luulen, että kun hän nyt menee täältä kirvelevin sydämin, niin se tapahtuu siinä toivossa, että hän voisi palata hänen arvoisenaan muidenkin silmissä ja että hän voisi tulla hänen vaimokseen tuottamatta hänen perheelleen surua ja nöyryytystä."

Landry luuli tulevansa aivan hulluksi. Hän nauroi ja itki, suuteli Fanchonin käsiä ja leninkiä, olisipa suudellut hänen jalkojaankin, jos tyttö vaan olisi siihen suostunut, mutta Fadette nosti hänet ylemmäs ja painoi hänen huulilleen oikean rakkaussuudelman, niin että Landry luuli siihen kuolevansa, sillä se oli ensimäinen, minkä hän oli koskaan saanut enemmän häneltä kuin keltään muultakaan. Ja kun Landry vaipui kuin pyörtynyt tienoheen, otti tyttö punastuen ja hämillään myttynsä ja riensi matkaansa, kieltäen hänen itseään seuraamasta ja luvaten palata takaisin.

XXX.

Landry alistui kohtaloonsa ja palasi viininkorjuuseen, jopa hämmästyi suuresti kun ei tuntenutkaan itseään niin onnettomaksi kuin oli luullut; sillä on suloista tietää olevansa rakastettu ja luottamuksemme on äärettömän suuri, kun todella rakastamme. Hän oli niin hämmästynyt ja iloinen, ettei hän voinut olla puhumatta asiasta Cadet Caillaudin kanssa, joka hänkin hämmästyi ja ihaili pikku Fadettea, joka oli niin hyvin välttänyt kaikkea heikkoutta ja varomattomuutta koko sinä aikana, jolloin oli rakastanut Landryta ja tämä häntä.

"Minua ilahuttaa nähdessäni että tuolla tytöllä on noin monta hyvää ominaisuutta, sillä minä puolestani en ole milloinkaan pitänyt häntä huonona, ja voinpa sanoa että jos hän olisi osottanut minulle huomiota, ei hän suinkaan olisi ollut minulle vastenmielinen. Kauniitten silmiensä tähden on hän aina ollut mielestäni pikemmin kaunis kuin ruma ja viime aikoina on kuka hyvänsä voinut nähdä, että hän on päivä päivältä somentunut ja olisi voinut miellyttää, jos vaan olisi tahtonut ketään miellyttää. Mutta hän rakasti ainoastaan sinua, Landry, ja tyytyi siihen ettei ollut muille vastenmielinen; hän tavotti ainoastaan sinun suosiotasi, eikä minulle olisi suinkaan vastenmielistä saada senluontoinen vaimo, sen voin sinulle vakuuttaa. Sitäpaitsi olen aina hänen pienuudestaan pitäen tiennyt että hänellä on hyvä sydän, ja jos kysyttäisiin jokaiselta omantunnon ja totuuden mukaan mitä hän hänestä ajattelee ja tietää, niin olisivat kaikki pakotetut todistamaan hänen edukseen; mutta maailma on nyt kerran sellainen, että kun kaksi tai kolme henkilöä alkaa jotakin vainota, yhtyvät heihin kaikki muutkin, heittävät kiviä ja mustaavat hänen maineensa tietämättä itsekään mistä syystä, polkien huvikseen sitä, joka ei voi itseään puolustaa."

Landryta lohdutti suuresti Cadet Caillaudin puhe, ja hän solmi hänen kanssaan lujan ystävyyden ja lohdutti itseään jonkun verran kertoessaan hänelle ikävästään. Sanoipa hän hänelle eräänä päivänä näinkin:

"Älä ajattele enää Madelonia, sillä hän on huono tyttö ja on saattanut meille kummallekin huolia. Olet vasta minun ikäiseni, eikä sinulla ole mitään kiirettä naimisiin. Minulla on pieni sisko, Nanette; kaunis kuin päivä, hyvin kasvatettu, lempeäluontoinen, suloinen ja rakastettava; hän on nyt kuudennellatoista. Käy meillä vähän useammin; isäni pitää sinua suuressa arvossa, ja kun opit tuntemaan pikku Nanettemme, niin huomaat että viisainta mitä voit tehdä, on tulla minun langokseni."

