Chapter 4
Minähän makasin ja uneksin, kuulithan --
RITA.
Kiitit ja ylistit jotakin, johon et itse usko?
ALLMERS.
Minulle kuitenkin tuli mieleen sellaista. Minähän olin unessa.
RITA,
(syyttävästi).
Sinun ei olisi pitänyt tehdä minusta epäilijää.
ALLMERS.
Olisinko tehnyt oikein, jos olisin antanut sinun elää elämäsi tyhjissä luuloissa?
RITA.
Se olisi ollut minulle parempi. Sittehän olisi minulla ollut, millä lohduttaa itseäni. Nyt minä olen ja elän enkä tiedä ajatella sinne enkä tänne.
ALLMERS,
(katsoo terävästi häneen).
Jos nyt sinä voisit valita --. Jos voisit seurata Eyolfia sinne, missä hän nyt on --?
RITA.
Niin. Niin mitä sitte?
ALLMERS.
Jos sinä olisit aivan varma, että tapaisit hänet taas -- tuntisit hänet -- ymmärtäisit häntä --?
RITA.
Niin, niin; mitä sitte?
ALLMERS.
Tahtoisitko vapaaehtoisesti mennä hänen luo? Vapaaehtoisesti luopua kaikesta täällä? Jättää koko maallinen elämä? Tahtoisitko, Rita?
RITA,
(hiljaa).
Nytkö heti?
ALLMERS.
Niin. Tällä hetkellä. Vastaa. Tahtoisitko?
RITA,
(viivytellen).
En tiedä, Alfred. -- En tahtoisi. Ensin tahtoisin olla jonkun aikaa täällä sinun luonasi.
ALLMERS.
Minun tähteni?
RITA.
Niin, ainoastaan sinun tähtesi.
ALLMERS.
Vaan sittepä? Tahtoisitko sitte --? Vastaa!
RITA.
Vaan mitä minun pitää vastata siihen? Enhän _voisi_ mennä sinun luotasi. En koskaan! En koskaan!
ALLMERS.
Vaan jos nyt minä menisin Eyolfin luo? Ja sinä tietäisit varmaan, että sinä tapaisit hänen ja minun. Tahtoisitko tulla meidän luo?
RITA.
Tahtoisin. Niin mielelläni! Niin mielelläni! Vaan --
ALLMERS.
Vaan --?
RITA,
(huokaa hiljaa).
En voisi, -- sen tunnen. En, en; minä kerrassaan en voisi! En vaikka kaiken taivaan suloisuuden perisin.
ALLMERS.
En minäkään.
RITA,
Niin. Sinäkään et voisi, Alfred. Niinkö?
ALLMERS.
En voisi. Täällä maailmassa on meidän elävitten koti.
RITA.
Niin, täällä on onni, jota ymmärrämme.
ALLMERS,
(synkästi).
Onni, -- onni --
RITA.
Sinä arvelet varmaan, että onni -- on meiltä ijäksi mennyt (katsoo tutkivasti häneen). Vaan jos --? (kiihkeästi). Ei, ei; minä en uskalla sanoa sitä! En ajatellakaan.
ALLMERS.
Vaan sanohan kuitenkin. Sano vain, Rita.
RITA,
(vitkastellen).
Emmekö voisi koettaa --? Eikö olisi mahdollista meidän voida unohuttaa hänet?
ALLMERS.
Unohuttaa Eyolf?
RITA.
Ei, vaan unohuttaa katumus ja tuska, sitä tarkoitin.
ALLMERS.
Toivoisitko sitä?
RITA.
Jos vain se olisi mahdollista (huudahtaen). Sillä tätä -- en voi kestää! Emmekö voi keksiä mitään, joka saisi unohtamaan?
ALLMERS,
(pudistaa päätään).
Mitähän voisi olla sellaista?
RITA.
Jos koetteeksi lähtisimme matkalle, johonkin hyvin kauas?
ALLMERS.
Kotoa pois? Sinä kun et viihdy missään muualla kuin täällä.
RITA.
Jos kutsuttaisiin paljon vieraita meillä käymään. Elettäisiin suuresti. Heittäytyisimme johonkin, mikä voisi huumata ja lieventää.
ALLMERS.
Sellaiseen elämään ei minusta ole. -- Ei, -- vaan mieluumminkin voin taas koettaa ryhtyä työhöni.
RITA,
(terävästi).
Työhösi? Joka on niin usein ollut sulkuna ja muurina meidän välillämme?
