Part 11

Tämä keksintö oli Sylvinetille kuin puukonpistos sydämeen. Hän ei yrittänytkään selvitellä kuka tuo tyttö oli, jota Landry rakasti niin intohimoisesti. Hänelle oli kyllin tietää että oli olemassa henkilö, jonka tähden Landry unohti hänet ja joka kiinnitti kaikki hänen ajatuksensa, jopa siinä määrässä, että hän salasi ne kaksoisveljeltään eikä uskonut hänelle asiataan. "Hän varmaankin epäilee minua", ajatteli hän, "ja tuo tyttö, jota hän niin rakastaa, luultavasti opettaa hänet minua pelkäämään ja inhoomaan. Nyt ei minua enää kummastuta, että hänellä on kotona niin ikävä ja että hän tulee aina niin levottomaksi, kun tahdon lähteä hänen kanssaan kävelemään. Luovuin siitä, kun olin huomaavinani että hän halusi olla mieluummin yksin; nyt tahdon vielä tarkemmin varoa etten häntä häiritse. En sano hänelle mitään, sillä hän voisi suuttua että olen huomannut semmoista, jota hän ei ole tahtonut minulle uskoa. Minä kärsin yksin, sillaikaa kun hän iloitsee siitä että on päässyt minusta eroon."

Sylvinet teki päätöksensä mukaan, jopa meni pitemmälle kuin olisi ollut tarpeellistakaan, sillä hän ei ainoastaan varonut pidättämästä veljeään luonaan, vaan läksipä ensin itse tiehensä, ollakseen Landryta vaivaamatta, ja hiipi puutarhaan uneksimaan, sillä hän ei tahtonut mennä ulos kedolle. "Jos sattuisin siellä Landryta vastaan", ajatteli hän, "niin hän luulisi että minä häntä vakoilen, ja osottaisi käytöksellään että häntä häiritsen."

Ja niin palasi vähitellen hänen vanha surunsa, josta hän oli jo miltei parantunut, palasi niin raskaana ja itsepintaisena, että se pian näkyi hänen kasvoillaankin. Hänen vanha äitinsä nuhteli häntä lempeästi, mutta kun poikaa hävetti kahdeksantoistavuotisena osottaa samaa heikkoutta kuin viisitoistavuotisena, ei hän tahtonut milloinkaan tunnustaa mikä häntä vaivasi.

"Hänestä ei tule milloinkaan oikeata työmiestä", sanoi isä Barbeau. "Mutta hän tekee minkä voi, ja _kun_ hän voi, ei hän edes tarpeeksi säästä voimiaan. Sentähden en tahtoisi panna häntä palvelukseen vieraitten luo, sillä nuhteiden pelosta hän pian tappaisi itsensä liikanaisella työllä, hänen voimansa kun ovat niin tuiki heikot, ja sitte saisin sitä katua koko elämäni."

Barbeaun muori oli aivan samaa mieltä ja teki kaiken voitavansa virkistääkseen Sylvinetiä. Hän kysyi monelta lääkäriltä neuvoa hänen terveytensä hoitamisen suhteen; toiset sanoivat että poikaa oli, mikäli mahdollista, säästettävä työstä eikä annettava hänen juoda muuta kuin maitoa, koska hän oli niin heikko; toiset taas että häntä piti pakottaa lujaan työhön ja juomaan hyvää viiniä, koska hän oli heikko ja kaipasi vahvistusta. Barbeaun muori ei tiennyt ketä totella; niinkuin aina käy, kun kysyy monen neuvoa.

Niin epäillessään hän ei onneksi totellut kumpaistakaan neuvoa, ja Sylvinetin elämässä meni kaikki menoaan, poikkeamatta oikeaan tai vasempaan; hän kantoi hiljaisuudessa surunsa ja kaikki oli jotakuinkin siedettävää, kunnes Landryn rakkausjuttu tuli ilmi ja Sylvinetin tuskia lisäsi vielä veljensä surut.