"Sitä vastaan ei minulla suinkaan ole mitään", sanoi Cadet, "ja ellei tyttöä ole luvattu muuanne, niin käyn teillä joka sunnuntai."

Samana iltana, jolloin Fanchon Fadet oli lähtenyt, meni Landry isänsä luo, kertoakseen hänelle tuon samaisen tytön kunniallisesta käytöksestä, jota isä oli niin ankarasti tuominnut, ja samassa ilmoittaakseen että hän alistui nykyhetkenä isänsä tahdon alaiseksi, mutta pidätti itselleen täyden vapauden tulevaisuuteen nähden. Hänen mielensä tuntui raskaalta astuessaan Fadetin muorin mökin ohi; mutta hän sai koko rohkeutensa takaisin ajatellessaan, että ilman Fanchonin poislähtöä hän ei luultavasti pitkään aikaan olisi saavuttanut tuota suurta onnea, tietoa että Fanchon häntä rakasti. Hän näki Fanchette-muorin, Fanchonin sukulaisen ja kummin, joka oli tullut hoitamaan vanhusta ja poikaa tytön sijasta. Eukko istui oven ulkopuolelle, Heinäsirkka polvillaan. Jeanet-raukka itki eikä tahtonut mennä nukkumaan, sillä hänen Fanchoninsa ei ollut vielä palannut, sanoi hän, ja se oli hän, jonka piti panna hänet vuoteeseen ja lukea hänen kanssaan iltarukous. Fanchette-muori lohdutti häntä paraimpansa mukaan, ja Landry kuuli ilokseen että hän puhutteli poikaa erittäin lempeästi ja ystävällisesti. Mutta heti kun Heinäsirkka näki Landryn, irtausi hän Fanchette-muorin sylistä ja juoksi Landryn luo, heittäytyi hänen jalkoihinsa syleillen häntä, kysellen häneltä ja pyytämällä pyytäen häntä etsimään Fanchonia. Landry nosti hänet syliinsä ja lohdutti häntä paraimman taitonsa mukaan, vaikka hänellä itselläänkin oli kyyneleet silmissä. Hän tahtoi antaa pojalle kauniin viinirypäletertun, jonka äiti Caillaud oli lähettänyt pienessä korissa äiti Barbeaulle lahjaksi, mutta Jeanet, joka kyllä muuten oli luonteeltaan ahnas, ei välittänyt mistään muusta kuin että Landry lupaisi mennä hakemaan hänen Fanchoniansa, ja Landry lupasi, sillä muuten hän ei olisi mitenkään saanut häntä Fanchetteä tottelemaan.

Isä Barbeau ei ollut odottanut pikku Fadettelta sellaista päättäväisyyttä. Hän tuli hyvin tyytyväiseksi, mutta valitti samalla että tytön oli pitänyt tehdä niin -- siinä määrässä oikeudentuntoinen ja hyväsydäminen hän oli. "Olen pahoillani, Landry", sanoi hän, "ettei sinulla ollut voimaa luopua kaikesta kanssakäymisestä hänen kanssaan. Jos olisit tehnyt velvollisuutesi, niin et olisi syypää hänen lähtöönsä. Jumala suokoon että tyttö olisi saanut hyvän paikan ja ettei hänen poissaolonsa olisi vahingoksi isoäidilleen ja pienelle veljelleen; sillä vaikka onkin monta, jotka puhuvat hänestä pahaa, niin on niitäkin, jotka häntä puolustavat ja jotka ovat minulle vakuuttaneet, että hän oli kovin hyvä ja avulias omaisiaan kohtaan. Jos se juttu, että hän olisi raskas, ei olekkaan totta, jonka kyllä saamme pian tietää, niin silloin tahdomme häntä puolustaa niinkuin velvollisuuteemme kuuluu; mutta jos se valitettavasti on totta ja sinä, Landry, olet siihen syyllinen, niin tahdomme häntä auttaa emmekä salli hänen kärsivän puutetta. Ainoa, mitä vaadin sinulta, Landry, on ettet koskaan mene hänen kanssaan naimisiin."

