Part 10

"Minäkö?" sanoi tyttö alakuloisena. "Mitä minä olen teille uskotellut? Olen teille tarjonnut ja antanut ystävyyteni, yhtä vilpittömän kuin mitä kaksoisveljenne tuntee teitä kohtaan, ja ehkä vilpittömämmänkin, sillä _minä_ en ole mustasukkainen, ja sensijaan että olisin ollut teidän rakkaudellenne haitaksi, olen sitä edistänyt."

"Se on totta", sanoi Landry; "sinä olet ollut hyvä kuin Jumala itse, ja minä olen väärässä, kun sinua nuhtelen. Suo se minulle anteeksi, Fadette, ja anna minun pitää sinusta omalla tavallani; se ei ole ehkä yhtä tyyntä kuin rakkauteni kaksoisveljeäni ja Nanette-sisartani kohtaan, mutta minä lupaan etten milloinkaan enää yritä sinua suutelemaan, jos se on sinulle vastenmielistä."

Landry tutki itseään ja tuli siihen päätökseen, ettei pikku Fadette todellakaan tuntenut häntä kohtaan muuta kuin tyyntä ystävyyttä, ja kun hän ei ollut itserakas eikä turhamielinen, oli hän yhtä epävarma ja yhtä toivoton tytön suhteen, kuin jos hän ei olisi milloinkaan omin korvin kuullut Fadetten puhetta kauniin Madelonin kanssa.

Mitä pikku Fadetteen tulee, oli hän kyllin viisas vihdoinkin ymmärtääkseen, että Landry oli häneen oikein todella rakastunut, ja juuri siitä iloissaan oli hän hetkeksi menettänyt tajuntansa. Mutta hän pelkäsi liian pian kadottavansa tuon nopeaan saavutetun onnen; sentähden hän tahtoi pidättää Landryta, jotta hänen rakkautensa juurtuisi ja syventyisi.

Landry viipyi Fadetten luona pimeään saakka, sillä vaikka hän ei enää uskaltanut hänelle vakuuttaa rakkauttaan, oli hän kuitenkin siinä määrässä kiintynyt ja tunsi niin suurta iloa saadessaan olla hänen seurassaan ja kuulla hänen puhuvan, että hän ei voinut lähteä. Hän leikki Heinäsirkan kanssa, joka ei milloinkaan ollut sisarestaan kaukana ja nytkin tuli pian heidän luokseen. Landry oli hänelle ystävällinen ja pääsi pian selville, että tuo poikaraukka, jota kaikki niin tylysti kohtelivat, ei ollut typerä eikä paha niille, jotka häntä kohtelivat hyvin. Tunnin kuluttua hän oli jo niin kesyyntynyt ja niin kiitollinen, että hän suuteli Landryn käsiä ja nimitti häntä Landrykseen, samoinkuin hän nimitti sisartaan Fanchonikseen. Landry oli oikein liikutettu ja myötätuntoinen, ja ajatteli itsekseen että ihmiset ja hän itsekin olivat paljo rikkoneet Fadetin muorin molempia lapsia kohtaan, jotka eivät olisi kaivanneet kuin vähän ystävällisyyttä, tullakseen kaikkia muita paremmiksi.

Toisena ja sitä seuraavina päivinä onnistui Landryn tavata pikku Fadettea milloin iltasin, jolloin hän voi puhella hetkisen hänen kanssaan, milloin päivällä, kohdatessaan hänet ulkona vainiolla, ja vaikka hän ei saattanutkaan viipyä kauvan, sillä hän ei tahtonut eikä voinut laiminlyödä velvollisuuksiaan, oli hän tyytyväinen kun sai vaihtaa hänen kanssaan jonkunkaan ystävällisen sanan ja ahmia häntä katseineen. Ja tyttö oli yhä edelleen sävyisä puheissaan, pukeutui siististi ja käyttäytyi moitteettomasti kaikkia ihmisiä kohtaan; jonka seikan muutkin ottivat pian huomioonsa ja kohtelivat häntä aivan toisella tavalla. Ja kun hän ei enää tehnyt mitään sopimatonta, ei häntä enää alituiseen soimattu, ja kun hän ei enää kuullut soimauksia, ei hän enää tuntenut halua olla kenellekään epäkohtelias tai pahottaa kenenkään mieltä.