ALLMERS,
(vitkaan, katsoo jäykästi häneen).
Tästä lähtien täytyy aina olla sulku ja muuri meidän kahden välillä.
RITA.
Minkä vuoksi --?
ALLMERS.
Kuka tietää, eikö suuret, avonaiset lapsen silmät katso meihin yöt päivät.
RITA,
(hiljaa, vavisten).
Alfred, -- se on kauheaa ajatella!
ALLMERS.
Rakkautemme on ollut kuin kuluttava tuli. Nyt se saa sammua --
RITA.
Sammua!
ALLMERS.
Se on sammunut, -- _toisessa_ meistä.
RITA,
(kuin jähmettyneenä).
Ja _sitä_ rohkenet sanoa minulle!
ALLMERS,
(lempeämmin).
Se rakkaus on kuollut, Rita. Vaan siinä, jota minä nyt rikostoverinasi ja katumuskumppaninasi tunnen sinua kohtaan -- näen minä hämärtävän aivan kuin ylösnousemisen --
RITA,
(rajusti).
Minä en välitä mistään ylösnousemisesta.
ALLMERS.
Rita!
RITA.
Minä olen lämminverinen ihmislapsi! Minä en kuleksi torkuksissa, -- kalan veri suonissa (vääntelee käsiään). Olla kahlehdittuna elämänsä ijäksi -- katumukseen ja suruun! Kahlehdittuna senlaisen kanssa, joka ei enään ole minun, minun, minun!
ALLMERS.
Sen täytyi niin päättyä joskus, Rita.
RITA.
Täytyikö sen niin päättyä! Sen, mikä alkoi molemminpuolisella vastarakkaudella.
ALLMERS.
_Minä_ en alussa tuntenut vastarakkautta.
RITA.
Mitä sinä tunsit kaikkein ensiksi minua kohtaan?
ALLMERS.
Kammoa.
RITA.
Sen ymmärrän. Vaan miten sinut sittekin voitin?
ALLMERS,
(matalalla äänellä).
Sinä olit niin hurmaavan kaunis.
RITA,
(katsoo kysyvästi häneen).
Silläkö yksinään? Sano suoraan, Alfred. Silläkö vain?
ALLMERS,
(rohkaisten itsensä).
Ei yksistään sillä; vaan siinä oli sivussa muutakin.
RITA,
(huudahtaen).
Minäpä aavistan mitä siinä oli! "Kullat ja maat, mannut", niinkuin sinä sanot. Eikö niin, Alfred?
ALLMERS.
Niin.
RITA,
(katsoo hyvin syyttävästi häneen).
Kuinka saatoit, -- miten voitkin, Alfred, sillä tavoin menetellä!
ALLMERS.
Minun oli ajatteleminen Astaa.
RITA,
(kiihkeästi).
Astaa, niin! (katkerasti). Siis Astan vuoksi me yhdyimme.
ALLMERS.
Hän ei tiennyt siitä mitään. Ei hän aavista sitä vielä tänäkään päivänä.
RITA,
(vastustavasti).
Vaan Asta kuitenkin kaikitenkin! (hymyilee halveksivalla katseella). Tahi ei Asta, vaan -- pikku Eyolfhan se oli. Pikku Eyolf, niin!
ALLMERS.
Eyolf?
RITA.
Niin, etkö kutsunut häntä ennen Eyolfiksi? Kerroithan siitä erään kerran -- muutamana salaperäisenä hetkenä (menee lähemmäs). Muistatko sitä hurmaavaa hetkeä?
ALLMERS.
(väistyy takaisin aivan kuin kauhistuksissaan).
En muista mitään! Enkä tahdo muistaakaan!
RITA,
(seuraa häntä).
Sillä samalla hetkellä -- sinun toisesta pikku Eyolfistasi tuli rampa.
ALLMERS,
(lysähtyy, nojautuu pöytää vasten).
Kostoa.
RITA,
(uhkaavasti).
Niin, kostoa!
(Asta ja Borghejm tulevat venevalkaman luota. Astalla on lummekukkia kädessä).
RITA,
(hillitysti).
Noo, Asta ja herra Borghejm, oletteko nyt saaneet puhella oikein tarpeeksi?
ASTA.
Kyllä -- jotenkin.
(Laskee sateensuojan kädestään ja panee kukat tuolille).
BORGHEJM.
Neiti Allmers on ollut hyvin niukkasananen.
RITA.