"Isä", sanoi Landry, "me arvostelemme asiaa erilailla, te ja minä. Jos olisin syypää siihen, mistä juorutaan, niin päinvastoin pyytäisin teiltä lupaa saada naida hänet. Mutta kun pikku Fadette on yhtä viaton kuin Nanette-siskoni, en pyydä teiltä vielä muuta kuin että annatte minulle anteeksi, että olen teille surua tuottanut. Puhutaan hänestä sitte myöhemmin, niinkuin olette minulle luvanneet."

Barbeaun täytyi suostua, sillä hän oli liian viisas kiiruhtaakseen liiaksi asioita, ja hänen oli tyytyminen siihen, mitä jo oli aikaansaanut.

Tästä hetkestä alkain ei Kaksolassa puhuttu enää milloinkaan pikku Fadettesta. Jopa vältettiin hänen nimensä mainitsemistakin, sillä Landry punastui ja kalpeni vuorotellen, kun tytön nimi tuli sattumalta esiin hänen läsnäollessaan, ja helppo oli nähdä ettei hän ollut häntä unohtanut, nyt enemmän kuin tuona ensimäisenäkään päivänä.

XXXI.

Alussa tunsi Sylvinet jonkinlaista itsekästä tyytyväisyyttä kuullessaan Fadetten lähteneen, ja hän kuvitteli mielessään että hänen kaksoisveljensä tästä lähtien pitäisi ainoastaan hänestä ja seurustelisi pääasiallisesti hänen kanssaan. Mutta niin ei käynytkään. Landry tosin rakasti Fadetten jälkeen eniten Sylvinetiä, mutta hän ei voinut kauvan viihtyä hänen seurassaan, kun ei Sylvinet tahtonut luopua vastenmielisyydestään Fadettea kohtaan. Niin pian kun Landry koetti puhella hänen kanssaan ja vallata hänet omille harrastuksilleen, suuttui Sylvinet ja moitti häntä siitä, että hän piti kiinni tuumasta, joka oli niin vastenmielinen heidän vanhemmilleen ja tuotti niin paljo surua hänen veljelleen. Landry ei sen jälkeen enää puhunut hänen kanssaan siitä asiasta, mutta kun hän ei voinut olla aivan siitä puhumattakaan, niin hän oli vuorotellen Cadet Gaillaudin ja pikku Jeanetin seurassa, jonka viimemainitun hän otti mukaansa kävelemään, kuulusteli hänen katkismusläksyjään, opetti ja lohdutti häntä parhaimmalla tavalla. Eikä kukaan uskaltanut häntä pilkata, nähdessään hänet pojan seurassa. Mutta huolimatta siitä, ettei Landry milloinkaan antanut tehdä itsestään pilaa, olipa kysymys mistä asiasta tahansa, niin oli hän pikemmin ylpeä kuin häpeissään osottaessaan ystävyyttä Fanchon Fadetin veljeä kohtaan, ja siten hän kumosi ne väitteet, että isä Barbeau taitavalla menettelyllään muka oli näin pian saanut hänen rakkautensa sammumaan. Sylvinet, joka näki että veljensä ei liittynytkään häneen niin täydellisesti kuin hän oli toivonut, kohdisti mustasukkaisuutensa pikku Jeanetiin ja Cadet Caillaudiin; toisekseen hän näki että Nanette-siskonsa, joka tähän saakka aina oli häntä lohduttanut ja ilahuttanut hellällä huolenpidollaan ja rakastettavalla huomaavaisuudellaan, alkoi viihtyä erittäin hyvin tuon saman Cadet Caillaudin seurassa, jonka kiintymys tyttöön oli molemmille perheille erittäin mieluinen. Sylvinet-raukka, joka olisi toivonut saavansa yksin omistaa niiden rakkauden, joita hän itse rakasti, vaipui omituiseen, hivuttavaan heikkoudentilaan, ja hänen mielialansa kävi niin synkäksi, ettei tiedetty mitä tehdä häntä tyydyttääkseen. Hän ei nauranut enää milloinkaan, mikään ei häntä huvittanut, hän voi tuskin enää tehdä työtä, siinä määrässä heikko ja väsähtänyt hän oli. Lopulta alettiin pelätä hänen henkensä puolesta, sillä hänellä oli miltei aina kuume, ja kun se oli tavallista korkeampi, niin hän puhui juttuja, joissa ei ollut paljonkaan järkeä ja jotka tuntuivat vanhemmista julmilta. Hän väitti ettei kukaan häntä rakastanut, vaikka häntä oli aina lellitelty ja pidetty hyvänä enemmän kuin ketään muuta perheen jäsentä. Hän toivoi itselleen kuolemaa ja väitti ettei hän kelpaa mihinkään, että häntä säästettiin säälistä, että hän oli taakaksi vanhemmilleen ja että suurin armo, minkä Jumala voisi hänelle osottaa, olisi vapauttaa heidät hänestä.