XXVIII.

Se oli Madelon, joka pääsi asian perille. Hän tosin teki tämän keksinnön aivan tahtomattaan, mutta hän käytti sitä kuitenkin hyväkseen, saadakseen aikaan ikävyyksiä. Hän oli jo täydelleen lohduttanut itsensä Landryn suhteen, ja yhtä lyhytaikainen kun hänen rakkautensa oli ollut, yhtä pian hän hänet unohtikin. Hän tunsi kuitenkin yhä vieläkin Landrya kohtaan jonkinlaista vihaa, joka vain odotti tilaisuutta purkautuakseen -- naisessa, kuten tiedämme, on harmi pitkäikäisempi kuin kaipaus.

Asia sukeutui näinikään. Kaunis Madelon, joka oli tunnettu siististä käytöksestään ja ylpeydestään poikia kohtaan, oli itse asiassa aikalailla mielistelevä eikä hetikään niin järkevä eikä uskollinen kuin Sirkka-raukka, josta oli puhuttu niin pahaa ja josta oli niin huonot tulevaisuudentoiveet. Madelonilla oli ollut jo kaksi sulhasta, lukuunottamatta Landryta, ja hän suositteli paraikaa kolmatta, joka oli hänen serkkunsa, Prichen Caillaudin nuorin poika. Vyyhti oli kuitenkin hiukan sotkuinen, sillä hänen viimeinen ihailijansa vartioi häntä, ja kun tyttö pelkäsi että tämä panisi toimeen jotain rettelöitä, eikä tiennyt missä saisi rauhassa kuherrella uuden ihailijansa kanssa, suostui hän tämän ehdotukseen mennä hetkiseksi puhelemaan kyyhkyslakkaan, jossa juuri Landry ja pikku Fadette tapasivat toisiaan kaikessa vilpittömyydessä.

Cadet Caillaud oli hakenut uutterasti kyyhkyslakan avainta, mutta löytämättä, sillä se oli aina Landryn taskussa, eikä hän uskaltanut siitä kysyä, sillä hänellä ei ollut sellaiseen mitään syytä. Cadet Caillaud luuli että se oli kadonnut tai että isänsä kantoi sitä avainkimpussaan, eikä ollenkaan epäillyt murtautua sisään. Mutta silloinpa olivatkin Landry ja Fadette jo siellä, ja nuo neljä rakastavaa sielua tulivat hyvin noloiksi toisensa nähdessään. Kaikille neljälle oli yhtä tärkeätä vaijeta eikä kertoa koko tapauksesta kenellekään.

Mutta Madelonille sattui ikäänkuin uusiutunut mustasukkaisuuden ja vihan puuska, nähdessään että Landry, joka nyt oli seudun kauniimpia ja paraimmassa maineessa olevia poikia, aina Saint-Andochen juhlasta asti oli ollut pikku Fadettelle uskollinen, ja hän päätti kostaa. Uskomatta asiaa Cadet Caillaudille, joka oli rehellinen nuorukainen eikä olisi mihinkään sellaiseen sekaantunut, otti hän avukseen pari nuorta ystävätärtä, jotka hekin olivat vähän harmissaan siitä, että Landry näytti heitä ylenkatsovan eikä enää milloinkaan pyytänyt heitä tanssiin. He rupesivat vartioimaan pikku Fadettea, eikä kestänyt kauvankaan ennenkun he olivat vakuutetut hänen hellästä suhteestaan Landryhyn. Niin pian kun he olivat päässeet tästä selville ja nähneet heidät pari kertaa yhdessä, levittivät he siitä tiedon koko seutukuntaan, sanoen jokaiselle, ken vain kuulla tahtoi -- ja kyllä korvat ja kielet ovat aina herkkiä, kun on kysymys juorujen kuulemisesta ja levittämisestä -- että Landry oli pikku Fadetteen liittyessään joutunut ala-arvoiseen tuttavuuteen.