Ohoo, niinkö? Vaan me Alfredin kanssa olemme saaneet puhutuksi, niin että riittää --
ASTA,
(katsoo jännityksellä molempia).
Mitä sanot --?
RITA.
-- niin että riittää koko ijäksi, sanon minä (keskeyttäen). Vaan mennään nyt sisälle, kaikki. Meillä pitää olla seuraa nyt tästä lähtien, Alfred ja me emme voi suoriutua yksinämme.
ALLMERS.
Niin, menkää vain edellä, te muut (kääntyy). Vaan sinulle, Asta, pitää minun saada puhua muuan sana.
RITA,
(katsoo Alfrediin).
Vai niin? -- No niin, tulkaa te minun kanssani, herra Borghejm.
(Rita ja Borghejm menevät metsätietä).
ASTA,
(tuskassa).
Alfred, mitä on tapahtunut?
ALLMERS,
(synkästi).
Minä en enään voi tulla toimeen täällä.
ASTA.
Täällä! Ritanko kanssa, tarkoitat?
ALLMERS.
Niin. Rita ja minä emme voi jäädä elämään yhdessä.
ASTA,
(pudistaa häntä käsivarresta).
Vaan Alfred, -- elä puhu niin kauheita.
ALLMERS.
Totta se on, mitä sanon. Me vain kiusaamme ja ärsytämme toisiamme.
ASTA,
(tuskallisesti, liikutettuna).
En olisi koskaan -- en milloinkaan aavistanut mitään tällaista!
ALLMERS.
Tämä tunne ei olekaan minussa syntynyt ennen kuin nyt vasta.
ASTA.
Ja nyt sinä aijot --! Niin, mitä sinä oikeastaan aijot, Alfred?
ALLMERS.
Aion mennä pois. Kauas täältä.
ASTA.
Ja jäädä ehkä yksiksesi maailmassa?
ALLMERS,
(nyökäyttää).
Niin, niinkuin ennenkin olin.
ASTA.
Vaan sinusta ei ole yksinäsi olemaan!
ALLMERS.
On kyllä. Olinhan minä ennenkin.
ASTA.
Niin, ennen. Olinhan minä luonasi silloin.
ALLMERS,
(yrittää tarttumaan hänen käteensä).
Niin. Ja sinun luonasi, Asta, minä taas saan kotini.
ASTA,
(karttaa häntä).
Minun! Ei, ei, Alfred! Se on ihan mahdotonta.
ALLMERS,
(katsoo raskaasti häneen).
Borghejm on siis esteenä?
ASTA,
(kiivaasti).
Ei, ei; hän ei ole esteenä! Siinä erehdyt!
ALLMERS.
Hyvä. Sittepä minä tulen sinun luoksesi -- sinä rakas sisarkulta. Minun täytyy sinun luo. Kotia sinun luo puhdistuakseni ja jalostuakseni yhdyselämästäni --
ASTA,
(liikutettuna).
Alfred, -- sinä rikot Ritaa vastaan!
ALLMERS.
Minä _olen_ rikkonut häntä vastaan. Vaan en riko tässä. Ajattelehan vain, Asta! Minun ja sinun yhdyselämä. Eikö se ollut alusta loppuun kuin suuri juhlapäivä?
ASTA.
Niin oli, Alfred. Vaan sitä ei voi enään elää uudelleen.
ALLMERS.
Tarkoitatko, että avioliitto on niin perin turmellut minun?
ASTA,
(rauhallisesti).
En sitä tarkoita.
ALLMERS.
No niin, sittepä me kahden elämme muinaisen elämämme uudelleen.
ASTA,
(päättävästi).
Vaan me emme _voi_, Alfred.
ALLMERS.
Mutta me voimme. Veljen ja sisaren rakkaus --
ASTA,
(jännitettynä).
Niin mitä se?
ALLMERS.
Se suhde on ainoa, mikä ei ole muuttuvaisuuden lain alainen.
ASTA,
(hiljaa, vavisten).
Vaan jos nyt _meidän_ suhteemme ei --
ALLMERS.
Mitä ei --?
ASTA.
-- jos _meidän_ suhteemme ei ole sellainen?
ALLMERS,
(tuijottaa hämmästyneenä häneen).
Eikö olisi? Mitä sinä tarkoitat, rakas Asta?
ASTA.
Parasta on, että sanon sen sinulle heti suoraan.
ALLMERS.
Niin, niin, sano vain!
ASTA.