Mutta kun ihmisten arvostelu ei kuitenkaan muutu aivan yksinä päivinä, kesti vielä jonkun aikaa, ennenkun ylenkatse pikku Fadettea kohtaan muuttui kunnioitukseksi ja vastenmielisyys hyväntahtoisuudeksi. Saatte sittemmin tietää miten tuo muutos tapahtui; voitte vain kuvitella ettei vielä pitkään aikaan osotettu paljokaan huomiota Fadetten parannukselle. Neljä tai viisi kilttiä vanhusta, sekä ukkoja että eukkoja -- sellaisia, jotka hyväntahtoisuudella seuraavat nuorison kehitystä ja ovat kaikille kyläläisille isän ja äidin veroisia -- istui toisinaan Cossen suurten saksanpähkinäpuiden alla, keskenään jutellen ja katsellen pienokaisia ja nuoria, jotka heidän ympärillään myllersivät, toiset keiliä lyöden, toiset tanssien. Ja vanhukset puhelivat: "Tuosta tulee aikaa myöten hyvä sotilas, jos vaan kehittyy edeskinpäin samaan suuntaan, sillä hän on aivan liian roteva päästäkseen vapaaksi; tuosta tuolla taas tulee ketterä ja kekseliäs kuin isänsäkin, tuosta toisesta järkevä ja rauhallinen kuin äitinsä, pikku Lucettesta tulee rivakka ulkotyöntekijä, paksulta Louiselta ei ole puuttuva ihailijoita, ja mitä pikku Marioniin tulee, niin kaipa hänestäkin kuontuu aika mukava tyttö, jos vaan saa elää."

Ja kun vihdoin tuli pikku Fadetten vuoro joutua tarkastuksen ja arvostelun alaiseksi, sanottiin:

"Hän menee heti tiehensä, tahtomatta laulaa tai tanssia. Tyttöä ei ole juuri näkynyt Saint-Andochen juhlan jälkeen. Hän mahtoi kovasti suuttua, kun lapset löivät myssyn hänen päästään tanssiessa. Hän on myöskin muodostellut tuota suurta linnunpelättiään, niin että nyt saattaa miltei sanoa ettei hän ole rumempi kuin muutkaan."

"Ja oletteko huomanneet miten paljoa valkeammaksi hänen ihonsa on muuttunut viime aikoina?" sanoi Couturierin muori. "Hänen kasvonsa olivat ennen niin teerenpisamia täynnä kuin linnunmuna, mutta viime kerralla häntä lähempää katsellessani oikein hämmästyin hänen hipiänsä valkeutta, olipa tyttö niin kalpea, että kysyin oliko hän sairastanut horkkaa. Kun näkee hänet tuollaisena, saattaa melkein uskoa hänen aikaa myöten kaunistuvan ja -- kukaties -- onhan niitä ollut rumia tyttöjä, joista seitsemän- kahdeksantoista vuoden ijässä on putkahtanut aivan kaunottaria."

"Ja järki kehittyy", sanoi isä Naubin, "ja järkevä tyttö oppii pian käyttäytymään hienosti ja miellyttävästi. On tosiaankin jo aika Sirkan huomata, ettei hän ole mikään poika. Tosiaankin, me luulimme hänestä tulevan sellaisen rasavillin, että koko paikkakunta saisi hänen tähtensä hävetä. Mutta hän kyllä asettuu ja ihmistyy, niinkuin kaikki muutkin. Tyttö kyllä ymmärtää että hänen täytyy korjata äidiltään perimäänsä huonoa mainetta, ja saattepa nähdä ettei hänestä tule tuhmia juttuja kuulumaan."

"Jumala sen suokoon", sanoi Courtilletin muori, "sillä ilkeätä on nähdä kun joku tyttö käyttäytyy kuin villivarsa. Ja minullakin on toiveita tuon Fadetten suhteen, sillä kun tulin toissapäivänä häntä vastaan, niin sensijaan että hän tavallisesti ennen kulki jälessäni ja jätkytteli ontuvaa käyntiäni, hän nyt tervehti minua oikein kauniisti ja kysyi kuinka voin."

"Tyttö, josta puhutte, on pikemmin vallaton kuin paha", sanoi isä Henri. "Hän ei ole lainkaan pahasydäminen, sen voin vakuuttaa, sillä esimerkiksi kun tyttäreni oli kipeä, otti hän usein hänen lapsensa mukanaan vainiolle ja hän hoiti heitä oikein hyvästi, niin etteivät he tahtoneet ollenkaan hänestä erota."