Väliin isä Barbeau, kuullessaan tuommoisia puolipakanallisia puheita, torui häntä mitä ankarimmin. Mutta aivan turhaan. Toisinaan taasen hän itkien pyysi pojan paremmin arvostelemaan hänen rakkauttaan. Asia kävi yhä sotkuisemmaksi: Sylvinet itki ja katui, pyysi anteeksi isältään ja äidiltään, kaksoisveljeltään ja koko perheeltä, ja kuume lisääntyi sikäli kuin liiallinen hellyys sai valtaa hänen sairaassa sydämessään.

Kysyttiin jälleen lääkäreiltä neuvoa. Heillä ei ollut paljokaan sanottavaa. Heidän kasvonilmeestään jo näkyi että koko asia johtui tuosta kaksoissuhteesta, jonka täytyi olla turmioksi toiselle tai toiselle, ja luonnollisesti tässä tapauksessa heikommalle. Sitäpaitsi kysyttiin neuvoa Clavieres'in kylvettäjältä -- hän oli pitäjän viisain nainen Sagette-muorin jälkeen, joka oli kuollut, ja Fadetin muorin jälkeen, joka alkoi tulla uudestaan lapseksi. Tämä viisas vastasi äiti Barbeaulle seuraavasti:

"On vain yksi lääke, joka voisi lapsenne pelastaa, ja se on että hän alkaisi pitää naisista."

"Juuri heitä hän ei voi sietää", sanoi äiti Barbeau. "Ei ole usein nähty niin ylpeätä ja itsepintaista poikaa niissä asioissa; aina siitä asti, kun hänen kaksoisveljensä rakastui, ei hän ole tehnyt muuta kuin puhunut pahaa kaikista tutuista tytöistä. Hän soimaa heitä kaikkia sentähden, että yksi heistä -- ja valitettavasti se ei ole paras -- on vallottanut hänen kaksoisveljensä sydämen."

"No niin", sanoi kylvettäjä, joka tunsi tarkoin kaikki ruumiin ja sielun sairaudet, "kun poikanne Sylvinet kerran rakastuu johonkin tyttöön, rakastaa hän häntä vielä mielettömämmin kuin nyt veljeään. Sanon sen teille etukäteen. Hänellä on liian hellä sydän, ja omatessaan kaiken hellyytensä kaksoisveljelleen, on hän miltei unohtanut olevansa nuorukainen neitoa varten ja siten rikkonut sitä Jumalan lakia vastaan, joka määrää että miehen pitää rakastaa jotakin naista enemmän kuin isää ja äitiä, enemmän kuin veljiä ja sisaria. Lohduttakaa kuitenkin itseänne, sillä muu ei ole mahdollista kuin että luonto pian opettaa sen hänelle, vaikkapa myöhäänkin; ja olipa se nainen, johon hän rakastuu, köyhä tai ruma tai paha, niin älkää epäilkö antaa häntä hänelle vaimoksi, sillä kaikesta päättäen hän ei tule rakastumaan kahdesti elämässään. Hänen sydämensä on siinä suhteessa liian uskollinen, ja niinkuin tarvitaan luonnon ihme, jotta hän voisi erota edes jonkun verran kaksoisveljestään, samoin tarvitaan vielä suurempi ihme hänen voidakseen erota siitä naisesta, jota hän kerran on rakastava vielä enemmän kuin veljeään."

Isä Barbeaun mielestä oli kylvettäjän neuvo sangen viisas ja hän koetti lähettää Sylvinetin sellaisiin paikkoihin, joissa oli kauniita ja kunnollisia naimaikäisiä tyttäriä. Mutta vaikka hän oli kaunis ja hyvinkasvatettu poika, eivät hänen välinpitämättömät ja jörömäiset kasvonsa miellyttäneet ensinkään tyttöjä. Tytöt eivät välittäneet hänestä eikä hän tytöistä, jopa hän puolestaan kuvitteli suorastaan inhoavansakin heitä.

