Chapter 5
Tästä lähtien ne ovat silmät. Minusta. Ne tuijottavat tuijottamistaan pimeydestä. -- Ja pimeyteen.
ALLMERS.
Nyt laskee se rantaan.
RITA.
Mihin kohti se laskee nyt tänä iltana?
ALLMERS,
(tulee lähemmäksi).
Laituriin tietysti, niinkuin ennenkin.
RITA,
(ojentautuu suoraksi).
Miten _voi_ se _siihen_ laskea!
ALLMERS.
Siihenhän sen _pitääkin_.
RITA.
Vaan _siinähän_ Eyolf --! Miten he _voivat_ sitte siihen laskea laivansa?
ALLMERS.
Niin, Rita, elämä on sydämmetön.
RITA.
Ihmiset ovat sydämmettömiä. He eivät välitä mistään. Ei elävistä eikä kuolleistakaan.
ALLMERS.
Siinä olet oikeassa. Elämä menee menoaan. Täsmällisesti aivan kuin ei mitään maailmassa olisi tapahtunutkaan.
RITA,
(katsoo eteensä).
Siellähän ei olekaan mitään tapahtunutkaan. Muille. Vaan ainoastaan meille kahdelle.
ALLMERS.
(heräävällä mielikarvaudella).
Niin, Rita, -- niin hyödytöntä oli sinun synnyttää hänet onnettomuuteen ja kurjuuteen. Sillä nyt hän on poissa -- jälkeä jättämättä.
RITA.
Sauva vain saatiin pelastetuksi.
ALLMERS,
(kiihkeästi).
Ole vait'! Minä en kärsi kuulla sitä sanaa!
RITA,
(valittaen).
Ooh, minä en voi kestää sitä ajatusta, ettei meillä enään ole Eyolfia.
ALLMERS,
(kylmästi ja katkerasti).
Sinä tulit toimeen ilman häntä, kun hän sinulla oli. Koko puolen päivää saatoit olla näkemättä häntä.
RITA.
Minä kun tiesin, että näen hänen milloin vain halusin.
ALLMERS.
Niin, sillä tavoin olemme tuhlanneet sen vähän ajan, minkä Eyolf oli luonamme.
RITA,
(kuuntelee, tuskallisesti).
Kuuletko, Alfred. Nyt soitetaan taas kelloja!
ALLMERS,
(katsoo vuonolle).
Laivan kello soipi. Laiva lähtee.
RITA.
En _sitä_ tarkoita. Koko päivän ovat kellot korvissani soineet. -- Nyt taas soipi.
ALLMERS,
(kääntyy häneen).
Sinä kuulet väärin, Rita.
RITA.
En. Minä kuulen ihan selvään. Aivan kuin ruumiskellot. Harvaan. Ja aina samat sanat.
ALLMERS.
Sanat? Mitä sanoja?
RITA,
(nyökyttää päällään tahtia).
"Sau--va ui--pi". "Sau--va ui--pi". Etkö sinä kuule sitä?
ALLMERS,
(pudistaa päätään).
En minä kuule mitään. Eikä mitään kuulukaan.
RITA.
Niin, niin, sano sinä mitä sanot. Minä kuulen aivan selvään.
ALLMERS,
(katsoo kaidepuun yli).
Nyt ovat he laivassa, Rita. Nyt lähtee laiva kaupunkiin.
RITA.
Etkö sinä kuule tuota! "Sau--va ui--pi". "Sau--va -- --"
ALLMERS,
(tulee hänen luo).
Elä sinä seiso siinä kuuntelemassa tyhjää. Minä sanon, että nyt ovat Asta ja Borghejm laivassa. Matkalla siis. -- Asta on poissa.
RITA,
(katsoo arasti häneen).
Varmaan sinäkin, Alfred, siis menet pian pois?
ALLMERS,
(rohkeasti).
Mitä _sillä_ tarkoitat?
RITA.
Että menet sisaresi luo.
ALLMERS.
Onko Asta sanonut jotakin?
RITA.
Ei. Vaan sinä itse sanoit, että Astan tähden me -- me yhdyimme.
ALLMERS.