"Onko siinä perää, mitä olen kuullut kerrottavan", sanoi jälleen Couturierin muori, "että toinen Barbeaun kaksosista rakastui häneen viime Andochen-juhlassa?"

"Noh, noh", vastasi ukko Naubin, "ei pidä ottaa tuollaisia asioita niin vakavalta kannalta. Lapsellisuutta kaikki tyyni; eihän Barbeaun väki toki tyhmiä ole, ei lapset eikä vanhemmat, senhän tiedätte."

Noin puhuttiin pikku Fadettesta, mutta tavallisesti ei häntä ajateltu ensinkään, sillä häntä ei nähty juuri milloinkaan.

XXV.

Olipa sentään muuan, joka hänet usein tapasi ja piti häntä tarkoin silmällä, nimittäin Landry Barbeau. Hän oli kuin suunniltaan, milloin ei saanut mielensä mukaan puhua hänen kanssaan; mutta oltuaan hetkisen Fadetten seurassa, hän tuli rauhalliseksi ja tyytyväiseksi, sillä tyttö antoi hänelle viisaita neuvoja ja ohjasi hänen ajatuksensa hyvään suuntaan. Tyttö leikki hänen kanssaan leikkiä, johon ehkä sekottui jonkun verran viehättämishaluakin, ainakin ajatteli Landry toisinaan siten; mutta kun pojan aikeet olivat rehelliset eikä tyttö tahtonut tietää rakkaudesta mitään, ei ainakaan ennenkun Landry oli tarkoin punninnut asiaa joka puolelta, ei hänellä ollut oikeutta loukkaantua Fadetten käytöksestä. Fadette puolestaan ei voinut epäillä hänen teeskentelevän rakastavansa enemmän kuin mitä todella tunsi, sillä Landryn tunteet olivat tulisemmat kuin mikä on tavallista maalaisten keskuudessa, jotka tällaisissa tapauksissa ovat jäykempiä kuin kaupunkilaiset. Ja Landry oli luonteeltaan ehkä vielä jäykempi kuin monet muut, eikä kukaan olisi voinut arvata että hän niin pian syttyisi, ja jos joku olisi sen tiennytkin, -- Landry muuten salasi tarkoin tunteensa -- olisi hän siitä kovasti hämmästynyt. Mutta kun pikku Fadette huomasi että Landry oli antautunut hänelle niin kokonaan ja niin äkkiä, epäili hän hänen tunteitaan vain hetkellisiksi, tai vielä pahempaa: että häneen itseensä tarttuisi joku kiihkeä halu ja että asiat heidän välillään kehittyisivät pitemmälle kuin mitä kunnia myöntää kahdelle lapselle, jotka eivät vielä ole siinä ijässä että voivat mennä naimisiin, ei ainakaan vanhempien väitösten ja maailmanviisauden mukaan. Sillä rakkaus ei juuri mielisti odota, ja kun se kerran on päässyt kahden nuoren vereen, niin onpa melkein ihme, jos se odottaa muiden suostumusta.

Mutta pikku Fadette, joka oli pysynyt ulkonäöltään lapsena kauvemmin kuin kukaan muu, oli ymmärrykseltään ja tahdonlujuudeltaan paljoa aikaistuneempi kuin hänen ikäisensä tavallisesti. Hänellä täytyi todellakin olla harvinaisen luja sielu, sillä hänen sydämensä oli yhtä tulinen, ehkäpä tulisempikin kuin Landryn sydän ja veri. Hän rakasti tuota poikaa aivan mielettömästi, mutta käyttäytyi kuitenkin tavattoman varovasti; yöt ja päivät, joka hetki hän ajatteli Landryta ja oli menehtyä maltittomuudesta ikävöidessään saada häntä nähdä ja hyväillä, mutta niin pian kun hän joutui hänen läheisyyteensä, oli hän rauhallisen näköinen, puheli hänen kanssaan järkevästi, eipä ollut edes rakkauden tulta tuntevinaankaan, vaan salli hänen korkeintaan kättään puristaa.