Nyt tarttuivat kaikki nuoret tytöt asiaan, sillä kun kaunis ja rikas poika osottaa huomiota jollekin määrätylle tytölle, on se aivan kuin loukkaus kaikkia muita kohtaan, ja jos vain ilmautuu tilaisuus päästä tuota tyttöä soimaamaan, niin sitä ei suinkaan laiminlyödä. Ja varmaa on, että kun naiset johonkin juttuun sekaantuvat, niin se leviää nopeasti ja laajalle.

Niinpä, viisitoista päivää Jaccottornin seikkailun jälkeen -- tornista ei kuitenkaan puhuttu sanaakaan, enemmän kuin Madelonistakaan, joka oli karttanut ollenkaan itse asiaan sekaantumasta, jopa oli kovin hämmästyvinään tuosta uutisesta, jonka hän oli liikkeelle pannut -- tiesivät kaikki ihmiset, pienet ja suuret, nuoret ja vanhat, että Landry Barbeau oli Sirkkaan rakastunut.

Tämä huhu saapui Barbeaun muorinkin korviin, joka tuli kovin surulliseksi eikä tahtonut sitä kertoa miehelleen. Mutta Barbeau sai siitä tiedon toiselta taholta ja Sylvinet, joka oli tarkoin säilyttänyt veljensä salaisuuden, huomasi nyt ikäväkseen että se olikin koko maailman tietona.

Eräänä iltana, kun Landry aikoi tapansa mukaan lähteä aikaisin Kaksolasta, sanoi hänen isänsä -- äidin, vanhimman sisaren ja kaksoisveljen läsnäollessa --: "Älä mene niin kiireisesti, Landry; minulla on jotakin sanomista sinulle. Mutta minä odotan kunnes kummi-setäsi tulee, sillä tahdon että ne perheemme jäsenet, jotka kohtalostasi eniten huolehtivat, ovat läsnä, kun nyt pyydän sinulta selitystä."

Ja kun Landryn kummi, setä Landriche, oli saapunut, sanoi Barbeau:

"Se, mitä nyt aijon sinulle sanoa, rakas poikani, on varmaan tuntuva sinusta hiukan hävettävältä, enkä minäkään puolestani ole aivan häpeämättä, kun nyt vasten tahtoani näen olevani pakotettu kuulustelemaan sinua perheemme läsnäollessa. Mutta minä toivon, että tämä häpeä on oleva sinulle hyödyksi ja parantava sinut vaarallisesta kiihkostasi.

"Näyttää että olet joutunut erääseen tuttavuussuhteeseen, joka sai alkunsa viime Andochen-juhlassa pian vuosi sitten. Minä kuulin kyllä siitä puhuttavan jo heti silloin, sillä huomiota herättävää oli nähdä sinun tanssivan koko päivän seudun kaikkein rumimman, siivottomimman ja huonomaineisimman tytön kanssa. Minä en kuitenkaan kiinnittänyt siihen huomiotani, sillä luulin sinun vain laskeneen leikkiä, vaikken voi sanoa sitä hyväksyneenikään, sillä en pidä kanssakäymisestä huonojen ihmisten kanssa ja vielä vähemmin siitä, että heidän taakkansa tehdään entistäkin raskaammaksi saattamalla heidät ihmisten häpeän ja vihan alaiseksi. En huolinut puhua siitä kanssasi, sillä kun näin sinun seuraavana päivänä niin surullisena, luulin että kaduit etkä tulisi sitä enää uudistamaan. Mutta viime viikolla olen taasen kuullut toista väitettävän, ja vaikka olen sen kuullut luotettavilta henkilöiltä, en tahdo sitä kuitenkaan uskoa, ellet itse sano sitä todeksi. Jos olen väärin epäillyt, niin voit uskoa sen johtuvan siitä mielenkiinnosta, millä sinua seuraan, ja velvollisuudentunnosta valvoa käytöstäsi. Jos koko jutussa ei ole perää, olen kovin iloinen, jos tahdot kunniasanallasi vakuuttaa että niin on ja että on väärin tahdottu halventaa sinua minun silmissäni."