Niin, vaan sinä, sinä itse sidoit minut. Yhdyselämään.
RITA.
Vaan, mielestäsi en minä ole -- en ole niin -- hurmaavan kaunis enään.
ALLMERS.
Muuttuvaisuuden laki voisi ehkä kuitenkin pitää meitä yhdessä.
RITA,
(nyökyttää verkalleen).
Minussa on nyt muutos tapahtumassa. Tunnen sen tuskaa.
ALLMERS.
Tuskaa?
RITA.
Niin, sillä _siinäkin_ on jonkulainen synnytys.
ALLMERS.
Niin on. Tahi ylösnouseminen. Ylentyminen korkeampaan elämään.
RITA,
(katsoo lannistuneena eteensä).
Niin, -- koko, koko elämän onnen mennessä haaksirikkoon.
ALLMERS.
Haaksirikko, se juuri on voitoksi.
RITA,
(kiihkeänä).
Ooh, lauseparsia? Herra Jumala, olemmehan kuitenkin tämän ilman ihmisiä.
ALLMERS.
Me olemme myöskin vähän sukua merelle ja taivaalle, Rita.
RITA.
Sinä ehkä. En minä.
ALLMERS.
Olet sinäkin. Enemmän kuin itse tiedätkään.
RITA,
(askeleen lähemmäksi).
Kuule, Alfred, -- etkö voisi ajatella työhösi ryhtymistä uudelleen?
ALLMERS.
Työhönikö, jota sinä olet vihannut?
RITA.
Minusta on tullut nyt vaatimaton. Minä suostun kirjan kanssa jakamaan sinut.
ALLMERS.
Minkä vuoksi?
RITA.
Sen vuoksi vain, että saan pitää sinut luonani. Niinkään lähellä edes.
ALLMERS.
Minä voin niin kovin vähän auttaa sinua, Rita.
RITA.
Vaan ehkä minä voisin auttaa sinua.
ALLMERS.
Työssänikö?
RITA.
Ei siinä. Vaan elämässä.
ALLMERS,
(pudistaa päätään).
Minusta tuntuu, että minulla ei ole mitään elämää elettävänä.
RITA.
Noo, sitte kärsimään elämää.
ALLMERS,
(synkästi, katsoen eteensä).
Minä uskon olevan parasta meille molemmille erota.
RITA,
(katsoo tutkivasti häneen).
Mihin aikoisit sitte mennä? Ehkä Astan luo?
ALLMERS.
En. En koskaan Astan luo tästä lähtien.
RITA.
Minne sitte?
ALLMERS.
Ylös yksinäisyyteen.
RITA.
Tuntureilleko? _Sitäkö_ tarkoitat?
ALLMERS,
Niin.
RITA.
Vaan sehän on vain uneksimista, Alfred! Ethän siellä voisi elää.
ALLMERS.
Sinne minua nyt halu vetää.
RITA.
Minkä vuoksi? Sano se!
ALLMERS,
Istu. Niin kerron sinulle jotakin.
RITA.
Jota sinulle siellä on tapahtunut?
ALLMERS.
Niin.
RITA.
Ja josta et ole puhunut Astalle etkä minulle?
ALLMERS.
Niin.
RITA.
Sinä olet kaikessa niin umpimielinen. Sinun ei pitäisi olla sellainen.
ALLMERS.
Istu tuohon. Niin kerron.
RITA.
Annahan kuulla!
(Istuu penkille huvimajan eteen).
ALLMERS.
Minä olin yksin siellä ylhäällä. Keskellä tuntureita. Niin tulin muutamalle suurelle, yksinäiselle tunturijärvelle. Ja siitä piti minun päästä yli. Vaan en voinut. Ei ollut venettä eikä ihmisiä.
RITA.
Noo? Ja sitte?
ALLMERS.
Laskeusin omin päini muutamaan laaksoon. Sieltä arvelin pääseväni yli kukkulain ja huippujen välitse. Ja taas alas toiselle puolen järveä.
RITA.
Ja sinä eksyit, Alfred!
ALLMERS.