Isä Caillaudilla, joka oli perheen parhaimpia ystäviä ja neuvonantajia, oli oma ajatuksensa:

"Olen aina teille sanonut, että ero olisi paras lääke. Katsokaahan Landryta! Hän oli mielettömästi rakastunut pikku Fadetteen, vaan eipä hän pikku Fadetten lähdettyä silti ole menettänyt enemmän järkeään kuin terveyttäänkään, vaan on päinvastoin vähemmin surullinen kuin useasti ennen, jolloin hänen surunsa kyllä huomasimme, vaikkemme tienneet sen syytä. Nykyään hän näyttää aivan tyyneltä ja kohtaloonsa tyytyväiseltä. Samoin kävisi, jos Sylvinet ei viiteen kuuteen kuukauteen saisi ensinkään tavata veljeään. Voin teille esittää keinon, jonka avulla voimme heidät erottaa kaikessa hiljaisuudessa. Arentitilani Prichessä on hyvässä kunnossa, mutta oman tilani hoito Artonissa sensijaan käy sitä huonommin, kun sen hoitaja on sairas eikä näy siitä tervehtyvänkään. En tahdo häntä erottaakkaan, sillä hän on erittäin kunnollinen mies. Mutta jos voisin lähettää hänen avukseen hyvän työntekijän, niin hän kyllä piankin tervehtyisi, sillä hän on sairas pelkästä rasituksesta ja liikaponnistuksesta. Jos teillä ei ole mitään vastaan, niin lähetän sinne Landryn. Annetaan hänen mennä kertomatta Sylvinetille, että se tapahtuu pitemmäksi ajaksi. Sanokaamme päinvastoin että se tapahtuu vain kahdeksaksi päiväksi. Ja sitte, kun nuo kahdeksan päivää ovat kuluneet, puhutaan taasen kahdeksasta päivästä, kunnes hän lopulta siihen tottuu. Seuratkaa minun neuvoani sensijaan, että antaisitte aina myöten pojalle, jota olette liiaksikin säästäneet ja jolle olette antaneet liian suuren vallan tässä talossa."

Isä Barbeau oli taipuvainen seuraamaan tätä neuvoa, mutta äiti Barbeau siitä pahastui. Hän pelkäsi että siitä koituisi Sylvinetille kuolonisku. Hänen kanssaan täytyi sovitella; äiti vaati että oli ensin koeteltava pitää Landry-poikaa pari viikkoa kotona, jotta nähtäisiin eikö veli tervehtyisi, kun näkisi hänet aina luonaan. Jos kävisi päinvastoin, silloin hänkin kyllä mukaantuu seuraamaan isä Caillaudin neuvoa.

Niin tehtiinkin. Landry tuli mielelläänkin Kaksolaan sovittua loma-aikaa viettämään, ja hänet lähetettiin sinne sillä verukkeella, että isänsä tarvitsi apua puimisessa, kun Sylvinet ei enää ollut oikein työkykyinen. Landry koetti kaikessa tehdä veljensä mieliksi. Hän oli alati hänen seurassaan, hän nukkui samassa vuoteessa ja hoiti häntä aivan kuin pientä lasta. Ensimäisenä päivänä oli Sylvinet hyvin iloinen, mutta toisena hän väitti että Landryn oli hänen seurassaan ikävä, eikä Landry saanut häntä tästä ajatuksesta luopumaan. Kolmantena päivänä Sylvinet suuttui, kun Heinäsirkka tuli Landryta katsomaan ja tämä ei raskinut lähettää häntä pois. Vihdoin, viikon lopulla, oli pakko luopua koko tuumasta, sillä Sylvinet tuli yhä ärtyisemmäksi ja vaativammaksi, kadehtien omaa varjoaankin. Silloin päätettiin panna täytäntöön isä Caillaudin ehdotus, ja vaikkei Landryta liioin haluttanut mennä Artoniin vieraiden ihmisten keskuuteen -- häntä, joka rakasti kotiseutuaan, työtään, omaisiaan ja isäntäväkeään niin suuresti suostui hän kuitenkin veljensä tähden tekemään kaikki, mitä hänelle neuvottiin.