"Isäni", sanoi Landry; "jos tahdot minulle sanoa niistä minua syytetään, niin tahdon sinulle vastata totuuden mukaisesti ja kaikella sillä kunnioituksella, mihin olen sinulle velkapää."

"Luulen jo kyllin selvästi antaneeni sinun ymmärtää, että sinua syytetään sopimattomasta rakkaussuhteesta Fadetin muorin tyttärentyttäreen. Eukko on jotenkin huono ihminen, puhumattakaan että tuon onnettoman tytön oma äiti häpeällisellä tavalla hylkäsi miehensä, lapsensa ja kotiseutunsa seuratakseen muuatta sotilasrykmenttiä. Sinua syytetään siitä, että kuleksit kaikkialla pikku Fadetten kanssa, ja minä pelkään että sinä siten sekaannut kehnoon rakkausjuttuun, jota ehkä saat kaiken ikäsi katua. Joko nyt ymmärrät?"

"Ymmärrän, rakas isäni", vastasi Landry; "mutta salli minun vielä kysyä jotakin, ennenkun vastaan sinulle. Onko Fanchon Fadet sinun mielestäsi minulle ala-arvoinen toveri perheensä vai oman itsensä puolesta?"

"Epäilemättä molempiin seikkoihin nähden", vastasi Barbeau vähän ankarammin kuin alussa, sillä hän oli odottanut saavansa nähdä Landryn alakuloisena, mutta näkikin hänet rauhallisena ja ikäänkuin mihin hyvänsä valmistuneena. "Ensiksikin", sanoi hän, "on huonomaineinen perhe ruma häpeäpilkku, ja niin kunnioitettu ja arvossa pidetty perhe kuin meidän, ei milloinkaan haluaisi yhtyä Fadetin perheeseen. Toiseksi ei pikku Fadette itsekään herätä kunnioitusta eikä luottamusta. Olemme nähneet hänet pienestä pitäin ja tiedämme hyvin hänen maineensa. Olen kuullut sanottavan -- ja tunnustan sen itsekin nähneeni pari kolme kertaa -- että hän nyt vuoden päivät on pitänyt itsestään parempaa huolta, ei laukkaa enää ympäri pikkupoikien kanssa eikä ole kenellekään epäkohtelias. Sinä näet, etten tahdo olla puolueellinen; mutta tuo ei vielä voi minulle vakuuttaa, että tytöstä, joka on saanut noin huonon kasvatuksen, koskaan tulisi kelpo vaimo, ja kun tunnen isoäidin liian hyvin, on minulla täysi syy pelätä että koko jutun pohjana on juoni, jonka tarkotuksena on houkutella sinulta lupauksia ja siten saattaa sinut häpeään ja ikävyyksiin. Olenpa kuullut sanottavan niinkin, että tyttö on raskas; en tosin ole tahtonut sitä uskoa ihan suoraapäätä, mutta minua surettaisi kovin, jos niin olisi, sillä silloin sinä saisit kantaa syyn ja koko juttu saattaisi päättyä oikeudenkäyntiin ja häväistykseen."

Landry, joka heti ensi sanasta oli päättänyt olla levollinen ja vastata sävyisästi, menetti nyt malttinsa. Hän karahti aivan tulipunaiseksi ja nousi seisoalleen:

"Isäni", sanoi hän; "ne, jotka ovat teille tuollaista sanoneet, ovat valehdelleet kuin koirat! Ne ovat halventaneet Fanchon Fadetia niin katalasti, että jos ne olisivat nyt tässä, niin vaatisin heidän peruuttamaan sanansa tai ottelemaan kanssani, kunnes jompikumpi meistä makaisi hengetönnä maassa. Sano heille, että he ovat roistoja ja pakanoita, että he sanokoot minulle vasten silmiä samaa, mitä ovat sinulle kuiskanneet, kurjat raukat -- niin saavat oppia ymmärtämään mitä heidän rauhaansa kuuluu!"