Niin, minä hairahduin suunnassa. Sillä ei ollut minkäänlaista tietä eikä polkua. Minä kuleksin koko päivän. Ja koko seuraavan yönkin. Ja lopuksi luulin, etten enään milloinkaan pääse ihmisten ilmoille.
RITA.
Et kotiasi, meidän luo? Minä olen varma, että ajatuksesi olivat täällä.
ALLMERS.
Ei, -- eivät olleet.
RITA.
Eikö?
ALLMERS.
Ei. Se oli kummallista. Tuntui minusta, että sinä sekä Eyolf olitte joutuneet hyvin, hyvin kauas. Ja niinikään Asta.
RITA.
Vaan mitä sitte ajattelit?
ALLMERS.
Minä en ajatellut mitään. Kulin ja hinasin itseäni jyrkänteitä, -- ja nautin kuoleman rauhaa ja suloutta.
RITA,
(hypähtää ylös).
Elä käytä tuollaisia sanoja moisesta kauhistuksesta.
ALLMERS.
Minä tunsin sillä tavoin. En mitään tuskaa. Minusta tuntui, että meitä oli kaksi kuleksimassa, minä ja toisena kuolema, ja aivan kuin hyvät matkatoverit. Minusta tuntui olevan luonnollista, -- niin asianmukaista, kaikkityyni. Minun suvussanihan ei elä kukaan vanhaksi --
RITA,
Ole puhumatta tuollaista, Alfred! Selvisithän siitä kuitenkin hyvin.
ALLMERS,
Niin; yhtäkkiä olin perillä. Järven toisella rannalla.
RITA.
Se on ollut sinulle pelon ja kauhun yö, Alfred. Vaan nyt jälestäpäin et tahdo sitä myöntää itsellesi.
ALLMERS.
Se yö sai minussa aikaan päätöksen. Ja sen vuoksi käännyin takasin. Lähdin kotia. Eyolfin luo.
RITA,
(hiljaa).
Liian myöhään.
ALLMERS.
Niin. Ja -- toverini tuli ja otti hänet --. Siitä syntyi kauhu häntä. Kauhu kaikkea. Kaikkea _sitä_, -- josta emme uskalla kuitenkaan luopua. Niin olemme maailmaan kytketyitä molemmat, sinä, Rita, ja minä.
RITA,
(ilon värähdys äänessä).
Niin, eikö totta! Sinä myöskin! (menee lähemmäksi). Ooh, eletään elämämme yhdessä, niin kauan kuin mahdollista!
ALLMERS,
(kohottaa olkapäitään).
Elää, niin! Kun ei ole mitään sisältöä siinä. Autiota ja tyhjää kaikkialla. Katsonpa minne tahansa.
RITA,
(tuskallisesti).
Ennemmin tahi myöhemmin lähdet sinä luotani, Alfred. Minä tunnen sen! Ja minä näen sen sinustakin! Sinä lähdet luotani!
ALLMERS.
Sen matkatoveriniko kanssa, tarkoitat?
RITA.
En sitä tarkoita, vaan mikä on vieläkin pahempi. Sinä menet ominehtoinesi luotani. Sillä sinusta tuntuu, että ainoastaan täällä minun tykönäni sinulla ei ole mitään, minkä eteen elää. Vastaa minulle! Etkö ajattelekin niin?
ALLMERS,
(katsoo vakavasti häneen).
Ja jos niin ajattelisinkin --?
(Melua ja huutoja, vihasia ja kiihkeitä ääniä kuuluu etäältä alhaalla. Allmers menee kaidepuun luo).
RITA.
Mitä se on (huudahtaen). Oo, he ovat löytäneet hänen, saat nähdä!
ALLMERS.
Ei löydy hän koskaan.
RITA.
Vaan mikä melu se sitte on?
ALLMERS,
(tulee takasin).
Tappelua vain, -- niinkuin tavallisesti.
RITA.
Rannallako?
ALLMERS.
Niin. Koko tuo ranta pitäisi puhdistaa. Nyt ovat miehet tulleet kotia. Juovuspäissään, tapansa mukaan. Pieksävät lapsiaan. Kuule, kun pojat kirkuvat! Vaimot itkevät ja ulvovat apua --
RITA.