Ja Landry, joka niissä lymypaikoissa, joissa he usein tapasivat toisiaan, väliin pimeässäkin, olisi voinut unohtaa itsensä siinä määrässä, ettei enää olisi taipunut hänen tahtonsa alle, niin hullaantunut kun hän nyt tyttöön oli, pelkäsi kuitenkin siinä määrässä hänen paheksumistaan ja oli niin epävarma siitä, rakastiko tyttö häntä todella, että hän käyttäytyi hänen seurassaan yhtä viattomasti kuin jos Fadette olisi ollut hänen sisarensa ja hän itse Jeanet, Heinäsirkka.

Hälventääkseen sellaisia Landryn ajatuksia, joita hän ei pitänyt suotavina, kertoi Fadette hänelle asioita, joista hänellä oli tietoja ja joiden suhteen hän järkevyytensä ja luonnollisten taipumustensa perusteella oli päässyt paljoa pitemmälle kuin minne isoäidin opastukset ulottuivat. Hän ei tahtonut salata mitään Landrylta, ja kun poika yhä vieläkin hiukan varoi taikatemppuja, teki hän parastaan saadakseen hänen ymmärtämään, ettei paholaisella ollut mitään tekemistä hänen salaisten tietojensa kanssa.

"No niin, Landry", sanoi hän pojalle eräänä päivänä; "ei sinun pidä enää ajatella pahojen henkien sekaantumista. On ainoastaan yksi henki, ja se on hyvä, sillä se on Jumalan henki. Paholainen on pappien keksintö, ja haltijoita on ainoastaan vanhojen talonpoikaiseukkojen mielikuvituksessa. Pienenä ollessani uskoin minäkin tuollaista ja pelkäsin isoäidin temppuja. Mutta hän teki minusta pilaa, sillä päivänkirkasta totta on kun sanotaan, että jos joku epäilee kaikkea, niin se on hän, joka koettaa muitakin uskotella, eivätkä kutkaan usko vähemmin pimeyden ruhtinaaseen kuin poppamiehet, jotka häntä ovat alati avukseen huutavinaan. He tietävät hyvin, etteivät he ole häntä milloinkaan nähneet eivätkä milloinkaan saa häneltä mitään apua. Ne, jotka ovat olleet kyllin yksinkertaisia häneen uskoakseen ja ovat koettaneet häntä esiinloihtia, eivät ole milloinkaan siinä onnistuneet. Niinpä esimerkiksi Passe-aux-Chiens'in mylläri, josta isoäiti on minulle kertonut. Tämä meni suuri ryhmysauva kädessä erääseen tienristeykseen, manatakseen paholaisen esiin ja antaakseen sille, niinkuin sanon, aika selkäsaunan. Kuultiin hänen huutelevan pimeässä: 'Tuletko sinä, senkin susi? Tuletko, viheliäinen koira? Tuletko, sen sarvipää?' Mutta sarvipää ei tullut, ei milloinkaan. Ja mylläri paisui ylpeydestä miltei hupsuksi ja sanoi että paholainen oli häntä pelännyt."

"Mutta", sanoi Landry, "tuo sinun uskosi ettei paholaista muka olekkaan, ei pidä yhtä kristinopin kanssa, pikku Fanchonini."

"Siitä asiasta en kykene väittelemään", sanoi tyttö; "mutta vaikkapa hän olisikin olemassa, niin olen aivan varma ettei hänellä ole valtaa liikkua täällä maan päällä meitä pettämässä ja riistämässä sielujamme Herralta. Niin hävytön hän ei voi olla, ja kun maa on Jumalan oma, niin ei kukaan muu kuin Jumala voi hallita kaikkia maassa olevia eläviä ja kuolleita kappaleita."

Kun Landry oli vapautunut tuhmasta pelostaan, ei hän voinut olla ihailematta sitä hurskautta, mikä ilmeni kaikissa pikku Fadetten ajatuksissa ja rukouksissa. Olipa hän paljoa hartaampi uskossaan kuin muut. Hän rakasti Jumalaa koko sydämensä lämmöllä, sillä hän oli kaikissa asioissa niin innostunut ja sydämellinen, ja kun hän puhui Landrylle tuosta rakkaudestaan, huomasi tämä kummakseen että hänelle itselleen oli opetettu rukouksia ja uskonnollisia menoja, joita hän ei milloinkaan ollut yrittänytkään käsittämään ja joita hän noudatti kunnioittavasta velvollisuudentunnosta, tuntematta koskaan rakkautta Luojaa kohtaan, niinkuin pikku Fadette.

XXVI.