"Älä tuollalailla suutu, Landry", sanoi Sylvinet, joka tuli kovin surulliseksi nähdessään veljensä noin kuohahtavan. "Isähän ei syytä sinua tuon tytön viettelemisestä, vaan pelkää että tyttö on ollut tekemisissä jonkun toisen kanssa ja että hän nyt kuleksii sinun kanssasi yöt päivät, uskotellakseen ihmisille että sinä olet syyllinen ja siis hyvitykseenkin velvollinen."

XXIX.

Kaksoisveljen ääni jonkun verran tyynnytti Landryta, mutta hän ei voinut olla tarttumatta hänen sanoihinsa.

"Sinä, veljeni, et ymmärrä mitään tästä kaikesta", sanoi hän. "Olet aina tuntenut vastenmielisyyttä pikku Fadettea kohtaan, etkä tunne häntä ensinkään. Minä en välitä suuriakan siitä, mitä minusta sanotaan, mutta minä en salli hänestä sanottavan mitään pahaa ja minä tahdon että isä ja äitikin kuulevat, että koko maailmassa ei ole toista niin rehellistä, niin järkevää, niin hyvää ja kunnollista tyttöä kuin hän. Jos hänellä valitettavasti on huonoja sukulaisia, niin sitä suuremmaksi kunniaksi hänelle että hän on sellainen kuin on, enkä voi mitenkään uskoa että kristityt ihmiset voisivat häntä syntyperänsä vuoksi syyttää."

"Sinä et näy haikailevan lausua moitteita minua kohtaan, Landry", sanoi isä Barbeau, nousten paikaltaan merkiksi, ettei hän halunnut sallia erimielisyyden kehittyvän pitemmälle heidän välillään. "Näen harmistasi että olet kiintynyt tuohon tyttöön lujemmin kuin olisin luullutkaan. Ja kun et tunne enemmän häpeää kuin katumustakaan, niin älkäämme puhuko enempää tästä asiasta. Tahdon tehdä voitavani estääkseni sinua nuoruudenhullutuksista. Nyt on sinun aika lähteä isäntäsi luo."

"Sillälailla ette saa erota", sanoi Sylvinet, pidättäen veljeään, joka aikoi lähteä. "Etkö näe, isä, että Landry on niin pahoillaan sentähden, kun on sinut suututtanut, ettei hän voi sanoa mitään. Anna hänelle anteeksi ja suutele häntä, sillä muuten hän itkee koko yön, ja sinun tyytymättömyytesi tuntuu hänestä liian raskaalta."

Sylvinet itki, äiti Barbeau itki, samoin vanhin sisar ja setä Landrichekin. Kuivin silmin olivat ainoastaan Barbeau ja Landry; mutta hekin olivat hyvin liikutettuja, lopulta heidät saatiin toisiaan syleilemään. Isä ei vaatinut mitään lupauksia, sillä hän tiesi hyvin, ettei tuollaisiin lupauksiin ole luottamista rakkausasioissa, eikä hän tahtonut panna alttiiksi isällistä arvoaan, mutta hän antoi Landryn oivaltaa ettei asia ollut sillä ratkaistu, vaan että hän tarttuisi vielä uudestaan siihen käsiksi. Landry lähti sekä suuttuneena että onnettomana. Sylvinet olisi mielellään häntä seurannut, mutta hän ei tohtinut, sillä hän pelkäsi veljensä menevän valittamaan suruaan Fadettelle, ja hän laskeutui vuoteelle niin alakuloisena, että hän huokaili kaiken yötä ja näki unta perheonnettomuuksista.