Nuo kirjeet äidille. -- Ne, jotka ovat salkussa --
ALLMERS.
Niin mitä niistä?
ASTA.
Lue ne -- matkustettuani täältä.
ALLMERS.
Minkä vuoksi?
ASTA,
(taistellen mielessään).
Sitte näet, että --
ALLMERS.
Että?
ASTA.
-- että minulla ei ole oikeutta pitämään -- isäsi nimeä.
ALLMERS,
(horjuu taaksepäin).
Asta! Mitä sinä, Asta, sanot!
ASTA.
Lue kirjeet. Niin näet. Ja ymmärrät. -- Ja ehkä annat anteeksi -- äidillekin.
ALLMERS,
(tarttuu käsin päähänsä).
Minä en voi tajuta tätä. En voi pitää ajatuksiani koossa. Sinäkö, Asta -- et siis olisi --
ASTA.
Sinä et ole minun veljeni, Alfred.
ALLMERS,
(rohkeasti, puolittain uhalla katsoo häneen).
Mutta mitä se oikeastaan muuttaisi suhdettamme? Ei ollenkaan itse asiassa.
ASTA,
(pudistaa päätään).
Se muuttaa kerrassaan. Meidän suhteemme, Alfred, ei ole veljen ja sisaren suhde.
ALLMERS.
Eipä ei. Vaan yhtä pyhä sittekin. Ja on aina pysyvä yhtä pyhänä.
ASTA.
Muista, -- että se on muuttuvaisuuden lain alainen -- niinkuin äsken sanoit.
ALLMERS,
(katsoo tutkivasti häneen).
Tarkoitatko sillä, että --?
ASTA,
(tyynesti, lämpöisesti).
Ei sanaakaan enään siitä, -- rakas, rakas Alfred -- (ottaa kukat tuolilta). Katsopas näitä lummekukkia.
ALLMERS,
(nyökäyttää pitkäveteisesti).
Ne ovat kukkia, jotka kasvavat syvältä -- veden pohjasta.
ASTA.
Minä otin ne purosta, aivan tuolta vuonon luota (ojentaa ne hänelle). Tahdotko nämä, Alfred?
ALLMERS,
(ottaa).
Kiitos.
ASTA,
(kyyneleet silmissä).
Ne ovat viimeiset tervehdykset -- pikku Eyolfilta.
ALLMERS,
(katsoo häneen).
Eyolfilta tuolla? Vai sinultako?
ASTA,
(hiljaa).
Meiltä molemmilta (ottaa sateensuojan). Tule nyt Ritan luo.
(Hän menee metsäpolkua).
ALLMERS,
(ottaa hattunsa pöydältä ja kuiskaa raskaasti).
Asta. Eyolf. Pikku Eyolf --!
(Menee Astan jälessä metsäpolkua).
Kolmas näytös.
(Pensikkokumpu Allmersin puutarhassa. Jyrkkä rintuus kaidepuineen perällepäin, portaat vasemmalle puolen. Avara näköala vuonolle, joka on syvällä alhaalla. Kaidepuiden vieressä lippuriuku nuorineen ilman lippua. Etualalla oikealla huvimaja, köynnös- ja villiviinikasvien peitossa. Penkki majan edessä. Myöhäinen kesäilta, sekeinen ilma. Kasvava hämärä).
(ASTA istuu penkillä kädet sylissä. Hattu päässä ja päällystakki yllä, päivänvarjo vierellä ja pieni matkalaukku riippuu kupeella hihnassa olkapään yli).
(BORGHEJM tulee perältä vasemmalta puolen. Hänellä on matkalaukku niinkuin Astalla. Käsivarrella kääritty lippu).
BORGHEJM,
(huomaa Astan).
Ahaa, täälläkö te olettekin?
ASTA.
Minä istun tässä katselemassa seutua viimeisen kerran.
BORGHEJM.
Olipa hyvä, että _tännekin_ kurkistin.
ASTA.
Oletteko etsineet minua?
BORGHEJM.
Olen. Halusin hartaasti saada sanoa teille hyvästit -- tälle kertaa. En viimeistä kertaa, toivon ma.
ASTA,
(hymyilee vähän).
Te olette sitkeä.
BORGHEJM.
Niinhän pitää tienraivaajan ollakin.
ASTA.
Näittekö Alfredia? Tahi Ritaa?
BORGHEJM.
Molemmat näin.
ASTA.
Yhdessä?
BORGHEJM.