Kun Landry näin puheli ja kuleskeli pikku Fadetten seurassa, oppi hän tuntemaan monien kasvien ominaisuuksia ja joukon lääkkeitä sekä ihmisten että eläinten parantamiseksi. Hän teki pian kokeen, yrittäen parantaa muuatta isä Caillaudin lehmää, joka oli saanut liiallisesta apilansyömisestä puhallustaudin; ja kun eläinlääkäri oli sen hylännyt, sanoen ettei se voisi elää enää tuntiakaan, antoi hän lehmälle erästä juomaa, jota pikku Fadette oli opettanut hänen valmistamaan. Hän suoritti lääkitsemisensä salassa, ja kun isäntä poikineen, suruissaan niin kauniin lehmän kadottamisesta, tuli aamulla ulos sitä kuoppaamaan, seisoi se jo pystyssä ja haisteli heiniä, silmät kirkkaina ja turvotus miltei kokonaan hävinneenä. Toisen kerran oli kyykäärme purrut nuorta hevosta, ja Landry pelasti sen nopeasti, tälläkin kertaa Fadetten neuvojen avulla. Vihdoin hän sai koetella hänen keinojaan vesikauhuisen koiran parantamisessa, joka paranikin eikä purrut enää ketään. Kun Landry, mikäli mahdollista, salasi tuttavuuttaan pikku Fadetten kanssa, ei hän liioin kehunut taitojaan, vaan elukkain paraneminen luettiin hänen hellän hoitonsa ansioksi. Mutta isä Caillaud, joka hänkin ymmärsi tuollaisia asioita, niinkuin jokaisen oikean maanviljelijän pitää, hämmästyi ja sanoi:

"Isä Barbeau ei ole mikään taitava elukkain hoitaja eikä hänellä ole liioin karjaonneakaan, sillä hän menetti monta eläintä viime vuonna, eikä se ollut ensi kertaa. Mutta Landry on karjanhoitajaksi syntynyt, sillä se on synnynnäinen lahja eikä siihen vaikuta koulunkäynnit eikä tutkinnot, ellei ole sitä luontumusta luonnossa. Mutta Landrylla on sellainen, ja hän osuu aina oikeaan. Poika on luonnolta saanut suuren lahjan, ja se on taloudenhoidossa suuremman arvoinen kuin käteinen raha."

Isä Caillaud ei puhunut noin yksinkertaisuudesta eikä taikauskoisuudesta, mutta kyllä hän erehtyi aikalailla otaksuessaan että tuo taito ilmeni Landryssa luonnonlahjana; Landryn ainoa ansio tässä suhteessa oli se, että hän seurasi tarkoin ja järkevästi saamiaan ohjeita. Puhe luonnonlahjasta ei silti ole pelkkää tarua, sillä pikku Fadette sen omisti ja voi sen pienen järkevän opastuksen perusteella, minkä hän oli saanut isoäidiltään, aavistaa ja löytää, kuten oikea keksijä ainakin, niitä erinomaisia ominaisuuksia, jotka Jumala on kätkenyt muutamiin kasveihin. Hän ei silti ollut mikään noita, mutta hänellä oli huomiokyky, jonka avulla hän kykeni tekemään vertailuja, vetämään johtopäätöksiä ja suorittamaan kokeita, ja se on kieltämättä luonnonlahja. Isä Caillaud käsitti tämän lahjan vieläkin suuremmaksi. Hän oli sitä mieltä, että jokaisella karjanhoitajalla ja maanviljelijällä on oma luontumuksensa ja että hänen pelkkä läsnäolonsa joko hyödyttää tai vahingoittaa karjaa. Ja kun kaikissa väärissäkin luuloissa on aina jonkun verran totuutta, täytyy meidän myöntää että huolellisuus, siisteys ja tunnollisuus ovat aina omiaan kääntämään hyväksi sen, minkä huolimattomuus ja tyhmyys yrittävät viemään perikatoon.

Kun Landry oli aina ollut tällaisiin asioihin innostunut, vahvistui hänen ystävyytensä Fadettea kohtaan vielä enemmän kiitollisuudesta hänen neuvoistaan ja kunnioituksesta nuoren tytön taitoa kohtaan. Hän oli Fadettelle erittäin kiitollinen, että tämä oli pakottanut hänen karkottamaan luotaan lemmenhaaveilut heidän kulkiessaan ja keskustellessaan, ja hän käsitti että Fadette ajatteli enemmän ihailijansa etua ja hyötyä kuin omaa huviaan saada alati osakseen hänen ihailuaan, niinkuin Landry alussa oli toivonut.