Landry koputti pikku Fadetten ovelle. Fadetin muori oli viime aikoina käynyt niin kuuroksi, ettei hän, kerran nukuttuaan, enää herännyt mistään, ja aina siitä pitäin kun Landryn salaisuus tuli ilmi, ei nuorukainen ollut voinut puhella Fanchonin kanssa muualla kuin iltasin tässä mökissä, jossa vanhus ja pikku Jeanet nukkuivat, ja sielläkään hän ei ollut turvassa, sillä tuo vanha noita ei voinut häntä sietää ja olisi pikemmin saattanut häntä ulos luuta kourassa kuin kumarruksilla. Landry valitti hätäänsä pikku Fadettelle ja huomasi tämän erittäin alistuvaksi ja rauhalliseksi. Ensiksi tyttö koetti hänelle vakuuttaa, että hän itseensä nähden tekisi viisaimmin luopuessaan ystävyydestään häneen ja ollessaan häntä ensinkään ajattelematta. Mutta nähdessään Landryn tulevan yhä surullisemmaksi ja katkerammaksi, kehotti hän häntä kuuliaisuuteen ja luottamaan tulevaisuuteen.

"Kuuleppas, Landry", sanoi hän hänelle; "olen aina aavistanut että näin tulisi käymään, ja olen usein ajatellut mitä sitte tekisimme. Isäsi ei ole aivan väärässä enkä ole häneen ensinkään suutuksissani, sillä hänen menettelynsä vain todistaa että hän pitää sinusta kovin paljo eikä soisi sinun rakastuvan niin vähäpätöiseen henkilöön kuin minä olen. Annan hänelle sentähden anteeksi, että hän on ollut minua kohtaan ylpeä ja vähän puolueellinenkin, sillä ei voi kieltää etten olisi ollut lapsempana jokseenkin rajuluontoinen, ja sinä itse olet minua siitä moittinut silloin, kun aloit minua rakastaa. Jos olenkin kuluneen vuoden aikana parantunut virheistäni, niin se ei ole vielä tarpeeksi pitkä aika vakuuttaakseen häntä minun luotettavaisuudestani, niinkuin hän sinulle tänään sanoi. On sentähden tarpeen, että odotamme vielä jonkun aikaa, kunnes ennakkoluulot minua kohtaan vähitellen katoovat ja ne ilkeät valheet, jotka nyt ovat liikkeellä, itsestään kuolevat. Sinun isäsi ja äitisi saavat kyllä nähdä että olen kunniallinen tyttö ja etten tahdo houkutella sinua huonoon elämään, enemmän kuin vietellä sinulta rahaakaan. He tulevat vielä pitämään ystävyyttäni arvossa ja me voimme tavata toisiamme ja puhella keskenämme salaamatta sitä keneltäkään; mutta siihen saakka sinun täytyy totella isääsi, joka varmaan kieltää sinun minua enää tapaamasta."

"Ei, ei; en minä voi olla sinusta erossa", sanoi Landry; "mieluummin heittäydyn jokeen."

"No, ellet sinä voi, niin täytyy minun voida sinun puolestasi", sanoi pikku Fadette. "Minä lähden täältä ja jätän tämän seudun joksikin aikaa. Jo pari kuukautta takaperin minulle tarjottiin kaupungissa hyvä paikka. Isoäitini on nyt niin kuuro ja vanha, että hän tuskin enää voi myydä tai valmistaa lääkkeitään, eikä hän enää kykene antamaan mitään lääkärinneuvojakaan. Hänellä on muuan hyvin hyvä sukulainen, eräs nainen, joka on tarjoutunut muuttamaan hänen luokseen asumaan ja joka on hoitava hellästi sekä häntä että Heinäsirkkaraukkaani..."