Niin, emmekö saisi jonkun sinne auttamaan heitä?
ALLMERS,
(ankarasti ja suutuksissa).
Auttamaan heitä, jotka eivät auttaneet Eyolfia! Ei, antaa heidän vaikka hukkua, -- niinkuin hekin antoivat Eyolfin!
RITA.
Alfred, elä puhu tuolla tavoin! Elä ajattele noin!
ALLMERS.
En voi muuta. Kaikki nuo vanhat hökkelit on revittävä.
RITA.
Ja mihin nuo kaikki köyhät ihmisparat sitte?
ALLMERS.
Hakekoot suojansa muualla.
RITA.
Entä lapset?
ALLMERS.
Aivan yhdentekevähän se on, missä nääntyvät.
RITA,
(hiljaa, nuhtelevasti).
Sinä pakotat itsesi tuollaiseen kovuuteen, Alfred.
ALLMERS,
(kiihkeästi).
Minulla on oikeus olla kova täst'edes! Ja se on _velvollisuutenikin_!
RITA.
Velvollisuutesi?
ALLMERS.
Velvollisuuteni Eyolfia kohtaan. Hän ei saa jäädä kostamatta. Lyhyesti, Rita! Niinkuin sanon! Pane mieleesi se! _Saa_ kaikki nuo hökkelit rannalla hajoitetuksi maan tasalle, -- kun minä olen poissa.
RITA.
Kun olet poissa?
ALLMERS.
Niin, sittehän sinulla on kaikessa tapauksessa _jotakin_, millä täyttää elämääsi. Ja sitä sinulla täytyy olla.
RITA,
(vakavasti ja varmasti).
Siinä olet oikeassa. Sitä täytyy minulla olla. Vaan arvaapas, mihin ryhdyn, -- kun sinä olet mennyt?
ALLMERS.
Mihin?
RITA,
(vitkallisesti, päättävästi).
Heti kun olet mennyt luotani, menen rannalle ja tuon kaikki köyhät, turmeltuneet lapset tänne meille. Kaikki nuo raakalaislapset --
ALLMERS.
Mitä sinä niillä täällä?
RITA.
Otan ne luokseni.
ALLMERS.
_Sinä_ otat ne tänne!
RITA.
Niin, sen minä teen. Sinun lähtöpäivästäsi alkaen ovat he täällä kaikki, -- aivan kuin olisivat omia lapsiani.
ALLMERS,
(liikutettuna).
Pikku Eyolfimme sijassa!
RITA.
Niin, pikku Eyolfimme sijassa. He saavat asua Eyolfin huoneissa. Saavat lukea Eyolfin kirjoja. Leikkiä hänen kaluillaan. Heidät vaihdetaan istumaan Eyolfin tuolilla pöydässä.
ALLMERS.
Tuohan on suoraa hulluutta! En tiedä ainoatakaan ihmistä maailmassa, joka ei olisi sopivampi siihen kuin sinä.
RITA.
Saan kasvattaa itseäni siihen. Opetella. Tottua.
ALLMERS.
Jos tuo on vakanen tosi -- kaikki tuo, mitä puhut, niin on sinussa täytynyt tapahtua muutos.
RITA.
Niin onkin, Alfred. Siitä olet _sinä_ pitänyt huolen. Sinä olet luonut tyhjän aukon minuun. Ja se pitää minun koettaa täyttää jollakin. Jollakin mikä voi olla rakkauden kaltaista.
ALLMERS.
(seisoo jonkun aikaa mietteissään; katsoo häneen).
Me emme todellakaan ole tehneet paljoksi mitään noitten köyhäin hyväksi.
RITA.
Emme ole tehneet niin mitään.
ALLMERS.
Tuskinpa ajatelleetkaan heitä koskaan.
RITA,
Emme koskaan myötätuntoisuudella.
ALLMERS.
Me, joilla on ollut "kullat ja maat, mannut" --
RITA,
Meillä on ollut kädet sulettuna. Ja sulettuna sydänkin.
ALLMERS,
(nyökäyttää).