Ei. Kumpikin on itsekseen.
ASTA.
Mitä te tuolla lipulla?
BORGHEJM.
Rouva Rita käski minun nostaa tämä liehumaan.
ASTA.
Lippu liehumaan nyt?
BORGHEJM,
Puoliriukuun. Sen pitää liehua yöt päivät, sanoi hän.
ASTA,
(huokaa).
Rita parka. Ja Alfred parka.
BORGHEJM,
(puuhaten lippua).
Onko teillä sydäntä matkustaa nyt heidän luotaan? Kysyn sen vuoksi, kun näen teidän olevan matkapuvussa.
ASTA,
(matalalla äänellä).
Minun _täytyy_ matkustaa.
BORGHEJM,
Niin, no kun teidän _täytyy_, niin --
ASTA.
Ja tehän myöskin lähdette nyt yöllä.
BORGHEJM.
Minunkin _täytyy_. Minä matkustan junalla. Junallako tekin?
ASTA.
Laivalla minä menen.
BORGHEJM,
(katsoo syrjäsilmällä häneen).
Kukin siis omaa tietään.
ASTA.
Niin.
(Hän katselee, kun Borghejm nostaa lipun puoliriukuun. Kun Borghejm on saanut sen tehdyksi, menee hän Astan luo).
BORGHEJM.
Neiti Asta, -- ette voi uskoa, miten suren pikku Eyolfia.
ASTA,
(katsoo häneen).
Niin. Olen varma siitä, että surette kovasti.
BORGHEJM.
Tuntuu niin tuskalliselle. Sillä minusta oikeastaan ei ole suremaan.
ASTA.
(kääntää katseensa lippuun).
Ajan ollen menee ohi -- kaikkityyni. Kaikki, surut.
BORGHEJM.
Kaikkiko? Niinkö luulette?
ASTA.
Niinkuin tuulenpuuskakin menee. Kunhan pääsette kauas pois --
BORGHEJM.
Sinne lienee melko pitkältä, sinne asti.
ASTA.
Ja sittehän teillä on se uusi, suuremmoinen tienrakennustyökin.
BORGHEJM.
Vaan ei ole ketään auttajakseni siinä.
ASTA.
Tottahan teillä on auttajiakin.
BORGHEJM,
(pudistaa päätään).
Ei ketään. Ei ketään jakamaan iloa. Sillä ilon osallista enimmän tarvitsen.
ASTA.
Eikö vaivain ja vastusten?
BORGHEJM.
Pyh, niistä sitä aina suoriutuu yksikseenkin.
ASTA.
Vaan ilo, -- se täytyy saada jakaa jonkun kanssa, niinkö arvelette?
BORGHEJM.
Niin, eihän siinä muuten mitään onnellisuutta ilossa ole.
ASTA.
Eikö mitä, -- kyllä siinä siltä voi olla.
BORGHEJM.
No, luonnollisesti voi kyllä jonku aikaa olla onnellinen ja iloinen itsekseenkin. Vaan ei sitä riitä pitkältä. Ei, vaan ilossa pitää olla kaksi.
ASTA,
Ainako vain kaksi? Eikö koskaan useampia? Eikö koskaan paljon?
BORGHEJM.
Niin, nähkääs, -- se on taas aivan toista. -- Neiti Asta, -- ettekö siis todellakaan voi suostua jakamaan onnen ja ilon ja -- ja vaivat ja vastukset yhden -- yhden ainoan kanssa yksistään?
ASTA,
Minä olen sitä kokenut -- kerran.
BORGHEJM.
Oletteko!
ASTA,
Olen, koko sen aikaa, kun veljeni, -- kun Alfred ja minä asuimme yhdessä.
BORGHEJM.
Niin, mitäs kun veljenne kanssa. Sehän on aivan eri asia. Minusta sitä voi sanoa paremmin rauhaksi kuin onneksi.
ASTA.
Ihanaa se kuitenkin oli.
BORGHEJM.
Kas niin, -- se jo tuntui teistä ihanalta. Vaan ajatelkaapas, -- ettei hän nyt olisi ollut veljenne!
ASTA,
(yrittää nousemaan, vaan jää kuitenkin istumaan).
Sittehän emme olisikaan koskaan eläneet yksissä. Sillä minä olin silloin vielä lapsi. Eikä isosti ehompi ollut hänkään.
BORGHEJM,
(vähän ajan kuluttua).
Oliko se aika niin ihana?
ASTA,
Oli se, sen saatte uskoa.