Pikku Fadetten ääni katkesi hetkeksi ajatellessaan että hänen täytyisi jättää tuo lapsi, joka Landryn kera oli hänelle rakkainta maailmassa, mutta hän tointui pian ja jatkoi:

"Nyt hän on jo siinä määrässä vahvistunut, että voi tulla toimeen ilman minuakin. Hän menee pian rippikouluun, ja huvi päästä muitten lasten kanssa lukemaan on haihduttava minun poislähtöni synnyttämän surun. Olet kai huomannut että hän on muuttunut jokseenkin hyväluontoiseksi ja että toiset pikkupojat tuskin koskaan enää tekevät hänelle kiusaa. On, näetkös, joka tapauksessa välttämätöntä, että minä joudun joksikin aikaa unhotuksiin, sillä tällä hetkellä vallitsee näillä seuduin minua kohtaan suuri suuttumus ja kateus. Kun olen ollut poissa vuoden tai pari ja kun palaan takaisin hyvillä todistuksilla ja hyvämaineisena, jotka voin itselleni hankkia muualla paljoa helpommin kuin täällä, niin silloin ei kukaan enää häiritse meitä, ja meistä tulee paremmat ystävät kuin milloinkaan ennen."

Landry ei halunnut edes kuunnella tuollaista ehdotusta, vaan joutui aivan epätoivoon ja palasi Pricheen sellaisessa masennuksen tilassa, että se olisi voinut hellyttää kovimmankin sydämen.

Pari päivää senjälkeen, kun hän rypäleenkorjuupuuhissa ajoi viinitynnyriä, sanoi Cadet Caillaud hänelle:

"Huomaan, Landry, että olet minuun suuttunut ja ettet viime aikoina ole puhunut kanssani. Luulet varmaankin että minä olen levittänyt tuota juttua sinusta ja pikku Fadettesta, ja minua harmittaa että voit uskoa minusta noin pahaa. Niin totta kuin Jumala elää, en ole sanonut siitä sanaakaan, ja olen pahoillani että sinulla on ollut sellaisia ikävyyksiä, sillä olen aina pitänyt sinua arvossa enkä ole pikku Fadettesta milloinkaan uskonut mitään pahaa. Voinpa sanoa kunnioittavanikin tuota tyttöä sen jälkeen, mitä tapahtui kyyhkyslakassa, sillä hän olisi voinut kieliä silloisesta tapahtumasta, mutta kukaan ei ole hänen vaitiolonsa tähden saanut tietää niin mitään. Hän olisi voinut käyttää nyt tilaisuutta hyväkseen ja kostaa Madelonille, jonka hän hyvin tietää olevan kaikkiin noihin juttuihin syypään; sen hän tietää aivan hyvin, mutta hän ei ole virkkanut sanaakaan, ja nyt minä huomaan ettei pidä tuomita ulkonäön ja maineen mukaan. Fadette, jota pidettiin pahana, on ollut hyvä, ja Madelon, jota luultiin hyväksi, on ollut kavala, ei ainoastaan Fadettea ja sinua kohtaan, vaan minullekin, jolla nykyään on täysi syy valittaa hänen uskottomuuttaan."

Landry kuunteli halukkaasti Cadet Caillaudin selityksiä ja tämä lohdutti häntä parhaimpansa mukaan hänen surussaan.

"Ihmiset ovat tuottaneet sinulle paljo ikävyyksiä, Landry-raukka", sanoi hän lopuksi; "mutta sinä voit lohduttautua sillä, että pikku Fadette on käyttäytynyt niin hyvin. Hän tekee siinä oikein, että menee pois, tehdäkseen lopun perheesi levottomuudesta, ja minä sanoinkin sen hänelle itselleen, kun ohimennen lausuin hänelle jäähyväiset."

"Mitä?" huudahti Landry. "Meneekö hän pois? Onko hän jo mennyt?"

"Etkö sinä sitä tiennyt?" sanoi Cadet. "Luulin että asiasta oli päätetty teidän keskenne ja että sinä et ollut häntä saattamassa välttääksesi moitteita. Kyllä hän meni, se on varmaa; hän meni meidän ohitse neljännestuntia sitte ja hänellä oli pieni mytty kainalossaan. Hän kulki Château-Meillautiin päin, eikä ole voinut vielä ennättää kauvemmas kuin Vieille-Villeen tai Urmontin kukkulalle."