Voihan siis ehkä ajatella olevan luonnollistakin, että he eivät panneet henkeään alttiiksi pelastaakseen pikku Eyolfia.
RITA,
(hiljaa).
Otapas ajatellaksesi, Alfred. Oletko varma, että -- että meillä itsellämmekään olisi ollut rohkeutta siihen?
ALLMERS.
(tuskallisesti eväten).
Elähän toki epäile _sitä_, Rita!
RITA,
Niin, niin, me olemme tämän ilman ihmisiä.
ALLMERS.
Mitä oikeastaan aijot tehdä kaikkien noitten turmeltuneitten lasten hyväksi?
RITA.
Kaikista ensin tullenee minun koettaa, voisinko lauhduttaa -- ja jalostaa heidän elämänkohtaloaan.
ALLMERS.
Jos _sen voit_ tehdä, niin ei ole Eyolf turhaan syntynyt.
RITA.
Eikä ole turhaan otettukaan meiltä.
ALLMERS.
(katsoo vakavasti häneen).
Sinulla, Rita, tulee olla selvillä _muuan_ seikka. Sinua tähän ei yllytä rakkaus.
RITA,
Ei, -- ei rakkaus. Ainakaan vielä.
ALLMERS.
Mikä sitte oikeastaan?
RITA.
(puolittain välttäen).
Olethan niin usein puhellut Astan kanssa ihmisen vastuunalaisuudesta --
ALLMERS.
Tuosta kirjastani, jota vihasit.
RITA,
Vihaan sitä kirjaa vieläkin. Vaan minä istuin ja kuuntelin, kun sinä selittelit. Ja nyt tahdon itse koettaa eteenpäin. _Omalla_ tavallani.
ALLMERS.
(pudistaa päätään).
Se ei ole tuon keskitekoisen kirjan vaikutusta --
RITA.
Ei, vaan minulla on oma aiheeni.
ALLMERS.
Mikä se on?
RITA.
(hiljaa, raskasmielisesti hymyillen).
Minä, näetkös, tahdon sovittaa suuria, avonaisia silmiä.
ALLMERS.
(lyödyllä mielellä, kiinnittää katseensa häneen).
Ehkä saisin minäkin olla mukana? Auttamassa sinua, Rita?
RITA.
Tahtoisitko sinä?
ALLMERS.
Tahtoisin, -- jos vain tietäisin kykeneväni.
RITA,
(viivytellen).
Vaan sittehän sinun täytyisi jäädä tänne.
ALLMERS.
(hiljaa).
Koetetaan, eikö onnistuisi.
RITA,
(tuskin kuultavasti).
Koetetaan, Alfred.
(Molemmat ääneti. Sen jälkeen menee Allmers lippuriuvun luo ja nostaa lipun latvaan. Rita seisoo huvimajan luona ja katselee levollisesti Alfredia).
ALLMERS,
(tulee takasin).
Meille, Rita, koettaa raskas työpäivä.
RITA.
Vaan saat nähdä, -- meille koittaa joskus pyhäinen rauhallisuuskin.
ALLMERS,
(hiljaa, liikutettuna).
Silloin tunnemme henkien liitävän luoksemme -- ehkä.
RITA,
(kuiskaten).
Henkien?
ALLMERS,
(niinkuin edellä).
Niin. Ne ovat ehkä silloin ympärillämme, -- ne, jotka olemme kadottaneet.
RITA,
(nyökyttää vitkalleen).
Pieni Eyolfimme. Ja sinun suuri Eyolfisi.
ALLMERS,
(tuijottaa eteensä).
Kentiesi. me vielä silloin tällöin, -- elämämme tiellä -- saamme nähdä aivan kuin vilahdukselta heitä.
RITA.
Minne meidän tulee luoda katseemme, Alfred --?
ALLMERS,
(kiinnittää katseensa häneen).
Ylös.
RITA,
(nyökyttää suostumukseksi).
Niin, niin, -- ylös.
ALLMERS.
Ylös, -- kohti huippuja. Kohti tähtiä. Ja kohti suurta hiljaisuutta.
RITA,
(ojentaa hänelle kätensä).
Kiitos!