BORGHEJM.
Saitteko sitte kokea jotakin hyvin hauskaa ja onnellista silloin?
ASTA,
Voi, niin paljon. Niin sanomattoman paljon.
BORGHEJM.
Kertokaapas minulle siitä vähän, neiti Asta.
ASTA,
Itse asiassa vain vähäpätöistä kaikki.
BORGHEJM.
Niinpä kun --? Noo?
ASTA,
Niinpä kun Alfred oli suorittanut tutkintonsa. Ja oli suoriutunut hyvin. Ja kun hän sitte vähän väliä sai virantoimitusta milloin missäkin koulussa. Tahi kun hän istui sepustamassa kirjoitusta. Ja luki sen minulle. Ja sitte sai sen painetuksi sanomalehteen.
BORGHEJM.
Niin, minä todellakin käsitän, että se on mahtanut olla suloinen, rauhaisa aika. Veli ja sisar jakamassa ilonsa (pudistaa päätään). Minä en voi käsittää, miten veljenne saattoi erota teistä, Asta!
ASTA,
(hillityllä liikutuksella).
Alfredhan meni naimisiin.
BORGHEJM.
Eikö se teistä tuntunut raskaalle?
ASTA,
Tuntui, alussa. Minusta tuntui, että olin kerrassaan menettänyt hänet.
BORGHEJM.
Vaan, onneksi, niin ei käynyt.
ASTA,
Ei.
BORGHEJM.
Vaan kuitenkin. Miten hän voi. Mennä naimisiin, tarkoitan. Kun hän olisi saanut pitää teidät luonansa yksinään!
ASTA,
(katsoo eteensä).
Hän oli muuttuvaisuuden lain alainen, ajattelen.
BORGHEJM.
Muuttuvaisuuden lain?
ASTA.
Alfred käyttää sitä nimitystä.
BORGHEJM.
Pyyh, -- se mahtaa olla tyhmä laki! Minä senlaiseen lakiin en pane uskoa hituakaan.
ASTA,
(nauraa).
Ajan pitkään voitte tekin ruveta uskomaan.
BORGHEJM.
En tässä maailmassa! (liikuttavasti). Vaan kuulkaahan nyt, neiti Asta! Olkaa nyt järkevä -- kerrankin. Tässä asiassa, tarkoitan minä --
ASTA,
(keskeyttäen).
Ei, ei, ei, -- ei puututa _siihen_!
BORGHEJM,
(kiinteästi).
Vaan, Asta -- minun on mahdotonta päästää teitä niin vähällä. Nythän on veljenne saavuttanut kaikki, mitä hän hartaimmin on halunnut. Elää elämäänsä varsin tyytyväisenä ilman teitäkin. Ei kaipaa teitä ollenkaan. -- Ja se vielä lisäksi -- mikä yhdellä iskulla muuttaa koko teidän asemanne täällä --
ASTA,
(säpsähtää).
Mitä sillä tarkoitatte?
BORGHEJM.
Lasta, joka on temmattu pois. Mitä voisin muuta tarkoitttaa?
ASTA,
(rohkaistuna).
Pikku Eyolf on poissa, niin.
BORGHEJM.
Mitä teillä sitte oikeastaan on enään täällä tekemistä? Teillä ei ole enään pikku Eyolf parasta huolenpitoa. Ei minkäänlaisia velvollisuuksia, -- ei tehtäviä mihinkään suuntaan --
ASTA.
Minä pyydän, herra Borghejm, -- elkää ahdistako niin ankarasti minua!
BORGHEJM.
Minähän olisin hullu, jos en koettaisi äärimmäisyyteen saakka. Ensi päivinä matkustan kaupungista. Kentiesi en saa teitä siellä tavata. En ehkä saa nähdä teitä taas pitkiin, pitkiin aikoihin. Ja kuka tietää, mitä sillä aikaa voi tapahtua?
ASTA,
(hymyilee vakavasti).
Pelkäättekö siis kuitenkin muuttuvaisuuden lakia?
BORGHEJM.
En, en hitustakaan (nauraa katkerasti). Eikähän ole mitään muuttumistakaan. Teissä, tarkoitan. Sillä te ette paljoa välitä minusta, sen olen huomannut.
ASTA.
Sen te hyvin tiedätte, että minä välitän.
BORGHEJM.