Landry oli tuota pikaa niin rakastunut, ettei hän enää olisi ensinkään hävennyt osottaa rakastuneensa tuohon pieneen tyttöön, jota pidettiin rumana, häijynä ja huonosti kasvatettuna. Hän tosin käyttäytyi varovaisesti, mutta se tapahtui etupäässä kaksoisveljensä tähden, sillä hän tunsi tämän mustasukkaisuuden ja tiesi miten vaikeata Sylvinetin oli ollut suvaita edes hänen lievää suhdettaan Madeloniin, tunnetta, joka oli ollut aivan pintapuolinen ja tyyni verrattuna siihen, mitä hän nyt tunsi Fanchon Fadetia kohtaan.

Mutta jos Landry olikin liian kiihkeätunteinen käyttäytyäkseen tyynesti, oli pikku Fadette sitävastoin taipuvaisempi säilyttämään salaisuuksia, eikä hän sitäpaitsi tahtonut saattaa Landryta liiaksi tuttaviensa pilan esineeksi, ja kun hän lisäksi vielä rakasti häntä liiaksi tuottaakseen hänelle ikävyyksiä perheensä keskuudessa, pakotti hän Landryn niin suureen salaperäisyyteen, että kului miltei vuosi ennenkun heidän suhteensa tuli ilmi. Landry oli totuttanut Sylvinetin olemaan valvomatta kaikkia hänen tekojaan ja toimiaan, ja seutu, joka ei ole erittäin tiheään asuttu, vaan sensijaan metsäinen ja rotkoteitä täynnä, on aivan kuin luotu salaisia rakkauskohtauksia varten.

Kun Sylvinet huomasi ettei Landry enää ajatellut Madelonia, niin -- vaikka hän alussa olikin myöntynyt tuohon veljenrakkauden tasajakoon, varsinkin kun sitä melkoisesti lievensi Landryn ujous ja tytön varovaisuus -- tuotti hänelle kuitenkin suurta iloa että Landry ei pitänyt kiirettä riistääkseen rakkauttaan häneltä, antaakseen sen jollekin naiselle, ja kun hän oli mustasukkaisuudestaan vapautunut, soi hän veljelleen enemmän vapautta mennä minne halusi ja toimia mielensä mukaan, niinhyvin sunnuntaisin kuin muinakin lepoaikoina. Landry kyllä keksi verukkeita tullakseen ja mennäkseen miten paraiten soveltui, ja varsinkin sunnuntai-iltoina hän läksi hyvissä ajoin Kaksolasta eikä tullut Pricheen ennenkun vasta keskiyön aikana, mikä oli hänelle hyvin helppoa, sillä hän oli tehnyt vuoteensa kalustovajaan. Siten saattoi Landry tulla kotiin mihin aikaan tahansa ketään herättämättä, ja hänellä oli aina sunnuntaipäivät vapaita maanantai-aamuun saakka, sillä isä Caillaud ja hänen vanhin poikansa, jotka molemmat olivat vakavia miehiä, käymättä milloinkaan kapakassa tai pitämättä kaikkia lepopäiviä kestipäivinä, olivat ottaneet tavakseen sinä päivänä huolehtia talon hoidosta, niin että kaikki nuoret, jotka viikon kuluessa tekivät raskaampaa työtä kuin he, saivat vapaasti liikkua ja huvitella, niinkuin Luojan tarkotuskin on.

Ja talvella, jolloin yöt ovat niin kylmät, että tuskin saattaa käydä ulkona kedolla rakastettuaan tapaamassa, löysivät Landry ja pikku Fadette mukavan turvapaikan Jacotin-tornissa, entisessä kunnan kyyhkyslakassa, joka, vaikka kyyhkyset olivat sen jättäneet jo vuosia sitten, oli vielä hyvin suojattu ja turvattu, sijaiten sitäpaitsi Caillaudin mailla. Ukko käytti sitä ylijäämän viljansa säilytyspaikkana, ja kun Landrylla oli avain ja torni sijaitsi Prichen maitten rajalla, hyvinaidatun apilaniityn keskellä, eikä aivan kaukana vierinkiviportaalta, niin olisipa paholainen ollut jotenkin kekseliäs, jos hän olisi voinut tulla sinne rakastaviamme yllättämään. Kun ilma oli suojainen, menivät he nuoreen metsään, jota kasvaa kaikkialla koko seudulla. Se onkin oiva pakopaikka varkaille ja rakastaville, ja kun meidän tienoillamme ei ole lainkaan varkaita, käyttävät sitä rakastavaiset, ja siellä he voivatkin olla rauhassa eikä heidän siellä myöskään ikävä tule.