Landry jätti härkänsä siihen paikkaan ja alkoi juosta, eikä pysähtynyt ennenkun oli saavuttanut pikku Fadetten Urmontin viinitarhoista Fremelaineen laskeutuvalla tiellä.

Siellä hän surun ja tavattoman vauhdin uuvuttamana heittäytyi poikkipuolin tielle, voimatta puhua tytölle sanaakaan, mutta viitaten että hänen täytyisi astua hänen ruumiinsa päälle, jos mieli kulkea eteenpäin.

Kun hän oli jonkun verran tointunut, sanoi pikku Fadette:

"Tahdoin säästää sinut tältä surulta, rakas Landryni, ja nyt teet mitä suinkin voit riistääksesi minulta, voimani. Ole toki mies, äläkä lannista mieltäni, sillä tarvitsen rohkeutta enemmän kuin voit ajatellakkaan, ja kun muistelen että pikku Jeanet-raukkani etsii minua ja huutaa jälkeeni, tunnen itseni tällä hetkellä niin heikoksi, että voisin musertaa pääni noihin kiviin. Oi, minä pyydän Landry, että autat minua sensijaan, kuin että houkuttelet minua horjumaan velvollisuuteni täyttämisessä, sillä jos minä en mene tänään, niin en mene koskaan, ja silloin olemme hukassa."

"Fanchon, Fanchon; sinä et tarvitse paljonkaan rohkeutta", vastasi Landry. "Sinä kaipaat ainoastaan poikaa, joka kyllä lohduttaa pian itsensä, koska hän on vielä lapsi. Sinä et välitä vähääkään epätoivostani, etkä tiedä mitä rakkaus on, etkä rakasta minua, vaan unohdat minut pian, etkä taida palata enää milloinkaan."

"Minä palaan, Landry; otan Jumalan todistajaksi että palaan jälleen, ehkä vuoden mutta ainakin kahden päästä, ja etten unohda sinua, sitä vähemmin kun en koskaan tahdo toista ystävää enkä toista armasta kuin sinä."

"Ehket toista ystävää, sillä et voi milloinkaan tavata ketään, joka on sinulle niin uskollinen kuin minä. Mutta toinen armas on eri asia, eikä kukaan voi antaa minulle vakuutusta siinä suhteessa."

"Minä voin, ja minä annan!"

"Sinä et tiedä itsekään mitään siitä asiasta, sillä sinä et ole milloinkaan ollut rakastunut, ja kun sinä kerran rakastut, niin et varmaankaan muista Landry-raukkaasi ensinkään. Oi, jos sinä olisit pitänyt minusta samalla tavalla kuin minä pidän sinusta, niin et voisi jättää minua tällä tavalla."

"Niinkö luulet, Landry?" sanoi pikku Fadette, katsoen häneen totisesti ja surullisesti. "Sinä et varmaankaan tiedä mitä puhut. Minä puolestani luulen että tekisin tämän paljoa mieluummin rakkaudesta kuin nyt ystävyydestä."

"Luulet, mutta jos se tapahtuisi rakkaudesta, niin en minä olisi näin onneton. Luulenpa, Fanchon, että jos siinä olisi rakkautta, niin minä voisin olla miltei onnellinen onnettomuudessanikin. Uskoisin sanaasi ja luottaisin tulevaisuuteen ja olisin yhtä miehuullinen kuin sinäkin, se on varma!... Mutta se ei ole rakkautta, sen olet sanonut minulle monta kertaa, ja sen olen sitäpaitsi huomannut suuresta levollisuudestasikin minua kohtaan."

"Vai niin, ettei se ole rakkautta?" sanoi pikku Fadette. "Oletko oikein varma siitä?"

Ja hän katsoi yhä Landryhyn, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, jotka vierivät hänen poskilleen, ja hän hymyili niin omituisesti.