Niin, mutta ette läheskään _kylliksi_. Ei siinä määrässä kuin minä haluaisin (kiihkeämmin). Herra jumala, Asta, -- neiti Asta, -- tämä on niin hullua, kuin ajatella voi! Ihan tuossa, tämän tahi huomispäivän takana, lepää ehkä koko elämänonni ja odottaa meitä. Ja me annamme sen levätä rauhassa. Emmeköhän vielä kadu _sitä_, Asta?
ASTA,
(hiljaa).
Ei tiedä! Vaan ainakin kaikki loistavat mahdollisuudet saamme antaa levätä rauhassa.
BORGHEJM,
(hilliten itseään, katsoo häneen).
Siis minä saan rakentaa teitäni yksinäni?
ASTA,
(lämpöisesti).
Jospa minä vain voisin olla teidän kanssanne siinä mukana! Auttaa teitä vaivoissa. Jakaa ilo kanssanne --
BORGHEJM.
Tahtoisitteko, -- jos voisitte?
ASTA.
Tahtoisinpa tosiaan.
BORGHEJM.
Vaan ette _voi_?
ASTA,
(luo katseensa alas).
Tyytyisittekö omistamaan minut _puoleksi_?
BORGHEJM.
En. Kokonaan täytyy minun saada teidät omistaa.
ASTA,
(katsoo häneen ja sanoo hiljaa).
Sitte en voi.
BORGHEJM.
Hyvästi siis, neiti Asta.
(Aikoo mennä. Allmers tulee kummulle vasemmalta perällä. Borghejm pysähtyy).
ALLMERS,
(noustessaan portaita, matalalla äänellä, viittaa).
Onko Rita tuolla huvimajassa?
BORGHEJM.
Ei ole. Täällä ei ole ketään muita kuin neiti Asta.
(Allmers tulee lähemmäs).
ASTA,
(Allmersia vastaan).
Menenkö etsimään Ritaa? Ja noutamaan tänne?
ALLMERS,
(torjuvasti).
Ei, ei, ei, -- anna olla (Borghejmille). Tekö olette nostaneet tuon lipun?
BORGHEJM.
Minä. Rouva Rita käski. Sitä varten minä tänne tulin.
ALLMERS.
Ja ensi yönä te lähdette matkalle?
BORGHEJM.
Niin. Ensi yönä minä lähden todenteolla.
ALLMERS,
(katsahtaen Astaan).
Ja olette turvanneet itsellenne hyvää seuraa matkalle, arvaan ma.
BORGHEJM,
(pudistaa päätään).
Minä matkustan yksinäni.
ALLMERS,
(hämmästyy).
Yksinänne?
BORGHEJM.
Ypö yksin.
ALLMERS.
(hajamielisesti).
Vai niin?
BORGHEJM.
Ja jäänkin yksikseni.
ALLMERS,
Yksinolossa on jotakin kammottavaa. Tuntuu minusta aivan kuin jäätyisin --
ASTA,
Mutta, Alfred, ethän sinä ole yksin!
ALLMERS.
_Siinä_ myöskin, Asta, voi olla jotakin kammottavaa.
ASTA,
(ahdistuksissa).
Elä puhu tuolla tavoin! Elä ajattele semmoista!
ALLMERS.
(kuulematta häntä).
Vaan kun et sinä siis mene mukaan --? Kun sinua ei ole mikään sitomassa? Niin minkä vuoksi et sitte halua jäädä tänne minun luo -- ja Ritan luo?
ASTA,
(levottomana).
En, minä en voi. Minun välttämättömästi täytyy nyt kaupunkiin.
ALLMERS.
Vaan ainoastaan kaupunkiin, Asta. Kuuletko!
ASTA.
Kyllä.
ALLMERS,
Ja sinä lupaat, että tulet taas pian tänne.
ASTA.
(rohkeasti).
En, en, sitä minä en uskalla luvata.
ALLMERS.
Hyvä. Niinkuin tahdot. Sitte tapaamme siis kaupungissa.
ASTA,
(pyytävästi).
Vaan, Alfred, sinun täytyy jäädä kotia Ritan luo!
ALLMERS.
(vastaamatta, kääntyy Borghejmiin).
Lienee parasta teille, ettei teillä vielä ole seurakumppania matkalle.
BORGHEJM.
(vastenmielisesti).
Ohoo, miten voitte sellaista tuumailla!
ALLMERS.
Sillä arvaamattanne voisi ehkä joku tulla jälestänne. Yllättää matkalla.
ASTA.
(ehdottomasti).
Alfred!
ALLMERS.