XXXII.

Tällä kertaa Sylvinet oli vähällä kuolla ensimäisenä päivänä; mutta toisena hän oli jo rauhallisempi, ja kolmantena kuume hänet jätti. Hän tuli ensin alistuvaiseksi, sitte rauhalliseksi ja vihdoin päättäväiseksi, ja viikon kuluttua tehtiin se huomio, että veljen poissaolo oli hänelle terveellisempi kuin hänen läsnäolonsa. Keksipä Sylvinet hiljaisissa mustasukkaisissa tuumailuissaan erään näkökohdan, joka miltei lohdutti häntä Landryn poislähdön suhteen. "Niillä seuduin, missä hän nyt on ja jossa hän ei tunne ihmisiä", ajatteli Sylvinet, "ei hän ainakaan heti hanki itselleen uusia ystäviä. Hänen tulee vähän ikävä ajatellessaan minua, ja hän kaipaa minua. Ja kun hän jälleen palaa, pitää hän minusta entistä enemmän."

Landry oli ollut poissa jo kolme kuukautta ja Fadette jokseenkin vuoden. Silloin tyttö äkkiä palasi, sillä hänen isoäitinsä oli saanut halvauksen ja menettänyt liikkumiskykynsä kokonaan. Pikku Fadette häntä hoiti hellästi ja huolellisesti, mutta vanhuus on taudeista pahin ja neljäntoista päivän kuluttua Fadetin muori aivan huomaamatta heitti henkensä. Kolmea päivää myöhemmin, kun Fadette juuri oli saattanut eukkoraukan hautuumaahan, järjestänyt hiukan kotiasioita, riisunut ja pannut pikkuveljensä nukkumaan sekä sanonut hyvääyötä hyvälle kummilleen, joka oli mennyt toiseen kamariin nukkumaan, istui hän tuiki surullisena pienen, himmeästi tuikkivan tulen ääressä ja kuunteli kuinka sirkka lauloi uunissa. Se tuntui hänen mielestään laulavan näin:

"Mulla on viitta niin välkkyvän soma; joka sirkalla sulhonsa oma."

Sade rapisi ikkunanruutuja vasten ja Fanchon ajatteli rakastettuaan, kun äkkiä koputettiin oveen ja joku ääni ulkoa puheli:

"Fancbon Fadet, oletteko siellä ja tunnetteko ääneni?"

Fadette meni nopeasti avaamaan ja hänen ilonsa oli suuri, kun Landry sulki hänet syliinsä. Landry oli kuullut isoäidin sairaudesta ja Fadetten palaamisesta. Hän ei ollut voinut vastustaa haluaan tavata tyttöä, ja hän tuli nyt pimeässä, aikoen mennä taas päivän valetessa. He viettivät yönsä tulen ääressä, puhellen vakavasti vakavista asioista, sillä pikku Fadette huomautti Landrylle että vuode, jossa hänen isoäitinsä oli vetänyt viimeisen henkäyksensä, tuskin vielä oli kylmennyt ja että nyt ei ollut oikea aika eikä paikka antautua onnensa valtaan. Mutta he olivat silti onnellisia, saadessaan olla yhdessä ja nähdessään että he rakastivat toisiaan enemmän kuin koskaan ennen.

Aamun valetessa alkoi Landry kuitenkin menettää mielenlujuutensa ja pyysi Fanchonin kätkemään hänet ylisille, jotta hän voisi tavata häntä vielä seuraavanakin yönä. Mutta tyttö sai, kuten tavallisesti, hänet nytkin malttamaan mielensä. Hän huomautti nuorukaiselle ettei heidän tarvitse erota enää pitemmäksi aikaa, sillä hän oli päättänyt jäädä taas kotipuoleensa.

"Minulla on omat syyni", sanoi hän Landrylle, "jotka kerron sitte myöhemmin ja jotka eivät hämmennä toiveitamme naimisen suhteen. Mene sinä vaan toimittamaan isäntäsi töitä, koska kummini kertomusten mukaan sinun veljesi terveydelle on hyödyksi, ettei hän näe sinua vielä johonkuhun aikaan."