XXVII.

Mutta mikään salaisuus ei voi ajan pitkään pysyä piilossaan, ja niinpä eräänä kauniina sunnuntaipäivänä, kun Sylvinet asteli kirkkotarhanaidan vieritse, kuuli hän veljensä äänen parin askeleen päässä itsestään, muutaman nurkkauksen takana. Landry puhui hyvin hiljaa, mutta Sylvinet tunsi veljensä äänen niin hyvin, että hän olisi aavistanut sen siksi, vaikkei olisi varmasti kuullutkaan.

"Mikset tahdo tulla tanssimaan?" puheli veljen ääni jollekin, jota Sylvinet ei nähnyt. "Siitä on niin pitkä aika, kun sinä olet jäänyt messun jälkeen karkeloimaan, ettei kellään olisi mitään sanomista, vaikkapa tanssisinkin kanssasi, minä, joka nyt enää tuskin olen missään tuttavuussuhteessa sinuun, niinkuin ihmiset luulevat. Ei kukaan voisi sanoa sen tapahtuvan rakkaudesta, vaan hyväntahtoisuudesta ja senvuoksi, että minä niin pitkän ajan päästä luonnollisesti olen utelias tietämään vieläkö tanssit yhtä hyvin kuin ennenkin."

"Ei, Landry", vastasi joku ääni, jota Sylvinet ei tuntenut, sillä hän ei ollut kuullut sitä pitkään aikaan -- pikku Fadette nimittäin oli pysyttäytynyt piilossa koko maailmalta ja varsinkin häneltä. "Ei", sanoi hän, "parasta on ettei kukaan kiinnitä huomiota minuun, ja jos sinä tanssisit kerran kanssani, tahtoisit varmaan tanssia joka sunnuntai, eikä enempää tarvittaisi juttujen syntymiseksi. Ole varma että olen oikeassa siinä, mitä aina olen sinulle sanonut, että sinä päivänä, kun ihmiset saavat tietää sinun minua rakastavan, sinä päivänä meille alkaa surun aika. Anna minun nyt mennä, ja kun olet ollut aikasi kotonasi ja kaksoisveljesi seurassa, niin tule minua tapaamaan yhtymäpaikallamme."

"On kuitenkin perin ikävää, kun ei saa milloinkaan tanssia", sanoi Landry; "sinä pidit niin paljo tanssista, rakkaani, ja sinä tanssit niin hyvin! Miten hauskaa olisikaan pitää sinua kädestä ja tuntea sinun pyörähtelevän minun käsivarteni vyötäiselläsi, ja nähdä sinut notkeana ja kauniina karkeloivan vain minun kanssani."

"Sehän se juuri pahinta olisikin", vastasi tyttö. "Mutta minä huomaan kyllä että sinä kaipaat tanssia, rakas Landryni, enkä ymmärrä miksi olet siitä luopunut. Mene sinä vaan vähän tanssimaan! Minun olisi oikein hauska ajatella sinun huvittelevan ja minä odottaisin sinua tavallista kärsivällisemmin."

"Sepä se, sinulla on aivan liian paljo kärsivällisyyttä", sanoi Landry äänellä, joka ei juuri osottanut suurtakaan määrää tuota samaa ominaisuutta; "minä mieluummin annan hakata molemmat jalkani poikki kuin tanssin tyttöjen kanssa, joita en rakasta ja joita en tahtoisi suudella, vaikka saisin sata frangia."

"Niin, niin; mutta jos minä tanssisin", sanoi pikku Fadette, "silloin minun täytyisi tanssia muidenkin kuin sinun kanssasi ja antaa heidänkin suudella itseäni."

"Ei, mene vaan, mene sinä vaan kiireisesti kotiin", sanoi Landry; "minä en tahdo että kukaan sinua suutelisi."

Senjälkeen kuuli Sylvinet enää vain etääntyviä askeleita, ja jottei huomattaisi hänen kuunnelleen veljeään, poikkesi hän nopeasti kirkkomaahan, antaakseen Landryn mennä ohi.