Oikea matkatoveri. Kun on myöhäistä. Liian myöhäistä.
ASTA.
(hiljaa, liikutuksissa).
Alfred! Alfred!
BORGHEJM,
(katsoo vuoroon kumpaakin).
Mitä se merkitsee? En minä ymmärrä --
(Rita tulee vasemmalta perällä).
RITA,
(valittelevasti).
Elkäähän toki kaikki jättäkö minua yksin!
ASTA.
(menee vastaan).
Sinähän tahdoit mieluummin olla yksinäsi, sanoit sinä --
RITA.
Niin, vaan minä en uskalla. Pimenee niin huimasti. Minusta tuntuu, että suuret avonaiset silmät katselevat minua!
ASTA.
(vienosti, myötätuntoisesti).
Jos niin olisikin, Rita, niin niitä silmiä ei pitäisi pelätä.
RITA.
Kaikkia sinä voit sanoakin! Ei pelätä!
ALLMERS.
(liikuttavasti).
Asta, minä pyydän sinua -- kaikin mokomin -- jää tänne -- Ritan luo!
RITA.
Niin! Ja Alfredin luo myöskin! Jää nyt! Jää nyt, Asta!
ASTA,
(taistellen itsekseen).
Minä tahtoisin niin sanomattoman mielelläni --
RITA.
Niinpä jää sitte! Sillä Alfred ja minä emme _jaksa_ yksinämme kestää surua ja ikävää.
ALLMERS.
(synkästi).
Sano paremminkin -- omantunnon vaivaa ja tuskaa.
RITA.
Niin, sano sitä miksi haluat, -- niin emme kestä sitä yksinämme, me kaksi. Asta, minä pyydän sydämmestäni! Jää tänne ja auta meitä! Ole meille Eyolfin sijassa --
ASTA.
(väistyy).
Eyolfin --!
RITA.
Niin, eikö niin sinustakin, Alfred?
ALLMERS.
Jos hän haluaa ja voi.
RITA.
Sinähän kutsuit häntä ennen pikku Eyolfiksesi (tarttuu Astan käteen). Tästä lähtien, Asta, olet _meidän_ Eyolf. Eyolf, niinkuin olit ennen.
ALLMERS.
(salatulla liikutuksella).
Jää tänne -- ja jää elämään kanssamme, Asta. Ritan kanssa. Minun kanssani. Minun -- veljesi kanssa!
ASTA,
(päättävästi, tempaa kätensä pois).
Ei. Minä en voi (kääntyy). Borghejm, -- mihin aikaan laiva lähtee?
BORGHEJM,
Nyt pian.
ASTA.
Minun pitää joutua siihen. Tahdotteko tulla mukaan?
BORGHEJM,
(hillityllä riemastuksella).
Tahdonkoko! Tahdon, tahdon, tahdon!
ASTA,
Niinpä tulkaa.
RITA,
(verkalleen).
Vai sillälailla. Niin no, _sittepä_ et voikaan jäädä meille.
ASTA,
(heittäytyy Ritan kaulaan).
Kiitos kaikesta, Rita! (menee ja tarttuu Allmersin käteen). Alfred, -- hyvästi! Tuhansin, tuhansin kerroin -- jää hyvästi!
ALLMERS,
(hiljaa, jännityksissä).
Mitä tämä on, Asta? Tämähän näyttää aivan siltä kuin lähtisit pakoon.
ASTA,
(hiljaisella tuskalla).
Niin, Alfred, -- niin _teenkin_.
ALLMERS.
Pakenet -- _minua_!
ASTA,
(kuiskaten).
Sinua -- ja itseäni.
ALLMERS,
(väistyy takasin).
Ah --!
(Asta kiiruhtaa perälle. Borghejm heilahuttaa hattua ja menee jälkeen).
(Rita nojaa huvimajan ovipieleen. Allmers, ankarassa mielenliikutuksessa, menee kaidepuun luo ja seisahtuu sinne tuijottamaan alas. Äänettömyys).
ALLMERS,
(kääntyy ja sanoo palautetulla mielenmaltilla).
Nyt laiva tulee. Katso, Rita, _tuolla_.
RITA.
Minä en uskalla katsoa.
ALLMERS.
Et uskalla?
RITA.
En. Sillä kun on punanen silmä. Ja viheriä silmä myös. Suuret hehkuvat silmät.
ALLMERS.
Mutta eiväthän ne ole kuin lyhdyt.
RITA.