"Se onkin ainoa syy, joka saa minun sinusta eroomaan", vastasi Landry; "sillä veliraukkani on tuottanut paljo huolta ja minä pelkään että hänestä on sitä yhä edelleenkin. Sinun, Fanchonette, joka olet niin viisas, sinun pitäisi keksiä joku keino, miten hänet parantaa."

"Minä en tiedä muuta neuvoa kuin puhua hänelle järkeä", vastasi tyttö; "sillä hänen sielunsa tekee ruumiinkin sairaaksi ja se, joka parantaa toisen, parantaa samalla toisenkin. Mutta hänellä on niin suuri vastenmielisyys minua kohtaan, että tuskinpa minä saan edes tilaisuutta puhua hänen kanssaan ja häntä lohduttaa."

"Ja kuitenkin sinä olet niin järkevä ja puhut niin hyvin ja sinulla on niin erityinen lahja saada muut tekemään tahtosi mukaan, kun vain itse tahdot itseäsi vaivata, että jos sinä puhut hänen kanssaan tunninkin ajan, niin vaikuttaa jo se häneen. Koeta, hyvä Fadette! Älä anna hänen ylpeytensä tai hänen huonon tuulensa itseäsi pelottaa. Pakota hänet itseäsi kuulemaan. Tee tuo ponnistus minun tähteni, Fanchon, ja omankin onnemme vuoksi, sillä veljeni vastustus ei suinkaan ole pienimpiä vaikeuksiamme."

Fanchon lupasi tehdä mitä hän pyysi ja he erosivat vakuutettuaan toisilleen satoja kertoja, että he rakastivat ja aina rakastaisivat toisiaan.

XXXIII.

Ei kukaan koko seutukunnalla tietänyt että Landry oli käynyt Fadetin mökissä. Jos joku olisi sen kertonut Sylvinetille, olisi tämä sairastunut uudestaan eikä olisi milloinkaan antanut veljelleen anteeksi, että hän oli käynyt katsomassa Fadettea eikä häntä.

Kaksi päivää senjälkeen pukeutui pikku Fadette erittäin hyvään pukineeseen, sillä hän ei ollut enää entinen köyhä tyttö, vaan hänen surupukunsakin oli kauniista, hienosta kankaasta. Hän kulki Cossen kauppalan läpi, ja kun hän oli kasvanut kokolailla pituuttakin, ei häntä heti tunnettu. Hän oli kaupungissa ollessaan paljo kaunistunut; kun hänellä oli ollut parempi ruoka ja parempi asunto, oli hänen hipiänsä muuttunut kukoistavaksi ja hän oli lihonnut hänen ijälleen parahultaisesti, kukaan ei olisi enää voinut häntä luulla tytönvaatteisiin puetuksi pojaksi, sillä niin kauniiksi ja muhkeaksi hänen vartalonsa oli muodostunut. Rakkaus ja onni olivat osaltaan nekin luoneet hänen kasvoihinsa ja koko olentoonsa jotakin, jonka voi ainoastaan havaita, vaan ei selittää. Sanalla sanoen: hän ei ollut maailman kauniin tyttö, niinkuin Landry kuvitteli, mutta hän oli somin, sirovartaloisin ja kukoistavin, ja ehkäpä viehättävinkin tyttö koko niillä seuduin.

Hän kantoi käsivarrellaan suurta koria ja meni Kaksolaan, jossa hän pyysi saada puhutella isä Barbeauta. Ensimäinen, jonka hän siellä tapasi, oli Sylvinet, ja tämä kääntyi poispäin, sillä niin vastenmielistä oli hänelle Fadetten tapaaminen. Mutta tyttö kysyi missä hänen isänsä oli niin kohteliaasti, että Sylvinetin täytyi vastata ja saattaa hänet luuvaan, jossa Barbeau paraikaa nikkaroi. Kun pikku Fadette pyysi saada häntä puhutella kahdenkesken, sulki ukko luuvanoven ja sanoi että nyt hän voi hänelle sanoa mitä vain halusi.

Pikku Fadette ei pelästynyt Barbeaun kylmäkiskoisuutta. Hän istuutui olkilyhteelle, Barbeau toiselle, ja sitte alkoi tyttö: